Sweet but Psycho

Please turn left to Fairview Avenue in 110 yards.

Valeria oli lopen väsynyt. Lento oli lähtenyt Omahasta aamukuudelta. Denverin lentokentällä oli saanut juosta posket punaisena, että ehti vaihtaa konetta. He olivat saapuneet Shady Ridge Drivelle 10.26 AM, ja siitä lähtien aika olikin kulunut muuttolaatikkojen parissa. Muuttaminen oli Valerialle tuttua puuhaa, mutta silti aina yhtä väsyttävää, eikä uusi talo ollut vieläkään siinä kunnossa, että siellä voisi viettää yön - ainakaan kovin mukavasti. Isä oli lähettänyt hänet hakemaan kahvia, ehkä se auttaisi jaksamaan viimeiset metrit. Koko perhe kävi jo varageneraattorilla muutenkin.

Tummaverikko ajatteli hetken Teddyä, joka oli parhaillaan matkalla Nebraskasta uuteen kotiinsa. Olikohan se peloissaan? Hänellä oli kauhea ikävä ruunaa, vaikka ei ollutkaan päivän aikana juuri ehtinyt asiaa miettiä. Oli vieläkin vaikea uskoa, että se oli nyt hänen oma hevosensa. Toivottavasti hän olisi sen arvoinen omistaja.

Your destination is on your right.

Valeria pysäköi hopeisen Kiansa tien reunaan ja astui sitten ulos kylmyyteen. Lumi narskui lampaannahkaisten tohvelien alla, mutta vaimensi muuten ympäristön ääniä. Sunnuntai-illan seesteisyys oli laskeutunut pienen kaupunkin keskustakadulle. Hiutaleet tanssivat katulamppujen valossa — ilman niitä olisi melkein voinut kuvitella, että aika olisi pysähtynyt.

Ovikello soi heleästi, kun tummaverikkö työnsi Forest Beans -kahvilan oven auki. Sisällä oli melkein hiirenhiljaista, joka oli ymmärrettävää. Kuka nyt haluaisi kahvia tähän aikaan, paitsi satunnainen väsynyt matkalainen.

Baaritiskillä istui kuitenkin brunette, suunnilleen Valerian ikäinen, joka kuiskasi jotain tiskin takana olevalle blondille. Molemmat katsoivat, kun uusi asiakas asteli sisään hyvin tietoisena ympäristöstään.

Valerian lähestyessä kassaa barista kiirehti hymyillen ottamaan tilausta vastaan.
"Welcome to Forest Beans! Miten voin olla avuksi tänään?"
"Saisinko kaksi americanoa... tuplashoteilla... ja yksi kaakaokahvi, mukaan, kiitos", Valeria haparoi seinällä olevaa listaa lukiessaan.
"Comin' right up! Onko leimakorttia?"
"Umm... ei? Tarvisko olla?"
"Ei, älä huolehdi. Mutta mä voin antaa sulle. Saat leiman joka kerta, kun teet ostoksen, ja ilmaisen lämpimän juoman kun oot saanut kymmenen leimaa kerättyä."
"Okei, no mä taidan sit ottaa sellaisen, kiitti."
"My pleasure", blondi hymyili sievästi, leimasi kortin ja ojensi sen Valerialle.

"Sua ei ookkaan ennen näkynyt täällä."
Tummatukkainen tyttö, jonka kanssa barista oli jutellut, mittaili Valeriaa päästä varpaisiin. Kasvoilla oli suolaisenmakea, tietäväinen, melkein itseensä tyytyväinen hymy. "So you're not only stopping along the way to Boise then?"

Valeria tunsi olonsa jotenkin uhatuksi, ja hän paransi ryhtiään vaistomaisesti. "Mistä sä tuollaisia keksit?" Hän huomasi baristan vilkuilevan heihin päin, mutta jatkaen kuitenkin juomien tekoa puuttumatta tilanteeseen.

"Koska miksi ihmeessä sä ottaisit leimakortin, jos et olis jäämässä", tyttö hymähti huvittuneena ja katsoi Valeriaa nenänvarttaan pitkin. "You know, you're very pretty, but you need to work on your wits."
"Ouch", Valeria sanoi elehtien kuin hän olisi juuri polttanut sormensa kuumalla hellalla, mutta hymyili kuitenkin ja jatkoi uhmakkaasti, "and you, sweetie, should come with a warning label."

Hetken oli hiljaista. Molemmat tytöt ottivat toisistaan mittaa silmäilemällä toisiaan päästä varpaisiin. Valeria pani merkille käsilaukkuun kiinnitetyn avaimenperän: pikkuruisen pompom-huiskan. Of course.

Hiljaisuus rikkoutui, kun barista laski kassan viereen paperikassin. "Tilauksenne, olkaa hyvä. Kiitos käynnistä, toivottavasti tulet uudestaankin!"

Valeria soi tekaistun hymyn tiskin takana olevalle blondille, joka vilkuili vuorotellen kahta kahvilan vierailijaa vähän hermostuneen oloisena. Ilmapiiri oli jännittynyt, sitä olisi voinut leikata tylsemmälläkin veitsellä. Jokainen liike ja sana oli laskelmoivalla varovaisuudella valittu, kun tytöt miettivät seuraavia liikkeitään.

Sitten blondi hymyili uudelle tulokkaalle iloisesti.
"Soooo... mä oon Ashley, jo tuo on Paislee. Ootko sä tosiaan jäämässä Wilmingtoniin? Muutitteko tänne, vai? Tää on sen verran pieni kylä, että kaikki tuntee toisensa, siksi uudet ihmiset pistää silmiään. Hope we didn't freak you out."

Ashley katsoi merkitsevästi ystäväänsä, mutta se meni Valerialta täysin ohi - tytön aivoissa raksutti, kun se yritti reagoida tilanteen nopeasti muuttuneeseen dynamiikkaan.

"Joo, muutettiin, tänään. Ollaan purettu laatikoita koko päivä eikä vieläkään ole valmista. Hence the coffee at 7PM", hän hymyili, ja nosti paperipussin syliinsä. "Kiitti vielä. Ehkä me nähdään koulussa. Te käytte Blue Mountain High'ta, right?"
"Joo, joten ehkä nähdäänkin", Ashley hymyili aspahymyään, "mukavaa iltaa..?"
"Valeria. Sulle - teille - myös."

Paislee vain kohotti kulmiaan ennen kuin palasi sekoittamaan pirtelöään, mutta Valeria ei jäänyt odottelemaan. Forest Beansin ovi oli napsahtanut kiinni selän takana jo ennen, kuin Paislee oli ehtinyt tarttua kartonkiseen pilliinsä.

Ulko-oven toisella puolella Valeria hengähti. Hänestä tuntui, että oli selvinnyt tilanteesta voittajana. Olivatkohan kaikki cheerleaderit aina tuollaisia? Oman kokemuksensa mukaan aika moni. Aivot olivat kai syöpyneet pelkkien tanssikuvioiden ajattelusta niin, että niistä oli tullut ylimielisiä lieroja.

Eipähän jäänyt epäselväksi, ettei kaupungin pieni koko ainakaan tekisi uuteen kouluun sopeutumisesta yhtään helpompaa. Jos vastassa oli tuon kaltainen crazy bitch - Valeria hymähti omalle ajatukselleen - oli hänen kai sitten oltava vieläkin crazympi ja bitchympi.

Antaa palaa, sweetie.

Valeria ei takuulla aikonut olla ainoa oppilas, joka jättäisi pukeutumatta - kai nyt pitäisi vähän school spiritiä olla, ettei näyttäisi tylsältä. Vaikka tyttö ei pitänyt vihreää erityisen pukevana värinä, oli hän kuitenkin tyytyväinen asuunsa: äidin muuttolaatikoiden pohjalta oli löytynyt 80-luvulta peräisin olevat räikeän vihreät vakosamettihousut, jotka hän yhdisti pitkähihaiseen, vartaloa nuolevaan mustaan paitaan (kai se oli sallittua, musta väri siis). Hän sitoi vielä tummanpuhuvat hiuksensa poninhännälle vihreällä rusetilla, ja look oli valmis.

Isä ja äiti olivat molemmat jo töissä, kun hän ehti alakertaan ja valmisti itselleen perinteisen aamupalan: Froot Loopseja maidossa ja lasillinen appelsiinimehua. Ne täytyi kumota varsin vauhdikkaasti, sillä kello alkoi lähestyä kymmentä. Kun Kia vihdoin rullasi drivewayta pitkin tielle, oli jo vähän kiire.

Blue Mountain High oli päällisin puolin juuri sellainen, kuin Valeria oli kuvitellut, yhdellä erotuksella: täällä otettiin teemapäivät vakavasti. Koulu oli koristeltu kauttaaltaan punaisen ja vaaleanpunaisen sävyin sydämillä, nauhoilla ja ilmapalloilla. Ne tekivät tyypillisen hajuttomasta ja mauttomasta rakennuksesta kamalan tunnelmallisen, jotenkin kodikkaan. Pienen kylän yhteisöllinen henki näkyi ja tuntui. Se ei ollut ollenkaan huono juttu Valerialle, joka oli viettänyt ihan riittävästi aikaa isoissa ja persoonattomissa kouluissa.

Isossa aulassa tytön silmään pisti erityisesti koju, jonka ylle oli ripustettu punainen banneri. Siinä luki kissankokoisin kirjaimin: "SUPPORT YOUR FAVORITE TEAM: THE WILD HAWKS KISSING BOOTH. $1 for a kiss that might just change your life". Koju oli kuitenkin parhaillaan tyhjä. Kaikki taisivat olla oppitunneilla. Mitenköhän koulun henkilökunta oli suostunut tuohon? Oppilaskunnan puheenjohtaja sai olla aika supliikki tyyppi.

Koulun rehtori, Mr. Donovan, oli mukava ja asiallinen mies. Hän ei pitänyt Valeriaa pitkään kansliansa piinapenkissä, vaan toivotti tuon tervetulleeksi varsin ytimekkäästi.

"Eiköhän siinä ole kaikki", mies sanoi lopulta. "Sinulla on avain uuteen lokeroosi, ja lukujärjestys. Toivotan sinulle onnea ja menestystä! Tytöt odottelevat jo tuossa ulkopuolella, niin pääset heti esittelykierrokselle."
"Ja hei, älä unohda tervetuliaislahjaa!" rehtori Donovan huudahti vielä tytön perään ja osoitti oven vierellä olevalla tuolilla lepäävää sinivalkoista t-paitaa. Siinä koreili Blue Mountain High'n nimi ja kahden urheilujoukkueen - kuvista päätellen jalkapallon ja softballin - logot.
"Kiitti!" Valeria yritti pakottaa niin aidon hymyn kuin osasi, ja sulloi t-paidan vikkelästi ison mustan käsilaukkunsa syvyyksiin.

Kanslian ulkopuolella istui kaksi keltaiseen sonnustautunutta tyttöä, toinen blondi ja toinen brunette. Välikohtaus Forest Beansissa kävi Valerian mielessä, mutta tämä parivaljakko hehkui varsin erilaista energiaa.

"Hei, mä oon Valeria, se uus oppilas."
"Oh, hey! Joo, me näytetään sulle vähän koulua, jos sopii", tummahiuksinen tyttö lupasi.
"Oh, that's really nice of you. Kiitti."
"Mitä vaan, että pääsee livistämään liikantunnilta", toinen vitsaili, vaikka sanoissa taisi olla aika paljon totuuttakin. "Mä oon Harper, ja tuo on Yumi."

Tytöt nousivat ylös ja viittoivat uuden oppilaan peräänsä.

"Oletko sä mistäpäin siis?" Harper kysyi.
"No, se on pitkä tarina. Vähän kaikkialta", Valeria vastasi. Hän ei halunnut antaa yhtäkään ylimääräistä ammusta puolituntemattomille. Pikkukaupungissa kaikki puhuvat. Sen hän tiesi, ja halusi välttää. Ainakin toistaiseksi…

Hetken oli hiljaista. Sitten Yumi vetäisi kysymyksen suoraan Blue Mountainin kaveriohjelman käsikirjasta.

"Joten, mitä sä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?"
"Aika perusjuttuja kai. Kattoa netflixiä ja kuunnella musiikkia. Niin, ja mulla on oma hevonen."
"Et oo tosissas!"
"Olen mä", Valeria totesi ja terästäytyi hieman. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun häntä roustattaisiin hevosharrastuksen takia. Hitto, olisi pitänyt vain jättää sanomatta. "Miten niin?" hän kysyi vähän haastavasti, valmiina väittelyyn.

"Nokun meilläkin on molemmilla omat hepat!"

Siinä se sitten oli. Pahin jää oli rikottu. Tytöt aloittivat kiertueen koululla, mutta keskustelivat varmasti enemmän hevosista kuin mistään kouluun liittyvästä. Valeria sai kuulla, kuinka Yumin ja Harperin hevoset asuivat Twin Falls Farmilla, joka oli kuulemma ihan huippupaikka. Valeria tunnisti nimen - se oli tullut vastaan, kun hän oli vanhempien kanssa etsinyt tallipaikkoja Wilmingtonista. Se oli itse asiassa ainoa talli koko kylänpahasessa, joka virallisesti vuokrasi karsinoitaan, ja jolla oli jopa maneesi. He olivat tietysti heti kyselleet tallipaikkaa, mutta ymmärrettävästi kaikki olivat täynnä. Oli jouduttu keksimään toinen vaihtoehto. Valeriaa kylmäsi, kun hän ajatteli Andersonin rouvaa, johon joutuisi törmäämään nyt varmaan päivittäin Teddyn asuessa sen pihassa.

"Oh yeah… mä tiedän sen. Otan osaa", Harper totesi, kun Valeria kertoi hänelle tallipaikkajärjestelyistään. Toisen sympatia oli ehkä hieman lohdullista, muttei silti vähentänyt tilanteen rasittavuutta.

Keltapaitainen saattue jätti Valerian lopulta matematiikan luokan ulkopuolelle, kun kello lähestyi yhtätoista.
"This is where we part ways", Harper valitteli. "Meidän täytyy mennä bilsantunnille."
"Okei, kiitos vielä", Valeria vastasi, ajatukset jo oppilaita täynnä olevassa luokkahuoneessa, johon hän oli juuri astumassa.
"Wait!" Yumi huokaisi ja kaivoi älypuhelimen taskustaan. "Meidän on pakko vaihtaa snäppejä. Tai instaa. Tai numeroita. Mitä nyt sulla onkaan."
Hymy levisi uuden tytön kasvoille. "Oikeastiko?"
"Yes, silly! Tuossa on mun!"
"Ja mun", Harper liittyi keskusteluun ja väläytti puhelimensa näyttöä Valerialle, jonka sormet sauhusivat omalla ruudulla.
"No niin, mä lisäsin teidät."
"Tosi kiva! Mut nyt meidän pitää oikeesti mennä. Good luck!"

Tyttöjen lähdettyä Valeria koputti paperisydämin koristeltuun oveen ja näki sen ikkunasta, kuinka opettaja käänsi katseensa häntä kohti. Valtavat silmälasit suurensivat harmaat, väsyneet silmät kolminkertaisiksi ja jakku oli ainakin yhden koon liian pieni. Valeria otti hetken muistuttaakseen itseään jostain, minkä oli oppinut tiktok-videolta: jos johonkin tilanteeseen meneminen jännittää, kuvittele, että kaikki ovat juuri puhumassa siitä, kuinka hyvä tyyppi olet, kun astut sisään. Hän sai siitä aina yllättävän potkun itsevarmuutta.

Oven tuli avaamaan yksi oppilaista, joka istui lähimpänä luokan ovea. Valeria tunsi kymmenien silmäparien seuraavan hänen jokaista liikettään, muttei hätkähtänyt. Tässä ei nyt ollut varaa ryhtyä hiirulaiseksi.
"Ah, Miss Davis, olemmekin odottaneet sinua! Hei, ennen kuin käyt istumaan, tulisitko tänne eteen ja esittelisit itsesi luokalle!"

