Maastoretki 7.6.2023

Boe pärskähtää tyytyväisen oloisena, kun kiinnittelen sen suitsien viimeisiä solkia. Se sai juuri juotua sen mashveden, jonka ansiosta sen turpa on nyt ihanan märkä ja likainen. Boe tuttuun tapaansa käyttää mua pyyhkeenään ja ei mene kauaakaan, kun mashin jämät löytyy mun vihreän hupparin helmasta.

”Kiitti hei.”

Soljet kiinnitettyäni suunnistan kohti kenttää. Ulkona on aika hiostava ilma, sillä eilen satoi vettä ihan huolella, mutta lämpötilat pysyttelevät silti yli 25°C asteen. Mua ei todellakaan oo tehty tämmöiseen ”trooppiseen” ilmastoon ja huomaan kaipailevani takaisin sateisille ja sumuisille englantilaisille nummille. Ei se miltei aina sateinen sää silloin tuntunut mitenkään ihanalta ja ihmeelliseltä, mutta siellä sentään pystyi muun muassa kävelemään kentälle, ilman että ensimmäinen hikipisara valahtaa otsalta.

Talutan Boen kentän laidalla olevan jakkaran viereen ja kiristän ruunan satulavyötä vielä varuiksi kertaalleen, ennen kun kapuan lentokoneenkokoiselta tuntuvan ratsuni selkään. Pyydän Boeta kävelemään ja otan samalla huikan Boen satulassa roikkuvasta vesipullosta. Mulla on fiilis, että vesipullo tulee kyllä tällä reissulla tarpeen.

“Missä mun hanskat on? Onko kukaan nähnyt mun hanskoja??” kailotan ei-kenellekään Jindyn katsellessa mua vähän sellaisella akka, get your shit together -ilmeellä. Sillä on kaksi olotilaa silloin, kun se joutuu seisomaan paikallaan; elämäänsä kuolettavasti kyllästynyt keski-ikäinen kaupankassa (harvemmin) ja malttamaton kolmevuotias taapero, joka tahtoisi vaan riehua menemään ikuisesti (ihan todella usein). Nyt se seistä tojottaa ihan muina tonninseteleinä ja tuijottaa mua kuin huonoa leffaa.

Mun pinna meinaa palaa jo ensimmäisen kerran, ennen kuin bongaan käsineet lattianrajasta (todistettavasti ihan omilta jäljiltäni) ja kiskon päälle kaiken sen varustuksen, jonka olen jo ratsuani varustaessa kerennyt riisua hiostavan ilman seurauksena. Olisin muuten turvautunut pelkkään hihattomaan toppiin, mutta mä en muistele lämmöllä muutaman päivän takaista äksidenttiä, kun löysin itseni ojanpohjalta kädet naarmuilla ties mistä tienpientarekasvustosta. Vetäisen siis ohuen verkkatakin niskaan ja hanskat käteen ja Jindy perässä lähden tamppaamaan kentälle päin, jonne Yumi ja Boen ruskea ahteri olivat hetki sitten kadonneet.

