School's Out River Party 2023

"Miten sä pääset takaisin?" vanhempi isoveljeni Johnson kysyy etupenkiltä.

Meillä oli aina ollut Johnsonin kanssa sanaton sopimus, että pidimme toistemme puolia emmekä laverrelleet vanhemmille toistemme juhlinnoista. Omalta puoleni sopimuksesta oli kyllä ollut varsin hiljainen, Johnsonin menemisille sen sijaan sai olla keksimässä alibeja harvase viikonloppu. Sopimukseen kuului myös, että Johnson kuskasi minua niihin harvoihin juhliin, mihin olin päättänyt ottaa osaa.

"Soitan sulle", ehdotan ja suljen takapenkin oven. Puuvillanarusta punottu kassi valahtaa olkapäältä tien poskeen ja sieltä pyörähtää ulos kaksi Dr. Pepper- limutölkkiä ja yksi huulikiilto.

Apukuskin paikalla istuva Taylor huomauttaa käsi ikkunan ulkopuolella rennosti roikkuen, ettei Mores Creekillä puhelin juuri yhdisty verkkoon vaan pitäisi kävellä takaisin autotielle saadakseen yhteyttä. Selvä, sitten kävelen autotielle soittaakseni kyydin kotiin.

Johnson heristää vielä sormeaan avoimen ikkunan suuntaan. "Ei kännejä, eikä lapsia, sisko!"

Sullon tienvarteen levinneet tavarani takaisin kassiin ja vilkutan Johnsonille ja Taylorille hyvästiksi. Tarkistan vielä ennen joelle suuntaamista puhelimeni (vielä kun se toimisi).

Kelsey ei ollut vastannut viestiini, enkä tiedä oliko hän siis ollenkaan tulossa. Mutta ainakin siellä olisi satavarmasti muita Wildcatseja.

”Siis Amber, käytkö sä missään juhlissa ikinä”, ihmettelen ääneen ajaessamme Mores Creekiä kohden. Kyydissä on Amberin ja mun lisäksi tuttuun tapaan jo hieman alkoholia nauttinut serkkuni Sarah, joka vastaa kysymykseeni ennen ystäväänsä:

”Amber on mun vannoutunut hovikuski, eikä se mun onneksi viihdy tämän tyyppisissä juhlissa.”

”Heii, wow! Alan kohta pyytämään kilometrimittarilla sulta kuskinpalkkaa, jos jatkat samanlaisella asenteella”, Amber naurahtaa serkulleni. ”Sitä paitsi, mä pidän enemmän sellaisista… miten sen nyt sanoisi… sivistyneemmistä illanistujaisista. Mua ei houkuttele mennä tonne hyttysten syömäksi.”

Auto pysähtyy monttuisen tien päähän. Tästä olisi jatkettava jalan, sillä Amberin vanhalla Toyotalla ei ole kapealle metsäpolulle asiaa.

”Tuun tähän samaan paikkaan kolmelta, jos suunnitelmaan ei tuu muutoksia, ok?” kuuluu kuskin paikalta mun ja Sarahin noustessa autosta. ”Paree olisi sitten olla täällä silloin, mä en jaksa lähteä etsimään teitä jostain metsiköstä.”

Kiitämme Amberia ja lähdemme käsikynkkää lampsimaan kohti joen vartta. Ei mene kauaa, kun nuorten iloinen puheensorina kantautuu korviimme ja erotan ensimmäisen tutun kasvon ihmisten joukosta.

Lopun viimein olen päässyt jalkaisin perille joen rantaan. Ilma on tyyni, joen pinta on eleetön ja ilmassa alkaa olla kesän tuoksua. On vielä valoisaa. Rannalle asetelluissa retkituolissa istuu ylemmän vuosiluokan oppilaita lasiset kaljapullot käsissään, enkä tunnista heistä ketään. Tai tunnistan, mutta en tunne. Isohko subbari huudattaa tuoreimpia hittejä ja sen ympärillä tanssii isompi joukko nuoria.