Ohhhh great.

Päivän aikana oppitunneilla Valeria keskittyi istumaan omalla paikallaan ja näyttämään hyvältä, hymyillen mystisesti, kun keskenään supattavat Blue Mountainin vakionaamat vilkuilivat uutta oppilasta. Hän selvisi jopa matematiikan opettajan jokeriylläristä kunnialla: hän kertoi selkä suorana olevansa nimeltään Valeria, 16-vuotias ja juuri muuttaneensa Wilmingtoniin. Sitten hän oli marssinut luokan perällä olevalle tyhjälle paikalle ennen, kuin opettaja ehti kysellä enempää.

Ensimmäinen koulupäivä uudessa paikassa oli aina tärkeä, mutta Wilmingtonin kaltaisessa pikkukaupungissa ei tarvittu mielettömiä stuntteja huomion keräämiseen. Kaikki kuiskivat uudesta tytöstä korpinmustine hiuksineen, kun hän käveli ohi.

Ruokatunnilla Valeria meni huolettomasti istumaan yksin, kuin se olisi täysin normaalia, ja selasi puhelintaan hyvin mystisen näköisenä. Tai se oli ainakin tarkoitus. Hän ei halunnut vaikuttaa hitusenkaan epävarmalta tai siltä, ettei tiennyt minne mennä. Sydämenmuotoisista kalapihveistä, jotka olivat täydellinen sekoitus hauskaa ja kornia, oli pakko laittaa snäppiä parille kaverille Nebraskaan. Kumpikaan niistä ei ollut kovin läheinen, mutta siinä mielessä hyvänpäiväntuttu, että ajankuluksi saattoi lähettää muutaman hauskan viestin.

Kun kellot viimein soivat viimeisen oppitunnin - amerikkalaisen historian - loppumisen merkiksi, hän pakkasi tavaransa ja lähti luokkahuoneesta suoden muutaman nyökkäyksen luokkatovereilleen.

Aula oli täynnä opiskelijoita, joilla kaikilla oli kiire kotiin omien ystävänpäivän suunnitelmiensa pariin. Kaiken vilskeen keskellä Valeria huomasi, kuinka punaisen pussailukojun taakse oli ilmestynyt joukko lorvivia poikia. Ne olivat niin ilmiselviä jalkapallon pelaajia, että Valeria olisi lyönyt aiheesta säästönsä vetoa. Keskellä oli ruskeahiuksinen, pitkänhuiskea kaveri. Porukan elekielestä oli helppo päätellä, kuka oli nokkimisjärjestyksen huipulla.

Valeria sai idean. Se kohensi vähän ryhtiään, kaivoi taskupeilin laukustaan ja oli kävelevinään kojun ohi meikkinsä kuntoa tarkastellen, kuin ei kiinnittäisi ympäristöönsä ollenkaan huomiota.

"Hei! Mikä sun nimi on?"

Valeria pysähtyi muka yllättyneenä, vaikka jokainen ele oli tarkkaan mietitty. Se napsautti peilin kiinni ja kääntyi katsomaan taakseen. Hymy pojan kasvoilla oli kutsuva, mutta samalla jotenkin haastava. Se viittoi Valeriaa luokseen, ja tyttö siirtyi käskystä lähemmäs. Kaikki meni juuri niin kuin hän oli halunnutkin.
"Valeria", hän sanoi lähestyessään kojua itsevarmana. "And you are?"

"Mä kuulinkin, että meidän kaupunkiin oli tullut uusi tyttö", tuo hymähti. "Wyatt Rogers, Wild Hawksien kapteeni."
"Kapteenikin oikein?" Valeria nojasi hieman eteenpäin ja katseli ylleen tornin lailla nousevaa poikaa hunajaisesti hymyillen. Tyttö pisti merkille, kuinka toisen katse kävi aina välillä hänen rinnuksillaan. Ällöttävää, muttei yllättävää. Hän tiesi kyllä, että äidiltä saadut muodot miellyttivät vastakkaista sukupuolta, ja käytti niitä tarvittaessa hyväkseen.
"Tiedätkö, tämän kissing boothin piti olla vain vitsi, mutta nyt en ole enää niin varma."
"Ai niinkö? No, pitäisikö sun sitten näyttää mulle, kuinka tosissasi oot?"

Virnistelevä Wyatt kääntyi hetkeksi katsomaan takanaan poukkoilevia Wild Hawkseja, kohotti kulmiaan ja pyöräytti hartioitaan. "No, jos neiti kerran pyytää…"

Wyattin partavesi pisti Valerian nenään, kun poika kumartui hänen puoleensa, niin lähelle että nenänpäät melkein koskettivat. Se tuoksui hyvälle. Kalliille. Käsi hakeutui niskan tuntumaan ja lähetti kylmiä väreitä pitkin selkää.

Keskity.

Sitten Wyatt sulki silmänsä ja koitti kuroa huulien välimatkaa.
Valerian pää siirtyi yhtä matkaa taaksepäin. "On second thought…"

Wyattin silmät rävähtivät auki, kun tyttö työnsikin nyt häntä hitaasti rinnasta poispäin. "Häh?"
"You're gonna have to work harder than that, Rogers. En oo vaikuttunut vielä."

Aulan liikenne oli pysähtynyt hetkeksi seuraamaan näkyä. Wild Hawksien posse, joka oli äsken kannustanut kapteeniaan matalilla hurrauksilla ja vihellyksillä, hiljeni nopeasti.

"What do you mean?" Wyatt kysyi vähän kimpaantuneena. Se yritti tarttua Valeriaa käsivarresta, mutta tyttö väisti otteen ja lähti kävelemään pois sen enempää mitään sanomatta.

Ohimennen hän kuitenkin huomasi Paisleen. Se oli ripustautunut yhden pelaajan kaulaan, mutta tapitti suoraan häntä. Valeria väläytti tytölle tyytyväisen hymyn. Katse sen silmissä oli ehkä myrkyllisin, jonka hän oli ikinä nähnyt.

Ympärillä ollut joukko oppilaita alkoi tekemään lähtöä ja jatkamaan päiväänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta eihän asia niin ollut. Tapahtuneesta puhuttaisiin heti, kun oli päästy erään koulun vihatuimman kaverin kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

"Hei!" Valeria kuuli jalkapallojoukkueen kapteenin äänen vielä selkänsä takaa. "Tämä ei ollut tässä!"

Se uhosi, mutta kuulosti jotenkin… kuohitulta?
Valeria ei kääntynyt, vaan jatkoi matkaansa ulos koulun pääovista pakkaseen piilottaen hymynsä.

"Mija, saanko kysyä… onko aurinkolasien käyttö talvella joku uusi Tiktak-trendi?"
"Hmh… ei, äiti, etkö sä tiedä, että lumi heijastaa auringonsäteitä ja voi olla huonoksi silmille? Ja se on Tiktok, muuten…"
"Okei, okei, anteeksi…"

Valeria vyötti itsensä Toyota Camryn takapenkille ja sulki silmänsä. Ei hän oikeasti ollut huolissaan UV-säteilystä. Sen sijaan aurinkolaseilla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että hän halusi sekä peittää väsyneet silmänsä että välttää kaikkea kirkasta, joka ärsytti jo ennestään kipakkaa päänsärkyä. Vaikka Valerian krapulat eivät olleetkaan pahimmasta päästä, ei tyttö silti ollut varsinaisesti innokas lähtemään kotoa vietettyään koko edellisen yön jaloillaan.

Äiti oli kuitenkin ilmoittanut, että hyvät naapurit kävivät tukemassa kylän hyväntekeväisyysjärjestöjä ja esittäytymässä yhteisölle, johon olivat vasta liittyneet. Charity Dayhyn oli lähdettävä (äiti oli käyttänyt hänen koko nimeään, Valeria Caroline Davis, josta tiesi sen olevan tosissaan).

Oli tosin vähän ironista, että kyseisen tapahtuman järjestäjä oli Wilmington Hunting Club. Äiti oli nimittäin aina ollut sitä mieltä, etteivät aseet kuuluneet siviilien käsiin. Valerian päähän oli jo nuorena iskostettu, ettei pyssyleikeissä ollut mitään hauskaa - se olikin ehkä ainoa asia, jonka äiti kielsi poikkeuksetta ja kokonaan. Heillä ei tätä nykyä ollut edes käsiasetta kotona, vaikka niitä käsittelemään olisi ammattilainenkin saatavilla. Kun Valeria oli huomauttanut näistä asioista vanhemmilleen, oli niiden ilme kertonut kaiken. Ei siis ollut muita vaihtoehtoja kuin tyhjentää murokulho, vetäistä hiukset poninhännälle ja pakkautua autoon.

Takapenkillä maatessaan Valerian mielessä pyörivät vieläkin yön pimeiden tuntien tapahtumat. Kuinka Maverick oli lähettänyt Wyattin matkoilleen, odottanut häntä, kysynyt vointia. Tarttunut kädestä, ollut huolissaan. Sen oli täytynyt olla jotain ihme manipulaatiota, Valeria oli melkein varma. Ehkä Maverick oli kusinut muroihinsa jonkun toisenkin tytön kanssa, ja oli sitten ajatellut, että hänellä oli vielä mahdollisuuksia päästä Valerian pöksyihin, jos olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Toisaalta Valeria oli kerennyt unettoman yön aikana ajattelemaan asioita. Hänhän oli oikeastaan tehnyt oharit Maverickille, kun ei koskaan palannut boolinhakureissultaan. Ehkä, jos Maverick olisi vain tiennyt matkan varrella vastaan tulleista muuttujista, se ei olisi hylännyt häntä. Ehkä, jos hän ei olisi mennyt etsimään tyttöjä ja innostunut sitten pullonpyörityksestä niin, että oli unohtanut kokonaan häntä tanssilattialla odottaneen komistuksen, ilta olisi voinut päättyä toisin. Ehkä, jos hän olisi vain mennyt suutelemaan Maverickia… äh, mikä häneen oli oikein mennyt? Ei hän yleensä harrastanut puolituntemattomien jalkapalloilijoiden perään haikailua.

Kai se kaikki oli hänen parhaakseen. Yleensä asiat tapahtuivat syystä. Vessajonotytön sanat kaikuivat edelleen Valerian takaraivossa. Häntä ei kiinnostaneet mitkään kyläluudat, joiden kieli oli käynyt puolien Wilmingtonin tyttöjen kurkussa. Ei missään nimessä. Se olisi ollut hyvin typerää ja kiusallista, puhumattakaan epätoivoisesta.

…mutta miksi Maverick oli sitten niin hankala unohtaa?
Oliko kaikki se kohteliaisuus ja huomaavaisuus todella ollut pelkkää esitystä?
Helpointa oli vain olla vihainen ja loukkaantunut siitä, että toinen riivasi hänen mieltään vielä 12 tuntia myöhemminkin.

Parkkipaikka oli jo melkein täynnä, kun Davisit löysivät perille Elmer Parkiin. Puisto oli koristeltu teemaan sopivasti, samalla antaumuksella kuin Blue Mountain Highkin oli ehostettu ystävänpäivän tunnelmiin. Porukkaa kulki ympäriinsä lahjakassien ja ilmapallojen kanssa, perheystävällinen musiikki soi kaiuttimista. Kaiken keskellä oli lava odottamassa esiintyjiään. Valeria seurasi vanhempiaan väkijoukkoon.

"Ei ole totta, että niillä on lapsiakin tuolla käsittelemässä pyssyjä", Camille huokaisi ja osoitti kohti metsästyskerhon pistettä, jossa puhdistettiin aseita korvausta vastaan. Valeria kääntyi katsomaan. Nuo kaksiväriset hiukset hän olisi tunnistanut missä vain - oli hän sitten kuinka humalassa eilen, tuo hiustyyli jäi kyllä mieleen. Se oli ollut sen Maverickin… hitto. MIKSI KAIKEN PITI MUISTUTTAA SIITÄ?
"Tuo on Hayley. Se on oikein mukava itse asiassa. Me tavattiin… koulussa", Valeria tokaisi vähän turhan nenäkkäästi, kun halusi purkaa äkillistä harmitustaan. Ei hän kyllä muistanut, oliko edes puhunut tämän Hayleyn kanssa, mutta halusi lähinnä näyttää, ettei äiti ollut aina oikeassa.

Äiti ei kuitenkaan ollut se, joka hermostui tästä kommentista. Brian tarttui tytärtään olkapäästä, ei vihaisena, mutta jotenkin pettyneenä.
"Valeria, what is wrong with you today? Ihan kuin haluaisit jatkuvasti aloittaa jonkun perheriidan."
"Mä oon vaan väsynyt. Anteeksi. Mutta mikä tuota sitten vaivaa?"
"Just cut your mom some slack. Sitä jännittää uudet paikat ihan samalla tavalla kuin meitäkin. Voisiko täällä olla joitain niitä sun uusia ystäviä, joiden kanssa voisit mennä tekemään jotain… noh, mitä te teinitytöt nyt yleensä teette?"
"Eiköhän, täällä tuntuu olevan koko kylä."

Kuin tilauksesta näkökenttään osui tutunnäköinen vaalea hiuspehko. Harper.

Luojan kiitos, Harper.

Social studies ei ollut Valerian suosikkiaineita. No, jos ihan rehellisiä ollaan, hänellä ei tainnut edes olla mitään varsinaista suosikkia. Koulu oli melko kokonaisvaltaisesti tylsää. Musiikintunnit olisivat ehkä olleet ihan siedettäviä, jos hän olisi saanut soittaa triangelia tai rytmimunaa, mutta Mr. Beasley kuvitteli olevansa "innostava ja inspiroiva", kun pakotti hänet tunti toisensa jälkeen kokeilemaan kitaraa, koskettimia, rumpuja. Kaikkea, jonka puikoissa hän mählätessään pilasi muidenkin soittosession.

Mr. Robertsin täytyi kuitenkin viedä koulun kamalimman opettajan pesti. Miehen tasaisen äänen vaikutus mielialaan oli verrattavissa lampaiden laskemiseen. Se piti luokkansa verhoja aina kiinni, ettei yksikään auringonsäde vahingossakaan motivoisi penkeissä vääntelehtiviä opiskelijoita. Se ei suostunut käyttämään valkotaulua, vaan suhasi menemään liitujensa kanssa eikä tuntunut välittävän ollenkaan siitä, että ne kirskuivat päätäsärkevästi taulun vihreää pintaa vasten. Eikä se näyttänyt tietävän mitään edes perustason maantieteestä, kun puhui parhaillaan mayojen valtakunnasta, mutta sohi karttakepillään Perun seutuja.

Valeria ei siis todellakaan ollut ainoa, jonka teki mieli selata Instagram-feediään tässä luokkahuoneessa. Sitä hän ei kuitenkaan osannut odottaa, ettei ollut myöskään ainoa, joka oli juuri saamassa hyvin epätavallisen seurauspyynnön.

Instagram now
@valeriadavisfanclub has requested to follow you.

Huh? Tytön silmät laajenivat, kun hän tuijotti puhelintaan pysähtyneenä. What the hell is this about? Vatsanpohjassa oli ikävä tunne. Valerian sormet eksyivät nopeasti kirkkaalle näytölle ja rakennekynnet kopisivat ruutua vasten, kun hän avasi Instagramista seurauspyyntönsä. valeriadavisfanclub. Hän oli lukenut ihan oikein. Katse hakeutui tilin profiilikuvaan, joka näytti kaukaa tutulta. Tummaverikkö koitti tihrustaa silmillään, mikä siinä oikein oli niin tunnistettavaa.

Melkein samalla sekunnin sadasosalla, kun Valeria tajusi sen olevan kuva 10-vuotiaasta hänestä virginialaisen middle schoolin juoksujoukkueen miitissä, jossa hänellä oli ihan hirveä polkkatukka ja hammasraudat, vaativa ääni vetäisi hänet takaisin maanpinnalle.