Pyörämatka tässä kelissä tallille oli ollu lyhyesti sanottuna aivan hirviä. Nyt oli vasta kesäkuun alku ja sää yritti tappaa niin mitä loppukesä sitten tulisi olemaan? Astun ulos talosta niin roihahan tuleen kuin vampyyri? Todennäköisesti.
Tällaisella hiostavalla ja korventavalla kelillä aurinkorasvan käyttökin oli niin kaksipiippuinen juttu että teki mieli kiroilla kuin merimies. Jos en laita, jos en pala kokonaan niin vähintään ihon vaaleat läiskät palaa minkä jälkeen näytän Paula vanukkaan vanilija-mansikka versiolta. Mutta jos laitan aurinkorasvaa, imen itseeni kaiken pölyn ja muun paskan ja tunnen sisuskaluissa asti sen hiekkakuorrutteisen öljysen ja hikisen tunteen mikä iholla tulisi olemaan.
Olin juuri käynyt viimeistä kertaa roikottamassa päätäni kylmän vesisuihkun alla jotta selviäisin hengissä. Kuivasin pahimmat vedet pyyhkeeseen minkä jätin roikkumaan Hadeksen ovessa olevaan naulaan, ennen kuin levitin tuoreen kerroksen aurinkorasvaa kasvoihini. Sujautin putelin satulan edessä keikkuvan pienen satulalaukun toiseen taskuun, varmistaen vielä nopeasti että vesipullot ja näppärän kokoinen ensiapulaukku oli matkassa. Sen jälkeen tarkistin vielä kymmenennen kerran että jalustimiin kiinnitetyt varvaskopat oli varmasti kunnolla kiinni. Koska ei puhettakaan ettäkö vetäisin ratsastussaappaat jalkoihin.
Siinä missä mä olin vähintäänki hätää kärsimässä tässä kelissä, Hades vaikutti hyvin omalta itseltään vilkuillessaan käytävän puolelle karsinastaan, pirteä mutta hivenen jännittynyt sisällä käyvästä hälinästä kun maastoretkelle lähtijät varustivat itseä kuin hevosiaan. Mielessäni toivoin varovasti että tamma malttaisi olla rauhallinen retkellä, siinä missä kösyäminen tässä helteessä ei olisi parasta sillekkään niin mä kuolisin ihan varmasti.
Ensimmäiset retkikunnan jäsenet suuntasivat jo ulos, joten nappasin kypärän käteen ja työnsin karsinanoven huolellisesti auki ennen kuin talutin Hadeksen perässäni kohti ulko-ovea.

Oltiin tovi takaperin sovittu, että lähdetään porukalla maastoon joskus neljän maissa. Vaan arvatkaa, kuka oli neljältä vasta tallilla?
No minä!

Ja miksi olin vasta neljältä tallilla, kun sillon piti olla jo hevosen selässä?
No koska lähdin alunperinkin myöhässä ja kaasutin vähän liikaa ja pärrä liuku irtosoralla nurin. Nyt mulla on rikkinäiset housut ja polvien lisäks kyynerpää ja naama hiekassa, veressä ja varmaan syljessäkin kaiken sen vaahtosuisen kiroilun seurauksena.
Mut ainakaan pyörä ei hajonnu, mitä nyt pari hassua naarmua saatiin pintaan. Maailma kaatuu, byyhnyyh.

Saan pyörän parkkiin ja huomaan jo Yumin ja Brandyn ulkona hevosineen.
"Mulla menee hetki", huikkaan kaksikolle riisuessani kypäräni ja hölkätessäni talliin viemään sitä kyseistä kypärää kaappiin.

Sieltä nappaan mukaani Bluen suitset ja kiidän seuraavaksi tarhaan, missä suitsin ruunani ja talutan sen sitten tarhasta ulos ja kiipeän joltain aidanlankulta tms kyytiin.
Koska kukapa ei haluaisi elää reunalla ja lähteä todennäköisesti aika vauhdikkaalle maastolenkille ilman satulaa? Varsinkin, kun päivän ensimmäinen läheltä piti -tilanne oli jo takana. Olis erittäin epätodennäköistä, että niitä enää toista tulis.

Kävelemme Bluen kanssa muiden luo ja uskallan vihdoin hengähtää vähän syvempään.
"Mihin me siis oltiinkaan menossa?"

Brandy ja Mikael tulevat aika piakkoin mun perässä kohti kenttää ja tervehdin molempia iloisesti, vaikka olo onkin erittäin tukala. En ehdi edes kuulumisia kysellä, kun huomaan Kansasin sinkoavan kentän ohitse ensin talliin ja sieltä sitten tarhaan, josta äijä piakkoin jo liittyy seuraamme Bluen kanssa.

”Lähdetään tien reunaa pitkin Idaho Cityä kohden ja siitä yhdestä kohdasta sit oikealle hiekkatielle. Kuulemma ihan kiva reitti pitäisi olla, siel on myös parempaa pätkää missä päästään menemää vähän reippaammin”, vastaan Kansasille innoisssani. Kunnon maastoretkiä porukassa mua onkin ollut kamala ikävä, ja Boekin varmasti osaisi arvostaa tätä.

”Niin ja siis siel on kans—öh, mitä ihmettä sulle on tapahtunut?” jatkan, mutta keskeytän itseni huomattaessani Kansasin veriset polvet. Jotenkin en ole tästä yhtään yllättynyt, sen verran hurjilta on kissapipopojan ajamiset ovat välillä näyttäneet.

