Salty, saltier, Mikael

Jälleen yksi yö ilman kunnollisia yöunia. Nukkuminen olikin yliarvostettua.
Käännyin laiskasti oikean kyljen kautta selälleni sängyllä, ja tuijotin yläpuolella levittäytyvää vinokattoa. Huoneen ainoan ikkunan eteen viritelty verhon virkaa toimittava kangas oli alkanut taas valumaan, paljastaen toisen ylänurkan mitä kautta katuvalo tunki kellertävää valoaan sisälle. Tässä vaiheessa en ollut enää varma johtuiko univaikeudet siitä etten ollut vieläkään tottunut aikaeroon, tuosta hiton rätistä mikä ei pysy ylhäällä vai tuosta kusisesta katuvalosta.
Olin ollut ihan tyytyväinen että muutossa minulle oli osoitettu ullakolle vieviä taittoportaita, että minun huoneeni olisi siellä. Paljaat, keskeneräiset seinät ja rosoiset kattoparrut eivät minua haitanneet kun sentään lattia oli saatu laitettua että siellä saattoi oleilla ilman kenkiä. Mutta verhotanko oli se mitä kaipasin ja minkä halusin. Puoli vitsillä heittämäni ehdotus kahdesta naulasta ja narun pätkästä ei ollut saanut Owenilta edes harkitsevaa hymähdystä. Sen sijaan olin saanut kuulla puheen jonka osasin tätä nykyä jo ulkoa: Kuinka oli tärkeää että tutustuisin kaupunkiin paremmin, etsisin kavereita ja alkaisin elämään normaalisti. Joten jos halusin verhot ikkunan eteen, minun tuli lähteä mukaan hankkimaan se tarpeelliseksi kokemani verhotanko.
Hytisin hieman, muistellen niitä paria kertaa kun olin puoli pakotettuna lähtenyt mukaan kaupungille.

Nappasin kännykän yöpöydältä ja käännyin kyljelleni. Pari näpäytystä, ja olin saanut puhelimen gallerian auki jotta saatoin selata parin päivän takaisia kuvia varmaan miljoonannetta kertaa läpi. Ilkkuvan katulampun valo ei ollut ainoa mikä valvotti, vaan myös odottamisesta aiheutuva malttamattomuus ja jännitys. Siitä oli nyt pari päivää kun olin päässyt koeratsastamaan mahdollista ensihevostani, ja olin jo täysin myyty. Hades oli ollut täydellinen. Juuri sopivan letkeä ja helppo, mutta kuitenkin sopivalla potkulla varustettu jotta sen kanssa ei takuulla tulisi tylsää.
Kunhan vain löytyisi se karsinapaikka että tamma voitaisiin tuoda.
Päästin pitkän, tukahdetun huokaisun samalla kun laskin kännykän viereeni sängyllä. Huomiseksi oli sovittu tutustumiskäynti yhdelle paikalliselle tallille. Paikka vaikutti siltä että se voisi olla juuri sopiva, ainakin puitteet, mutta suurin tekijä oli kyllä ehdottomasti paikan omistaja ja muut tallilla kävijät.
Jo tässä vaiheessa olin ehtiny maalata niin paljon piruja seinille, että näin eläviä mielikuvia omista hautajaisista sen jälkeen kun olin erehtynyt asettamaan jalkani toisen tontille.

Vääntyilin auton takapenkillä, pitäen katseeni tiukasti tallipihalle tuovalla tiellä. Kaiken viimeaikojen jännittämisen myötä lähes krooniseksi muuttunut vatsakipu tuntui vaihteeksi taas siltä, kuin olisin juonut akkuhappoa mikä korvensi reikää vatsalaukkuun. Eilen se oli ollut tutustumiskäynnin ajan sentään ollut siedettävää, mutta juuri tänään kun hevosen oli tarkoitus saapua hetkenä minä hyvänsä jo pelkkä suorana seisominen oli lähes mahdotonta. Jokainen odotettu minuutti tuntui lähemmäs tunnilta, minkä takia yritin pitää itseni kiireisenä kertaamalla läpi eilisen tapahtumia.

Minä olin ollut valmis lyömään paikalle tämä käy -leiman jo siinä vaiheessa kun Marioniksi esittäytynyt vanha mies oli kätellyt meidät ja toivottanut tervetulleeksi. Twin Falls Farm oli ehdottomasti hyvin pidetyn näköinen paikka, niin sisältä kuin ulkoa, olematta kuitenkaan liian kiilloteltu. Karsinamäärältäänkin se tuntui hyvän kokoiselta. Kävelykepin varassa hitaasti edennyt mies oli kertonut juurta jaksaen tallin taustoista, vastannut suurella huolella kaikkiin isäpuoleni esittämiin kysymyksiin kuin myös ohimennen maininnut mahdollisesta omistajan vaihtumisesta kunhan paikalle vain löytyisi jatkaja.
Ei sillä, Marion näytti kyllä sen ikäiseltä että rauhallisemmat eläkepäivät takuulla maistuisi tallin pyörittämiseen uponneiden vuosien jälkeen.