Ennen kuin ehdin laskea kassiani mihinkään, huomaan perässäni saapuvan Yumin. Mietin, voinkohan lyöttäytyä hänen seuraansa - olemmehan jo kerran hengailleet Campbellin kotibileiden jälkeisinä pikkutunteina koulun urheilukentällä ja käyneet kerran samassa valmennuksessa. Koska en tunne tarpeeksi hyvin ketään vielä paikalle saapuneista muista Blue Mountain Highn oppilaista, kävelen itsevarmasti Yumin ja tämän serkun luokse. Ainakaan en jäisi orvon näköisesti pyörimään tänne ilman seuraa.

Levitän käsiäni merkiksi siitä, että tahdon halata tervehdyksesi. "Yumi, hey girl! So good to see you. Ja hei Sarah, oon kuullut susta paljon - superkiva tavata viimein!"

Mikään ei vedä vertoja amerikkalaisten tavalle hoitaa puolituttujen seuraan lyöttäytyminen.

Kangaskassissani käy kilinä, kun kävelen kirjaimellisesti jonkun pusikon läpi kohti joenrantaa. Musiikista, satunnaisista kiljahduksista ja naurahduksista päätellen en tosiaan ole ensimmäinen paikalla - mikä on itseasiassa ihan hyvä.

Rannassa näkyy jos minkämoista porukkaa.
Ilmassa tuoksuu alkavan kesän lisäksi tupakansavu ja olut. Ei mikään sellainen hajuyhdistelmä, josta varsinaisesti valittaisin, muttei se mitenkään poikkeuksellisen miellyttäväkään ole.

Metsästän katseellani mahdollisia tuttuja alueella.
Tuolla on Jenny... Harper ja Yumi... Wait, Harper ja Yumi? Didn't take them for the partying kind.

Jenny viittoo mut luokseen, joten tallituttujen morottaminen saa jäädä hieman myöhemmälle ajalle.

Tuttu kasvo tunnistautuu Harperiksi ja otan hänen halaukseensa vastaan napakalla halauksella takaisin.

”Heyy Harper, ihanaa nähdä suakin täällä”, vastaan tallilaiselleni iloisesti samalla vetäytyen halauksesta. Onpas kivaa nähdä tuttuja kasvoja – olin jo hieman ehtinyt murehtia, että joutuisin roikkumaan Sarahissa koko illan kiinni.

”Ai sä oot se Harper, kenen kanssa Yumi karkasi kytiltä sieltä Cambellin juhlista”, Sarah nyökkäilee tyytyväisen oloisesti samalla siemaillen White Clawtaan. ”Se ilta kävi omaan makuun pikkusen liian täpärällä”.

"No tiedäthän", aloitan hitaasti. "Aina joukossa on joku hitaampi jonka voi syöttää susille. Sen takia ei olla koskaan jääty kiinni."

Hymyilen irroittaessani Yumin halauksesta ja vilkaisen ympärilleni. Joku polttaa tupakkaa (kai se on tupakkaa edes?) niin lähellä, että savu käy omiin keuhkoihini. Otan muutaman askeleen sivuun ja vedän Yumin ja Sarahin mukanani lähemmäs pauhaavaa subbaria.

Sitten silmiini osuu Kansas, tuo mysteerinen tallimme pipopää. Nyökkään hänen suntaansa tervehdyksen merkiksi, niin huomaamattomasti ettei sitä kukaan ulkopuolinen välttämättä edes osaa erottaa tervehdykseksi.

Musiikki on niin kovalla, että toivon vain Yumin saavan selvää kun yritän artikuloida että "käydäänkö istumaan johonkin?"

Mun puhelin kilahti viestin merkiksi. Se oli Harper.

"Niin ootko tulossa tänne päättäreihin?" tyttö tiedusteli viestissään saaden mut hypähtämään tuoliltani ja pinkaisemaan ulos talosta.

"Tulossa ollaan parhaillaan - ja kovalla kiireellä kuten yleensäkin," tekstasin takaisin.

