Top Fun: Maverick

Ah, perjantai — viikonpäivistä tuo jokaisen itseään kunnioittavan teini-ikäisen lemppari.

Maverick ei tehnyt poikkeusta sääntöön. Eivätkä kyllä muutkaan Wild Hawksit, joiden pukuhuone täyttyi heti iltapäivän treenien päätyttyä iloisesta puheensorinasta siitäkin huolimatta, että Mr. Boman oli juuri ruoskinut joukkuetta koko (kieroutuneen) sielunsa kyllyydestä kokonaisen tunnin ajan. Maverick pystyi miltei vannomaan, että se kaljupää oli saanut jotain salaista nautintoa karjuessaan keuhkojaan pihalle samalla, kun koko joukkue punnersi ja kyykkäsi aina vain uudestaan ja uudestaan hänen käskytyksensä alla. Siinä oli mies, jolle Polinakin olisi jäänyt huutokilpailussa kakkoseksi.

Wild Hawksit olivat kokeneet viime viikolla karvaan tappion kohdatessaan Shelleyn Flyersit, eikä Boman ollut järin tyytyväinen lopputulokseen. Viimeistään tänään joukkue oli saanut tuntea sen nahoissaan. Tai pikemminkin jaloissaan. Maverickin pakarat olivat nimittäin huutaneet hoosiannaa koko fysiikkatreenin viimeisen vartin ajan ja jalkojen tutistessa yhä pukuhuoneessa, hän tunsi pakaroidensa olevan  tulessa  . Jos Maverickilla ei äskeisen tappotreenin ansiosta pian olisi Kardashian-peppua, niin ei sitten millään.

“Damn… tolla äijällä ei oo kyllä kaikki inkkarit kanootissa”, Tristen paiskasi pukukaappinsa oven kiinni ja kaatoi teatraalisesti päähänsä kylmää vettä suoraan juomapullostaan. Maverick virnisti ja vetäisi puhtaan paidan päälleen.
“No ei kellään, joka jauhaa purkkaa tuolla tahdilla, voi olla ihan kaikki inkkarit kanootissa”, Maverick vastasi.
“Totta. Toista aivosoluaan se käyttää purkan jauhamiseen, joten sillä on vain yksi aivosolu käytettävänään tuohon ylenpalttiseen huutamiseen”, Tristen voihkaisi, eikä Maverick voinut olla nauramatta.

Boman oli niin tunnettu jatkuvasta purkan mässäämisestään, että hän oli jopa ansainnut sillä itselleen salaisen lempinimen joukkueensa keskuudessa. Chewman.
Miehen stressitason pystyi päättelemään tämän leukojen jauhamisen tahdista. Mitä pahempi tilanne oli, sitä kovemmalla tahdilla lihaksikas mies lappasi Wrigley’s -purukumiliuskoja suuhunsa kentän laidalla otsasuoni pullottaen. Joskus Wild Hawkseilla oli tapana lyödä vetoa siitä, kuinka monta pakettia purukumia illan ottelussa kuluisi ja arvuutella sen perusteella, miten tiukka peli heillä oli edessään.

“Kai tekin ootte tulossa illalla?” Maverick tunsi yhtäkkiä leikkimielisen tönäisyn käsivarressaan. Tönäisijä oli junior-vuosiluokan Caleb Burke, pitkänhuiskea nuorimies, jonka suklaanruskeat silmät tuijottivat Maverickia kysyvästi. Niin — koko viikon kuumin kuhinan aihe oli tosiaan kotibileet, jotka oli määrä järjestää tänä iltana Wyatt Rogersin kotona.
“Kyllä kai. Täytyy vielä ehkä miettiä”, Maverick vastasi hieman epäröiden. Jos totta puhuttiin, niin hän ei ollut mikään Wyattin ykkösfani. Toisaalta kaikki hänen kaverinsakin olivat kai menossa, joten ei hänellä tainnut olla hyvää syytä jäädä kotiinkaan. Caleb tarttui Maverickia molemmista olkapäistä kiinni ja ravisteli tätä.
“C’moon mies! Eihän tässä nyt ole mitään mietittävää. Tottakai te tulette!” poika kailotti Maverickille hymyillen. Ennen kuin Maverick huomasikaan, jatkoi Caleb jo matkaansa ja nosti kätensä ylös sen merkiksi, ettei hän hyväksyisi kieltävää vastausta.
“Sinne on tulossa Wildcatsejakin”, Caleb kääntyi vielä murjaisemaan silmää vinkaten, ennen kuin tämä katosi pukukaappien toiselle puolelle.

Sinne on tulossa Wildcatsejakin.
Ihan kuin se olisi ollut joku hyväkin uutinen. Ei sillä — ei Maverickilla varsinaisesti ollut mitään koulun cheerleading-joukkuetta tai sen jäseniä vastaan. Oli vain olemassa parikin Wildcatsia, joihin hän ei tänä iltana mielellään törmäisi.

“Let’s go man”, Maverick huikkasi auton avainta sormensa ympärillä pyöritellen Tristenille, joka pöyhki hiuksiaan parhaillaan pukuhuoneen peilin edessä.
“Yaaas guuurl”, Tristen vastasi muka tyttömäisesti kynsiään esitellen ja heitti treenikassinsa olalleen kuin käsilaukun konsanaan. Poikien kulkiessa peräkanaa pukuhuoneen läpi, kuulivat he ohimennen Wyattin ja (mitä ilmeisemmin) Brandonin keskustelun.
“Tuotko illalla sitten tullessas sen tilauksen McDonald’sista?”
“McDonald’sista vai MacDonaldilta?”
Pukuhuone heidän perässään räjähti nauruun.

Tristenin keskittyessä lähinnä puhelimensa räpläämiseen matkalla autolle, nousi Maverickille mieleen eilinen kohtaaminen Harper MacDonaldin kanssa elokuvateatterissa. Vaaleaverikkö oli kaiketi seurustellut vielä jonkin aikaa sitten Wyattin kanssa, jolla tuntui olevan jokin omituinen pakkomielle tyttöön. Maverick oli tuntenut Wyattin aina peruskouluikäisestä saakka ja niin pitkälle kuin Maverick vain jaksoi muistaa, oli Wyatt totuttu näkemään pyörittelemässä montaa tyttöä yhtä aikaa. Tavallisesti se tuntui vaihtavan ihastuksenkohteitaan yhtä usein kuin sukkiaankin, mutta jostain syystä tämä Harper oli ja pysyi. Jos juorut kuitenkin pitivät lainkaan paikkansa, niin ilmeisesti tyttö ei ollut ihan yhtä viehtynyt Wyattiin.
Ehkä juuri se olikin avainsana siihen, mikä Wyattia Harperissa viehätti. Se oli nimittäin tottunut saamaan haluamansa ja kai poika näki blondin jonain henkilökohtaisena haasteenaan, joka tämän piti keinolla millä hyvänsä saavuttaa.