“So, Michael, what kind of horse would you bring here with us?” Marion kysyi hymy kasvoillaan, mikä sai silmien ohuen ihon ryppyyntymään entisestään kun poskipäät kohosi ylöspäin suupielten työntämänä.
Irvistin sisäisesti miehen käyttämän nimiväännöksen kähähtäessä korviini, mutta pakotin kasvoilleni kohteliaan hymyn vastaukseksi. “Nine years old Tennesee Walker mare.” Englannin käyttäminen alkoi olla jo luontevampaa kotona, mutta etenkin vieraiden kanssa jouduin yhä pakottamaan itseäni että sain sanoja suustani.
“Oh, so you do saddle seat riding?”
“No. Just… Basic english riding..” Etenkin niin sanotusta ammatti sanastosta olin vielä epävarmempi, minkä takia huomasin itsekin ääneni tukahtuvan loppua kohti. Pari epämääräistä tarkennusta koulu- ja esteratsastuksesta lajiharrastuksena näytti onneksi riittävän informaatioksi.
Ei tällaista hevossanastoa käyty läpi millään peruskoulun englannin tunneilla, eikä safarituristeillekaan tarvinnu tällaisia asioita selittää. Hyvän sanaston löytäminen netistäkin oli ollut yllättävän hankalaa.

Havahduin ajatuksistani säpsähtäen, kuin joku olisi vähintään takonut takaoven ikkunaa, vaikka huomion herättäjänä oli toiminut ihan vain Owenin puhelimen kilahdus mikä ilmoitti uudesta saapuneesta viestistä. Oikenin katkarapua muistuttavasta asennostani, ja pälyilin edessä olevan penkin niskatuen takaa josko näkisin lukea edes lähettäjän nimen. Isäpuoleni selvästi pelkästään kuuli liikehdintäni, koska katsettaan puhelimesta nostamatta hän kommentoi lyhyesti.

“Hän on hieman myöhässä aikataulusta. Navigaattorin mukaan matkaa on jäljellä vielä--..." mies aikoi selvästi mainita matkan pituuden, muistaen että mailit kertoivat minulle yhtä paljon kuin rehuanalyysi hänelle, "11 minuuttia määränpäähän”, Owen sanoi karaistuaan kurkkuaan hieman.

Upposin takaisin penkkiä vasten, antaen pääni retkahtaa niskatukea vasten. Tässä tilanteessa moinen aika kuulosti ennemmin 11 vuodelta eikä vajaalta vartilta. Siirsin katseeni takaisin ulos ikkunasta, tuntien kuinka vatsa heitti melkein kärrynpyörää jännityksen takia. Kuten vähintään joka toinen hevostyyppi, olin minäkin haaveillut siitä että joskus saisin omistaa täysin oman hevosen. Nyt sellainen oli juuri matkalla luokseni, mikä aiheutti pientä kihelmöintiä vähän joka puolella kehossa kun kuvittelin sitä hetkeä jolloin saisin taluttaa Hadeksen ulos trailerista.

Rehtorin puhe oli pehmeää ja vaimeaa, kuin hän puhuisi jostain pumpuliseinän takaa, minkä takia sanoista oli hankala saada selvää. Muutenkin tuntui kuin hän olisi puhut jo loputtomiin mutta ainoat sanat mitä onnistuin rekisteröimään ymmärrykseen asti oli väärin lausuttu nimeni.  Asia minkä en odottanu nakertavan mun mieltäni kaiken muun tapahtuneen jälkeen.
Oli vaikea olla tuntematta katkeruutta kun joutu kuunteleen kuinka viettäsin seuraavat vuodet periaatteessa lukiossa, mikä ei ollu ikinä kuulunu mun haaveisiin. Etenkin, kun olin just ehtiny suunnitella kuinka opiskelisin eräoppaaksi, kävisin joitaki lisäkursseja huviksi siihen päälle ja työskentelisin Jatan palkollisena niin kauan ku hommia vaan löytyis. Laiha lohtu edes siitä, että mun koulunkäynti historia riitti lopulta siihen että olin saanu alottaa lyhyeksi jäävän ensimmäisen lukukauden sophomore vuodelta.