”Onko meillä järjestyksellä väliä vai mennäänkö miten vaan? Boe ainakin tulee ihan hyvin kaikkien kanssa toimeen.”

Olin varmasti erittäin helposti lähestyttävä, vastatessani Yumin tervehdykseen lähinnä tuskaisella hymyllä ja pään nyökäytyksellä. Toivottavasti maastossa olisi paljon varjoa ja mieluusti aukeita missä tuulee edes jonku verta.
Hades oli sen sijaan vireänä, ja hieman malttamaton koska sitä kiinnosti huomattavasti enemmän kentällä olevat kaverit mitä mä ja mun tuuskaamiset. Tamma ei olisi millään viitsinyt pönöttää jonku tuolin vieressä että pääsisin helposti satulaan. Hades kuikuili korvat hörössä Boen ja Jindyn välillä kuin arvioisi että kumpi olisi mielenkiintoisempi jonka seuraan lyöttäytyä. Kaksi kertaa jouduin jalkautumaan alas penkiltä ja kääntämään ratsuni uudestaan tuolin vierelle, mutta lopulta se malttoi seisoa sen aikaa paikoillaan että ehdein hyppäämään satulaan, sekä jopa kehumaan tammaa hienosta suorituksesta.

Hadeksen huomion myötä omaniki löysi tien meidän seuraan liittyvän Kansasin ja Bluen puoleen. Tahtomattaki mun kulmat kohosi jonnekki puoleen otsaan "Misä ojanravisa sää oot pyöriny?" kysymys seurasi aiheessaan hyvin tiukasti Yumin kysymystä.

Mä pääsen ponnistamaan pienen puoliveriseni selkään aika vaivattomasti siltä kantilta, että matkaa ei ollut hirveän paljon, mutta Jindyllä on tapana sählätä kaikennäköistä just sillä hetkellä, kun mä olen nousemassa selkään, eikä tämä(kään) kerta ole mikään poikkeus. Mä kuitenkin osaan tässä vaiheessa jo varautua siihen, että se seisoo paikallaan keskimääräisesti kolme sekuntia, ennen kuin lähtee huitelemaan mun alta.

Kun mä olen turvallisesti selässä, käännän Jindyn muiden puoleen. Hymyillen huikkaan Mick-haelille tervehdyksen,  ja Yumin hämmentyneen äänensävyn myötä huomaan myös Bluen ja Kansasin, jota on näemmä pyöritelty huolellisesti maantien hiekassa.
“Mua ei jotenkin yllätä”, hymähdän päätäni pyöritellen. “Järkällä ei mun puolesta oo mitään väliä”, vastaan Yumille.

Blue hörähtelee muille hevosille kentällä.

Mä vaan naurahdan ja hieraisen niskaani, kun multa kysytään, miksi näytän... Noh, tältä.
"Kaaduin", myönnän ja kohautan olkiani.

"Järjestyksellä ei oo mun puolesta muuten väliä, kunhan joku on mun takana ottamassa mut ilmasta syliin ku tipun", vastaan virnistäen Yumin kysymykseen.

"Ei kannata kaatua, käy kipiää," heitin virnistäen Kansasin ytimekkäälle vastaukselle minkä takia hän näytti siltä kuin puimuri olisi käyny kimppuun. "Öää... Me voitas tulla ehkä jonon hännillä."

”Siinä tapauksessa me voidaan vaikka Boen kanssa mennä ekana”, vastaan ja käännän Boen turvan kohti kentän porttia. Boen askel on joustava ja reipas – se on selkeästikin innoissaan saadessaan hevoskavereita mukaansa.

Kaarran heti Yumin ja Boen perään katsellen Jindyn mustia korvia, jotka kääntyilevät yllättävän rauhalliseen tahtiin ympäristön ääniä kuunnellen. Mä en yhtään tiennyt, miten se toimisi isommassa porukassa – kahden maastossa ei ollut usein mitään ongelmaa, Jindy kun vaikutti harvemmin ottavan kierroksia muista hevosista – mutta mä en viitsinyt olettaa mitään liian tuttavallista. Pieni pirulainen vilkkaine mielikuvituksineen osaa varmasti keksiä jotain venkoiltavaa ihan vain venkoilemisen ilosta.