Mutta ei siitä sen enempää. Asiahan ei varsinaisesti Maverickille kuulunut, eikä hän totta puhuakseen haluaisi olla osallisena missään draamassa. Ja draamalta ei todennäköisesti voitaisi välttyä, mikäli Wyatt vain saisi tietää, että Maverick oli viestitellyt Harperin kanssa edellisiltana elokuvan jälkeen…

+ 1 beer

Illalla kahdeksan maissa Maverick sitten tönötti Millanien kotipihassa The North Facen toppatakki päällään ja avattu Blue Moon -lasipullo kädessään. Ulkona tuprutti hiljalleen lunta ja pakkanen oli purra pojan paljaisiin käsiin, kun ulkovalojen kelmeässä valossa kylpevän pihan poikki lakaisi hyytävä viima. Tummat hiukset valuivat pois reunustamasta pojan kasvoja, kun tämä otti pitkää huikkaa olutpullostaan. Ainakin veressä hiljalleen kohenevat promillet saivat olon lämpimäksi.

Viimein Maverick näki tutun auton valot. Ne kulkivat ensin pitkin heidän kotitalonsa vieressä olevan lammen vierustaa. Auton päästyä suoralle, kääntyivät valot osoittamaan Maverickia kasvoihin. Maverick suojasi kädellään kasvojaan häikäiseviltä valoilta, jotka vaihtuivat pitkistä lyhyiksi kuskin huomatessa Maverickin kärsivän ilmeen. Tummanvioletiksi maalattu Subaru liukui sivuluisussa pojan viereen ja kerkesi hädin tuskin pysähtyä, kun Maverick jo kiskaisi apukuskin oven auki.
“Heyyy bro! What’s up?” Maverick hyppäsi hymyillen autoon sisään ja paiskasi heti ensitöikseen kättä parhaan lapsuudenystävänsä, Grantin, kanssa. Pojat eivät olleet nähneet toisiaan yli kuukauteen, mikä oli pitkä aika siihen nähden, että kaksikko oli tavannut viettää aikaa aiemmin keskenään lähes päivittäin. Grantin viime syksynä alkaneet college-opinnot olivat kuitenkin johdattaneet tummapiirteisen pojan Boiseen, jossa tämä tätä nykyä asui ja sen myötä poikien tapaamiset olivat päässeet harvenemaan.

Jälleennäkeminen oli riemukas. Matka Rogerseille ei ollut pitkä, vaan se kului oikeastaan yhdessä hujauksessa iloisen rupattelun ja taustalla auton radiosta pauhaavien 2000-luvun alun hittien siivittämänä. Poikien kävellessä jo pitkin kivetettyä pihatietä kohti Rogersien valkeaa taloa, tarttui Maverick ystäväänsä hihasta ja pysäytti tämän. Poika kaivoi povitaskustaan esille tupakka-askin, otti yhden savukkeen sieltä huuliensa väliin ja ojensi sitten askia Grantille, joka puolestaan tarjosi sytkäriä Maverickille.
Maverick ei ollut paheestaan ylpeä, mutta se onneksi rajoittuikin vain satunnaiseen bilepolttamiseen. Juuri nyt pieni tupakkatauko ja vielä hetken aikaa ulkona viivyttely tuntuivat kuitenkin hyvältä idealta.

+ 3 beers


Kellon lähennellessä yhtätoista, alkoi Maverick olla jo ihan hyvässä hiprakassa. Hän oli jutellut muiden juhlijoiden kanssa, osallistunut juomapeleihin (kuten beer pongiin ja korttipeleihin) ja kavereidensa yllytyksestä jopa tanssinutkin talossa pauhaavien hittibiisien tahtiin. Vaikka hän oli kerennyt jo vaihtaa kuulumisia ja jutella mukavia ties kenen kanssa, hänestä tuntui, ettei hän ollut siltikään törmännyt vielä varmaan puoliinkaan juhlavieraista. Rogerseilla oli niin valtava talo ja niin valtavasti porukkaa, että asuntoon olisi varmasti hukannut helposti vaikka oman mummonsa.

Tanssimisen jälkeen oli pakko tehdä olonsa hetkeksi mukavaksi ja istua Rogersien valkoiselle nahkasohvalle lepuuttamaan jalkojaan. Chewmanin tappotreeni raastoi yhä hänen luita ja ytimiään. Siinä Calebin kanssa niitä näitä jutellessaan, kuiskasi yhtäkkiä joku hänen korvaansa: “hey sweetie.”
Maverick kääntyi katsomaan kuiskaajaa ja hänen hämmästyksekseen huomasi katseensa kohtaavan Jennifer Brooksin, yhden cheerleading-joukkueeseen kuuluvan tytön (ja hänen exänsä parhaan kaverin!!), kanssa. Mitä helvettiä tuo halusi?
Maverick ei kerennyt sanoa mitään, kun tyttö jo istui viereen hivelemään Maverickin oikeaa käsivartta. Tytön sormenpäät kulkivat tatuoinnin ylitse jatkaen matkaansa kohti Maverickin leukaa, jota tämä sipaisi hymyillen.
Oliko tämä nyt joku testi? Kuvasiko joku salaa tilannetta? Maverick vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään, joka olisi kuvannut heitä. Kukaan ei tuntunut olevan erityisen kiinnostunut tilanteesta muutamien uteliaiden silmäparien vilkuilua lukuun ottamatta.

Caleb vislasi vieressä merkitsevästi ja Maverick ei voinut olla käännähtämättä Jenniferin puoleen hermostuneesti naurahtaen:
“Jenny, kuinka paljon sä olet oikein juonut?”
“Ihan tarpeeksi paljon”, tyttö vastasi kietoen käsiään pojan ympärille.
“No siitä olemme ainakin samaa mieltä”, Maverick tuumasi työntäessään hellästi tyttöä poispäin itsestään.
“Mav… vaikka se teidän juttu ei Laurenin kanssa toiminutkaan, niin mä oon aina pitänyt susta. Tosi paljonkin. Ja se, mitä Lauren sulle teki… no se oli ihan paskaa. Se oli tosi väärin”, Jennifer jatkoi ja nojautui Maverickiin uudelleen.
Ei luoja. Maverick todella halusi vain päästä tilanteesta pois. Miten tytöt osasivatkaan edes olla näin petollisia toisilleen?

Poika oli jo irrottautumassa Jenniferin otteesta vähän topakammin, kunnes hän huomasikin huoneen oviaukossa seisovan tutun hahmon, joka skannasi parhaillaan katsellaan ympäristöään.
Maverick mietti sekunnin. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta. Ei millään.

Poika ei työntänytkään Jenniferiä pois, vaan sen sijaan liu’utti kätensä tämän hartioille. Jennifer tarrautui Maverickiin tiukemmin kietoen molemmat kätensä pojan ympärille. Sitten poika kuiskasi tytön korvaan jotain, mikä sai tämän kikattamaan äänekkäästi. Maverick vilkaisi oviaukon suuntaan. Lauren tuijotti heitä paljonpuhuva ilme kasvoillaan.

Samalla hetkellä talon stereoista pamahti soimaan Lady Gagan LoveGame. Hah, kuinka ironista.
Jatkoa seuraa...