- - -

Seisoin selkä tiukastin käytävän seinää vasten ja yritin vain pysyä pois muitten jaloista jotka sentään tiesivät minne mennä. Toisin kuin minä. Blue Mountain High ei ollu edes niin madottoman iso paikka ja silti olin hukassa. Ehkä sitteki olis pitäny ottaa vastaan tarjous-… miksi ne sitä olikaan nyt kutsunu, mutta tukioppilaasta, joku joka tiesi kuviot ja olis auttanu mua edes ekan päivän ajan löytään oikeisiin paikkoihin. Mutta ei. Piti olla jääräpää ja sanoa että kyllä mä selviän. Tyhmästä päästä kärsii siis koko jätkä.
En ollu varma meinasinko hypätä ulos kengistä vai tipahtaa alaspäin ja maastoutua, kun liian lähellä mun yläpuolella möllöttävä kello pärähti soimaan merkiksi siitä että pitäisi mennä luokkaan. Paitsi että en ollu vieläkään täysin varma mihin mun piti mennä, olinko edes oikealla käytävällä. Sydämen takominen tuntu jyskeenä selkää vasten samalla kun yritin edes ulkoisesti vaikuttaa rauhalliselta, vaikka vilkuilinki kuumeisesti hetki hetkeltä tyhjemmäksi muuttuvaa käytävää sekä käsissäni olevia rypistyneitä papereita.

Onneksi koulua ei ollu niin kauaa jäljellä ennen kesälomaa…

Vielä hetki sitte olimme jutelleet kaikesta ja ei mistään, mutta jossain vaiheessa olimme vain jääneet makoilemaan hiljtaa rantahiekalle. Ilma itsessään oli lämmin, mutta silti tunsin toisen kehonlämmön hohkaavan mun käsivartta vasten.
Pieni hipaisu.
Se laitto kylmät väreet leviämään kädesta aina varpaisiin asti, nostaen ihon kananlihalle. Hiekan vaimea kahina hukku järven laineiden liplatuksen alle kun vieressä olija liikkui.
Vaistomaisesti kohottausuin mun kyynerpäiden varaan. Tuntu siltä että me tuijotettiin puoli ikuisuutta, ennen kuin hän nojautu lähemmäs, ja paino huulensa huulilleni ja vastasin siihen.


***

Tuntu melkeen hullulta että leiri alko olla jo loppupuolella. Viimenen yö, huomenna edessä olis tolkuttoman pitkä ajomatka takas Twin Falls Farmille. Ilmottautumisen jälkeen ja leirin alettua olin ehtiny katua reissua monta kertaa, mutta tässä vaiheessa mun oli pakko myöntää että tänne lähtö oli ollu varmaan mun koko kesän paras päätös.
Leiriohjelmaan oli kuulunu niin paljo sellasia aktiviteettäjä että jo ilman hevosia olisin nauttinu viikosta takuu varmasti lähes yhtä paljon. Mutta ehkä ne parhaat asiat oli tapahtunu varsinaisen leiriohjelman ulkopuolella: yölliset, hiljaisuuden jälkeen tapahtuneet seikkailut kun kaikkien olis pitäny olla nätisti omisa sängyisä nukkumasa. Yölliset hiippailut olivat tosin vaatineet veronsa, pari kun oli jäänyt kiinni seikkailuilta niin leirin henkilökunta tuntu pistäneen ekstra vartioinnin pystyyn ja vahteivat mökkien ovia silmä kovana.

“Onko se sielä?” Kansas kuiskas niin lähellä mun korvaa että olin aika varmasti tuntenu pipopään huulet hipovan mun korvalehteä.
“Mistä mä tii–” puhisin kovempaan ääneen kuin oli ollut tarkoitus. Sanat tosin hukku nopeasti kun Cooper iski kämmenen mun suun eteen ja nosti sormensa omien huulien eteen merkiksi olla hiljaa.

Mökin edustalla olevat laudat päästi valittavan narahduksen kun joku astu niitten päälle. Oli suorastaan uskomatonta kuinka nopeasti, ja ääneti, kolme kossia pääsi maastoutuun lattian tasoon ikkunan alapuolelle. Verhot oli suhteellisen hyvin ikkunan edessä, mutta mitään ei jätetty tuurin varaan.
Perempää mökistä kuulu krohina mikä ensin kuulosti siltä kuin joku tukehtuis ihan just, ja sitä seurasikin hetken täysi hiljaisuus ennen kuin toisen korahduksen jälkeen jatku tasanen raskas hengitys.
Ketään meistä ei kauheasti kiinnostanu herättää Robertia, joten siinä missä yritimme vältellä vanginvartijoita niin yritimme olla herättämättä rakasta kämppäkaveriamme.
Odotimme hetken, ennen kuin varovaisesti taas muodostimme toteemipaalun verhojen jättämän raon kohdalle ja tiirailimme ulos. Cooper otti selvästi tiiminvetäjän aseman, kun hän taputti Kansasin olkapäätä ja viittoi siirtymään tuvan perällä olevalle ikkunalle. oven kautta oli turha kuvitella että päästäisiin mihinkään. Pidättäydyin matalana seinää vasten ja seurasin kun kissapipoinen poika hiippaili parhaan kykynsä mukaan kenkiä kädessä kantaen aina takaseinässä olevan ikkunan luo.
Huoneen pimeys tuli jälleen kerran vähän yllätyksenä. Olin tottunu aivan liian kauan siihen että tähän aikaan vuodesta aurinko oli laskenu ylipäätään taivaanrannan taakse vasta hyvin lyhyen aikaa. Eikä sillonkaan ollu näin pimiää. Siristelin silmiäni kun seurasin toisen liikehdintää ikkunan parissa hetken kunnes Kansas oli taiteillut itsensä ulos ikkunasta… näyttäen joko peukaloa tai keskisormea ennen kuin katosi ikkunan ääreltä. Taputin Cooperia olalle, viittoen merkiksi että ensimmäinen rotta oli ulkona aluksesta.