"Miss Davis."
Opettajan kutsu sai Valerian kohottamaan katseensa järkyttyneenä. Tyttö koitti piilottaa puhelimen reisiensä väliin. Sillä ei ollut nyt mitään asiaa joutua takavarikkoon. Hänen täytyi tietää, mitä oli meneillään.
Mr. Roberts osoitti karttakepillään kankeasti kohti tummaverikön syliä. "I saw that."
"Sorry."

Aikansa hiillostavalla katseellaan tuijotettua opettaja kääntyi taas vanhentuneen karttansa puoleen, ja Valeria tarttui epäilemättä reisillä lepäävään laitteeseen. valeriadavisfanclub-profiililla oli jo parisenkymmentä seuraajaa. Biossa luki vain: "There are more juicy details to uncover. Follow us to find out what they are." Mitäköhän sekin tarkoitti? Juicy details about what?

Tilillä ei ollut yhtäkään postausta, mutta profiilikuvan ympärillä oli pahaa enteilevä keltapinkki rengas. Sydän alkoi tykyttää kuin vaativammankin urheilusuorituksen aikana.

Tarkistettuaan, että äänenvoimakkuus oli varmasti nollassa, Valeria klikkasi tarinan auki. Tyttö oli hätkähtää, kun profiilikuva hänestä hammasrautoineen täytti nyt koko ruudun. Se oli julkaistu jossain hänen vanhan koulunsa nettitiedotteessa melkein seitsemän vuotta sitten, ja Valeria oli toivonut, ettei enää ikinä joutuisi näkemään sitä. Ilmeisesti kuva oli kuitenkin vielä helposti löydettävissä Google-haulla, koska siinä se nyt komeili. Pikku-Valerian pään yläpuolelle oli kirjoitettu sarkastinen teksti: "She looked cute back then, didn't she? Should have kept the haircut!"

What the everloving f…

"Valeria, I know your phone is probably more interesting to you than the Mayan civilization, but you know the rules. This is your last warning. Make sure I don't catch you again."
"I'm sorry, Mr. Roberts. I'll put it away."

Valeria sujautti puhelimen pulpetin vierellä lepäävään käsilaukkuunsa. Tarinalla oli ollut toinenkin osa, joka hänen täytyi nyt nähdä. Siis NYT heti. Hän naulitsi katseensa oven yläpuolella olevaan kelloon. Oppitunnista oli jäljellä vielä 20 minuuttia. Ei hän voinut odottaa niin kauan saadakseen tietää, mitä toisessa tarinassa luki. Kun Mr. Roberts kumartui selaamaan oppikirjaa, tyttö sukelsi suoraan laukulleen.

Kylmät väreet kulkivat selkää pitkin, kun kuva avautui. Hän tunnisti heti, missä se oli otettu. Vain Maverick Millanin perheellä oli tuollainen kodinhoitohuone. Kuvassa Valeria korjasi sotkeutunutta kampaustaan hopeareunaisen peilin edessä ja oli niin keskittynyt heijastukseensa, ettei huomannut salakuvaajaa lainkaan. Iho meni kananlihalle, kun tyttö kuvitteli, kuinka joku oli lymyillyt ovenraossa ja seurannut hänen tekemisiään.

Kuva oli otettu silloin, kun hän oli tarkastellut kissatappelun (kaikkeen sitä joutui humalassa…) tuottamia vahinkoja, mutta kuvaaja oli tulkinnut tilanteen hieman toisin. Näytölle oli lisätty teksti:
"Looking quite messy there… who do you think she was doing during the 2000s party, huh? Place your predictions now, find out tomorrow."

Nyt alkoi jo keittää. Find out who she was doing at Maverick's party? There's nothing to be found out!! Miten joku kehtasi levittää perättömiä juoruja hänestä? Ja KUKA kehtasi?

Katse eksyi taas seuraajien määrään, joka oli melkein tuplaantunut siitä, kun hän oli viimeksi luvun tarkistanut. Enemmän Valeriaa järkytti kuitenkin kolme numeroa "seurattavat"-otsikon alla. Hän painoi tekstiä sormellaan ja selasi käyttäjänimien listaa kulmat rypyssä. Wyatt Rogers. Brandy Flores. Ashley Robinson. Kansas Bond. Sarah Clark. Henley White. Harper MacDonald. Tristen Cadman. Cooper Miller. Yumi Cho. Maverick Millan. Paislee Mendez.

Tämä tili seurasi yksi kerrallaan jokaista Blue Mountain High'n oppilasta tullakseen huomatuksi.

Valeria nosti katseensa sydän kurkussa ja oli pudota tuoliltaan, kun kohtasi Mr. Robertsin harmaat kalansilmät lähietäisyydeltä. Shitfuck. Hän oli jo ehtinyt unohtamaan, missä oli.
"That's it. Phone, please", opettaja vaati. Valeria kuuli ympäriltään huvittuneita tuhahduksia, kun lukitsi näytön ja ojensi puhelimensa opettajan avoimelle kämmenelle. "And see me after class."

Oli hyvin todennäköistä, että hän voitti juuri itselleen tunnin jälki-istuntoa. Sitä Valeria ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi, kun istui natisevassa penkissä huultaan purren ja koitti hengitellä syvään, ettei olisi siltä seisomalta paiskannut pulpettiaan lattialle kasvavaa harmitusta purkaakseen.

valeriadavisfanclubin seuraajamäärä tikitti edelleen ylöspäin, hitaasti mutta varmasti.

Torstaiaamuna faniklubi iski jälleen.

@valeriadavisfanclub
Have you noticed how she's always surrounded by guys at parties? It's like she can't resist flirting with every guy in sight. Well, guess what? Heard from a reliable source that she was swapping saliva with SEVERAL different Wild Hawks at the 2000s party.
Today we'll reveal which one she went all the way with, as promised.

Valeria ei vieläkään oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella. Olotila oli vain kokonaisvaltaisesti ikävä. Välillä teki mieli itkeä, välillä halusi heittää koulukirjat huoneen ikkunalasista läpi. Oikeastaan hän olisi tehnyt mitä vain päästäkseen eroon tuosta typerästä Instagram-tilistä ja kylmistä kivistä, jotka painoivat vatsanpohjalla, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Ongelma ei mennyt pois raivoamalla, suremalla, odottamalla, ei edes katsomalla Konttoria. Aamiaispöydässä tyttö mietti ihan tosissaan, teeskentelisikö äkillistä vatsakipua ja viettäisi päivän vällyjen välissä. Tavallaan se ei olisi ollut edes kamalan kaukana totuudesta.

Lopulta Valeria tuli siihen tulokseen, ettei luovuttaminen ollut vaihtoehto. Hän pukeutui yhteen suosikkiasuistaan, laittoi hieman ylimääräistä huulikiiltoa ja hukutti negatiiviset energiat karamelliseen hajuveteen, astuen ovesta ulos leuka pystyssä.

Blue Mountain High'n ruokalassa oli karkauspäivän yllätyksenä tarjolla kananugetteja, jotka olivat tunnetusti oppilaiden suosiossa. Valeria kutsui yhteisen lounaan verukkeella koolle ainoat ihmiset, joita saattoi pitää ystävinään tässä vaiheessa - Brandyn, Harperin ja Yumin, jotka suostuivat (hänen yllätyksekseen) ilman muttia. Valeria oli vähän pelännyt, etteivät ne olisi halunneet joutua osaksi skandaalia.

"I need your help", se tunnusti heti, kun tytöt olivat löytäneet paikkansa pyöreän pöydän ääreltä, ja muut nyökkäilivät ymmärtäväisinä. Valeria todella arvosti sitä, kun tiesi miten toisten elämässä oli myös paljon meneillään.

"Mä en tiedä kuka ton tilin takana on, mutta kuka ikinä se onkaan, sillä ei voi olla mitään oikeeta tietoa musta. Toi toinen kuva ei ollut sitä, miltä se näyttää enkä oo vaihtanut sylkeä YHDENKÄÄN Wild Hawksin kanssa."
Brandy oli porukan uteliain. "Okei, mutta mitä siellä bileissä sitten tapahtu? Vai oliko tuo ihan suunniteltua, että laitat tukan uudestaan kesken illan?"
"Ei ollu suunniteltua. Joku psycho bitch oli kateellinen, kun tanssin Maverickin kanssa." Tässä vaiheessa tytöt vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita, ja Valeria kiirehti keskeyttämään niiden ylivilkkaan ajatustenjuoksun. Hän ei olisi edes aseella uhattuna suostunut myöntämään, että bileiden isäntä oli tähdittänyt useampaakin päiväunta viimeisen viikon aikana. Paidattomana. En tiedä miksi piti tarkentaa noin. "Siis ei mitään semmosta!! Kunhan vaan pidin vähän hauskaa kännissä. Ja sitten mä lähdin, ja se blondi näki parhaakseen tulla vähän läksyttämään. Saatoin kyllä iiihan pikkusen läikyttää boolia sen päälle ensin, kun se oli tosi rasittava…"

"Siis joku toinen tyttö pilasi sun kampauksen?" Harper näytti vähän yllättyneeltä. "Ja sä heitit boolia sen päälle?"
"Se olisi varmaan skalpeerannut mut siltä seisomalta, jos olisi saanut päättää. Olisitte nähneet. Se booli oli periaatteessa itsepuolustusta."
"No todellakin olisin halunnut nähdä!" Brandy naurahti, mutta pysähtyi sitten hetkeksi miettimään. "Sanoitko blondi? Onko muita tuntomerkkejä?"
"Sillä oli siniset silmät, pitkät hiukset… vähän sellanen Pussycat Dolls -tyyppinen asu."
"Asuista en tiedä, mutta kuulostaa ihan siltä Maverickin eksältä. Laura? Lauren? Joo, Lauren."
Valeria huokaisi. "No, ei sillä enää väliä. Tässä vaiheessa mulla on suurempiakin huolia. Mä en oikeesti maannut kenenkään kanssa siellä bileissä. Uskottehan te, että tuo tili on ihan täyttä höpöhöpöä? Paitsi siis se polkkatukkakuva, joka on valitettavasti aitoa tavaraa…"
"Totta kai me uskotaan", Yumi lohdutti ja laski toisen kätensä ymmärtäväisesti Valerian olkapäälle. "Eikä se kuva ollut niin paha minusta."
"Let's be real, oli se aika paha."
"No… ehkä vähän. Mutta kenellä muka ei ole ollut joskus huonoa leikkausta. Ja Harper on nyt hiljaa."
"Hei, on munkin äidillä ollut joskus huonoja ideoita! Ikävä kyllä…"

Tuntui hyvältä olla yhdessä tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä ihan koko maailma ei enää pyörinytkään yhden kamalan Instagram-tilin ympärillä. Silti Valerian oli vaikeaa päästää irti ikävästä tunteesta vatsan pohjalla, eikä hän saanut syötyä juuri mitään, kun päivälle luvattu paljastus kummitteli mielessä.

"Mitä luulette, kuka on sitten meidän mysteerimies?" Harper kysyi, kuin se olisi lukenut hänen ajatuksensa. "Jos et kerran ollut kenenkään kanssa, niin tilin pitäjän on täytynyt itse vähän värittää tarinaa. Kenetköhän ne on valinneet?"
"Varmana Maverickin", Valeria voihkaisi miettiessään jo feikkiuutisvuodon seurauksia. "Sen kanssa mut nähtiin tanssilattialla, että se olis ainakin uskottavaa…"
"Kauankohan ne meinaa vielä pitää meitä jännityksessä?"
"Hei, nehän sanoi, että paljastus tulee tänään", Brandy muistutti. "Voisin lyödä vetoa että ne on laittaneet sen nyt, kun on lounasaika. Kaikilla on puhelimet kädessä. Ihan eri efekti kun vaikka kesken matikantunnin."

Todistaakseen olevansa oikeassa, tyttö avasi Instagramin puhelimessaan ja esitteli sitten teatraalisesti kaikille, kuinka Valerian fanikerho oli näytön yläreunassa heti tarjolla sen merkiksi, että tili oli postannut uuden tarinan ihan lähiaikoina.
"Seurasitko sä niitä?" Yumin ilme oli vähän epäuskoinen.
Brandy hymyili viekkaasti. "Olen soluttautunut vihollisen joukkoihin."

"En oo ihan varma, haluanko lukea tota postausta…"
"Hei, tää on kuin repäisisit laastarin! Varmana tuntuu paremmalta, kun pahin on ohi."
"Niinpä! Vai haluatko, että kaikki muut koululla tietää, paitsi sä?"
"Okei, okei, avaa se!" Valerian posket punoittivat, ja se puristi aterimia hyppysissään rystyset valkoisina. Katse hakeutui hetkeksi sinisellä tarjottimella lepääviin, edelleen syömättömiin nugetteihin. For the love of god, please don't be Maverick Millan.

Brandyn silmät suurenivat lautasen kokoisiksi, kun se sai kuvan auki. Ilmeestä näki, kuinka tyttö pidätteli naurua. Hilpeä olisi ollut juuri oikea sana kuvaamaan sen olotilaa.
"Miksi sä noin virnuilet?"
"MITÄ SIINÄ LUKEE?"

Brandy pyöräytti puhelimensa dramaattisesti ympäri, jotta muut saivat luettua tekstin.
Yumi peitti suunsa kädellään. Harperin Dr. Pepperit meinasivat tulla sen nenästä ulos.

Wyatt Rogers.

Mustaa valkoisella, valeriadavisfanclub ilmoitti, että Maverickin kotibileissä Valeria oli harrastanut seksiä WYATT ROGERSIN kanssa.

Valeria katsoi näyttöä hetken järkyttyneenä ja koitti pyyhkiä silmistään kaikki mielikuvat, joissa Wyatt… ugh, ei sitä voinut edes ajatella. Kaikissa hänen kuvitelmissaan Wild Hawksien kapteeni oli nyt se hiessä ja boolissa uitettu miehen puolikas, joka oli fyysisesti uhannut häntä Millanien terassilla ihan vaan sen takia, että hän oli vahingossa (okei, ehkä vähän tahallaan) astunut sen reviirille. Siinä ei ollut enää mitään viehättävää, jos oli ikinä ollutkaan.

"Onnittelut, Valeria", Brandy tirskui, "you bagged a real winner."
"Unelmien poikamies!"
"Milloin häät pidetään?"

Vaikka Valeriaa ärsytti tavattomasti, että koko koulu luulisi nyt hänen pelehtineen Wyattin kanssa, kääntyi senkin suu lopulta huvittuneeseen hymyyn. Ensimmäistä kertaa melkein vuorokauteen tyttö tunsi todella jonkinlaista helpotusta. Vaikkei hänellä olisi muuta, nämä parhaillaan kuorossa hyväntahtoisesti hihittelevät liittolaiset olivat kullanarvoisia.

"Noniin, kaverit, kerätkääpäs ittenne…"
"Joo, niinpä, tässä me naureskellaan, mutta monelle tuo menee kyllä ihan täydestä. Jalkapallokapteeni viettelee nätin uuden tytön… ei olis ensimmäinen kerta." Ällötys paistoi Brandyn äänestä.
Harper huokaisi silmiään pyöritellen. "Ei tosiaan. Mutta mun mielestä tästä paljastuksesta voidaan myös päätellä jotain."
"Ai, niinku mitä?"
"Mieti. Sä onnistuit nöyryyttämään Wyattia silloin ystävänpäivänä. Nyt tää tili yrittää nöyryyttää sua, ja samalla nostaa Wyattia ylöspäin, kun se voi lisätä sut luetteloon sen naisvalloituksista."

Muiden aivoissa raksutti. Yumi sen hoksasi ensimmäisenä.
"Are you saying you think Wyatt Rogers started the fan club?"
"That's exactly what I'm saying. Now, what are we going to do about it?"