Sekunnit, jotka kuluivat Maverickin ja Laurenin tuijottaessa toisiaan, tuntuivat kestävän ikuisuuden.

Laurenin ilme oli aluksi hämmentynyt. Se muuttui kuitenkin nopeasti suorastaan hyytäväksi, kun Jenniferkin viimein huomasi humalaltaan parhaan kaverinsa läsnäolon. Jos katse voisi tappaa, olisi Rogersien sohvalla ollut kaksi ruumista.

Jennifer irroitti kätensä Maverickin ympäriltä alta aikayksikön ja paineli sitten sellaisella vauhdilla ystävänsä perään, etteivät Wildcatsien treeneihin uhratut tunnit olleet selvästikään menneet hukkaan. Lauren oli kuitenkin jo kadonnut Rogersien eteiseen johtavaan portaikkoon.

Saattoi kuulostaa ehkä kylmältä, mutta Maverick ei kyennyt siinä hetkessä tuntemaan tyttöä kohtaan sääliä. Ei tippaakaan. Siinähän maistoi omaa lääkettään.

+ 1 beer


Siinä vaiheessa, kun oli löydettävä vessaan, alkoi Maverick viimeistään ymmärtää, millaiselta sokkelolta Rogersien talo saattoi tuntua – etenkin silloin, jos takana oli jo muutama olut ja ympärillä parveili porukkaa kuin kalaa meressä. Olihan Maverick joskus aiemminkin käynyt Rogerseilla, mutta siinä väkijoukossa talo tuntui saavan ihan uusia ulottuvuuksia ja mittasuhteita.

Alakerran vessaan oli sellainen jono, että Maverick näki parhaaksi vaihtoehdokseen lähteä etsimään toista vessaaa yläkerrasta. Valkealla sisustuksella ja suurilla ikkunoilla varustettu talo oli sen verran kookas, että tyhmempikin tajusi, että vessoja täytyi olla enemmän kuin yksi. Ja oikeassa Maverick olikin – portaikon vieressä olevaan vessaan oli muutaman ihmisen jono, mutta yläkerran nurkasta löytyi toinenkin vessa, jonka luona ei näyttänyt olevan ketään.

Vessan ovi oli kuitenkin lukittu. Veressä olevat alkoholipromillet suorastaan käskivät vähän rynkyttämään oven kahvaa ja Maverick totteli niitä kiltisti. Hänen yllätyksekseen rynkytys oikeasti toimi, sillä pian vessan ovi avautui sellaisella vauhdilla, että Maverick kerkesi vain täpärästi väistämään pois alta.
Huoneesta asteli kikattaen ulos kiharatukkainen blondi, jonka säihkyviä silmiä Maverick ei voinut olla huomaamatta tytön tuijottaessa häneen virnistäen. Perässään tyttö talutti kädestä kiinni pitäen poikaa, jota Maverick ei tuntenut.
“Noniin, vessa on vapaa golden boy”, poika tuhahti äkäisesti mulkaisten.
Maverick käännähti vielä katsomaan parivaljakon perään. Silmää leikkisästi hänelle vinkkaava tyttö näytti kovin tutulta. Maverick voisi miltei vannoa, että oli nähnyt tytön joku päivä tallilla. Ja taisi se olla cheerleaderkin. Mutta mikä sen nimi olikaan. Brenda…?
“Brandy!!” korjasi melkein kuin tilauksesta kauempaa kantautuva kutsuhuuto, joka taisi kuulua jollekin Wildcatseista. “Nyt tanssimaan!!”

Brandy ja poika luikkivat äänen perässä tiehensä yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmaantuneetkin.

Ah, vihdoin – vapaa vessa.

Vessareissun jälkeen asiaa sen kummemmin miettimättä myös Maverick suuntasi kohti Rogersien alakertaa, jossa porukka tanssi stereoista kumpuavan musiikin jytkeen tahdissa. Ympäristöään hetken tiirailtuaan, bongasi Maverick olohuoneen laidalta puiseen lipastoon nojailevan Grantin, jonka nähdessään poika silminnähden riemastui.
“Missä ihmeessä sä oot piileksinyt?” Maverick huusi musiikin yli tarttuessaan Grantia käsistä ja vetäessään tämän perässään tanssilattialle muiden juhlavieraiden sekaan.
“Samaa voisi kysyä sulta. Sähän meistä oot se, joka on pomppinut koko illan paikasta toiseen ihan tuulispäänä”, Grant nauroi ja alkoi jammailla hillitysti musiikin tahdissa. Sen silmistä paistoi pieni epämukavuus. Poika ei varsinaisesti tainnut tuntea oloaan kovinkaan kotoisaksi tanssilattialla.
Maverick ei kuitenkaan välittänyt asiasta. Tänään ei himmailtu. Hän kiersi kätensä muka viettelevästi Grantin kaulan ympärille, kun Studio Killersin Jenny täytti Rogersien olohuoneen tutulla melodiallaan.
“I WANNA RUIN OUR FRIENDSHIIIIP, WE SHOULD BE LOVERS INSTEEAAAD”, Maverick karjui lauloi kertosäkeistön mukana ja sai Grantinkin hiljalleen vapautumaan mukaan pelleilyynsä. Seuraavaksi pojat tanssivatkin jo astetta villimmin Shakiran tahdissa.

Tanssilattialla olevat vieraat alkoivat hurrata, kun Gasolinan ensimmäiset tahdit kajahtivat ulos stereoista.
“Okay latino boy, show me your moves!” Grant vislasi virnistäen ja vetäytyi hieman kauemmas Maverickista. Hän viittoi ympärillä olevaa porukkaa tulemaan lähemmäs, päästi ilmoille pienen kannustushuudahduksen ja alkoi sitten lyödä käsillään tahtia Maverickille. Muut yhtyivät taputukseen.

Maverick oli sen verran mukavassa hiprakassa, että häntä ei tarvinnut kahdesti yllyttää. Vaikka latino boy olikin pientä liioittelua siinä mielessä, että Maverickissa oli perimänsä puolesta vain neljäsosa latinoverta ja pojan espanjan kielen taitokin oli päässyt pahemman kerran ruostumaan, oli Gasolina sellainen klasikko, että hän osaisi sen sanat vaikka unissaan.

Maverick alkoi keikuttaa lantiotaan musiikin tahdissa villisti ja nosti kätensä muka viekottelevasti niskansa taakse. Porukka ympärillä vislasi ja intoutui mukaan tanssiin, kun kertosäkeistön alkaessa Maverick oli twerkkaavinaan.

“Hey boy, oot mun sieluneläin!” Maverick kuuli yhtäkkiä jonkun huudahtavan hänen selkänsä takana. Tutut säihkysilmät tuijottivat häneen huvittuneina, kun poika käännähti ympäri.
Brandy.
Hetkeäkään miettimättä Maverick tarttui tytön käsiin ja veti tämän mukaan tanssishow’hunsa. Brandyn juhlatoppi kimalteli tanssilattian värikkäiden valojen loisteessa, kun tämä lähti itsevarmasti mukaan Maverickin vetkutukseen.