Sää on lämpimyydestä huolimatta aika karmea. Mä olen ehdottomasti auringon lapsi enkä siedä kylmää sitten alkuunkaan, mutta korkea ilmankosteus saa tuntumaan siltä, että meitä ollaan tyrkkäämässä rasvakeittimeen tai jotain. Ainakin mun hiukset ovat räjähtäneet ja nyt kiharat meinaavat karata löysältä ponnarilta niskasta.
“Siis miksi tää tuntuu siltä että ollaan menossa viidakkoon?”, ajattelen ääneen, “En yhtään yllättyis jos tuolta hyppäisi joku apina niskaan, jos on ilmastoa uskominen. Mutta kai yksi apina seurueessa on ihan tarpeeksi", naurahdan ja vilkaisen olan yli loppuletkaan, joka koostuu niinkin monesta kuin kahdesta ihmisestä. Sanat mä tarkoitan meidän sankarille, jotka polvet ruvella keikkuu nyt Bluen paljaalla selällä.
"Sori, ei ollut hauska juttu", virnistän vähän-pahoittelevasti.

Käännän katseeni Mikaeliin ja kohotan kulmiani 'yllättyneenä'.
"Wow, what a great piece of advice! I never thought of that!" kerron en-yhtään-sarkastisella äänellä. Hymyilen kuitenkin perään, ettei vahingossakaan voisi luulla, että olisin ärtynyt. En tosiaan ole.
"Luckily you can give me some more great advice once I'm laying in your arms like a damsel in distress after I fall off", heitän perään ja ohjaan Bluen Jindyn perään, turvallisen välimatkan päähän.

Brandy heitti hauskan apinavitsin, joka omasta mielestään ei kuulemma ollut hauska. Mun mielestä se oli suorastaan hulvaton, minkä kyllä kuulee mun naurusta.
"As if you'd actually be sorry", totean virnistäen, katse Brandyssa.

Käännyn taaksepäin katsomaan takanani tulevaa letkaa ja naurahdan Brandyn vitsille.

”That was a good one”, hymähdän ja käännän katseeni takaisin tielle. Tallin pihatie on tullut päätökseen ja nyt olisi käännös vasempaan hieman isompaa tienreunusta pitkin. Hetkonen… kummallas puolella tietä meidän kuuluisi mennä? Jarrutan Boeta hieman sillä tietä pitkin kiitää auto ohitsemme, mikä saa ruunan hieman hermostuneeksi. Boe ottaa muutamia sivuaskeleita samalla kun pähkäilen mielessäni Amerikan liikennesääntöjä. Muistelin kuitenkin, että hevosella kuuluu ratsastaa tien oikeassa reunassa, joten seuraan mututuntumaani ja ohjaan puoliveriseni tien yli, jahka olen tarkistanut reitin olevan selvä.

”Saa sitten sanoa, jos mä rikon täällä jotain liikennesääntöjä, en oo vielä ihan ehtinyt perehtyä niihin kunnolla”, huikkaan taaksepäin.

“You’re absolutely right, I’m not”, naurahdan olkani ylitse ja keskityn sitten tien ylittämiseen. Heppojen kaviot kopsahtelevat kivasti kovaa pintaa vasten. Ilma tuntuu seisovan paikallaan, ja mä joudun avaamaan verkkatakkini vetskaria, etten hikoilisi kuin pieni sika.

“No stress, munkin pitää välillä miettiä – ja mä sentään olen sekä syntyperäinen amerikkalainen että omistan ajokortin”, virnistän Yumille.

Tarkastelin jonon hänniltä ja kauhistelin sitä faktaa että joku oli pystyny laittaa pitkähihasen päälle reissuun. Ihan sama vaikka se oli millin ohut, mutta silti. Mä tein kuolemaa jo pelkkä hihaton päällä. Ratsastushousut olisin mieluusti vaihtanu shortseihin mutta... Pystyin elävästi kuvitella ne hiertymät mitkä olis tullu polvien sisäpuolille.