Jos Tiktokissa trendaaviin videoihin oli uskominen, kaikki hyvät mekot tämän kevään promeihin olisivat kohta loppuunmyytyjä. Valeria otti tämän erittäin vakavasti, ja oli siksi jo viikkokausia vaatinut äitiään lähtemään mukaan mekko-ostoksille. Nyt vaakakupissa painoi sekin, että hän kaipasi kovasti muuta ajateltavaa kuin erään fanitilin, joka oli muutamia päiviä sitten nostanut päätään. Valeria oli jo vakuuttunut siitä, että Wyattin täytyi olla tilin takana. Hänen täytyisi vain tyttöjen kanssa keksiä, miten he saisivat tämän tiedon ulos villihaukkakapteenista. Se saattoi kyllä olla mahdoton tehtävä, mutta yrittää täytyi.

Tilille oli sentään laskeutunut radiohiljaisuus torstain paljastuksen jälkeen. Ehkä Wyatt oli saanut tarpeekseen. (Jep, toivoa sopi…)

Forever & Ever Boutique oli koristeltu vaalein, ilmavin sävyin, tuorein kukka-asetelmin ja rokokoo-tyylisin huonekaluin. Hää- ja muihin juhlamekkoihin erikoistuvassa liikkeessä tuoksuivat sokeri ja vanilja, mutta tuoksu oli niin keinotekoinen, että sen täytyi tulla jostain purkista. Camille oli niin kaukana mukavuusalueeltaan tässä vaaleanpunaisessa helvetissä, että huljautti sovituksen hintaan kuuluvan äidin samppanjalasillisen kurkustaan alas ennätysvauhtia. Vaikka eihän sillä mitään aisteja onnistunut turruttamaan.

Valeria sen sijaan oli elementissään. Hän kokeili mekko toisensa jälkeen eri tyylejä ja värejä, muttei ollut täysin tyytyväinen mihinkään - kunnes sujautti viimeisen vaihtoehdon päälleen. Se oli vähän hänen budjettinsa ulkopuolella, mutta tämä oli SE mekko. Hän oli varma siitä. Perhoset kutittelivat vatsan pohjassa, kun tyttö pyörähteli ympäri ja ihasteli kankaan liikettä.

"Oletko nyt ihan varma, että haluat tällaisen mekon, mija?"
"Joo, olen", Valeria tokaisi, ja kääntyi sitten katsomaan äitiään syvälle silmiin, "mä tiedän ton ilmeen, mutta mä sanoin sulle jo, että en halua laittaa sitä sun häämekkoa."

Äidin väljänmallinen häämekko oli hopeista satiinikangasta, johon oli kirjailtu pieniä tähtiä valkoisella langalla. Se oli ihan söpö pienen siviilivihkimisen pääroolissa, mutta Valeria ei ollut kiinnostunut mistään niin yksinkertaisesta. Ainiin, ja mainitsinko jo, että Camille oli ollut raskaana mennessään naimisiin? Se oli ehdottanut, että mekkoa muunneltaisiin Valerialle sopivaksi, mutta tylsistä ainesosista ei voisi tulla kauhean kivaa lopputulosta, niin oli tyttö järkeillyt.

Valeria halusi nimittäin jotain ihan erilaista: vartalonmyötäistä, tummaa, kimallusta, ja aivan ehdottomasti halkion, joka paljastaisi tyylikkäästi - mutta katseita keräävästi - toisen säären. Näillä näkymin hän oli menossa junior promiinsa yksin, joten mekon oli oltava niin säväyttävä, että jokainen mies siellä alkaisi hänet nähdessään katua deittivalintaansa. Toki tilanne olisi ihan sama, vaikka hänellä olisikin joku silmäkarkki mukanaan. Wilmingtonissa ei vaan ollut yhtäkään kiinnostavaa kandidaattia. Eikä yhtäkään keskushyökkääjää, jonka kanssa hän oli taas edellisen yön unessaan pussaillut kiihkeästi sateessa sen jälkeen, kun toinen oli pelastanut hänet purkautuvan tulivuoren huipulta.

Instatilin juorujen ansiosta kukaan tuskin edes haluaisi pyytää Blue Mountainin raportoidusti kevytkenkäisintä tyttöä avecikseen. Ei se mitään. Valeria jos joku kehtasi mennä sellaiseen tapahtumaan ilman deittiä. Hän ei halunnut roikkua jonkun sietämättömän jalkapallonpelaajan käsivarrella puhtaasta epätoivosta. Ehkä ainoa syy, jonka takia tyttöä hieman jännitti oli se, että hänen ystävillään taisi kaikilla olla jo potentiaaliset pojat mielessä. Tai Brandylla ei kai ketään tiettyä, mutta se nyt saattoi vain valita haluamansa Wild Hawksin rosteristaan yhden illan viihdykkeeksi olematta ollenkaan epätoivoinen. Normaalitilanteessa Valeria olisi ajatellut ihan samalla tavalla, mutta faniklubi oli päässyt hänen ihon alleen.

Camillen silmät suurenivat, kun se sai mekon hintalapun hyppysiinsä. "Mutta tämähän maksaa melkein 300 dollaria!"
"It's not that much for a prom dress", Valeria kiirehti kertomaan, vaikkei ollut ihan varma, oliko se totta.
"Onko sulla nyt joku poika, johon koitat tehdä vaikutuksen? Koska olen huomannut, että…"
"Ei, ei ole mitään poikaa!" Valeria tiuskaisi, mutta pehmeni äkkiä äidin ilmeen nähdessään. "Mä tarkotan vaan… kato nyt tätä, äiti... don't you think it's worth it?"

Camille tarttui tytärtään vyötäröltä, ja molemmat kääntyivät katsomaan kohti suurta peiliä. Siinä missä Valeria ihasteli, kuinka mekko imarteli hänen muotojaan, oli äiti keskittynyt vain siihen, kuinka hänen pikkuinen tyttärensä olikaan kasvanut niin kauniiksi nuoreksi naiseksi. Jos Camille olisi yhtään ollut vetistelijöitä, olisivat ripsivärit valuneet nyt pitkin poskia.

Sen sijaan hän sipaisi irtohiuksen Valerian kasvoilta ja melkein kuiskasi: "Näytät kyllä kauniilta… ihan joltain elokuvatähdeltä."
Tyttö vain pyöräytti silmiään vähän hymyillen. Kyllä hän tiesi. Siksi meidän täytyi saada tämä mekko. "Mä voin maksaa tän vaikka ite. Mulla on vielä säästössä ne kaikki viime kesän rahat."
Camille empi hetken. "Ei, älä huoli. Otan sen sinulle, jos se nyt todella on, mitä haluat."
"Oikeastikko?!" tyttö kiljahti silmät säihkyen.
"Joo, oikeast-" Lause keskeytyi, kun Valeria veti äitinsä tiukkaan, kiitolliseen halaukseen.

Camille hymähti, ja kiersi kätensä tyttärensä ympäri.
"And hey, at least you'll have a dress at the ready, in case you're ever invited to the Met Gala..."

"Ladies and gentlemen, this is your captain speaking. I'm pleased to announce that we're soon beginning our descent into Cancún International Airport. Please fasten your seatbelts and prepare for landing."

Valeria havahtui siihen, kuinka joku tökki häntä raivokkaasti oikeaan käsivarteen. Vieläkin vähän pöpperöisenä silmiä availlessaan se kaivoi kuulokkeet vastahakoisesti korvistaan.
"Joko me ollaan perillä?" tummaverikkö kysyi, hieraisi silmiään ja haukotteli.
Brandy oli ihan omissa maailmoissaan. Se oli ilmestynyt aamulla Boisen lentokentälle bikinit valmiiksi vaatteiden alla. Tyttö tuskin olisi edes tarvinnut lentokonekyytiä: sillä tuntui olevan niin paljon energiaa, että olisi voinut seitsemännessä taivaassaan leijua perille asti. "Miten sä voit olla vieläkin noin väsynyt??? C'mon, Mexico, babyyyyy!!"

Kun silmät tottuivat ikkunasta tulvivaan kirkkauteen, Valeria huomasi, kuinka valkeiden kehysten takaa näkyi jo turkoosina kimmeltävää vettä. Brandy oli liimannut kasvonsa lasia vasten ja osoitteli sormellaan maamerkkiä toisensa jälkeen. Riviera Mayan maisemat olivat kieltämättä niin mielettömän kauniit, että vaikka Valeria olikin käynyt jo useamman kerran isovanhemmillaan niiden muutettua takaisin Meksikoon, sai postikorttimainen näkymä vieläkin vatsan täyteen perhosia. Hän oli siitä huolimatta suosiolla luovuttanut ikkunapaikan neitsytmatkallaan olevalle Brandylle, ja selkeästi valinta oli oikea. Jos turvavyö ei olisi pitänyt toista tiukasti penkissä, se olisi varmasti hyppinyt ylös alas innosta kihistessään.

Valeria hamuili pillin huuliensa väliin ja ryysti virgin margaritan jämiä muovimukin pohjalta. Hän ei ollut vieläkään oikein päässyt lomatunnelmiin. Päässä kummittelivat niin monet asiat, joita oli kotipuolessa meneillään, että rentoutuminen oli lievästi sanottuna hankalaa. Tallillakaan hän ei ollut käynyt läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt, ja tytöllä oli suorastaan huono omatunto. Hänen täytyi olla maailman huonoin hevosenomistaja. Äitikin oli huomannut sen, ja käytännössä pakottanut hänet aloittamaan valmennukset Twin Falls Farmilla. Ne alkaisivat ensi viikolla. Valeria ei ollut vielä kertonut siitä kenellekään, vaikkei ollut edes varma, miksi.

Oli siis onni onnettomuudessa, että äiti oli joutunut osallistumaan alokkaiden koulutusleirille eikä siten päässyt mukaan mummolareissulle. Niin ihana, paras abuela oli kehottanut häntä tuomaan ystävän mukanaan, ja Brandy jos joku oli niitä ihmisiä, jotka osasivat laittaa bileet pystyyn ja saivat ikävät asiat hälvenemään mielestä. Tekisi hyvää huolehtia vain pinnallisemmista asioista, kuten teinityttöjen kai normaalisti olisi pitänyt.
"Don't think about all that stuff", tyttö sanoi, kuin olisi lukenut Valerian ajatukset. "We're on vacation! For the next few days, the only things I want you to be concerned with is tan lines, which hot guy you'll make out with on the beach and how much you'll need to tip the barista so that they'll spike your smoothie."
Valeria hymähti, suli hymyyn ja rentoutui silmissä. "Mä oon saanut mun tipit jo syntyessä", se kikatti ja taputteli rintojaan.
"That's right", Brandy nyökytteli ja katsoi uhmakkaasti silmiin käytäväpaikalla istuvaa rouvaa, joka vilkuili tyttöjä varsin paheksuvaan sävyyn.

Kun lentokoneen nokka kääntyi osoittamaan alaviistoon ja maankamara alkoi lähestymään, keveni Valerian olo entisestään. Se puisteli Wilmingtonin raskaat, tummat pilvet mielensä päältä. Enää parikymmentä minuuttia, ja hän saisi taas kokea Playa del Carmenin riemut: ihanat ostoskadut, tuoreet jäätelöannokset, mocktailit ja cocktailit, isoäidin lempiravintolan, kirkkaan turkoosin meren, auringonlaskun mukanaan tuomat oranssit utuiset illat ja lämpimän hiekan, jota löytyi joka paikasta, mutta se ei haitannut, koska oltiin lomalla. Kukaan ei olisi muistuttamassa faniklubeista eikä Wyatteista eikä Maverickeista eikä mistään muustakaan ikävästä.

Nyt piti vain odottaa. Enää pieni hetki. Kohta olisi aika.

Brandy oli taas siirtynyt ihastelemaan maisemaa, eikä syyttä. Cancúnin rantaviiva oli jotain, mitä ei ollut kovin monessa paikassa tarjolla. Linnamainen hotelli toisensa jälkeen kohosi turkoosia vettä vasten ja valkoisia hiekkarantoja täplittivät lukemattomat määrät erivärisiä aurinkovarjoja. Muurahaisen kokoiset ihmiset nauttivat lomastaan ihoaan grillaten, simpukoita keräillen ja vedessä virkistäytyen. Kovin virkistävää se ei kyllä varmaan ollut, kun merenkin lämpötila oli näillä leveysasteilla lähellä kahdeksaakymmentä Fahrenheit-astetta.
"Tuolla on Playa del Carmen", Valeria osoitti kauempana horisontissa siintävää pientä kaupunkia.
"Aaaa, siis ne asuu siellä?" Brandy varmisteli, "Ne sun isovanhemmat?"
Edes Valeria ei enää pystynyt peittelemään äänessään olevaa innostusta. "Joo. Sinne me ollaan menossa!"
"En kestä! Kauanko vielä?"
"Ihan kohta me laskeudutaan. Näät ehkä lentokentän, jos nojaat siitä vähän taaksepäin."
"Nään, joo!"

Jännitys alkoi kihelmöimään vatsanpohjassa parhaalla mahdollisella tavalla. Tytöt tapittivat ikkunasta, kuinka puiden latvat lähestyivät pikkuhiljaa. Lentokoneessa kävi iloinen puheensorina, kun lastillinen amerikkalaisturisteja alkoi tajuamaan, että kohta oltaisiin perillä. Tietysti joukossa oli myös useampi vauva, jotka parkuivat minkä keuhkoistaan vain pääsivät, mutta Valeria ja Brandy eivät edes kuulleet niitä. Silmät säihkyen he molemmat laskivat mielessään sekunteja siihen hetkeen, kun Airbusin pyörät koskettaisivat asfalttia.

Kolme, kaksi, yksi, nyt. Ai, ei vielä. Nyt. Ei kun nyt.
Tumps.

Brandy alkoi jo innosta täristen keräilemään tavaroitaan ja ilmoittelemaan kovaan ääneen, kuinka heidän täytyisi ottaa selfiet heti ulkona ja postata ne instaan ja snäppiin ja ties minne. Valeria istui jännittyneenä penkissään ja odotti. Hiljalleen koneen vauhti väheni lähes pysähdykseen saakka ja se alkoi rullata laiskasti kiitoradan päädystä kohti terminaalia. Radiolinja naksahti.

"Ladies and gentlemen, we've now landed safely into Cancún. It's currently 3.27 PM local time. Please remain seated until the aircraft is completely stationary and the seatbelt light is turned off. The weather outside is delightfully sunny and you'll enjoy the warm embrace of 86°F as soon as you disembark. This has been your captain speaking, thank you for choosing Delta Airlines, we hope that you enjoy your vacation!"

Valeria huokaisi onnellisena.

86°F.
Tuo. Tuota hän oli odottanut.
Nyt oltiin lomalla.

Loma oli tullut niin tarpeeseen. Viimeisetkin kotipuolen draamat unohtuivat lopulta, kun tiistaina lounaaksi oli mummon itsetehtyjä tostadoja. Ne jos jotkut olivat pieniä palasia taivaasta. Valeria pyysi omiinsa tuplamäärän avokadoa, koska se oli kiistaton hedelmien kuningas ja täällä Meksikossa niiden maku oli ihan next levelillä verrattuna Boisen Walmartista tuotuihin yksilöihin.

Illalla isovanhemmat jättivät Valerian ja Brandyn paratiisirannalle sillä aikaa, kun kävivät itse pelaamassa viikoittaiset golfkierroksensa läheisen eläkeläisyhteisön kentällä. Abuelo oli ylpeänä kertonut, kuinka sai viime viikolla kaksi hole in onea. Valeria ei yhtään tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta oli esittänyt todella vaikuttunutta, ja sekös oli saanut toisen hyvälle tuulelle. Hän ei ihan oman mielenterveytensä vuoksi aikonut käyttää aikaa sen miettimiseen, mihin reikään isoisä oli laittanut ja mitä.

Aikansa insta-worthyjä lomakuvia toisistaan räpsittyään tytöt kävivät vilvoittelemassa Karibianmeren vaahtopäisessä, turkoosina kimaltavassa vedessä. Sen jälkeen ei ollut mitään ihanampaa kuin upottaa varpaat lämpimään hiekkaan ja vain olla. Ei tarvinnut tehdä tai ajatella mitään, ei edes avata silmiä. Siinä vain maattiin ja kuunneltiin Arianan uusinta levyä ja hengiteltiin sisään trooppista meri-ilmaa, kun iltainen aurinko lämmitti hipiää. Muiden turistien taustamelu oli kuin uneen tuudittavaa harmaata kohinaa.