Kun kaikki meistä oli päässy ulos mökistä, ja vieläpä saatu ikkuna perässä viattoman näkösesti raolleen, puikkelehdimme puiden seassa metsän läpi kuin paremmatkin ninjat. Kansas jopa pyörähti selän kautta jonku kaatuneen puun päältä samalla kun hyvin hiljaa tapaili Mission Impossiblen tunnaria.

“Dude, where the hell are your shoes?”
Katoin alas jalkoihini. “In the cabin?”
Cooper näytti vain katsovan maahan päin kuin varmistaakseen että kengät tosiaan puuttuivat.
“No jonku pitää kompensoida sitä kun te piätte kengät jalasa melkeen kunnes meette nukkuun.”
“Eikö nää kaikki kävyt, kivet ja mitkä muut satu sun jalkoihin?”
“Ei oikiastaan”, totesin lyhyesti ja kohtautin olkapäiväni, “Ihan normi juttu että kesät kuljetaan niin paljo paljain jaloin kuin pystyy.”
Toinen vain naurahti. “You're a funny little man, Mickey.”
“Mikael,” vastasin napakasti.

Kiersimme varmuuden vuoksi hyvän matkan päästä koko leirialuetta ennen kuin kaarsimme takaisin järven suuntaan. Lopulta metsä alkoi harvenemaan ja maa muuttumaan enemmän hietikoksi, kunnes lopulta pääsimme rantaan asti missä yhden illan vietosta tutuksi tullut venevaja yhä nökötti puiden suojassa. Ovi oli jätetty auki, ja joku oli virittänyt saman myrskylyhden seinien suojaan valon lähteeksi muutoin hämärään yöhön. Ensimmäiseksi havaitsin että paikalla oli pitkälti sama väki kuppaamassa kuin yhtenä aikaisempana yönä korttipelin ääreen oli kokoontunut, mutta mukana oli kyllä pari muutakin naamaa.
Kansas oli hyvin nopeasti äänessä, pohtien ääneen kuinka kannattavaa oli soittaa musiikkia kun yritimme olla salaa liikenteessä. Järvenselkä kuitenkin kantoi ääntä aika hyvin. Musiikkia oli lopulta pistetty vain entistäkin pienemmälle, siten että se soi vaimeasti taustalla mutta tuskin matkaisi vettä pitkin leiriin saakka. Etenkin kun kuulemma sielläkin oli joku radio soinut hiljaa rannassa. Varmaan yövartijoiden yritys pitää itensä hereillä.

Meno oli mukavan rauhallista, mutta siitä huolimatta kun Kansas oli kadonnut Yumin perässä johonkin niin minä olin valunut rantaa pitkin hieman sivummas ja oikaissut itseni pitkälleen hietikolle.
Tuijotin yläpuolella avautuvaa selkää yötaivasta, tarkastellen tummansinistä pohjaa vasten näkyviä tähtiä. Vaikka oikeastaan kaikki muu täällä tuntui oudolta, ainakin tähdet oli samat mitä olin nähnyt kotonakin. Väkisin pisti miettimään että jos olisin Ivalossa, mitä tekisin tällä hetkellä. Siellä oli… no, päivä. Todennäkösesti joko nukuin pitkään tai olin tallilla, missä muuallakaan. Ellei me oltais lähetty tekeen jotaki vaellusta–

“Needed a moment to recharge?”
Todennäkösesti kännykän taskulampun valo häikäs suoraan silmiin, enkä oikein tiennyt että kumpaa säpsähdin enemmän. Äkillistä valoa vai ylipäätään sitä että joku oli hiipinyt varkain ihan viereen. Yritin tähystää sormien välistä silmät sirillään valon pitelijän kasvoja vaan ei.
“It’s me, Beaver Cove’s very own axe murderer”, Harper sanoi muka pahaa enteilevään äänensävyyn.
“Oh nooo, I'm too young to diee”, vaikeroin lähes monotoniseen sävyyn. Mieleen tuli rakkaat Digimonin suomidubbaukset. Harmi että Harper tai kukaan muukaan Twin Fall Farmin porukasta ei sitä vertausta ymmärtäisi. Vain suomi jutut.
“Parhaat lähtee ensimmäisenä”, tyttö totesi hymähtäen ja istu viereen hiekalle.
“mmhm”, hyvin vastattu. Laskeuduin hitaasti takasi selälleni, vispaten toista jalkaterää levottomasti. “...Yltykö meno niin hurjaksi että piti lähteä hetkeksi väljemmille vesille?”
“Oi kyllä, siellä on kuule niin hurja meno ettet uskokaan”, Harper vakuutteli samalla kun heittäytyi itsekin pitkäkseen, “Viimenen ilta täällä, niin pitää ottaa kaikki ilo ja hyöty irti keräämällä mahdollisimman paljo mielenkiintosia keskusteluja.”