Yleisö hurrasi. Maverickilla oli ihan hiton hauskaa. Ja niin taisi olla Brandyllakin ainakin tämän naurusta ja leveästä hymystä päätellen.

+ 1 Gasolina

Gasolinan viimeisten tahtien soidessa, oli Maverick jo avaamaisillaan keskustelun Brandyn kanssa. Se sama poika, jonka kanssa Brandy oli ollut aiemmin vessassa, oli kuitenkin häntä nopeampi. Maverick ei kerennyt saada edes suutaan auki, kun blondia jo talutettiin pois tanssilattialta. Ennen väkijoukkooon katoamistaan loi vessapoika vielä Maverickiin sen verran tiukan katseen, että Maverick joutui nostamaan kätensä ylös rauhan eleeksi.
Okei, uskotaan. Pysyn loitolla.

Yhtäkkiä Maverick tunsi jonkun tarttuvan voimakkaasti myös hänen omaan käsivarteensa. Niin voimakkaasti, että kun käsi vetäisi äkisti Maverickia suuntaansa, oli poika kompuroida omiin jalkoihinsa. Hän haparoi ihmisten ohi pois tanssilattialta, ja pyysi mennessään anteeksi vähän loitommalla seisovalta poikaporukalta törmätessään näistä yhden selkään. Pian hän näki vilahduksen pitkistä, vaaleista hiuksista ja ymmärsi viimein, kuka häntä niin vimmatusti johdatti pois toisten keskeltä.

Laurenin silmät kipinöivät, kun se viimein kääntyi katsomaan Maverickia johdatettuaan pojan Rogersien pihalle. Maverick pysyi hiljaa. Hän kääntyi katsomaan talon takapihalta avautuvaa upeaa näkymää suoraan kaupunkiin. Teki mieli vältellä katsekontaktia.
“Tiedän kyllä, että Wilmingtonissa on pulaa naisista, mutta etkö oikeasti löytänyt iskettäväksi ketään muuta kuin mun parhaan kaverin?” Lauren sihahti vihaisena. Maverick otti siemauksen juomastaan ja katsoi sitten tyttöä: “niinkö se sulle sanoi? Että mä yritin iskeä sitä?”
“Ei sen olisi edes tarvinnut. Kyllä mä sut tunnen.”
Maverickin katse harhautui taas kohti kaupunkimaisemaa. Kylläpä tytöllä oli otsaa.
“Maverick Millan, sä olet kyllä yksi moraaliton mulkku”, Laurenin äänessä oli ivaa.

Se oli ehkä se viimeinen pisara, joka sai Maverickinkin veren viimein kiehumaan.

Maverick kääntyi katsomaan Laurenia silmät leimuten. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut niin puhdasta vihaa sisällään. Hän suorastaan kihisi raivosta.
“Ai mä? Mäkö olen moraaliton mulkku?” Maverick tiivisti katsettaan ja otti askeleen lähemmäs kohti tyttöä. Laurenin silmissä pilkahti yllättyneisyys.
“Sä et ole muuta kuin itsekäs kusipää, Lauren. Sä petit mua monta kertaa meidän suhteen aikana ja annoit mun uskoa, että kaikki oli hyvin”, Maverick aloitti ja huomasi sivusilmällään terassille ilmestyvän porukkaa.
“Ja sitten kun sä jäit siitä kiiinni ja jätit mut, sä väitit kaikille, että mä olin pettänyt sua. Ja kohdellut huonosti. Todellisuudessa mä olin koko ajan se, joka uskoi sinisilmäisesti kaikki sun valheet kaikkien niiden kuukausien ajan. Sä käytit mun hyväuskoisuutta hyväksesi, Lauren”, Maverick jyrähti ja tunsi kyynelien polttelevan silmäkulmassaan.
“Voitko sä edes kuvitella, miltä musta tuntui? Ihminen, josta mä välitin kaikista eniten ja johon mä luotin täydestä sydämestäni, valehtelikin mulle koko ajan”, Maverick jatkoi. Laurenin ilme oli pehmentynyt. Se näytti melkein jopa siltä, että sitä olisi hävettänyt. Tyttö yritti kurottautua kuivaamaan Maverickin poskille valuneita kyyneleitä, mutta poika huitaisi käden pois.
“Nyt me tehdään niin, että sä jätät mut rauhaan. Älä enää lähesty mua. Älä puhu mulle enää koskaan”, Maverick loi vielä viimeisen, pitkän ja vakavan katseen Laureniin:
“Ja seuraavalla kerralla, kun kutsut jotain toista moraalittomaksi mulkuksi, niin mieti ensin omia tekojasi.”
Sitten poika käänsi tytölle selkänsä. “Go fuck yourself”, tämä sylkäisi vielä viimeisenä suustaan. Välikohtaus oli kerännyt jonkin verran yleisöä, mutta Maverickia se ei jaksanut siinä hetkessä pahemmin kiinnostaa.
“Grant, lähdetään. Nämä juhlat olivat nyt meidän osalta tässä.”

Maverickin kotibileitä seuranneiden viikkojen aikana Millanien talossa vallitsi tavallista kireämpi tunnelma.

Herättyään bileiden jälkeiseen sunnuntaiaamuun, oli Maverick heti ensitöikseen raahautunut etsimään puhelintaan ja pirauttanut sitten Wilmingtonin paikalliseen siivousfirmaan, joka tarjosi kotisiivouksia. Noin tuntia myöhemmin heidän kotinsa etupihalle parkkeerattiinkin isoin logoin varusteltu valkoinen pakettiauto, josta ulos nousivat kaksi siivousfirman vuokratyöntekijää. Avatessaan kaksikolle ulko-oven, ei Maverick voinut olla huomaamatta heidän merkitseviä katseitaan, joita he olivat salamyhkäisesti yrittäneet vaihtaa keskenään.

Siinä hetkessä Maverick oli kironnut hiljaa mielessään valintaansa tukea paikallista yrittäjää. Wilmington oli juuri sellainen pieni kyläpahanen, jossa juorut liikkuivat kulovalkean tavoin. Ei tarvitsisi olla kummoinen seppä, että saisi väritettyä kiinnostavia tarinoita kiiltokuvaperheen hulttiomaisesta teinipojasta, joka oli järjestänyt railakkaat kotibileet. Punnittuaan muutaman sekunnin mahdollisia vaihtoehtojaan, ei Maverick voinut kuitenkaan muuta kuin päästää siivousfirman työntekijät sisälle taloon ja toivoa sormet ristissä, että kaksikolla riittäisi edes sen verran ammattietiikkaa, etteivät he pitäisi turhan suurta mekkalaa työasioistaan kaupungilla. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos juorut kantautuisivat hänen vanhempiensa korviin.