Brandy, se kettu, näki kaikessa tässä seesteisyydessä tilaisuutensa.

"Hei, me ollaan mietitty vähän Harperin kanssa…"
"Joo…"
"… että sä voisit olla ihan tosi hyvä lisä Wildcatseihin."

Valeria yllättyi niin, että kohottautui kankein liikkein kyynärpäidensä varaan tarkistaakseen, ettei toisen kasvoilla komeillut ilkikurinen virne. Johan se aprillipäiväkin taisi olla lähestymäisillään, oliko Brandy ottanut varaslähdön? Hän yritti tihrustaa aurinkolasien tummien linssien läpi jotain pientäkin vihjettä toisen pokerinaamasta. "Ootko tosissas?"
"Oon, oon! Sulla on niin hyvät energiat siihen ja olisit sopivan kokonen. Sieltä on nyt lähdössä monta hyvää tyyppiä, kun me valmistutaan, en tiiä mitä koutsi meinaa tehdä. Sitä paitsi, se on ihan törkeän hauskaa."
Valeria pärskähti. "Kai sä tiedät, etten koko kauniin ja lyhyen elämäni aikana ole koskenutkaan pompomiin? Millä ilveellä sä kuvittelet, että ne ottais mut mukaan joukkueeseen?"
"Älä nyt! Mä tiedän, että olisit hyvä."
"Oletko joku cheerleader-meedio?"
"Olen."
"Phah, niin varmaan."

Brandykin kohottautui istumaan ja nosti kätensä varjostamaan silmiä, ettei aurinko häikäissyt. "Haluat kuitenkin", se kiusasi.
"No enpä tiedä. Ei se ole mun juttu."
"MÄ NÄÄN SUN ILMEESTÄ että haluat. Suupieli nykii! Älä edes yritä huiputtaa mua."

Valeria nielaisi. Poskia pakotti ja punoitti. Se vihasi tätä tunnetta, kun hymy pakottautui kasvoille. Brandy meinasi purskahtaa nauruun, kun seurasi tytön toivotonta yritystä peitellä kasvoille kipuavaa virnettä. Miten tästä tilanteesta pääsisi livahtamaan? No väittämällä vastaan, tietenkin.

"Kuka nyt muka haluaisi koulun paarian joukkueeseensa."
"Tuskin kukaan enää muistaa sun faniklubia kesän jälkeen. Sitä paitsi, Wildcats on tosi hyvä tiimi, saisit sieltä vaan lisää liittolaisia. Girl poweria ja silleen. Olisitte Harperin kanssa kohta koulun kuningattaria. Mieti nyt hei!"
Valeria ei miettinyt, vaan vetäisi seuraavan kortin pakastaan. "Eli siis hyppisin ja hihkuisin Wyattille kentän laidalla? Kuulostaapa kerrassaan ihanalta."

"Voit sä Maverickillekin hihkua, jos se tuntuu paremmalta."

Brandy latoi pöytään Uno Reversen ilkikurisesti virnistellen, ohitti vastaukseksi saadut melodramaattiset silmänpyörittelyt taitavasti ja jatkoi, "Joko alkaa tekosyyt loppua? Thought so. Tryoutit on syksyllä, niin sulla on koko kesä aikaa treenata. Mä ja Harper koutsataan. Saadaan susta ihan törkeen hyvä flyeri, pääset satavarmasti sisään."
"Flyeri? Et oo tosissas."
Brandy vain hymyili, mätkähti takaisin pyyhkeelleen ja sulki silmänsä. "Alotetaan treenit kun päästään kotiin." Tyttö asetteli airpodit takaisin korviinsa sen merkiksi, ettei asiasta enää keskusteltu.

Vai niin. Että Valeriastako cheerleader. Sehän oli ajatuksena ihan täysin naurettava... vai oliko? Kyllähän hän tykkäsi olla huomion keskipisteenä, ja oli myös pitkään hakenut toista urheiluharrastusta ratsastuksen rinnalle, mutta mikään ei ollut tuntunut omalta. Valeria oli käyttänyt niin paljon aikaa cheerleaderien vihaamiseen, ettei koskaan ollut ajatellut, millaista sen täytyi oikeasti olla. Sitä paitsi, koulun urheilussa mukana oleminen näyttäisi myös hyvältä collegen hakupapereissa. Kääntöpuolina olivat kyllä tiukat treeniaikataulut, jalkapallopelien merkeissä vietetyt viikonloppuillat ja nirppanokkaiset, tai pahimmassa tapauksessa jopa täysin sietämättömät blondit tiimikaverit (Harper ja Brandy, en nyt tarkoita teitä)...

Mutta silti, mielessä vilisi Pinterestissä vastaan tulleita kuvia tytöistä mätsäävissä, koulun värejä edustavissa asuissa, mieleenpainuvista stunteista ja cheerleadereistä pussailemassa pelin päätteeksi ihanien pelinrakentaja-poikaystäviensä kanssa... kyllä hän voisi elää niin. Eihän se kuulostanut hassummalta.

Auringonlasku oli jo kullannut horisontin ja muuttanut koko ympäristön lämpimän sävyiseksi, kun Valeria viimein sai ylivilkkaat aivonsa napsautettua lepotilaan. Zen-moodissaan se keskittyi kuuntelemaan meren kohinaa. Pyyhkeillä makoilevat tytöt olivat niin omissa maailmoissaan, että lähistöltä kantautuva huudahdus jäi kuulematta kummaltakin.
"Woah, christ almighty, watch out!"

Valeria havahtui siihen, kuinka Brandy kiljaisi vieressä ja singahti ylös. Melkein samalla sekunnin sadasosalla oli hänkin noussut istumaan ja koitti hädissään nähdä, oliko lähestyvä vaara taskuvaras, tsunami vai hai. Vai ei kai täällä ollut niitä tappajameduusoja? Hän oli ihan varma, että Wikipediassa oli lukenut niiden elävän vain Kuubassa, ei Meksikossa…

Brandy alkoi kiroilla kuin merimies ja lähti konttaaman jonnekin näkökentän ulkopuolelle. Valeria oli edelleen toipumassa siitä järkytyksestä, ettei ollutkaan kuollut, kun blondi palasi takaisin pyyhkeelleen. Se piteli toisella kädellä valkoista rantalentopalloa ja toisella oikeaa käsivarttaan.
"Kuka HELVETTI päätti, että on hyvä idea pelata lenttistä täydellä rannalla? Tähän tulee ihan saatanan varmasti mustelma!" tyttö valitti korvat savuten.

Valeria ei ehtinyt vastata mitään, kun huomasi kahden siluetin lähestyvän. Silmiä siristäessään hän erotti auringonlaskua vasten kaksi lihaksikasta vartaloa, joita peittivät vain väljät uimashortsit. Brandykin hiljeni tästä näystä ja unohti käsivarren voivottelun. Wilmingtonilaisten auringonpalvojien putkinäkö ei tunnistanut sillä hetkellä muuta kuin heitä varmasti mutta niin hitaan tuntuisesti lähestyvät pyykkilautavatsat. Näkymä oli kuin jostain Baywatchista konsanaan.

Oikeanpuolimmainen sikspäk-- tai siis poika oli ensimmäinen, joka puhui. Sen hiukset, jotka olivat lähes yhtä tummat kuin Valerian, värjäytyivät laskevan auringon valossa melkein punertaviksi.
"Anteeksi, anteeksi ihan kauheasti, eihän teihin sattunut?"

SILLÄ OLI IRLANTILAINEN AKSENTTI. Valeria tunsi munasarjojensa menevän solmuun. Se alkoi sukimaan hiuksiaan pakkomielteisesti ja nykäisi bikinien yläosaa vähän, että rintavarustus näytti oikein imartelevalta. Brandy kohenteli asentoaan vieressä huulet töröllä. Tyttöjen katseet kohtasivat vain nanosekunnin ajaksi, mutta viesti oli selkeä. Tämä oli nyt se meet cute, josta alkaisi kaksi vuosisadan intohimoisinta lomaromanssia, eikö?

"Hengissä ollaan, vielä", Brandy kääntyi poikien puoleen muka loukkaantuneena, "no thanks to you though."
"Joo, oikeasti ollaan tosi pahoillamme. Tämä eejit ei vaan omista yhtään koordinaatiokykyä", pahoitteli pojista vaaleampi ja pidempi.
Valeria laski aurinkolasejaan sen verran, että tuuheiden tekoripsien kehystämät silmät paljastuivat, ja siristi nähdäkseen toisten päivettyneet kasvot kunnolla. Oikeasti ne oli SAIRAAN kuumia, ehkä vuoden tai kaksi heitä vanhempia. Innostusta oli vaikea peittää äänestä, mutta hän koitti parhaansa mukaan kuulostaa oikein seksikkäältä, sanat kuin suussa sulavaa hunajaa. "We might find it in our kind hearts to forgive you."

Nyt oli poikien vuoro vaihtaa merkitseviä katseita.
"No, haluaisitteko te vaikka jäätelön äärellä miettiä sitä, annatteko meille anteeksi?"
"Enpä tiedä, halutaanko me lähteä tuntemattomien kanssa?" Valeria pohti ääneen ja kääntyi vierellään kuin Sports Illustratedin uimapukunumeron kannessa poseeraavan vaaleaverikön puoleen. "Tiedäthän, mistä äiti on aina varoitellut…"
Tumma komistus kiirehti jatkamaan. "I'm Ben, that's Nolan. Noin. Ei olla tuntemattomia enää."
Seurasi hetken hiljaisuus, kun Valeria oli muka harkitsevinaan tarjousta. "No, te ootte kyllä Brandylle vähintäänkin jäätelön velkaa, se on ihan totta..."
"Te tulette? Siis molemmat, eikö niin?"
"Olisihan se nyt ikävää kieltäytyä, vai mitä, Brandy?"
"Täsmälleen."

Poikien kääntyessä jo kohti kadunvarressa olevaa jäätelökioskia, Brandy kumartui Valerian puoleen.
"Dibs on the blonde one", se kuiskasi hymyillen.
"Fine by me", toinen vastasi, "tall, dark, and handsome is my type anyway."

Sinä yönä Valerian mielessä ei seikkaillut villihaukka, vaan smaragdinvihreän saaren tumma sankari. Unta oli melkein mahdoton saada, kun puhelimen yhteystiedoissa poltteli sen numero. Kattoa tuijottaessaan ja Brandyn suloisen unista tuhinaa kuunnellessaan tyttö mietti, mitä kaikkea hauskaa seuraavan parin päivän aikana vielä ehtisikään tapahtua.

Torstai-ilta. Viimeinen ilta. Huomenna Deltan kone nousisi ilmaan kentältä kello 9.30 AM ja suureksi harmiksi sekä Valerian että Brandyn täytyi olla sen kyydissä. Mielessä oli tietysti käynyt jo useamman kerran, että he lähettäisivät tilallaan Idahoon ensimmäiset innokkaat ja jäisivät itse makoilemaan aurinkorannoille, mutta suunnitelmassa oli yksi iso porsaanreikä — kuka nyt haluaisi vaihtaa paratiisin perunan luvattuun osavaltioon? Ei kukaan.

Viimeiset pari päivää olivat kuluneet ihan liian nopeasti.

Keskiviikkona isovanhemmat olivat vieneet tytöt läheiselle Cozumelin saarelle snorklaamaan. Siitä Valeria oli ollut kovin innoissaan, kunnes oli viettänyt koko lauttamatkan merisairaana henkensä edestä kannen kaidetta puristaen. Hänestä ei kyllä ollut veneilijäksi, ei sitten millään. Abuelo oli jäänyt hänen seurakseen rannalle sillä aikaa, kun abuela ja Brandy kävivät vuokraamassa snorkkelit ja räpylät. Oli tietysti upeaa nähdä ihan ihka aito värikäs koralliriutta asukkaineen, mutta olo oli todella helpottanut vasta, kun oli aika lähteä takaisin... niin, ja aika kärsiä taas tunti lautan kyydissä.

Illan pelastivat tuplatreffit uusien lemppari-irkkujen kanssa. Ben ja Nolan olivat jo täyttäneet 18 vuotta ja siten pääsivät käsiksi kaiken maailman alkoholipitoisiin aarteisiin. Lisäksi ne olivat vuokranneet lomaviikoksi mustan Jeepin, joka avasi mahdollisuudet vaikka kuinka ihanille deitti-ideoille.

Kaikkien yllätykseksi Valeria kuitenkin kieltäytyi tequilashotista viitaten huonovointisuuteensa ja vastusti myös avoimesti ajatusta siitä, että he lähtisivät käymään Cancúnissa. Isovanhemmat eivät ikinä olisi antaneet siihen lupaa ja ne olivat olleet niin ihania tytöille viimeisten päivien aikana, ettei Valeria kehdannut valehdella. Siis sen lisäksi, että oli väittänyt menevänsä Brandyn kanssa vaan ihan kahdestaan rannalle.

Tyttö pelkästi Benin menettävän makunsa tylsään sääntöjä noudattavaan mummon ja papan mussukkaan, mutta se olikin yllättävän ymmärtäväinen, varsinkin kun Valeria kertoi kokemuksistaan Cozumelin lautalla. Poika kiersi kätensä hänen ympärilleen ja hymyili vain.
"Maybe I can help you forget about all that", se kuiskasi ja painoi lämpimät huulensa vasten Valerian huulia.

Tuntui niin hyvältä olla jonkun sellaisen kanssa, jolla ei ollut mitään tietoa Wilmingtonin draamoista. Se, että tämä joku oli hurmaava uimari, jolla oli irlantilainen aksentti ja A-oikeudet oli vain ekstraa. Valeria antoi Brandyn nauttia Nolanin seurasta ja bilettää poikien kajarin tahtiin samalla, kun ryysti yhtä ainoata piña coladaansa lusikassa oman eurooppalaisensa kanssa ja piirteli hiekkaan sydämiä sekä perhosia. Ben taas nautiskeli paikallista olutta ja piirsi raitoja hiekan sijasta pitkin Valerian käsivarsia, kylkiä ja reiden ulkosyrjää. Sormenpäiden aiheuttamat sähköiset väreet saivat ajatukset ja vatsanpohjan sekaisin.
"Tulkaa nyt tanssimaan!" Brandy koitti kehottaa samalla, kun vatkasi lantiotaan rivakasti ja otti siemauksen suoraan pullosta.
"Tässä on ihan hyvä olla, kiitos", Ben hymyili. Brandy pyöräytti mieltäänosoittavasti silmiään, mutta Valeria näki pelkkää vaaleanpunaista.

Valitettavasti eläkeläiset olivat erityisen tarkkoja aikatauluista, ja tytöt joutuivatkin vain muutaman hassun tunnin jälkeen jättämään smaragdisaarten komistukset jälkeensä. Designated driveriksi uhrautunut Ben pudotti heidät pyynnöstä parin korttelin päähän, etteivät isovanhemmat varmasti alkaisi epäilemään mitään. Valeria joutui vielä pitämään humalaiselle Brandylle pienen puhuttelun siitä, kuinka mummolle ja papalle ei saisi missään nimessä näyttää olevansa alkoholin vaikutuksen alaisena, ja Brandy lupasi käyttäytyä. Varmuuden vuoksi Valeria kuitenkin ilmoitti heti sisään päästyään abuelalle, että he olivat liian väsyneitä pelaamaan korttia ja menisivät suoraan suihkun kautta nukkumaan.

Seuraavana aamuna Brandyn sai suorastaan kuoria irti sängystä, mutta se tsemppasi yllättävän hyvin muistettuaan, että tälle päivälle oli sovittu ekstrapitkät treffit poikien kanssa. Aamiaismurojaan (kyllä, hän oli tuonut paketin mukanaan kotoa) tuhotessaan Valeria selasi Instagramia ja kun se oli hakemassa tiettyä tiliä, oli viimeksi haettujen listassa yksi profiili, jonka kuvaa ympäröi tuttu värikäs reuna.

