Bluen kirja

Monday, 25th of December 2023
At around 7PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Mä tuijotin sitä.

Mun hevostani.

Mun hevostani, joka tärisi kauttaaltaan, jolla kuola valui ja silmät pysyivät hädin tuskin auki.
Sen musta karvapeite oli hiestä kihara, eikä se meinannut jaksaa seistä.

"Se ei selviä eläinlääkärin tuloon asti", tokaisin täysin tyynenä.

Astuin sisään sen karsinaan, ojentaen kättäni sen turvan tykö. Sen sieraimet värähtelivät hennosti sen yrittäessä parhaansa mukaan haistaa mun kättä.

"Mitä sä selität? Tottakai se selviää, eläinlääkärihän on jo matkalla!" Yumi yritti. Sen ääni värisi. Sitä itketti.

Pidin katseeni tiukasti Bluessa. Se oli niin kipeä. Sillä oli niin huono olo.

Sen hengitys oli pinnallista, eikä sen silmät enää tuikkineet bluemaisella tavallaan.

Istuin purujen sekaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja aiemminkin ja odotin, että ruunani lysähtäisi makaamaan.

Niin se tekikin.

Se yritti makuulle hallitusti, mutta sen tärisevät lihakset eivät jaksaneet kannatella sen koko 450 kilon painoa.
Se lysähti lattialle. Purut vain pölisivät iskun voimasta.
Bluen hengitys tuntui huolestuttavan viileältä mun jalkaa vasten.

Ruuna kellahti tuskastuneen huokauksen saattelemana kyljelleen, yritti uudestaan ylös ja kaatui takaisin kyljelleen.
Sen silmät eivät enää pysyneet auki ja aiemmin valunut kuola alkoi vaahtoutua hevosen huulille.

Mä siirryin lähemmäs Blueta ja hellästi nostin sen painavan pään syliini, katse vaeltaen sen turvankärjen ja korvien väliä.

Mä en kuullut enää mitään muuta, kuin hevoseni vaivalloisen, aavistuksen rohisevan hengityksen ja veren kohinan korvissani.
Tuntui, kuin koko muu maailma olisi hävinnyt ympäriltäni kokonaan.

Silitin Bluen nihkeää karvaa.

"It's okay, boy", kerroin hiljaa.

En tiedä, oliko lohdutus tarkoitettu enemmän mulle vai Bluelle.

"You've been such a strong, strong boy. It's okay, you can let go", kuiskasin.
Bluen kuolavaahdosta vaaleat huulet vapisivat muutamaan kertaan ja sen silmät raottuivat.
Tavallisen ruskean sijaan näkyi vain sen silmänvalkuaiset.

Mun rinnassa usein vieraillut, inhottava möykky palasi.
Aiemmin se oli tuntunut isolta nyrkiltä, joka puristi mun sydäntä kasaan kuin stressipalloa.
Nyt ei enää riittänyt pelkkä puristus.
Tuntui, kuin se nyrkki olisi halunnut vetää itsensä rintalastani läpi ulos.

Blue korahti ja nytkähti pariin kertaan, jonka jälkeen se valahti täysin veltoksi, silmät edelleen raollaan.

Nyt varmaan kuuluisi Kansas itkeä.

Ainuttakaan kyyneltä ei kuitenkaan tullut.

Mun kasvot oli täysin ilmeettömät.

Silitin Bluen poskea vielä viimeisen kerran, siirsin sen pään pois sylistäni ja nousin ylös.

Kymppikarsinan tykö oli kerääntynyt aika lauma ihmisiä, mutta mä vaan kävelin niiden ohi suoraan ulos, sanomatta sanaakaan. En edes kiinnittänyt huomiota keitä siinä tönötti.

Joulukuinen ilta oli pimeä ja aiemmin tutun ja turvallisen tallin pihapiiri tuntui yhtäkkiä uhkaavalta ja vieraalta.