Sora rahisi kenkieni alla kun juoksin Mores Creekille. Tien päästä kuului iloista puheensorinaa ja tiesin tulleeni oikeeseen paikkaan. Mahtavaa, ajattelin tohkeissani.

Minut ympäröi joukko jo pienessä hiprakassa olevia ihmisiä - osa oli jo ehtinyt aloittaa juomisen, vaikkakin itse olin jättänyt suosiolla juomat hankkimaatta. Siis.. niinkuin olisin muistanut päättärit kovinkin aijoissa.

Katseeni skannasi väkijoukon halki etsien tuttuja kasvoja. Pian hoksasin Harperin ja Yumin, jotka halasivat antaumuksella. Heidän joukossaan oli Yumin lisäksi toinen kiinalais-japanilais- tai korealaistaustainen naispuolinen henkilö. Aavistin sen olevan Sarah, josta oli kuullut juttuja.

"Harper! Yumi! Hello!" huudahdin tallitutuilleni.

Harper nyökkäsi pikaisesti suuntaani, joten moikkaan takaisin heilauttamalla kättäni 'puolitangossa.'

Istuudun Jennyn kanssa aavistuksen etäämmälle pauhaavasta masiinasta, jota lähemmäs Yumi ja Harper hivuttautuvat. Jostain kuuluu Kelseyn ääni, mutten heti saa paikannettua, että mistä.

Kaivan kassistani illan ensimmäisen juoman, muovipulloon pakatun 7UPin. Liekö 'sevenappia' käytetty lantrinkina johonkin, sitä ei tarina kerro. Hyvää se on anyway ja muusta viis.
Mukana on muutama extradrinksu, mikäli joku uhkaisi jäädä janoiseksi.

Basso pauhaa sen verran kovaa, että en saa selvää mitä Harper yrittää sanoa, mutta päädyn silti seuraamaan vaaleahiuksista tyttöä hieman sivummalle, Sarah perässäni. Musiikki hiljenee mitä kauemmas kävelemme ja istahdamme tyhjille rantatuoleille, jotka ovat siedettävän matkan päässä kajareista. En ehdi jatkaa aikaisempaa keskusteluamme, sillä musiikin seasta kuuluu vaimeasti meidän nimemme. Tuttu kasvo erottuu tupakansavun seasta ja tunnistan tytön heti Kelseyksi. Vaikka me ei Kelseyn kanssa oltu vielä ehditty tutustumaan paremmin tervehdin häntä iloisesti takaisin:

”Hi Kelsey! Come sit with us!”

"Helvetin JJ. Sun takia ollaan taas myöhässä."

JJ ei sano mitään. Se nojaa pelkääjänpaikan selkänojaan ja katsoo tiukasti eteenpäin. Me vilkaistaan Dylanin kanssa toisiamme, tietäväisesti - JJ ei voi egoltaan myöntää, että sen "satavarma" hakija onkin tehnyt oharit, ja me ollaan jouduttu kikkailla illan juomingit muuta kautta.

JJ on hiljaa vielä silloinkin, kun me kävellään läpi hämärän, risukkoisen polun kohti juhlapaikkaa. Antaa sen syljeksiä, me sanattomasti viestitetään Dylanin kanssa toisillemme. Sille tekee hyvää palautua takaisin maan pinnalle - sen verran kauan se on kerennyt rakennella pilvilinnojaan ja nuoleskella fudisjoukkueen jäsenten perseitä.

Suoristan flanellipaitaani ja kohennan lippiksen asentoa. Vitut JJ:stä - tänään alkaisi kesä.

Oli tuhat ja kaksi syytä olla ihan vaan kotona tämäkin ilta, mutta joku aivohalvaus ja olin päätyny lähteen juhliin mistä koulun käytävillä oli käyny kiivaat keskustelut viimesinä päivinä. Yksin vieraaseen paikkaan ja pitkälti vielä vieraaseen porukkaanki, parisa viikosa ei kauhiaan moneen tutustuta.
Tasaseen tahtiin uusista viesteistä ilmottanu kännykkä oli pysyny epäilyttävän kauan jo hiljaa, minkä takia kaivoin sen taskunpohjalta ja tarkistin taustalla auki olleen Whats App keskustelun tilanteen.