Varsin krapulaisesta olotilastaan huolimatta - ehkä omatunnon tuskiaan lievittääkseen, ehkä sääliltään siivoojaparkojen työurakkaa kohtaan - Maverick auttoi talon siivoamisessa parhaansa mukaan. Ja se ei muuten todellakaan ollut mikään läpihuutojuttu. Joka paikka - siis aivan joka paikka - tuntui olevan täynnä tölkkejä, läikkyneitä juomia, tupakantumppeja, räjähtäneitä ilmapallonjämiä, sipsejä ja ties mitä. Talon siivoamisessa kului ainakin puolipäivää ja Maverick oli aivan loppu, kun urakka saatiin viimein valmiiksi. Ja sen lisäksi moinen lysti maksoi hänen kuukausisäästöjensä verran.

Sellainen sotku ei ollut Millanien talossa mitenkään tavanomaista. Jos Maverickilta kysyttiin, oli äiti vähän turhankin tarkka talon siisteystasosta. Oli isäkin, mutta ainakaan se ei huomannut samanlaisia pikkiriikkisiä yksityiskohtia, niin kuin äiti. Siksipä olikin melkoisen stressaavaa odotella äidin huomaavan, ettei parvekkeen timanttituija ollutkaan se sama yksilö, joka oli löytynyt makaamasta heidän takapihaltaan tuhannen päreinä.
Tai etteivät äidin kampaamotuotteet, jotka joku hupiveikko oli käynyt tyhjentämässä alakerran kylpyammeeseen, olleet yhtä tyhjiä kuin ne olivat olleet äidin lähtiessä. Siitä Maverick kiitti kuitenkin onneaan, että samanlaiset putelit oli löytynyt Katie’s Barber & Beautysta, jossa Millie MacDonald oli osannut vinkata ne hänelle. Mutta mitään halpoja puteleita ne eivät kyllä olleet.

Maverick oli ajan saatossa oppinut, että kaikista huoneista kannatti ottaa kuva ennen bileitä, jotta tavarat osaisi sitten myöhemmin järjestellä takaisin samoille paikoille, millä ne olivat alun perin olleetkin. Siivoojien tehdessä taikojaan kodin keittiötasojen ja lattioiden parissa, oli Maverick sillä välin tehnyt mielestään huolellista työtä tavaroiden takaisinjärjestelyssä.

Mutta ei kuitenkaan tarpeeksi huolellista.

Kaiken sen siivoustohinan keskellä Millanien päämakuuhuone oli nimittäin jäänyt turhan vähälle huomiolle. Kaikki meni kyllä ihan hyvin aina siihen saakka, kunnes tiistai-iltana kylpylälomaltaan palattuaan äiti oli ollut menossa nukkumaan. Makuuhuoneesta oli kajahtanut ilmoille sellainen sotahuuto, että se oli kuulunut varmasti vähintään naapuriin saakka. Sitä seurannut espanjan kielellä tapahtunut värikäs kiroaminen oli ollut suoraan kuin jostain komediasarjasta ja Maverick olisi varmasti siinä vaiheessa purskahtanut nauruun, ellei olisi saanut samalla hetkellä paskahalvausta silkasta säikähdyksestä.

Päämakuuhuoneen parisängyn vällyjen välistä oli löytynyt tyhjä kondominkääre. Ja sen lisäksi sängyn alta olivat pilkistäneet pinkit rintaliivit, joita äiti oli posket raivosta punoittaen heilutellut vain senttien päästä Maverickin kasvoista. Maverick oli tietysti yrittänyt hädissään sönköttää, ettei hänellä ollut mitään tekemistä makuuhuoneesta löytyneiden arvoesineiden kanssa, mutta äiti ei ollut uskonut häntä sekuntiakaan. Ja ihan kuin tässä vaiheessa ei ilo olisi ollut jo ylimmillään, päätti äiti tietysti lähteä haukkaamaan hetkeksi terassille happea rauhoittuakseen. Riemu kuitenkin repesi entisestään siinä vaiheessa, kun se se oli bongannut ovenpieleen ilmestyneen kolhun, joka oli peräisin Wyattin nyrkiniskusta.

Seuraavaksi mama Millanilta lähti aika tiukkaa Facetime-puhelua papa Millanille ja Maverick pääsi tietysti tähdittämään tätä iloista perhetapahtumaa.
Isä oli lähinnä murahdellut vastaukseksi jotakin epämääräistä kuunnellessaan Maverickin selitystä siitä, miten poika oli kutsunut ihan vain pari kaveria käymään viikonloppuna. Hätävalheena Maverick sepitti, miten Tristen oli kompuroinut terassilla ja kaatunut vahingossa päin ovenkarmia (anteeksi Tristen). Tämän selityksen vanhemmat olivat kyllä yllättäen ostaneet - toki tunsivathan ne Tristenin sen verran pitkältä ajalta, ettei tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jotain vastaavaa sattuisi.

Kondominkääreestä ja rintaliiveistä Maverick piti päänsä ja vakuutti edelleen, ettei hänellä ollut niistä mitään tietoa. Sehän oli tietysti totuus, mutta sitä vanhemmat eivät uskoneet. Eikä heitä varsinaisesti rauhoittanut Maverickin möläytys koskien sitä, että hänellä oli kyllä omakin makuuhuone, eikä tapoihin kuulunut peuhata toisten sängyissä.

Maverickin tuomio oli keskustelun päätteeksi kaksi viikkoa kotiarestia.

Ei tainnut kuitenkaan kulua edes kahta kokonaista päivää, kun vanhemmille alkoi jo valottua, ettei kotiaresti ollut ehkä kaikista toimivin ratkaisu heidän kannaltaan. Jonkunhan piti kuskata Maverickin pikkusisaruksia kouluun ja harrastuksiin, eikä heillä itsellään ollut tietenkään aikaa sellaiseen. Ja täytyihän jonkun tietysti hoitaa myös Nala ja huolehtia koiranulkoilutuksestakin. Maverickilla ei ollut myöskään varaa jättää yksiäkään treenejä väliin, mikäli hän mieli ansaita itselleen stipendin, jonka hän isän mukaan ihan ehdottomasti tarvitsisi tulevaisuuden college-opintojen rahoittamista varten. Perheen varallisuuden huomioon ottaen Maverick kuitenkin tiesi, että isän vaakakupissa taisi painaa ihan muut kuin taloudelliset syyt. Ennemminkin se haluaisi päästä vain hehkuttamaan kaikille tutuilleen, miten hänen poikansa olisi menestynyt itselleen rakkaassa lajissa.

Maverick oli kuitenkin sitoutunut tekemään töitä stipendin saamisen eteen. Ei ehkä sen vuoksi, että se olisi ollut hänelle itselleen jokin tärkeä juttu, mutta olisihan se nyt pirun siistiä nähdä, että isä voisi olla joskus ylpeä pojastaan. Ehkä stipendin myötä isä alkaisi myös kiinnostumaan enemmän Maverickin elämästä ja hänen kanssaan ajan viettämisestä.