"Nooh, niin kauan, ku et kävele keskellä tietä ja oota, et joku ajaa päälle, it's all good", totean Yumin liikennesääntöpohdintoihin.
Brandyn huomautukselle lähinnä naurahdan.
"Ei se meinaa vielä mitään, ku kattoo miten porukka täällä ajaa."

Keli on kyllä tosi lämmin, mutta silti pipo pysyy tiukasti päässä. Sentään otin ajamisen jälkeen takin pois ja jätin kaappiin, kyllä tällä Green Dayn T-paidallakin pärjää aika hyvin. Eikä tarvi murehtia, että housuissakaan hikois, kun on ilmastointi oikein vimotteen päälle kuosissa.

”Noni, loistavaa”, vastaan takaisin kääntämättäni päätäni. Alan jo miettimään, että tämä mun huppari taisi olla aika iso virhe, sillä hiki valuu ohimoa pitkin kovaa tahtia alaspäin. Olin vain varma, että tänään sataisi yhtä paljon kuin eilenkin, jonka takia varustauduin pitempään paitaan. Ehkä voisin napata hupparin pois, jahka me selviämme tieltä metsikköön. Vaikka Boe käyttäytyikin nyt yllättävän nätisti tiellä, en halunnut ottaa riskejä siitä, että meitä tulisi vastaan joku hervoton rekka ja mä olisin pää hupparissa jumissa ihan sokeana, että minne mun pitää ruunaa ohjata. Ei kiitos. I choose life.

Matkaa on taittunut ihan hyvin ja pääsemmekin metsäisen hiekkatien alkuun. Kävelen Boen kanssa sen verran eteenpäin, että kaikki mahtuvat tielle ja nostan sitten käteni merkiksi pysähtymisestä.

”Jaksatteko ihan hetken venata, mun on pakko ottaa mun huppari pois”, sanon paahtunut ilme naamallani ja irroitan samalla kypäräni päästä.
”Olo on, ku jollain keitetyllä nakilla tällä hetkellä”, mumisen ja sidon hupparin vyötärölleni.
”Jos haluutte, niin tällä tiellä voidaan ottaa ravia ja/ tai laukkaa.”

"Eli kun puuma hyökkää, voidaan tarjoilla sille alkupalaksi viiden Michelin-tähden arvoista Yumi-nakkia, joka kaiken lisäksi tulee nyt myös kuorettomana!" mainostan.

Blue näkee vain edessään avautuvan suoran hiekkapätkän ja katselee sinne korvat hörössä ja sieraimet laajoina.
"Hey it was a joke man, et nyt varmasti mitään puumia näe siellä", puhelen ruunalleni, ehkä hiukan jännittyneellä äänellä.

"Laukkaa mieluummin, ravissa en varmaan pysy ees kyydissä", kommentoin ja jatkan: "Tai siis, pysyn, mutta se ei oo ehkä se miellyttävin askellaji tällee ilman satulaa ja vieläpä porukassa, jossa vähintään kaikkien hevosilla on puoli metriä pidemmät koivet ku mun neljäsosahevosella."

”Voin taata, että jos puuma hyökkää, me ollaan Boen kanssa viidessä minuutissa takaisin tallilla – tai vaihtoehtoisesti makoillaan ojassa sydänkohtauksen kourissa”, naurahdan Kansasin kommentille. Boe selkeästi tajuaa mun ohjien keräilyistä, että tässä saa mennä kohta reippaammin ja se alkaa kerryttää energiaa allani. Pidättelen ruunaa käynnissä mikä johtaa erittäin kauniisiin pohkeenväistöihin hiekkatiellä.

”Noh, jos vastalauseita ei tule niin otetaan sit vähäsen laukkaa, jotta Kansas ei tipahda sen pikkuponin selästä”, ilmoitan taaksepäin ja annan Boelle hieman ohjaa. Mun ei tarvitse edes pohjetta liikuttaa, kun Boe jo singahtaa eteenpäin vähäsen reippaampaan laukkaan kuin oli ehkä tarkoitus. Naurahdan ääneen hieman ehkä säikähtäneen kuuloisena, mutta en kuitenkaan jarruta vauhtia. Ei kai siitä haittaakaan ole, jos annan ruunan mennä hetken omaa tahtiaan, kyllä se sit jossain kohtaa rauhoittuu.

Toivottavasti.