Jos musta ei kuulu huomena mitään niin oon kilon palasina josaki jängällä.
Ilmari: Ei sielä oo jänkää
Tiiätte mitä tarkotan
Akseli: Jos ny et kuitenkaan, mutta jossei susta kuulu huomena mittään niin ei kyllä tulla ettiinkään. Tiiät mitä niille tapahtuu joka elokuvasaki.
Ilmari: Juu ei, siinä vaiheesa oot omillas.
Täysin ymmärrettävää.

Jaa. Ei kenttää. Huokasin, ja sammutin kännykän näytön ennen kuin tungin laitteen takaisin taskuun. Sama se kai olisi ollu tulla pyörällä lähemmäs mutta ehkä se oli kuitenki paremmassa säilössä mitä täällä, koska jo näistä ihmisistä pääteltynä täälä ei todellakaan pelkkää vettä juotu.
Pysähdyin harventuneen metsän laidalle ja tarkastelin joenrannalle kerääntynyttä väenpaljoutta hieman irvistäen.

Pian myös Cooper Miller parin ystävänsä kanssa saapuu paikalle.

Tanssivien nuorten määrä pauhuboxin läheisyydessä kasvaa tasaiseen tahtiin ja Jenny yrittää kovasti suostutella mua mukaansa.

"Nah, mee sä. Ei oo vielä riittävä menomeininki", tyydyn vastaamaan ja jään katsomaan, kun tyttö harppoo kohti tanssialuetta, löytäen sieltä pian uusia tuttavia.
Vilkaisen puhelintani, ihan vain todetakseni sen olevan hyödytön. Alueella ei tietenkään ole kenttää, eli viihtymisen kannalta olisi krusiaalia nousta täältä ruohonjuuritasolta ja ryhtyä sosialisoimaan ihmisten kanssa. Ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.

Haluaiskohan joku tallilta adoptoida mut porukkaansa hetkeks..

Basso tuntuu melkein luissa ja ytimissä asti. Vilkaisen Dylania - se pyyhkii punertavia hiuksiaan pois kasvoilta, ja paikalle tuodut, värikkäät valot saavat sen pisamat loistamaan sateenkaaren eri valoissa.

Mä vilkuilen ympärilleni. Ainoa tuttu - tai "tuttu" - naama, jonka bongaan, on Kansas Bond.

Mä en vieläkään tiedä, kuinka suhtautua siihen. Jotain outoa siinä on oltava! Eikä se missään nimessä johdu siitä, että oisin mustasukkainen tytöistä.

Mä oon vaan rationaalinen!

Joku on alkanut kerätä katkenneita, kuivuneita oksia nuotiota varten lähelle rantaviivaa. Ilmapiiri on rento, mutta kuppikuntia alkaa muodostua. Vuosiluokat eivät helposti sekoitu keskenään vaan pysyttelevät omissa piireissään. Juniorit ovat kasaantuneet eteemme tulevan nuotion ääreen isoksi, äänekkääksi laumaksi, ja myös Wilmington Wildhawksien kapteeni Wyatt on siellä seassa. Juuri nyt en jaksaisi häntä.

Käännän katseeni pois junioreista ja napsautan yhden Dr. Pepper- tölkin auki.

"Otetaan kuva Instagramiin!" hihkaisen ja nostan puhelimen, jonka sulkimen ääntä ei kuulu musiikin takaa. Retkituoleilla istuvat Kelsey, Yumi, Sarah ja minä mahdumme kaikki yhteen kuvaan.

"Jos tuo lähestyy, niin ilmoittakaa - lähden käymään vessassa siinä kohtaa", supisen osoittaen Wyattia. Vessalla tarkoitan siis puskapissiä, mutta sitä ei ole korrektia sanoa ääneen.