Tiistai-iltana osa Wild Hawkseista päätti lähteä pienellä porukalla pizzalle treenien jälkeen. Maverick oli tietysti ilmoittautunut heti ensimmäisten joukossa mukaanlähtijäksi - viime viikkojen hullunmylly oli tuntunut sen verran kuormittavalta, että aivot tarvitsivat pientä tuuletusta. Ja sen lisäksi, että kotiasiat aiheuttivat Maverickille päänvaivaa, oli kouluasiatkin pyörineet tavallista enemmän hänen mielensä päällä. Hänelle oli nimittäin napsahtanut aika mielenkiintoinen nakki - Mrs. Stewart oli määrännyt hänet Cooper Millerin tutoriksi, eivätkä pojat olleet varsinaisesti mitään sydänystäviä keskenään.

Maverick ei ollut oikeastaan edes ihan varma siitä, miksi Cooper tuntui inhoavan häntä sydämensä pohjasta, mutta joka tapauksessa pojan suhtautuminen sai hänet tuntemaan olonsa sen verran epämukavaksi, ettei olisi mielellään viettänyt tämän kanssa kahdenkeskistä aikaa. Tähän mennessä vietetyt tutorointihetket oltiin pidetty onneksi varsin tiiviinä, mutta sekin lyhyt aika, minkä kaksikko oli koulun kirjastossa keskenään viettänyt, oli tuntunut hyvin kiusalliselta. Cooper oli keskittynyt lähinnä räpläämään puhelintaan silmiään pyöritellen sillä välin, kun Maverick oli yrittänyt herätellä keskustelua derivoinnista ja trigonometrisistä funktioista.

Siinä olikin jo ehkä riittämiin syitä sille, miksi oli aika kiva heittää hetkeksi aivot narikkaan ja höpötellä ihan vain niitä näitä kavereiden kanssa matkalla Domino’s Pizzaan.
He saapuivat ravintolan edustalle kahdella eri autolla - puolet porukasta olivat hypänneet Tristenin, ja puolet taas Wyattin kyytiin. Maverickin ei ollut vaikea valita, kumpaan autoon hän istahtaisi. Vaikka Tristen olikin vähän holtiton kuski, olivat välit Wyattin kanssa olleet vähän omituiset sen terassivälikohtauksen jälkeen. Wyatt oli kyllä käyttäytynyt kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta samaan aikaan Maverick tuntui olevan sille yhtäkkiä kuin ilmaa. Eiväthän he olleet ikinä olleet mitään parhaita ystäviä, mutta nyt poika tuntui jotenkin tavallistakin etäisemmältä ja kylmemmältä.

Jatkoa seuraa....

Heti Domino’sin välieteiseen astuttaessa nenään tulvi sulaneen juuston ja oreganon huumaavan tuoksun sekoitus. Jos vatsa oli hetkeä aiemmin kurissut vielä melko maltillisesti orastavasta näläntunteesta, niin nyt viimeistään se suorastaan huusi lähestyvän nälkäkuoleman partaalla.

Onneksi pizzeriassa ei ollut paljoa porukkaa - vain muutama hassu asiakas heidän lisäkseen, ja nekin istuivat jo pöydissä tuhoamassa omia pitsojaan, joten villihaukat pääsivät yksi kerrallaan suoraan tiskin ääreen luettelemaan omia tilauksiaan. Maverick tilasi vuorollaan italialaistyylisen pitsan, johon tuli täytteeksi kanaa, pestoa, tomaattia ja runsaasti mozzarellaa. Se oli yksi hänen toimivaksi todetuista vakiotilauksistaan, joka hiveli makuhermoja joka kerta siitäkin huolimatta, että (jälleen kerran) Caleb koki tarpeelliseksi kailottaa kovaan ääneen siinä vieressä norkoillessaan, kuinka ällöttävää pesto hänen mielestään oli.
“Miehenä, joka valitsee pitsantäytteekseen herkkusieniä, pysyisin vain hiljaa”, Maverick tuhahti vastaukseksi Calebille. Kasvoille nousi pieni irvistys, kun maksupääte raksutti hetken aikaa hänen lyötyä Visansa lähimaksupainikkeen kohdalle. Viimein laite ilmoitti kuitenkin maksun menneen läpi ja Maverick sai huokaista helpotuksesta. Pankkitilin saldo oli huvennut sen verran tehokkaasti siivousfirman palveluksien ja äidin kampaamotuotteiden riistohintojen jälkeen, että oli suoranainen ihme, että kortilla riitti katetta edes pitsan maksamiseen.

Ikkunan vierestä löytyi pitkä, kymmenen hengen seurueen pöytä, johon kaikki kahdeksan Wild Hawkia mahtuivat näppärästi istumaan. Maverick löysi paikkansa Tristenin vierestä, joka puhelimensa etukameralle luodusta irvityksestään päätellen oli lähettämässä jollekin viestiä Snapchatissa. Tai sitten se väänteli naamaansa ihan muuten vain. Oli miten oli, ei käytös ollut millään tavalla pojalle epätyypillistä.


Pian pöytä täyttyi iloisesta naurusta ja puheensorinasta, jonka keskeytti silloin tällöin vain hetkeksi ääntä kohti uppoava uunituore pitsa, joiden valmistumista ei tarvinnut onneksi kauaa odotella. Päivän polttavina puheenaiheina olivat tänäänkin tuttuun tapaan muun muassa Mr. Chewman ja kyseisen miehen sadistinen luonne sekä kovaa vauhtia lähestyvä tärkeä kotipeli. Ja ehkä vähän tytötkin.
“Damn. Tiesin, että uusi tyttö on aika villi tapaus, mutta en olisi kieltämättä uskonut sen menevän puuhissaan ihan näin pitkälle”, Brandon keskeytti yhtäkkiä muun seurueen ja virnuili tuijottaen kädessään pitelemäänsä puhelinta, jota tämä oli eksynyt pläräilemään. Brandon käänsi puhelimensa näytön muun pöytäseurueen nähtäville ja Maverick kurottautui muiden esimerkistä lähemmäs nähdäkseen tekstin, joka tähditti valeriadavisfanclubin Instagram-tarinaa.

Uusimpien tietojen mukaan Valeria Davisilla oli kuuma salasuhde matikanopettaja Mr. Adkinsin kanssa ja nyt tyttö oli nähty Adkinsin kodin lähettyvillä odottamassa, että miehen vaimo poistuisi kotoa.

@valeriadavisfanclub
“Not gonna blame her though. A little bird told her ass will be kicked out of school if her grades don't improve - and fast!”

Vetäytyessään puhelimen näytöstä kauemmas, kohotti Maverick kulmakarvojaan epäuskon vallassa.
“Eikö toi mee jo vähän yli?” hän puuskahti ja antoi katseensa kiertää pöytäseurueessaan. Osan kasvoilla komeili vähintäänkin yhtä syvä hämmästys kuin hänen omillaankin, osa taas virnuili huvittuneena kuin paremmankin vitsin juuri lukeneena.
“Mä ainakin uskon siitä flikasta ihan kaiken, mitä tolla tilillä sanotaan”, Wyatt myhäili ylimielinen hymy kasvoillaan samalla, kun se tunki höyryävää pepperonipitsaa suuhunsa.
“Onko se muuten totta, mitä tolla tilillä sanottiin susta ja Valeriasta? Siis että teillä olisi ollut jotain säätöä siellä Mavin bileissä?” Jace kysyi uteliaana Maverickin vierestä.