Hieman meidän kummanki pään yläpuolelle hiekkaa vasten käännetyn kännykän taskulamppu loisti juuri sen verran, että sen luoma valo piirsi esiin Harperin kasvonpiirteet muutoin hämärää taustaa vasten. Siinäkin valossa erotin ne piirteet mitkä olin jo monta kertaa ennenkin pistänyt merkille. Siro nenä, pehmeät huulet… Pudistin päätäni hyvin nopeasti.
Hitaasti keskustelu lähti lopulta liikkelle, puhtaasti tytön ansiosta, kun tuo jaksoi alkuun johtaa ihan tavallisista kysymyksistä muodostuvaa polkua. Missä päin Wilmingtonia asuin, missä päin hän asui, keitä minun perheeseen kuului ja keitä hänen perheeseen kuului.. Helppoja juttuja joiden kautta jopa mun oli helppo kulkea ja esittää peräti omia kysymyksiä. En ollut ihan varma kuinka kauan olimme siinä olleet ja puhuneet aikalailla kaikesta ja ei mistään, mutta jossain vaiheessa kysymyksen olivat alkaneet hiipumaan kunnes olimme vain jääneet makoilemaan hiljaa. Kesäyö oli itsessään jo lämmin, mutta siitä huolimatta tunsin toisen kehonlämmön hohkaavan omaa käsivarttani vasten.
Pieni hipaisu.
Se laitto kylmät väreen leviään kättä pitkin aina varpaisiin asti, nostan samalla ihon kananlihalle. Samalla tunsin kuinka mun sydän tako vähän turhanki lujaa. Vaikka mä kuulin sen, tuskin Harper sitä kai kuuli? Hiekan vaimea kahina hukku järven laineiden liplatuksen alle kun vielä hetki sitten vieressä makoillut tyttö oli noussut istumaan. Lähinnä vaistomaisesti kohottauduin mun kyynerpäiden varaan. Se hetki kun me vaan tuijotettiin toisia tuntu kestävän minuutin, tunnin, puoli ikuisuutta, ennen kuin Harper nojautuki lähemmäs, ja paino huulensa huulilleni. Ja mä vastasin siihen.
Tunsin pidättäväni hengitystä niin että koko kroppa tuntu jäykältä kuin heinäseipää. Ja kun lopulta uskalsin hengittää, vedin henkeä kuin hukkuva mikä sai mut nousemaan nopeasti ylöspäin. Samassa silmissä tuntu välähtävän valkoinen valo, kuin joku olis ottanu salamalla valokuvan ihan naaman edessä. Vihlova kipu levisi päälaelta ja olin aika varma että olin onnistunu pureen vähintään huuleen koska suussa maistu metalli.

“sssaatanan…” sihisin hampaitten välistä samalla kun räpyttelin silmiäni nopeasti.

Ensi alkuun en nähnyt yhtään mitään ympärilläni. Mutta reiteen kohdistunut tönäisy ja petivaatteiden kahina pisti valoja tauluun nopeasti. Ei helvetti. Käännyin nopeasti, ja tihrustin juuri ja juuri verhojen välistä hiipivan valokaitaleen avulla viereeni. Kansasin kasvojen sivu erotti juuri ja juuri, mutta tunnistin kyllä ton pärstäkertoimen paremmin ko hyvin. Ei riittäny poskien tai korvien kuumotus, tuntu siltä kuin koko pää olis lasinpuhallus uunissa. En tiedä yritinkö lähteä vaivihkaa vain niin sukkelasti kuin pystyin, mutta yritin ottaa kädellä tuke sängyn laidasta vain huomatakseni että pieni vajaan metrin levynen sänky ei riittäny mun käden alle asti. Huidoin ilmaa kuin yrittäsin pyydystää kärpästä, ennen kuin mätkähdin turvalleni lattialle. Varmaan sisällissodan aikasen kerrossängyn pohjalaudat natisi ja tunsin hapuilevan käden tarttuvan mun nilkasta.