"Kelsey, käy hakemassa Kansas tänne niin kuulustellaan sitä vähän!"

"Selvä!" huikkasin Harperille joka käskytti mua hakemaan jostakin Kansas Bond - tallin uusin hämärähemmo - jota tyttö voisi kuulustella.

Mä en oikein tiedä mitä meiltä olen Kansasista. Mies selkeästi pitää musta. En ole ottanut mieheen kummemmin kontaktia, vaikkakin tosin moikkaan yleisesti kaikkia vastaan tulevia tallilaisia.

Kuulin Kansasin jo kaukaa. Se joi jotain epämääräiseltä näyttävää nestettä - jota en itse joisi - ja sen seurassa oli joku tytönheitukka.

"Hei Kansas! Tuus tänne!"

Kauaa en ehtinyt yksikseni istumaan, kun Kelseyn ääni jo kuuluu jostain.

Jostain, as in muutaman metrin päästä musta. Enpä vaan katsonut siihen suuntaan.

"No sehän passaa", vastaan tytön ehdotukseen ja kampeudun ennätysvauhtia ylös nurmikolta.
Vilkaisen ympärilleni samalla, kun lähden seuraamaan Kelseytä. Jossain kauempana olen näkevinäni Mikaelin, mutten mene takuuseen. Cooperin kyllä tunnistaa, se hengaa edelleen samassa porukassa - mikä ei sinänsä yllätä. Eihän siitä ole, kuin.. mitä? Kymmenen minuuttia? Kun hän saapui paikalle.

"What a sight for sore eyes", ilmoitan saapuessamme Harperin, Yumin ja jonkun kolmannen, jota en tunnista, luo.
".. The chairs, I mean. Would 100% beat sitting on the nice, cool grass."

Tarkkailin aluetta kuin pöllö puunoksalla, hiljaa ja rauhassa. Musiikin basso tuntu selässä asti ja ihmisistä lähtevä meteli nyki korvisa joka kerta kun jonku ääni hyppäs desibeleisä muun yli. Jaloisa kutkutti kääntyä ympäri ja lähtä takasi kotia, mutta katse pysähty pieneen joukkioon hieman kauempana. En voinu sanoa ettäkö oikeasti tunsin heitäkään, mutta ainakin kasvot oli muita tutumpia.
Sinne sekaan vaan. Jos tulee tiukka paikka niin senkus teeskentelet että tulee puhelu tai jotain--.. Oikiastaan, ei. Sitä älä tee ko ei täälä oo kenttääkään..
Luonnostelin itelleni jonkunkaan takaoven mistä luikkia ulos tarpeen vaatiessa, ennen kuin otin ekat epäröivät askeleet että lyöttäytyisin Harperin ja muiden joukkoon.
Miten hitosa joku pystyy pitää pipoa näillä lämmöillä? Yöllä ny vielä menis mutta... huomasin pohtivani samaa kuin melkein joka kerta kun näin Kansasin kissankorvapipoineen.

Joukkoomme liittyy Kansas, johon olin jo ehtinyt tutustua tallilla yhteisen maastoiluretken parissa. Oon kieltämättä hieman yllättynyt siitä, kuinka hyvin tulen tuon kummallisen kissapipoisen pojan kanssa toimeen. Sellaista hyväntuulista molemminpuolista kettuilua mulla onkin ollut ikävä ja on aika jees, että tallilta on löytynyt semmoinen tyyppi kenen kanssa voi vähän rennommin heittää huulta.

Vedän mustan nahkaisen reppuni rantatuolin alta ja kaivan sen sisältä vadelmanmakuisen White Clawn ja vesipullon. Vesipulloa tonkiessani käteni osuu vaahtokarkkipussiin, jonka olin ottanut mukaan nuotiota varten.