Wyattin hymy kohosi entisestään kohti korvia, kun se oli hetken aikaa hiljaa.
“No, saattoi ollakin”, se viimein totesi. “Kyllähän se kävi muhun ihan kuumana jo silloin heti ensimmäisenä päivänä, kun leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Ja olisitte nähneet, miten kuumana se kävi Mavin terassilla, kun se sai tietää mun säätäneen toisenkin tytön kanssa niissä bileissä”, Wyatt jatkoi hekottaen. Maverick tunsi vatsansa kääntyvän ympäri. Siitäkö se välikohtaus olikin johtunut? Ja senkö vuoksi Valeria ei ollutkaan enää palannut takaisin hänen seuraansa sinä iltana? Oliko Valeria yrittänyt tehdä Wyattin mustasukkaiseksi tanssittuaan Maverickin kanssa?

Maverick tunsi palan pitsaa kaihertavan kurkussaan. Ottaessaan ison kulauksen Pepsi Maxia, Maverick tunsi yhtäkkiä Wyattin katseen porautuvan häneen. Siinä katseessa oli huvittuneisuutta. Ehkä ripaus ylimielisyyttäkin.
“Sori Mav. En mä tietenkään olisi mennyt säätämään sen kanssa, jos olisin tiennyt, että se on sulle niin iso juttu”, Wyatt yritti näyttää pahoittelevalta. Maverickin posket lehahtivat punaiseksi.
“Täh? Siis… ei tässä oo nyt mistään sellaisesta kyse. En mä oo kiinnostunut siitä sillä tavalla. Tai siis yhtään millään tavalla”, poika sopersi. Hän ei liiemmin pitänyt siitä, miten Wyatt heitti hänet porukan silmätikuksi siinä kaikkien kavereiden keskellä.
“Mav, me tiedetään, ettei sulla oo mikään paras naismaku - ensin Sarah ja sitten vielä Lauren. But this is too bad”, Brandon nauroi Wyattin vierestä ja osa muusta porukasta yhtyivät huvittuneeseen myhäilyyn.
“Guys, please. En tiedä, mistä puhutte”, Maverick mutisi ja tunki suunsa täyteen pitsaa katse tiukasti pöytään nauliintuneena.

Puheenaihe vaihtui onneksi tuttuun tapaan nopeasti. Muut ilakoivat ja hörähtelivät jo jollekin seuraavalle typerälle jutulle, mutta Maverick ei oikeastaan enää edes kuullut, mikä ilakoinnin aiheena tällä kertaa oli. Hänen ajatuksensa pyörivät nyt vain Wyattissa, Valeriassa ja siinä typerässä bileillassa, jolloin hän oli mennyt Wyattin ja Valerian väliin.

Kun hän pyöritteli asiaa mielessään, jokin Wyattin tarinassa tuntui kuitenkin ontuvan. Terassillahan uhkaavasti oli käyttäynyt Wyatt, eikä Valeria. Miksi Valeria olisi näyttänyt niin pelokkaalta jäätyään kahden kesken Wyattin kanssa, jos tämä olisi ollut ihastunut poikaan? Maverick ei oikeastaan edes tiennyt, miksi asia vaivasi häntä niin kovasti. Eihän hän edes tuntenut Valeriaa. Eikä missään nimessä ollut ainakaan ihastunut tyttöön. Hehän olivat vain pelanneet yhdessä beer pongia. Ja sen jälkeen laulaneet karaokea. Ja tanssineet. Ei siinä ollut mitään sen kummempaa.

Perjantai-iltapäivänä kolmen maissa Blue Mountain High’n jalkapallokenttä täyttyi tuttuun tapaan juoksuaskeleiden töminästä, vaativista pillin vihellyksistä ja Jack Bomanin karjunnasta. Sieltä täältä kuului aina säännöllisin väliajoin epämääräistä mutinaa vastaukseksi valmentajan tiukkaan komennukseen, mutta ne hiljenivät nopeasti Bomanin uhkaillessa mutisijoita punnertamisrangaistuksella.

Maverick venytteli kentän laidalla takareisiään. Valmentajan ääni kaikui korvissa, mutta tänään hänen fokuksensa oli jossakin aivan muualla kuin treenaamisessa. Katse hakeutui vähän väliä vaistomaisesti aivan kentän toiseen päätyyn, joka täyttyisi hetkenä minä hyvänsä koulun cheerleading-joukkueesta. Sydän pamppaili rinnassa, mutta tänään adrenaliinitasoja ei nostattanut jalkapallo. Oli odotettava oikeaa hetkeä.

Ajatusten virran katkaisi Mr. Bomanin pillin vihellys, joka merkitsi harjoitusten alkamista. Se sai Maverickinkin siirtymään huokaisten venytysten parista maalialueen tuntumaan takapuolustajaksi, jonka nakki hänelle oli tänään napsahtanut.

Pian kentällä kajahti uusi vihellys pilliin. Tällä kertaa se julisti harjoituspelin alkaneeksi. Sitä seurasi aloituspotkun voimasta ilmaa halkova pallo.

Maverick menestyi urheilussa, koska hän oli kestävä, nopea ja ketterä. Ne olivat ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen halfbackin. Takapuolustajalta vaadittiin hieman erilaisia ominaisuuksia kuin keskikenttähyökkääjältä — oli oltava varma ja kova taklaaja, mikä ei puolestaan kuulunut Maverickin vahvimpiin osa-alueisiin, sillä poika oli ruumiinrakenteeltaan keskiverto puolustajaan nähden turhan kevyehkö. Lisäksi viime syksynä kotipelissä sattuneen haaverin myötä vasen olkapää ei edelleenkään kestänyt kaikista voimakkaimpia taklauksia.

Halfbackia ja takapuolustajaa yhdisti kuitenkin ainakin yksi ominaisuus — molempia paikkoja pelatessa täytyi olla hyvä pelinlukija. Sekään ominaisuus ei kuitenkaan juuri tänään lukeutunut Maverickin vahvuuksien listaan, sillä hänen oli hankala yrittää keskittyä peliin, kun muut asiat pyörivät mielen päällä.

“Millan! Oletko tullut pelaamaan jalkapalloa vai kenties ottamaan päivänokoset? Missä sun keskittymisesi on?!” Boman karjaisi kentän laidalta, kun hyökkääjä pääsi jälleen kerran livahtamaan touchdowniin Maverickin ohitse.
Kaljupäinen valmentaja marssi aivan Maverickin nenän eteen sellaisella apinanraivolla, että koko tanner tämän alla tuntui tömisevän miehen askelten voimasta.
“Tiedän, ettei takapuolustajana ehkä saa tytöiltä sellaista ihailua kuin arvon herra Keskushyökkääjä toivoisi. Minä en kuitenkaan suvaitse tällaista naurettavaa pelleilyä ja lapsellista mielen osoittamista. Jos harjoitukset eivät suju, voidaan sun saamaasi peliaikaa miettiä jatkossa uudelleen”, Boman jyrähti kumarruttuaan kädet puuskassa Maverickin ylle vuoren tavoin. Tuima katsekontakti tuntui jatkuvan ikuisuuden, ennen kuin valmentaja vetäytyi askeleen taaksepäin.
“Anteeksi Mr. Boman”, Maverick sai soperrettua. “Mua vain tuota…” poika jatkoi, mutta samassa huomion kiinnitti kentän laidalle pukuhuoneesta virtaavat Wildcatsit treeniasuissaan.
“Sattuu ihan tajuttomasti vatsaan. Mun olisi pakko päästä käymään vessassa”, sanat tulvivat kuin itsestään ulos Maverickin suusta. Boman pyöräytti tuhahtaen silmiään.
“No mene sitten. Mutta nopeasti”, kaljupää puuskahti ja viittilöi vaihtopenkillä istuvaa Calebia siirtymään toistaiseksi Maverickin paikalle.