“Wha–..?”
“Sorry, sorry”, kiirehdin sopertamaan ja vedin jalkani irti toisen sängyltä, “I think I just sleepwalked, sorry!” pahoittelin uudestaan ja kiitin onneani että olin yöllisissä instakeskustelujen ohessa aikasemmin jo paljastanu Kansasille että todellakin joskus kävelin unissani.
Yläpedistä kuului epämääräinen mörähdys jonka päätteeksi tyyny lensi aivan viereeni lattialle. “..Shut it and give that pillow back..”, Cooperin unen tokkurainen ääni kuului ylhäältä päin.
Ryömein vikkelästi jaloilleni, ja heitin tyynyn toisen petiin. “Sorry, sorry..”
“SHUT UP YOU FUCKING TWIGS IM TRYING TO SLEEP!”

Robertin koriseva ääni jyrähti sen verran äkisti että hyvä kun toinen korvani ei mennyt lukkoon. Hyvin nopeasti sen jälkeen tunsin kuinka tyyny osui vauhdilla suoraan naamaani kun Cooper oli siitä kiinni pitäen yrittänyt huitaista toisessa yläpedissä nukkuvaa poikaa. Komentaen tuota vähintään yhtä kyrpiintyneen kuuloisena pitämään oman naamansa kiinni.

“...Sleepwalked? Mikael, of coourse you can snuggle here if you want. Hop in”, Kansas mutisi unisena ja silti onnistu kuulostaan siltä että tosissaan pidätteli naurua samalla kun hän nosti peiton reunaa ylöspäin.
“No thanks”, vastasin nopeasti ja möngein kokeilevan taputtelu jälkeen tyhjäksi varmistamaani petiin.

Käännyin nopeasti kyljelleni sängyssä, kiskoen peiton hyvin huolellisesti itseni päälle ja hautasin pään tyynyn ja käsien alle. Ei hel–... Onkohan häpeään mahollista kuolla? Vispasin toista jalkaa hyvin levottomasti samalla kun yritin unohtaa tietyllä kropan alueella tapahtuneen muutoksen. Toivoen enemmän kuin mitään muuta että kukaan sitä ollut huomannut, tuskin koska mökissä oli niin hämärää, ja jos oli niin kuolisin ennen aamua.
Päässä risteili niin unen tapahtumat kuin heräämisen ensimmäiset hetket yhtenä sekavana soppana niin että varmaan mökkiin tunkeutuneet kärpäsetki nauro ittensä hengiltä mun takia.
Luoja päästä mut tuskistani…

“...What were the rules again?” kysyin melkein heti kun ohjaaja oli saanut selitettyä. Ei siksi ettenkö olis kuunnellu, mutta jotenki mun aivot ei vaan ollu rekisteröiny sanoja niin hyvin että olisin oikeasti kuullu mitä oli sanottu. Ärsyttävää.
“We stay here, close our eyes and count. Meanwhile Kansas goes and hides somewhere. After counting, everyone goes on their own and tries to find him”, Yumi selitti säännöt tiivistettynä tietoiskuna.
“And, when you find him you stay and hide with him”, Harper hyppäsi väliin, “Game stops when the last one has found others.”
Pyörittelin sanoja päässä hetken ennen kuin lopulta nyökytin päätäni hitaasti. “Okay.. now I think I got it. Thanks.”

Osa laskemaan jääneestä porukasta luetteli numeroita ääneen, joten sen sijaan käytin aikani yrittämällä arvata mahdolliset paikat mihin kissankorvapipoinen poika olisi todennäköisimmin mennyt piiloon. Koska kyseessä oli Kansas, piilo ei varmasti ollu mikään helpoin tai ensimmäisenä mieleen juolahtava.
Mökit oli sen verran matalia että niiden katto ei antanu suojaa katseilta. Ulkovessat oli sinänsä varteenotettava ajatus, mutta niihin oli liian helppo vain kävellä sisään. Rannalle käännettyjen veneiden alunen, hyvä tarkistaa. Päärakennuksen alle näytti pääsevän ryömimään mikä oli sinänsä ihan varteenotettava mahdollisuus sekin. Mökkien sisätilat oli kyllä turhan helppo vaihtoehto joten tuskin. Laiturin alunen? Hyvin mahdollinen, sinne onneksi näki lautojen raosta niin ei tarvinnut turhaan lähteä uimaan.
Kiersin ensimmäisenä keksimäni todennäköiset paikat läpi, vetäen vesiperän koska ainoa elävä mitä olin niistä paikoista kohdannut oli ollut joku päästäisen tyyppinen kaveri mikä oli livahtanut pakoon nopeammin mitä olin ehtinyt varsinaisesti tunnistamaan minkä elikon olin juuri kohdannut.