”Ainii, haluuko joku tehdä mun kanssa kohta s’moreseja? Pitäis tikut vaan löytää jostain”, ilmoitan innokkaana ja avaan sihisevän seltzerini yhdellä kädellä. Kauempaa huomaan tutuhkon näköisen tyypin hitaasti kävelevän meitä kohden.

Ohitan Yumin kysymyksen omalta osaltani, sillä haluni kuulustella Kansasia on suurempi. Nojaan kyynärpäilläni shortsien paljastamiin reisiin ja otan tiukan tuijotuksen pipopään silmiin.

"Mikä sai sut lähtemään Euroopasta pois?"

Sain kuljetettua Kansasin väkijoukon läpi pieneen leiriimme, ja istahdan takaisin aloilleni retkituoliini - jonka alkuperää en tiedä.

"Noniin Harper, anna palaa," tokaisen Harperille joka näytti olevan valmiustilassa.

Yumi kaivaa repustaan vettä sekä vaahtokarkkeja. "Haluaako joku tehdä mun kanssa kohta s'moreseja?"

Nostan käden ylös osallistumisen merkiksi ja silmäni alkavat nuolla vaahtokarkkipussia. S'moreset ovat M&M's karkkien ja appelsiinimehun lisäksi yhtiä lempiherkkuja - ja kuinka ollakkaan, Yumi näytti pitävän niistä myös.

Katselen ympäri joen vierustaa. Osa rohkeimmista on nyt jo uskaltautunut uimaan, ja sieltä täältä kuului suuri 'läts' kun joku lumpsahti veteen.

//haha, tajusin vasta nyt kuinka kannattais käyttää preesensiä. No, asia korjattu ja toivottavasti sujuu mun osalta hyvin, sillä mä kirjotan yleensä kaiken imperfektissä, eikä preesensin käyttö näin ollen ole erityisen tuttua..

Vastaan retkituolissa istuvan Harperin intensiiviseen tuijotukseen samalla mitalla, hörpäten kaiken sen tuijotuksen lomassa juomastani.

"Kärähin hitonmoisesta rikosvyyhdistä ja pakenin tuomioita tänne", vastaan naama täysin peruslukemilla.

Parin piinaavan sekunnin jälkeen tosin naurahdan ja heilautan kättäni viitaten, että aiempi lauseeni oli totaaliläppää.

"Kyllästyin eurooppalaisiin ja niiden ainaiseen paremmuuskompleksiin. Sitäpaitsi siellä ei oo ollenkaan samanlaista cheerleading-kulttuuria, kuin täällä", selitän överihaaveilevaan sävyyn.

Hätkähdän Kansasin vastausta. Tiesin.

Hän kuitenkin kuittaa ensimmäisen selityksensä vitsiksi ja kiusallinen tuijotuskilpailumme päättyy. Hellitän kuulustelumoodiani ja nojaan retkituolin selkänojaan. "Ai, sä olit sitten aikeissa liittyä?"

En tiedä siltikään uskonko selitystä.

Seuraavaksi hymähden itse omalle nokkeluudelleni. "Pussycat on varmaan joku eurooppalainen versio Wildcatseista. No mutta, mitä sä teit siellä Euroopassa siis - jos et rikoksia?"

"Kyllä nyt mun kaltanen viehättävä ja atleettinen tyyppi olis just kaivattu lisä Wildcatseihin", myönnän ripsiäni räpytellen ja sipaisen hiustupsun korvani taa.

Harperin heitto kieltämättä naurattaa.
"Ratsastin, söin hyvää ruokaa, laiminlöin opintoja, hankkiuduin hankaluuksiin..." listaan.
"And so on. Why do you ask?" kysyn vuorostani. En nyt ihan niiiiiiiiin kiinnostava kuitenkaan voi olla - vai olenko?

Katseeni vaeltaa Harperista Yumin - tai siis Yumin käsissä olevan vaahtokarkkipussin - kautta ympäristöön.
Kyllä se aiemmin näkemäni tyyppi oli Mikael, koska nyt se kävelee tänne päin. Ei noista kulmakarvoista voi erehtyä!