Maverick sai kentän läpi hölkätessään joukkuetovereiden huvittuneita hörähdyksiä peräänsä.
“Ummetus on kyllä ikävä vaiva!”
“Älä jätä sitten varpusparvea pönttöön! Muista siivota!”
Maverick kuunteli kuitenkin vain puolella korvalla. Hän vilkaisi vielä Wildcatsien suuntaan ennen kuin pujahti pukuhuoneen ovesta sisälle.

Sisällä Maverick suuntasi määrätietoisesti pukuhuoneen läpi ovelle, joka johti koulun käytävälle. Käytävä oli hänen onnekseen tyhjä, joten hän uskalsi jatkaa matkaansa Wildcatsien pukuhuoneen ovelle. Ovea raotettuaan hän varmisti hartaasti, ettei kukaan katsellut häntä, ennen kuin uskalsi astua sisään.

Siitä edespäin tehdyt pelisiirrot tuntuivat käyvän lähes liian vaivattomasti ollakseen totta. Ruskeanahkainen reppu löytyi pukuhuoneen laidalta helposti. Ja sen etutaskussa olleen violetin iPhonen olisi voinut yhtä hyvin jättää vaikka suoraan tarjottimelle häntä odottamaan. Pääsykoodia ei oltu nimittäin vaihdettu sitten ainakaan viimeisen kuluneen vuoden aikana — se oli yhä sama kuin ennenkin.

Lauren oli luonteeltaan ovela. Pelottavan ovela. Mutta teknologian kanssa se ei ollut näköjään turhan varuillaan. Se oli selkeästi luottanut siihen, ettei kukaan pääsisi urkkimaan, millaisia salaisuuksia sen puhelin kätkikään sisäänsä. Eikä se selkeästikään muistanut, että sen ex-poikaystävä tiesi pääsykoodin sen puhelimeen.
Mutta toisaalta — ehkä häntä ei voisi syyttää. Kukaan tuskin olisi tullut ajatelleeksi sitä skenaariota, että Maverick istuisi Wildcatsien pukuhuoneen vessakopissa tonkimassa ex-tyttöystävänsä puhelinta sillä välin, kun tämä oli treenaamassa.

Maverick olisi voinut keksiä vaikka mitä hauskaa tekemistä puhelimella. Aloittaen esimerkiksi vastaamalla Laurenin Snapchat- ja Whatsapp-viesteihin, joiden ilmoituksia koreili näytöllä ihan mukava läjä. Maverick kuitenkin malttoi mielensä ja jätti viestit pääosin huomioimatta, vaikka hän ei voinutkaan olla virnistämättä itsekseen Wyattilta saapuneelle viestille, jossa tämä kehui Laurenia upeaksi liekkiemojien kera. Hän ei ollut tullut edes aiemmin ajatelleeksi, kuinka toisilleen sopiva pari Lauren ja Wyatt voisivatkaan olla.

Maverickia kiinnosti kuitenkin tasan yksi asia. Ja se löytyi Instagramista. Vaikka hänellä olikin ollut jo aiemmin aavistus siitä, miten asiat olivat menneet, kulkivat kylmät väreet sähköisinä pitkin selkäpiitä, kun hän näki omin silmin, miten aavistus oli osunut oikeaan.


Valeriadavisfanclubille yksityisviestejä olivat lähettäneet pääasiassa muutamat feikkiprofiilit, jotka oltiin luotu ilmeisesti ihan vain juorujen lähettämistä varten. Maverickin silmiin osui kuitenkin myös kaksi tuttua nimeä. Wyatt Rogers sekä Paislee Mendez. Jälkimmäisen keskustelun Maverick napautti hämmentyneenä auki.

Tilin käymä viestiketju Paisleen kanssa oli yllättävän pitkä. Paislee näytti todellakin omistautuneen Valerian kiusaamistilin auttamiselle — tyttö oli lähettänyt kuvia Valeriasta milloin missäkin. Yhdessä kuvassa Valeria oli Wyattin talon lähellä, toisessa kahdestaan Mr. Adkinsin kanssa tämän luokkahuoneessa. Viimeisimpänä tullut kuva kuitenkin kiinnitti Maverickin huomion ja sai jostain syystä tämän sydämen tykyttämään hetken aikaa kiivaammin. Kuva oli screenshot Brandyn Instagram-tarinasta ja siinä Valeria istui rannalla kahden pojan keskellä.

Maverick tiesi kuvatekstin, jonka mukaan Valeria oli harrastanut poikien kanssa kolmenkimppaa, olevan valhetta. Mutta kuva, jossa Valeria katsoi vieressä istuvaa poikaa varsin ihastuneen näköisenä, oli kuitenkin todellinen. Valeria oli sinkku. Maverick oli sinkku. Heillä ei ollut mitään tekemistä keskenään. Miksi Maverick siis tunsi pienen piston jossakin syvällä sisimmässään katsoessaan tuota kuvaa?

Sitä Maverick ei kuitenkaan kerennyt jäädä pohtimaan yhtään pidemmäksi aikaa. Viereisen vessakopin ovi nimittäin pamahti yhtäkkiä melkoisella voimalla kiinni. Fuck.

Kiireen vilkkaa Maverick nappasi sormet haparoiden screenshotit kaikesta löytämästään ja lähetti ne sitten AirDropilla omaan puhelimeensa - missään sosiaalisessa mediassakaan kun hän ei voinut niitä lähettää, sillä (luonnollisesti) Maverick oli estänyt Laurenin kaikkialla.
Kun kuvat oli saatu siirrettyä, poisti Maverick puhelimesta kaiken todistusaineiston ja päätti painella tiehensä, ennen kuin viereisen vessakopin käyttäjä toimisi samoin.
“Hyi! Etkö sä pese käsiä?” vessakopista kerkesi kajahtaa tytön ääni, ennen kuin vessojen ovi sulkeutui Maverickin perässä.

Maverick palautti puhelimen takaisin reppuun sellaisella nopeudella, että tunsi itse Usain Boltinkin kalpenevan rinnallaan. Sydän tykytellen poika väänsi kasvonsa mahdollisimman peruslukemille, ennen kuin tämä asteli Wild Hawkien pukuhuoneen kautta takaisin jalkapallokentälle niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.