Keikkuessani yhden mökin katolle vievillä tikkailla uuden näkökulman perässä, en voinut sulkea mielestä sitä tunnetta että piilo oli varmasti tietyllä tapaa ilmiselvä ja helppo. Mutta kuitenkin jotain, mitä ei ehkä ensimmäisenä osaisi ajatella. Lohtua toi se, että etsimässä vaikutti olevan yhä kaikki etsinnän aloittaneet ihmiset eli kukaan ei ollut vielä onnistunut paikantamaan Kansasia.
Olin juuri ehtinyt suunnitella laajentavani etsintöjä hieman itse leirialueen ulkopuolelle, kun tunsin jonku iskeytyvän suoraan mun takaraivoon. Horjahdin hieman, ja takerruin vähän kaikilla raajoilla kiinni tikkaista, kuin opossumin poikanen emonsa turkista, enkä ollut varma oliko mun sydän hypänny kurkkuun vai tipahtanu jonnekin vatsan pohjalle. Mutta se hakkasi kovempaa mitä koulun Cooperin testin jäljiltä. Ehdein puolikkaan sekunnin ajan naureskella Cooperin testin nimelle nyt kun tunsin henkilön jonka nimi oli Cooper, ennen kuin aloin hakemaan katseellani että mikä ja mistä helvetistä päähäni oli juuri lentänyt. Kauhean kauaa mun ei tarvinnu hakea, kun kuulo vastaanotti jotain… mun korkeudelta?

“Sorry, didn’t mean to almost murder you with a stick.”
Lopulta katse osu puiden oksien seasta näkyvään naamaan hyvinkin juuri omalta korkeudeltani tikapuiden yläpäässä, mutta hieman kauempaa sivusta. “Mit-... What the absolute fucking fuck nugget you were thinking?” sihisin takaisin.
Kansas painoi naaman käsivarttaan vasten, mutta kasvojen punoitus aste sekä hytkyminen paljasti toisen nauravan. “What was that?” toinen lopulta kysyi, ja pyyhki kasvojaan. “Climb here, I'm bored.”
“I'm so going to bend that branch and turn you into Angry Bird and launch you to Canada…” mutisin lähinnä itsekseni kun laskeuduin alas tikkailta.

Parin mutkan kautta kulkeuduin oikean puun luo, ja vasta varmistettuani että muita etsijöitä ei ollut lähellä näkemässä, aloin apinoimaan itseäni ylös puuhun. Oksia oli onneksi sen verran hyvillä etäisyyksillä, että kiipeily oli suhteellisen helppoa. Jotenkin tällaisen paikkavalinnan suhteen olisin odottanut että Kansas olisi kiivennyt kuin karhu oksatonta männyn runkoa pitkin.
Pysähdyin hetkeksi, laskelmoiden nopeasti että mihin kohtaan olisi parasta itsensä ahtaa kun mietti että jossain vaiheessa oksistolle kiipeäisi lisää väkeä keikkumaan. Lopulta päätin jäyttäytyä mahdollisimman lähelle runkoa, istuen oksan päälle siten että näin toisen olkapään yli kännykän näytölle.

“...Sä oikeasti kiipesit puuhun. Pelaan… pasianssia?”
“Obviously. Kuka nyt jaksaa yksin mitään tekemättä piilossa kökkiä.”
Pudistin päätäni hieman. “No, eikös se ole se ja sama äkkiä ladata Monopolit ja seuraava ohikulkija liputtaa että tuu peleille.”
Kansas veti terävästi henkeä, “Tuossa vasta on hei ideaa! Misähän Coopie menee,” toinen lisäsi ja alkoi innolla tähystämään oksien lomasta.
“..Näyttäs olevan tuola rannan suunnalla.”
“Äkkiä, taita jostaki joku oksa.”

Raotin toista silmääni kun tunsin jonku hypähtävän mun vieressä ja samalla käsivarressa tuntui siltä kun joku yrittäisi kaivertaa kynsillään mun olkaluuta.

“How the hell can you sleep during this?”
“hmm? Oh, tall guy. Yeah, he came to search for his hat.”
“Thatfloating what ever  looks  fucking creepy!”
“Wait until he looks under that bed.”
“Is it going to crawl like some demon baby from– WhaT A FUCK–”

En voinut kuin virnistää ja myhäillä tyytyväisenä kun toinen kihisi, jotain kuinka hän tulisi kyttäämään ympärilleen koko seuraavan viikon ja polttaisi jokaisen näkemänsä knallin ja knallin tapaisen lakit. Vaikkakin, samalla käsivarsi ja koko oikean kylki tuntui siltä kuin joku olisi tuikannut sen tuleen ja tuli levisi koko kehoon. Pahinta tässä oli se, että en osannu nimetä tätäkään tunnetta, olotilaa tai mitälie.
Ja taas korvia poltti.