Sen enempää seurauksia ajattelematta sitä klikattiin. Vaiston mukaan täytyi ehdottomasti tietää, mitä kamalaa siellä odotti. Tekstin luettuaan Valeria huokaisi syvään ja kiinnitti mansikkaa nakertavan Brandyn huomion.

"Mitä?" se kysyi uteliaana ja siirsi kasvojaan lähemmäs.
Valeria käänsi näytön kohti ystäväänsä.

@valeriadavisfanclub
If you thought I'd have mercy on spring break, think again. This is way too juicy to wait.

Have you noticed Valeria's initials are VD? Yeah, that's almost a little too fitting. Because we just heard from a very reliable source that she has an STD. Feel free to comment your best bets on which one she's picked up.

I'd recommend getting tested to more than a few partners... Rogers and Miller at the least.

"Katsotko oikeasti tuota shittiä lomallakin?" Brandy tuhahti ennen kaikkea pettyneenä.
"No se nyt vain sattui tähän etusivulle..."
"Höpö höpö. Tiedän ettet sä seuraa tuota tiliä, eli oot ihan ite menny kattomaan."
Valeria ei sanonut mitään, tuijotti vain puhelintaan katse tyhjänä. Se oli jäänyt kiinni itse teossa ja joutui nielaisemaan kritiikin kuuliaisesti.
"Laitapa se pois. Nyt syöt murosi, laitat minimekon päälle ja sitten me lähdetään ulos. Kukaan, jolla on jotain väliä, ei välitä noista postauksista kuitenkaan."

Brandy osasi halutessaan olla yllättävän vakuuttava. Valeria oli ehkä jopa vähän ilkeästi ajatellut, että tyttö oli parasta lomaseuraa ihan vaan kaikessa pinnallisuudessaan, ja ehkä se olikin osa Brandyn viehätystä, mutta se ansaitsi kyllä paljon enemmän krediittiä. Kaikki ikävä maailmassa unohtui, kun Brandy vei mukanaan Playa del Carmenin ostoskaduille ja päätti aamupäivän agendana olevan koko kylän kauneimpien bikinien löytämisen. Ehkä se oli vahinko, tai täysin tarkoituksellista, mutta hauska aktiviteetti sai kaiken muun unohtumaan. Ainakin melkein.

Valeria tuli siihen tulokseen, että upein vaihtoehto oli pienestä uimapukuputiikista löytyneet valkoiset narubikinit. Vartalon ympäri pyöräytettäviä naruja koristivat helmet sekä kultaiset riipukset. Se näytti hyvältä Meksikon auringossa paahtunutta ihoa vasten ja Brandy yksinkertaisesti vaati, että Valeria ei saisi lähteä kotiin ilman tätä kokonaisuutta. Tummaverikkö lähinnä mietti tilaisuutta koeajaa ne myöhemmin — pojat olivat luvanneet viedä heidät jollekin salaiselle rannalle, jonka olivat puolivahingossa löytäneet aikaisemmin.

Valeria ja Brandy söivät lounasta isovanhempien kanssa ja alkoivat sitten valmistautumaan treffeille. Hyvä olikin, että he aloittivat ajoissa, sillä kaunistautumisprosessissa kesti muutama tunti. Brandy soitti puhelimestaan musiikkia ja tytöt tanssahtelivat pitkin kirjastohuonetta kaivellen asusteita matkalaukuista, etsien ilmeisesti tuhkana tuuleen hävinnyttä vedenkestävää ripsiväriä sekä peilaillen uusia asujaan ikkunan heijastuksesta. Valeria peitti bikininsä laventelinsinisellä lyhythelmaisella kesämekolla ja föönasi hiuksensa kauniiksi hyvin tietoisena siitä, että ensimmäisen pulahduksen jälkeen kaikki se työ huuhtoutuisi pois. Kyse oli kuitenkin siitä, että Ben näkisi pelkkiä sydämiä, kun näkisi hänen saapuvan tienvarteen hiukset kuin jumalattarella konsanaan.

Tytöt olivat jo avaamassa ovea, kun abuela Coco keskeytti heidät.
"Pitäkäähän hauskaa, tytöt", se sanoi virnistäen, "muistan vieläkin omat lomaromanssit. Niitä on hauska miettiä näin vanhana ja harmaana. Huolehtikaa vaan toisistanne, okei?"
Valeria ei tiennyt, kumpi järkytti häntä enemmän: se, että mummollakin oli ollut elämä ennen abueloa vai että se oli jotenkin maagisesti nähnyt heidän taitavan esityksensä läpi ja saanut selville, että jotain vispilänkauppaa oli meneillään. Brandylla leikkasi nopeammin.
"Pidetään kyllä", se hymyili ja pakotti Valerian edellään ulos käytävään. "Mukavaa iltaa teille!"
"Tulkaahan sitten kotiin kymmeneen mennessä", Coco kiirehti vielä sanomaan ennen kuin raskas puuovi sulkeutui.

Valeria oli hädin tuskin päässyt shokista yli, kun tuttu tumma Jeep ilmestyi kulman takaa. Avonaisista ikkunoista tulvi rytmikästä musiikkia matalalla volyymillä ja ratissa oli tänään Nolan, jonka kasvoille oli puhjennut rusketuksen myötä kahvinvärisiä pisamia. Brandy kiipesi etupenkille sen viereen. Ben astui takaovesta ulos ennen, kuin Valeria kerkesi tarttua kahvaan, ja piti ovea auki hänelle. Tytön kiivetessä sisään toinen tarttui sitä ohimennen hellästi lantiolta ja kuiskasi korvaan, "you look beautiful". Valerian täytyi hengittää syvään, ettei olisi pyörtynyt niille sijoilleen.

Takapenkillä saattoi olla huomattavasti läheisemmissä tunnelmissa kuin edessä, ja Valeria ja Ben hyödynsivät tätä tilaisuutta melko hävyttömästi. Parisenkymmentä minuuttia tuntui melkein sekunneilta, mutta yhtäkkiä moottori sammui ja etupenkin blondit ilmoittivat kovaan ääneen, että oltiin perillä.

Pojat eivät todella olleet valehdelleet. Rannalla ei ollut sieluakaan. Ainoa merkki ihmisistä oli sileään rantakallioon paksulla narulla kiinnitetty pelastusrengas. Sen sijaan maiseman valloitti veteen horisontissa laskeutuva lämmin aurinko sekä meri, joka välkkyi illassa turkoosin, violetin, vaaleanpunaisen ja kultaisen sävyissä. Pienet, vaahtopäiset aallot iskeytyivät tasaisin väliajoin pehmeää hiekkaa vasten. Kaukaisuudessa kirkui lokki. Ben levitti muutaman viltin valkoiselle rantahiekalle samalla, kun Nolan kantoi autosta yhden sixpackin olutta ja toisen seltzeriä.
"Täydellistä", Brandy hehkutti, korkkasi yhden juoman ja ojensi toisen Valerialle.
"Upee paikka. Miten te tän löysitte?" tummaverikkö kysyi.
"Ben sanoi, että osasi reitin naapurikylään ulkoa... no, ei osannut, mutta tää paikka oli kyllä eksymisen arvoinen", Nolan leperteli, eikä se meinannut saada räpylöitään irti Brandysta. Tyttöä tosin ei huomio tuntunut haittaavan sitten ollenkaan.

Aikansa juteltuaan ja juomia kumottuaan nelikko päätti käydä uimassa vedessä, joka ei koskaan ollut näyttänyt kutsuvammalta. Pojat sukelsivat rantaveteen itsevarmoina, mutta Brandy ja Valeria kiljahtelivat, kun virkistävä vesi sai sheivaushöylältä paenneet ihokarvat nousemaan pystyyn.
"Älkääpäs nyt, tytöt, tämän täytyy olla ainakin 27-asteista", Nolan naureskeli ja oli muka roiskaisevinaan vettä toisten päälle.
"JOS HALUAT ELÄÄ niin et tee tuota", Valeria huusi, "sitä paitsi 27 astetta on ihan helvetin kylmÄÄÄÄÄ---"

Tyttö ei huomannut, kuinka Ben oli siirtynyt hänen taakseen ja alkoi kiljumaan, kun tunsi toisen nostavan hänet ilmaan. Säikähdyksestä toivuttuaan Valeria kikatti ja sätki toisen otteessa. "Päästä, hihihihi, irti!"
"No jos vaadit..." Ben nauroi, ja lähetti tytön eteen ja ylöspäin niin, että se laskeutui lopulta veteen kauttaaltaan kastuen. Brandy reagoi tähän roiskuttamalla vettä raivokkaasti pojan suuntaan, ja sai sitten itsekin pesun Nolanilta.

Hetken meneillään oli vuosisadan vesisota. Sitä värittivät nauru, hervoton kikatus ja kiljahdukset. Valerian nauraessa tytön suuhun päätyi vahingossa suolaista vettä, jota se sitten pärski hetken sivummalla. Ben huomasi tämän ja kahlasi lähemmäs. Valeria oli jo nostamassa kämmentään ylös sen merkiksi, että tarvitsi aikalisän, kun toinen kiersi jälleen kätensä hänen ympärilleen ja veti lempeästi vasten vesipisaroiden koristamaa vartaloa. Valerian henki salpautui toisen katseesta. Se oli pehmeä, ihastunut, kunnioittava, se halusi hänet ja teki tämän hyvin selväksi. Siihen uppoutuessa aika pysähtyi ja maailma lopetti hetkeksi pyörimisen.
"You wanna go?" Ben kuiskasi, ja tyttö vain nyökkäili vastaukseksi.

Parivaljakko vetäytyi rannalle. Valeria asetteli kätensä hellästi pojan kasvojen ympärille nojautuen lähemmäs. Ben tuoksui lomalta ja aurinkorasvalta ja sen huulilla maistui vieläkin meren suola. Se oli niin hyvä suutelemaan ja vaeltelevat kädet tiesivät tasan tarkkaan, mistä koskettaa...
"We should go somewhere more... private", Valeria mumisi toisen huulia vasten, jolloin Ben nappasi yhden vilteistä kainaloonsa ja tarttui sitten tyttöä kädestä johdattaen tuon puiden tarjoamaan varjoon.

Valeria ei ollut ihan varma siitä, kauanko aikaa oli kulunut, kun hän viimein heräsi hiekkaiselta viltiltä toisen vierestä. Benin mukaan hän oli nukahtanut kaiken jälkeen, ihan hetkeksi vain, ja se oli ollut niin suloista, ettei poika halunnut estää. Se katsoi Valeriaa silmiin. Kun se siirsi peukalollaan hiussuortuvan tytön ohimolta, sormen pää piirsi viivan ihoon. Molempien huulille nousi hymy. Valeria painautui Benin lämmintä vartaloa vasten ja sulki taas silmänsä. Näin rentoutunut hän ei ollut ollut pitkään aikaan.

Tyttö oli iloinen siitä, että oli tavannut Benin, mutta molemmat tiesivät, että kaikki se ihanuus oli ainakin enimmäkseen loman ja Riviera Mayan taikaa. Sellaisena se saisi tälllä kertaa pysyäkin. Tätä muistoa ei saisi arjen tai todellisuuden harmaus pilata.

Valeria kuuli hiekassa lähestyvät askeleet jo kauempaa, muttei halunnut reagoida niihin. Ne pysähtyivät kuitenkin aivan viltin reunalle. Ben taputti sormillaan hellästi tytön oikeaa käsivartta, ja liikkeen suuntaan kääntyessään Valeria näki Brandyn pahoittelevasti hymyilevät kasvot.

"Hey, you two. It's time to go home."

"Rentouta polvet, Valeria. Ei Teddy osaa lukea ajatuksia, ja sinä annat sille aivan ristiriitaisia apuja. Jos puristat, jarrutat. Et voi puristaa samalla, kun pyydät sitä eteenpäin."

Wilmingtonissa oli tasan yksi maneesi ja yksi valmentaja, joka erikoistui englantilaistyyppiseen ratsastukseen. Ainakin tähän lopputulokseen oli Camille Davis tullut, kun uteli tyttärelleen sopivaa treenipaikkaa Nancylta. Vaihtoehtoja ei siis juurikaan ollut. Valeriaa ajatus valmennuksista oli näyttänyt lähinnä ahdistavan. Se tuli Camillelle yllätyksenä - hän kun oli kovasti odottanut tyttären reagoivan uutisiin riemunkiljahduksin.

Faktat olivat kuitenkin faktoja: Teddy oli ikääntyvä hevonen, joka tarvitsi monipuolista liikuntaa ja Valeria vielä verrattain kokematon ratsastaja, josta löytyi paljon kehitettävää. Edistys ei saisi loppua oman hevosen hankintaan, ehei, vaan siitä se vasta todella alkaisi. Valmentajalla olisi varmasti paljon annettavaa tälle ratsukolle.

Se valmentaja oli Dorothy Hill, joka istui nyt maneesin nurkassa retkituolillaan ryppyiset kasvot vakavana, arvostellen edessään ympyrää pyörivän ratsukon jokaista liikettä.

"Missä ulko-ohjan tuki? Tiedän, että se on ratsastuskouluponi, joka hidastaa vauhtia heti kun saa pienenkin vihjauksen siihen suuntaan. Mutta se ei tarkoita, ettet voi pitää ohjastuntumaa. Ohjat kunnolla käteen, pohje pyytää eteenpäin."

Valeria teki miten pyydettiin ja tunsi, kuinka Teddy alkoi heti kulkemaan ponnekkaammin. Valmentajan ilme ei värähtänytkään, vaikka parannus oli huomattava. Kuka oli tämä kotka, jonka äiti oli palkannut hänen opettajakseen? Dorothyn auktoriteetti sai uhmakkaammankin teinitytön tuntemaan olonsa varsin pieneksi. Valeria oli ollut varma siitä, että oli tarpeeksi taitava ratsastaja hankkiakseen oman hevosen, mutta ehkä hän tarvitsikin apua. Teddy ei ainakaan saisi kärsiä siitä, ettei omistaja osannut ratsastaa.

Olisivatpa valmennukset vaan pidetty jossain muualla kuin Twin Falls Farmilla. Valeriaa jännitti käydä samalla tallilla kuin muut. Toistaiseksi vain Yumi tiesi, ja sekin vain, koska oli käräyttänyt hänet hevosineen itse teosta parkkipaikalla noin tunti sitten. Se oli kuitenkin ehkä maailman vilpittömin ja ihanin ihminen, joka toivoi aina parasta kaikille. Enemmän pelotti muiden kaverien mielipiteet: Harper kun oli niin taitava ratsastaja, että se pääsi liikuttamaan oman hevosensa lisäksi tallilla asuvaa Wafflesia ja Brandylla sen sijaan oli ehkä maailman upein musta puoliverinen, jonka rinnalla Teddy näytti surkealta kirppukasalta. Hyvin rakastettavalta sellaiselta, mutta kuitenkin. Eikä tarvinnut edes aloittaa Cooperista, Kestrelistä tai Hayleystä.

Oliko muuten kaikilla Idahossa omat hevoset?

Joo, oli ehkä typerää jännittää. Mutta Valeria ei halunnut olla porukan huonoin. Ei hän edes oikeastaan tiennyt, miksi, koska ei tyttö itse olisi halveksunut jotain toista samassa tilanteessa olevaa. Mutta näin asia vaan oli. Onneksi talli oli tyhjentynyt lähes kokonaan, kun koko porukka oli aikaisemmin samana aamuna lähtenyt Teksasiin Westernweekille. Valerian salaisuus pysyisi vielä ainakin viikon salaisuutena, ennen kuin Twin Falls Farmin väki tuomitsisi hänen ratsastustaitonsa lopullisesti.