Mä kävelin pitkin Little Jeep Roadia, kädet tungettuina syvälle mustan talvitakin taskuihin.
Lumi narskui mun ruskeiden maihareiden alla.

Pian mun takaa kuului toinen, huomattavasti nopeampi narske, kun joku juoksi mun perään.

Se joku hidasti päästyään mun vierelle.
Se ei sanonut mitään, käveli vaan mun kanssa eteenpäin.

Seuraavan 15 minuutin ajan ainoa ääni, mitä me kuultiin, oli se lumen narske kenkien alla ja satunnaiset autot kauempana tiellä.

".. I'm sorry", Mikaelin ääni rikkoi lopulta hiljaisuuden.

Mä kuitenkin pidin turpani kiinni ja tuijotin suoraan eteenpäin, pistäen samalla kinttua toisen eteen.

".. If there's anything I can do-", se aloitti.

Mä pysähdyin ja käänsin katseeni maan kautta Mikaeliin.
Katoin sitä hetken ihan hiljaa, nieleskellen ikävästi kurkkuuni noussutta palaa.
"... Can I hug you?" kähisin, vilkaisten samalla muualle.
Ennenkuin ehdin edes palauttaa katseeni takaisin Mikaeliin, mä tunsin, kun sen kädet kiertyivät tiukasti mun ympärille.

Mun silmiä poltteli kietoessani käteni toisen pojan ympärille.
Ne kolme sekuntia, jotka jaksoin taistella kyyneleitä vastaan, tuntuivat tuhottoman pitkiltä.
Ja niiden kolmen sekunnin kuluttua mä painoin kasvoni Mikaelin olkapäätä vasten, hajoten nyyhkyttämään lohduttomana.
".. I don't understand it- he- he was fine!" itkin, polveni tuntuen yhtäkkiä kuin romahtamisvaarassa olevalta tulitikkutalolta.

Mikael tiukensi otettaan musta.
Se pysyi aivan hiljaa, varmistaen vain, että mä en rojahda hankeen ja jää siihen.
Jos mä nimittäin nyt päätyisin ton puuterilumen sekaan, mä en sieltä enää nousisi.

Mä yritin tasailla hengitystäni ja rauhoittua, mutta joka kerta, kun pääsin edes lähelle tavoitettani, näin mielessäni uudelleen Bluen kipeän naaman ja vaahtoisen suunalueen ja purskahdin uuteen itkuaaltoon.

"... Sä et kyllä aja kotiin", Mikael totesi ehkä viiden minuutin non-stop itkun jälkeen.
"Sä et kyllä mene kotiin", se jatkoi.
"Tai jos meet, mä tuun mukaan."

Se varmuus sen äänessä ja rauhallinen olemus auttoivat todella paljon tässä tilanteessa.
Kuulosti ehkä sarkastiselta, mutta sitä se ei ollut. Mä en tiedä, mitä mä olisin tehnyt, jollei Mikael olisi osunut tähän.

Etäältä kuului Yumin itkusta tunkkainen ääni.
"There you are!"

Mä nostin pääni Mikaelin olkapäältä, irrottaen samalla otteeni siitä, niiskaisin ja pyyhkäisin nopeasti silmiäni lapaseeni.
Väänsin suupieliini väkinäisen hymyn.
"Look away, I'm hideous", naurahdin. Seinfield-sitaattini ei tainnut upota Yumiin, tai sitten aika ja paikka olivat tytön mielestä väärät.

Yumi marssi kovaa vauhtia tietä pitkin meidän luo ja ensimmäisenä hyökkäsi halaamaan mua.
"Don't you even try to smile your way through this", se napautti.

Mä purin hammasta ja halasin sitä takaisin, vilkaisten olkani yli Mikaelia.
Kyyneleet kihosivat takaisin mun silmiin, mutta räpyttelin ne tiehensä.
"It's very difficult to live, love and laugh under these conditions, I'll admit", myönsin.
"... Was Ethan still at the barn? I'll have to ask him to move the carcass or something.."