"Okei, riittää tältä viikolta", valmentaja totesi. "Tulehan käymään täällä." Teddy hidasti Valerian pyynnöstä välittömästi ja rentoutui heti, kun ohjaa löysättiin. Se asteli verkkaisesti nurkkaan ja pysähtyi pyytämättäkin turvallisen välimatkan päähän retkituolissa nököttävästä diktaattorista.

"Minun piti jo aikaisemmin kysyä, kuinka aktiivisesti kilpailette", Dorothy totesi varsin kuivakasti.
"Öö… ollaan me muutaman harkkakisat menty, mutta ei sen enempää?"
"Jos aiot vain liihotella maneesin päästä toiseen ilman minkäänlaista päämäärää, turha sinun on minulle maksaa siitä, että ihastelen vierestä", valmentaja totesi kuivasti. "Tavoitteita pitää olla. Teddy on ehkä vanhempi, mutta vanhalle hevosellekin tekee treeni hyvää. Täällä järjestetään kilpailut 18. toukokuuta. Suosittelisin, että ilmoittaudut niihin vaikka heti tänään."

Valeria nielaisi. Kaverit olivat jo aiemmin kyselleet, olisiko hän tulossa kisoihin oman hevosensa kanssa. Hänellä ei ollut mitään aikomuksia nolata itseään muiden edessä. Eikä varsinkaan kilpailutilanteessa. Ei missään nimessä. Sielunsa silmin tyttö näki, kuinka Teddy päättäisi tehdä kouluradan kukkakoristeesta välipalansa tai ponnistaisi esteelle hieman aikaisin, jolloin hän päätyisi maistelemaan maneesin hiekkaa. Ja muut katsoisivat säälien, kuinka uusi tyttö ei tarvinnut enää viheliäistä Instagram-tiliä nolaamaan sitä, sillä hän kykeni siihen ihan itsekin.

"En ollut ajatellut…"
"No ajattele! Haluaisin nähdä teidät kouluradalla. Amatööriluokka on helppo B, siitä pitäisi päättömän kanankin selvitä. Ensi viikolla oletan, että nimesi löytyy osallistujalistasta. Sitten voimme alkaa käymään läpi ohjelmaa. Sillä aikaa tiedät kotiläksysi. Harjoittele joka päivä."

Sen jälkeen valmentaja nousi, työnsi retkituolinsa kasaan ja katosi tuoli mukanaan päädyn ovesta tallin puolelle. Valeria käveli loppuverkat nieleskellen juuri kuulemiaan sanoja. Oliko hänellä vaihtoehtoja? Tyttö ei halunnut tietää, miten Dorothy reagoisi seuraavalla viikolla, jos hän ilmoittaisi haluttomuutensa osallistua. Toisaalta hän ei myöskään halunnut nolata itseään ja Teddyä kaikkien edessä. Kaverit olisivat näissä kisoissa vasta alkua - muut olivat osanneet kertoa, että luokkiin oli tulossa taitavia ratsastajia kauempaakin. Ehkä hän voisi vielä vakuuttaa äidin siitä, ettei haluaisikaan valmentajaa ollenkaan? Tai ehkä äiti löytäisi Boisesta valmentajan, joka ei olisi noin kovin vaativa?

Ajatukset sinkoilivat aivojen puoliskolta toiselle vielä silloinkin, kun hän riisui Teddyltä varusteita tallin pesupaikalla. Ruuna nautiskeli lepohetkestä ja käytti sen torkkumiseen autuaan tietämättömänä siitä kuinka pienillä asioilla, kuten kilpailumenestyksellä, oli merkitystä ihmisten maailmassa.

Kaulan alta toiselle puolelle siirtyessään Valerian näkökenttään osui kuitenkin pitkä hahmo, joka eteni tallikäytävällä.

Shit.
Shit, shit, shit, shit.
Why is he here?

Tytön huomatessaan hahmo pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi sitten vähän vastahakoisen oloisena suuntaa suoraan kohti pesukarsinaa. Teddykin havahtui ja kääntyi katsomaan tulijaa korvat hörössä. Ei, hölmö hevonen, meidän piti vihata sitä! Kaikista näistä päivistä ja ihmisistä hapan pappaponi sitten valitsi juuri tämän hetken käyttäytyä kuin koiranpentu!

Kilpailut olivat unohtuneet sillä sekunnilla, kun Valeria tunnisti Maverickin lähestyvän. Mitä se teki tallilla!? Miksi sen piti olla täällä juuri tänään!? Miksi se oli tulossa hänen luokseen!? Juuri, kun hän oli saanut villihaukan karkotettua mielestään lopullisesti. Tytön sormet puristuivat otteessa olevan suojaparin ympärillä. Meksikosta palattuaan hän oli tuntenut taas olevansa oma itsensä. Se Valeria, joka ei haikaillut aivottomien futarien perään, vaan jonka perään aivottomat futarit haikailivat. Se Valeria, joka päätti itse, kenestä unelmoi. Se Valeria, joka saattoi vaihtaa poikia kuin sukkia jalassaan eikä hävennyt sitä sekuntiakaan.

Kaikki turhaan.
Maverick oli tullut tuhoamaan viikkojen työn.

"Hei, Valeria."

Sanat purkautuivat sen huulilta samalla jännityksen ja helpotuksen sekaisella sävyllä kuin joku saattaisi huokaista repäistyään juuri laastarin käsivarresta. Mikä sitä oikein vaivasi? Ja miksi se, että poika yksinkertaisesti lausui hänen nimensä, sai perhoset pörräämään vatsanpohjalla?

Focus, idiot. You know who he is. Don't let him get the better of you...

Maverick kosketti varovaisesti Teddyn turpaa, kun ruuna vaati huomiota kuopaisten betonia kaviollaan.
"Mä oon ettinyt sua koulussa. Milloin sä oot alkanut käymään täällä? Onko sulla oma hevonen?"

Etsinyt? Se oli etsinyt häntä? Minkä ihmeen takia? Jatkokysymykset menivät kuuroille korville, kun Valerian aivot julistivat hälytystilan.

Luulikohan Maverick, että oli se saanut jonkun tippurin tai herpeksen häneltä nähtyään faniklubin postauksen lomalla? Mutta eiväthän he olleet edes pussailleet bileissä. No, pojat eivät kyllä koskaan kuunnelleet terveystiedon tunneilla. Ja ne osasivat olla muutenkin aika urpoja. Ihan varmasti se oli saanut taudin joltain monista heiloistaan, mutta nyt sillä oli hyvä syy syyttää Valeriaa. Helvetin hienoa. Tyttö kohotti toista kulmaansa ja sanoi monotonisella äänellä, joka sai kysymyksen kuulostamaan lähinnä toteamukselta: "Sä olet etsinyt mua?"

"Joo…" toinen sanoi melkein kiemurrellen.

"Miksi?"

Kun Maverick vastasi kysymykseen vakavana, jopa pahoittelevan oloisena, tytön olemus muuttui sekunnissa. Sanat saivat voimakkaat kylmät väreet kulkemaan sähköisinä niskasta selkää pitkin aina kantapäihin.

"Mä tiedän, kuka faniklubin takana on."

To be continued...

Valerian katseessa vilahti ensin järkytys, sitten epäilys.

"Tiedät? Miten?"

Sanat karkasivat suusta ennen kuin niitä ehti ajatella. Äänensävystä saattoi havaita ripauksen hätääntyneisyyttä, vaikka tyttö yrittikin kovasti vaikuttaa kylmän rauhalliselta. Sormet eksyivät näpertelemään Teddyn päässä olevan riimun poskihihnaa, josta Valeria oli muka raapivinaan pois jo pari vuotta sitten kankaaseen pinttynyttä tahraa.

Maverick huokaisi raskaasti.
"Mulla ei ole mitään vedenpitäviä todisteita, mutta Jenny… siis Jennifer Brooks, se Wildcat-Jennifer jätti mulle torstaina pari ääniviestiä. En mä oikeastaan tiedä edes, minkä takia kuuntelin ne. Mutta se sanoi jotain, mistä ajattelin, että sulle täytyy kertoa."
Voi kuinka jaloa, olisi Valeria tokaissut melkein missä tahansa muussa tilanteessa ja lähettänyt playerin matkoilleen. Nyt kiinnosti kuitenkin vain juoruilijan identiteetti. Oltiin lähempänä totuutta kuin koskaan. Jos siis Maverickiin pystyi luottamaan - siitä hän ei vieläkään ollut varma. "Mitä se sanoi?"

"Se sanoi, että vähän pelkää Laurenia kaiken sen jälkeen, mitä se on paljastanut uudesta tytöstä koko koululle."

Lauren. Lauren? Valeria kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta se oli myös ehkä maailman geneerisintä laatua. Oliko hän muka tavannut Wilmingtonissa jonkun Laurenin? Ehkä hänen aivoissaan oli vielä muistijälki jostain lapsuudessa tavatusta kaimasta. Ehkä Maverick valehteli.
"Kuka Lauren?" tyttö tivasi.
Edessä seisova villihaukka kärsi selkeästi omantunnontuskista, jotka saivat sen melkein kiemurtelemaan katseen alla. Se irvisti ja jatkoi nyt todella vaivautuneena: "Mun entinen tyttöystävä Lauren."

Sekunnit tuntuivat minuuteilta, kun Valeria tuijotti toisen olan yli huulet tiukkana viivana ja silmät suurina. Maverick halusi kovasti sanoa jotain, muttei tiennyt, mitä. Onneksi sen ei tarvinnut, sillä lopulta Valerialla leikkasi.
"Oliko se sun bileissä? Blondi, junior, täysin crazy bitch?"
"Joo, joo, joo ja no… joo."
"Ja kuinka luotettava on tämä Jennifer?"
"Jenny ja Lauren on olleet parhaita ystäviä päiväkodista asti. Ne kertoo toisilleen kaiken. Luulen, että se lipsautti ton vahingossa."

Jälleen pieni kiusallinen hiljaisuus. Tällä kertaa Maverickin oli kuitenkin saatava asiansa sanottua. "Sitä mä en vaan tajua, että minkä takia Lauren olisi keksinyt tuollaisia valeita susta."

"No siihen mun on helppo vastata", Valeria naurahti vahingoniloisesti. Miehet eivät oikeasti huomanneet aivan nenän alla tapahtuviakaan asioita! "Se pelkää, että sä oot ihastunut muhun."
Maverick näytti vähän puulla päähän lyödyltä. "Ai… miksi se niin pelkäisi?"
"Nätti uusi tyttö tulee hänen pieneen kyläänsä ja viettää bileissä aikaa hänen entisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävän, jonka hän näkee vieläkin omaisuutenaan. Ja mä tiedän satavarmasti, että asia on näin, koska siellä samaisissa bileissä se uhkaili mua, käski pysyä susta erossa ja kun en heti polvistunut sen edessä rukoilemaan armoa, se KÄVI MUN PÄÄLLE."

Asiat alkoivat avautumaan Valeriallekin, kun hän kertasi tapahtumia mielessään. Faniklubin postauksissa oli esitelty noloja kuvia hänen lapsuudestaan ja paljasteltu sellaisia salaisuuksia, jotka olisivat vähintäänkin jääneet Maverickin mieleen, jos se ei olisi niitä suoriltaan uskonut. Postauksien ensisijainen kohderyhmä ei ollutkaan ehkä koko koulu, vaan nimenomaan villihaukkojen komea keskushyökkääjä. Muut tulivat siinä kermana kakun päällä.

Kaikki kävi järkeen. Uutiset makaamisesta Wyattin kanssa, henkilön, josta Maverick ei selkeästi pitänyt. Juoru, jonka mukaan Valeria vaihtoi seksiä arvosanoihin matikanopettajan kanssa. Ilmoitus siitä, että tytöllä oli sukupuolitauti ja että hän oli kuvannut kolmannelle pesälle menemisen Cooper Millerin kanssa koulun videokameralla. Niin, sen Cooperin, joka seurusteli kaiken lisäksi vielä Valerian hyvän ystävän kanssa. Eihän kukaan sellaisen tytön kanssa halunnut olla tekemisissä. Idea oli silkkaa ilkeää neroutta.

Suunnitelman ainoa epäkohta oli olettamus siitä, että Maverick sinisilmäisesti hyväksyisi kaiken näkemänsä ja nauraisi muiden mukana tuntematta lainkaan sääliä. Maverick ei ollut sellainen.
"Mä olen tosi pahoillani, Valeria", se sanoi kaikesta kuulemastaan toivuttuaan ja näytti jo vähän siltä, kuin olisi tarttumassa tyttöä lohduttavasti käsivarresta, mutta tuli sitten nopeasti toisiin ajatuksiin. "Kun me erottiin, Lauren levitti mustakin huhuja ympäri kylää. Että petin sitä ties kuinka monen tytön kanssa ja kohtelin huonosti. Mutta tää on jo next leveliä. Sille ei ole mikään pyhää."

Valeria ei tiennyt mitä vastaisi. Hän ei varsinaisesti odottanut tällaista avautumista, eikä nyt ollut aikaa miettiä sitä, miten nämä paljastukset liittyivät vessajonotytön sanoihin. Ne jäivät kuitenkin nakertamaan takaraivoon.

Tyttö ei ollut vieläkään varma siitä, luottiko Maverickiin, mutta teoriassa oli kyllä enemmän järkeä kuin missään muussa, jonka hän oli aikaisemmin kuullut. Savu alkoi nousemaan korvista, kun Valeria palasi mielessään bileiltaan ja Millanien eteisessä tapahtuneeseen välikohtaukseen. Hän näki silmissään Laurenin, joka nenäänsä nyrpistäen oli katsonut häntä kuin roskaa ja komennellut kuin kersantti, kuin olisi muka niin paljon häntä parempi. Se raivostutti Valeriaa mielettömästi.

That bitch was going to pay.

"Mä tarvitsen todisteita", Valeria napautti.
"Lauren ei myönnä mitään", huokaisi Maverick. Sekin näytti jo vähän ärsyyntyneeltä.
"Mites se Jennifer sitten?"
"En tiedä, kannattaako edes yrittää."

Valeria puri huultaan ja mietti kuumeisesti seuraavaa vaihtoehtoa. Todisteiden hankkiminen olisi varmasti hankalaa, vaikka tytöt varmasti auttaisivatkin. Ellei sitten täysin mahdotonta. Harmikseen hän joutui myöntämään, että paras ase toisen tuhoamiseen seisoi nyt siinä hänen edessään. Valeria kirosi mielessään kaikki maailman Millanit ja Laurenit ja pakotti päässä kummittelevat järjen äänet, jotka kovasti varoittelivat villihaukkojen hurmaavasta keskushyökkääjästä, hiljenemään. Kosto oli nyt tärkeintä.

"Voisitko sä auttaa mua tässä?" tyttö kysyi hieman takellellen.

Maverick sen sijaan poti huonoa omatuntoa - jos Laurenin teot todella johtuivat kateellisuudesta, oli jollain tavalla myös hänen syynsä, että Valeria oli joutunut kohteeksi. Sen lisäksi se oli vihainen. Ehkä itselleen, että oli koskaan sekaantunut sellaiseen seinähulluun. Varmasti ainakin Laurenille, joka ei tuntunut jättävän häntä koskaan rauhaan ja toimi täysin vailla minkäänlaista moraalista kompassia.

Poika nyökkäsi vakavana ja katsoi Valeriaa silmiin. "Jos sen puhelimeen pääsisi sisään, sieltä saattaisi löytyä jotain todistusaineistoa."

Valeria oli vastaamassa, kun tallikäytävältä kantautuivat reippaat askeleet.

"Mija! Menikö valmennus hyvin? Toin sinulle Wendy'sistä suosikkiasi, uuniperunoita ja suklaa-Frostyn!"

EI, ÄITI. EI NYT.

Maverick kääntyi katsomaan käytävällä lähestyvää naista ja kun katse kohtasi kersantti Davisin silmät, jotka arvioivat poikaa parhaillaan päästä varpaisiin, se palasi äkkiä takaisin Valerian puoleen. Kaksikko vaihtoi keskenään merkitseviä katseita. Oli ilmiselvää, että nyt ei voitu enää juonitella Laurenin takedownia. Mutta sille löytyisi aikansa. Valeria nyökkäsi päätään vähän sivulle sen merkiksi, että Maverick sai jatkaa matkaansa. Toinen teki työtä käskettyä ja lähti astelemaan käytävää pitkin kohti hevosten ulkotarhoja - poispäin lähestyvästä hurrikaani Äidistä.

Muutamia sekunteja myöhemmin Camille saavutti pesukarsinan rapiseva pikaruokakassi kainalossaan. Siitähän Teddy oli kiinnostunut, ja alkoi heti kurkottelemaan naista kohti niin paljon, kuin seinään kiinnitetyt riimunnarut sallivat.

"Kukas hän oli?" äiti myhäili katse Maverickin loittonevassa selässä ja rapsutteli samalla rystysillään ruunan silkkistä turpaa.
"Ei kukaan. Rinnakkaisluokkalainen. Tuli vaan sanomaan moi."
"Ei yhtään huonomman näköinen…"
"Mom, gross! Sä oot ihan liian vanha sanomaan mitään tollasta."
"Sinun puolesta minä vaan ajattelin! Eikös sillä ollut ratsastushousut jalassa? Aikamoista treeniseuraa tarjolla täällä."

Valeria koitti mahdollisimman huomaamattomasti tihrustaa silmäkulmastaan, mitä Maverickillä oli päällään. Se oli kuitenkin jo kadonnut näkyvistä. Oliko äiti oikeassa? Ei, ajatus oli ihan naurettava. Keskushyökkääjä ja heppapoika? Haha, hyvä vitsi. Sitä paitsi hän olisi kyllä huomannut, jos se olisi pukeutunut tiukkoihin ratsastuspöksyihin. For no particular reason.

Värinä taskussa katkaisi ajatusvirran. Tummaverikkö veti useampia vuosia vanhan iPhonensa refleksinomaisesti esiin odottaen, että olisi saanut Harperilta päivityksiä tien päältä tai Yumi olisi kysellyt, miten valmennus meni. Näin ei kuitenkaan ollut. Ilmoituksen luettuaan tyttö tunsi lämmön kipuavan kasvoille ja ahtoi puhelimen äkkiä takaisin housujen etutaskuun.
"Mulla on ihan kauhea nälkä, annapa sitä perunaa, otithan niitä missä on hapankermaa ja ruohosipulia?" Valeria mutisi vahingossakaan katsekontaktia äitiin muodostamatta.

Kello kilisi uusien asiakkaiden merkiksi, kun Hayley työnsi ravintolan painavan oven auki, ja kasvoille iski lämmin ilma.

Wilmingtonin Domino's oli pieni ja elämää nähnyt, mutta se teki ravintolasta varsin kotoisan. Paikalla täytyi olla pitkä historia — siitä kertoivat 60-lukua henkivä kulahtanut ruutulattia, punaiset nahkapenkit loosseissa sekä puisten pöytien kolhut, naarmut ja satunnaiset kaiverrukset. Ravintolan omistaja rakasti vanhaa bluesia, joka rätisi radiosta niin, ettei sanoista saanut oikein selvää. Pizzan juustoinen aromi ja rento puheensorina täyttivät tilan. Tarkkaan kuunnellessaan erotti myös pizzauunin rauhoittavan huminan, johon olisi voinut vaikka nukahtaa.

Katossa oli kosteusvaurioita ja hämähäkinseittejä, jotkut hehkulamput pöytien yllä vetelivät viimeisiään, mutta ne vain lisäsivät pizzerian tunnelmaa. Ne kuuluivat asiaan. Perjantai-illan pizzaa saattoi varjostaa vain yksi asia.

"Of course."

Harper nyrpisti nenäänsä, kun sen näkökenttään osui ison kulmaloossin valloittanut joukko treenien jäljiltä nälkäisiä villihaukkoja — mukaanlukien kaikkien suosikki, Wyatt Rogers, joka onneksi istui selkä oveen päin, sekä hieman kärsivältä näyttävä Maverick, joka keskusteli vieressä istuvan Tristenin kanssa. Tytöt pakkautuivat jonoon kassalle koittaen vältellä nurkkaan katsomista mahdollisimman hyvin, ja keskittyivät sen sijaan viikon kuumimpiin juoruihin sekä yhä lähemmäksi hiipiviin promeihin.

Valeria oli kutsunut tyttöneuvoston paikalle, vaikka syytä hän ei ollut vielä paljastanut. Hayley, Kestrel, Brandy, Harper ja Yumi olivat koittaneet savustaa tiedon hänestä jo parkkipaikalla, mutta ensin täytyisi saada vähän sokeria elimistöön pitkän kouluviikon jälkeen.

Kun lopulta tuli Valerian vuoro jonossa, hän tilasi kassalta spicy chicken -pizzan, hanajuoman ja jälkiruuaksi choco breadin, olihan perjantai. Ei ollut mitään parempaa kuin Nutellalla ja tomusokerilla päällystetty makea, rapea leipä. Paitsi ehkä Fanta Berry. Ja Froot Loopsit. Lienee sanomattakin selvää, että hänen suosikkinsa oli kaikki makea. Ällömakea.

Wilmingtonin Domino'sin valikoimaan ei valitettavasti kuulunut mitään hyviä Fanta-makuja, joten Valeria laski lasiinsa Pepsiä. Samalla hän seurasi sivusilmällä, mitä kulmaloossissa tapahtui. Tyttö pani kauhukseen merkille, kuinka Maverick nousi pöydän äärestä jotenkin vastahakoisen näköisenä ja alkoi lähestymään. Oliko sillä jotain asiaa? Miksei se laittanut sitä snäpissä? He eivät olleet puhuneet toisilleen sitten Twin Falls Farmin.

Verenpaine laski hieman, kun villihaukka kävelikin vain muina miehinä hänen ohitseen. Hän kuuli sen ottavan lisää lautasliinoja selän takana olevasta automaatista ja keskittyi hetkeksi toisen liikkeiden kuunteluun niin, että oli aiheuttaa limutulvan edelleen hanan nappia painaessaan. Pepsi tulvi reunan yli lasin kyljille, ja Valerian oli pakko kääntyä itsekin hamstraamaan lautasliinoja, etteivät sormet tahmautuisi sokerilitkusta.

Maverickin läsnäolo tuntui jotenkin sähköisenä. Bileiden tapahtumat huomioon ottaen se ei ehkä ollut kovinkaan outoa. Hän oli toki snäpännyt pojalle lähiaikoina paljon Laurenista ja faniklubista, mutta ei ystävänpäiväbileistä, beer pongista, tanssilattioista tai terassin välikohtauksesta. Eikä hän ollut (vielä) kertonut tytöillekään, mitä kaikkea oli pojan kanssa suunnitellut.

Valeria kurotti kohti viereisen laatikon lautasliinoja, kun Maverick kenties herrasmiehenä yritti samaan aikaan ojentaa niitä hänelle, ja heidän kämmenselkänsä hipaisivat toisiaan siinä sekamelskassa ehkä sekunnin sadasosan verran. Tyttö kuuli Maverickin hymähtävän jotain "sorry"n tapaista, muttei pysähtynyt, vaan hamstrasi itselleen pinon punaisia servettejä, vaikka sormet tuntuivat melkein toimimattomilta siinä hetkessä.

No, sano nyt jotain, idiootti!
Muuten tää tilanne on aivan todella kiusallinen.

"Mä oon muuten sulle valkosipulileipätikut velkaa", Valeria hymähti ja vilkaisi villihaukkaa silmäkulmastaan, hymyillen vain toisella suupielellä.
"Etkä ole", Maverick vastasi. "Tän kevään jälkeen se oli vähintä, mitä voin tehdä."
"Kerron sulle, kun suunnitelman seuraava osa lähtee liikkeelle", tyttö lupasi. Maverick nyökkäsi ja palasi sitten takaisin pöytäänsä sillä aikaa, kun Valeria ryysti pillistä limua, ettei se olisi heti pöydältä nostettaessa roiskunut pitkin lattioita. Sitten hän kääntyi ympäri mennäkseen oman seurueensa luokse odottamaan pizzan valmistumista.

Edelleen jonossa seisova Brandy katsoi tyttöä merkitsevästi. "Mitäs tuo oli?"
"Ei mitään sellasta, mitä sä kuvittelet."
"C'mon, you're going vague on this one?!"
"Selitän myöhemmin!"
Valeria jatkoi matkaansa kohti pöytää, jonka ääressä Hayley, Kestrel ja Harper kilistelivät jo limulasillisiaan perjantain kunniaksi.

Kaikkien tyttöjen löydettyä paikkansa pöydän äärestä, oli monen kärsivällisyys jo alkanut loppua Valerian paljastusta koskien. Asiasta ei kuitenkaan voinut puhua, kun muutaman pöydän päässä illallistivat koulun jalkapallonpelaajat. Tämä tieto oli liian herkkää vuotaakseen ulkopuolisille. Siksipä Valeria viittoi selkeästi kulmaloossin suuntaan viestiäkseen, että kertoisi asiansa myöhemmin.

"Ootko sitten vielä löytänyt deittiä promeihin?" Harper kysyi aihetta vaihtaakseen.
"Noh… koska Ben tuskin lentää Irlannista mua pelastamaan, niin taidan mennä soolona", Valeria hymyili. "Mutta se on ihan ok. Ensi vuonna on sitten vasta tositilanne. Voi olla, että menen Wendy'siin töihin ja palkkaan niillä rahoilla jonkun Timothée Chalametin mun plus ykköseksi senior promeihin."
Harper virnisti. "Kuulostaa ihan hyvältä. Mut jos sä tosiaan haet Wildcatseihin ens vuonna, niin promeihin mennessä varmaan hukut deittivalintoihin, että en olis siitä huolissaan."

Oikeastaan Valeria ei ollut ajatellut promeja ihan hirveästi lähiaikoina. Suunnittelukomiteassa mukana oleminen oli vienyt niin paljon aikaa, ettei hän ollut juurikaan ehtinyt miettiä omaa iltaansa mekkoa pidemmälle.
"Olis kyllä tosi kiva valmistautua yhdessä", tummaverikkö ehdotti varovaisesti. Hän oli vielä uusi lisäys porukkaan ja pelkäsi vähän, että päätyisi olemaan prom-kuvissa se tyyppi, jota ihmetellään joskus kymmenien vuosien kuluttua ja mietitään, mikäköhän tuonkin tytön nimi oli.

Periaatteessahan oli mahdollista, että äiti saisi hetkenä minä hyvänsä komennon seuraavaan paikkaan. Mutta samalla tavalla hän voisi huomenna valmennuksessa tippua päälleen ja kuolla. Ei elämistä, tai kavereiden kanssa hengaamista voinut lopettaa vain sen takia, että se saattoi loppua hetkenä minä hyvänsä. Tämä oppi oli ehkä ainoa, joka oli lapsuuden terapiasessioilta jäänyt mieleen. Ja oikeasti mahdollisuudet äidin siirtoon olivat tällä hetkellä ihan tosi pienet muutenkin.

"Totta kai, meidän täytyy. Paljon hauskempaa niin", hihkaisi Yumi, saaden heti kylmän kiven putoamaan vatsan pohjalta. Sillä oli kyllä aina sellainen vaikutus muihin.
"Äiti olikin ehdottanut, että vois tehdä meille kampaukset", Harper hymyili. "Mun pitikin sanoa siitä. Voisitte tulla meille tai voidaan kaikki mennä kampaamolle."
"Vau, oikeastikko?" Valeria huokaisi onnellisena. Hän oli usein ollut kateellinen Harperin upeista hiuksista, joiden salaisuuden täytyi olla Millie MacDonald. Niitä katsoessaan teki mieli värjätä hiuksensa vaaleiksi. Siinä oli kyllä puolensa, kun äiti oli kampaaja.

Ensimmäisten pizzojen saavuttua pöytään, kiihkeä prom-illan suunnittelu vaihtui tyytyväiseksi maiskutukseksi. Jossakin kolmannen pizzapalasen kohdalla Wild Hawksitkin katosivat viimein lämpimään kevätiltaan jättäen jälkeensä vain ovikellon kilinän, ja tytöt kumartuivat heti lähemmäs Valeriaa.

"Noniin, ala laulaa", Brandy vaati. Valeria hymyili salamyhkäisesti vastaukseksi.
"Voi tytöt, mulla on jotain paljon mehukkaampaa kuin laulua teidän iloksenne", se lupasi ja selasi puhelimensa galleriasta esiin Maverickin lähettämän näyttökuvan. Sitten tyttö asetteli puhelimen pöydälle kaikkien nähtäväksi ja nautiskeli seitsemän sekunnin suosiostaan, kun kaikki kääntyivät katsomaan häntä silmät suurina.

"Häh?"
"Oikeastikko?"
"Mistä sä sait ton?"
"Wildcat-Lauren?"
"Mä tiesin, että se oli käärme!"

Valeria kertoi tytöille kaiken: kuinka tuntematon blondi oli käynyt hänen päälleen bileissä, miten faniklubi oli yllättäen ilmestynyt kaikkien elämään, selitti kuinka kaikki postaukset kävivät järkeen, kun Lauren oli ne lähettänyt.

"Mä olin vaan kuvitellut, että se olis Paislee", Yumi sanoi ja sai paljon nyökyttelyä osakseen.
"No, ei se hirveän huono arvaus ollut", Valeria vastasi, ryysti Pepsiä pillistä ja swaippasi seuraavaan kuvaan, jossa näkyi Wildcatsien kuningattaren tilille lähettämät vinkit. Harper ja Brandy pyörittelivät heti silmiään, eikä paljastus selkeästi tullut heille yllätyksenä. Olihan Valeriakin kuullut, mitä Paislee oli tehnyt Harperille ja Cooperille, ollut tavallaan osana sitä hullua iltaa Wyattinkin kanssa. Tämä oli aika pientä siihen kaikkeen verrattuna.

"Mistä se on niin kateellinen, että tekee jotain tämmöstä?" Kestrel kysyi.
"Lauren vai Paislee?" Valeria hymähti ja kumartui sahaamaan pizzapalaa tylsällä veitsellä.
"Siis Lauren."
"Musta ja Maverickistä."
"Siis onko nyt joku 'sinä ja Maverick' olemassa? Mitä meiltä on jäänyt välistä?" Harper ihmetteli.
"Ei, ei todellakaan oo. Lauren vaan kuvittelee, että kaikkien täytyy olla kiinnostuneita samoista miehistä kuin se."
Brandyn kulmakarvat kohosivat merkitsevästi, ja Valeria mietti, ettei malttanut odottaa sitä päivää, kun tyttö ottaisi ensimmäiset Botoxinsa. Noin ekspressiivisten kasvojen lihasten olisi pitänyt olla lainvastaisia.

"Hei, nyt jäi epäselväksi, mistä sä oot oikein saanu nää kuvat? Pöllitkö sä Laurenin puhelimen?"
"En minä, vaan Maverick."
"Maverick? Miksi?"
"Kai sillä oli huono omatunto? Mistä minä tiedän. Mutta se on luvannut auttaa."
"Vai että auttaa..." Brandy kiusoitteli, ja nyt Harperkin katsoi jo vähän kysyvästi Valeriaaa.

"Hei, nyt järjestys saliin! Nää kuvat on meidän smoking gun, jota ollaan koitettu löytää. Tällä me voidaan julkistaa Lauren koko koululle, niin ettei kukaan enää ikinä usko sen naurettavia valeita, koski ne sitten ketä tahansa. Meidän velvollisuus on paljastaa, minkälainen käärme luikertelee huomaamatta pitkin Blue Mountainin käytäviä", Valeria julisti.
Hayley nyökytteli. "Kuulostaa siltä, että sulla on jo jonkunnäköinen suunnitelma mielessä."
"Onhan mulla. Rangaistus, joka sopii rikokseen."