**

Päässä oli jälleen ajatusten lentokenttä, eikä edes Helsinki-Vantaa vaan vähintään Frankfurtin kentän kokonen. Vähintään. Taka-alalla kummitteli vahvimpana kesäleirin loppupätkä, minkä ajattelu aiheutti välittömän vääntelehdi kuin sirkuksen käärmenainen ja keksi miljoona asiaa mihin uppoutua. Jopa tiskikoneen tyhjennys oli ollu hämmentävän miellyttävää puuhaa, vaikka sen jälkeen kun olin tehnyt sen omatoimisesti kuudetta kertaa äiti oli tiedustellut pitikö multa mitata lämpö.
Ei tarvi ei, tiiän tasan tarkkaan mistä kaikki johtuu mutta sitähän en äitille kertois. En helvetissä. Mutta rauhottavaa voisin kyllä ottaa, jos sillä sais tän sydämen takomisen loppuun.
Vilkasin itteäni ohimennen oven vieressä olevasta pitkästä peilistä. Pitäis taas leikata, totesin kun tajusin otsahiusten hipovan kulmakarvoja.
Miksi edes mietein sitä näin suurella hartaudella?

“This is awesooome!”

Hätkähin äkillisen hihkasun takia, ja kurkkasin oviaukosta välitilan puolelle. Kansas muistutti joko Preeriakoiraa tai Diggletiä, tai sekä että, kun hän seiso ullakolle tuovilla tikapuilla siten että hänestä näkyi oikeastaan vain pää.

“Joo sä sanoit että sä asut ullakolla, mutta mä ootin silti jotenki… Yläkertamaisempaa habitusta, enkä tällästä… voit löytää täältä joko kirotun nuken tai kummituksen -tyyppistä ullakon luurankoa”, toinen jatkoi samalla kun könysi ylös lattialuukun kautta.
“..Jjoo, tää on vielä keskeneränen. Ja on sitä varmaan ainaki seuraavan vuoden musta tuntuu,” vastasin olkiani kohauttaen ja laitoin kädet ristiin rintani yli, “..Miksi musta tuntuu että tuo sun repusta kuuluva kilinä ei oo peräsin mehupullosta.”
“Hitto sulla on hyvä kuulo.. Mutta periaatteessa muuten on!” pipopää sanoi leveä virne naamallaan, astellen peremmäs mun huoneeseen kuin kissa joka tutkaili uutta ympäristöä.
Kävin nostamassa ullakon taittotikkaat ylös, ja palasin ovensuuhun tehden samalla hätäisen skannauksen ympäri huonetta että kaikki oli ok-.... Tai siis. miksi mietein sitäkään näin suurella hartaudella? Ärsyttävää.
“Mmhm, mmhm… Kiva tällänen… luonnonläheinen, vähän karmiva ja luolamainen,” toinen lopulta sanoi kuin jonku Remontilla Rahoiksi ohjelman tuomari.
“Jep, jotta kato kaikki uhrien omaisuus on helppo jättää sitte seinälevyjen taakse piiloon ja veret saa sitte maalata piiloon.” Nyökyttelin päätäni.
“..That’s dark… But aaanyway. I did bring a little something something, and it is basically juice. Just.. very well aged juice. Straight from my dad’s collection.”
Nyrpistin nenääni vähintään siihen sävyyn kuin Kansas olisi ehdottanut että joisimme tärpättiä tai jotain yhtä makunystyröitä hivelevää.
“Come on, don’t be such a baby. You promised you would at least taste all the wine I bring to you.”
“...I regret my words already.”

Eri elokuvien kuin sarjojen katsomisesta oli käyty useampaanki kertaan keskustelua instan viestiketjussa, mutta vasta nyt se oli päätynyt ihan toteutusasteelle asti. Ja sekin oli lähtenyt siitä, että en voinut uskoa että Kansas ei ollu tähän päivään mennessä kattonu Haunting of the Hill Housea. Etenkään kun se vielä tykkäs kauhusta!
Vähän olin joutunu käyttää kankeita suostuttelu taitojani ennen kuin sopimus oli syntyny.
Kuulemma mun piti hyväksyä kohtaloni mahdollisesta kädessä roikkumisesta sekä ainaki jonku verran kertoa tapahtumista ennen kuin ne tapahtuisi.
Nakkasin toisen säkkituolin jyrkästi kaltevan katon alle luotuun tv nurkkaukseen samalla kun pipopää taiteili Michelin-tähden tarkkuudella illtaan valikoituja snäckseja pienen tason päälle.

“What? You are not going to share the same beanbag with me?” toinen kysyi henkeään haukkoen.
“I’m pretty sure we are still close enough, that space is not that grand as you can see.”
Kommentin paikkansa pitävyyden vahvisti se kun Kansas iski takaraivonsa matalaan kattoon yrittäessään nousta seisomaan. “Touché. And of course I can always just crawl under your arm if I get too scared”, toinen lisäsi silmäänsä iskien.
Ärsyttävä kuuma aalto kutitteli niskasta korviin. “..I guess.”

Lopulta kattovalon sai sammuttaa, ja jättää vain työpöydän pienemmän lampun päälle jotta huoneessa oli edes jonkulainen himmeä valaistus. Naputtelin pleikkarin ohjaimella netflixiä auki samalla kun Kansas leikki baarimikkoa annostellessaan viiniä mukanaan tuomiin kertakäyttömukeihin. Olin vähintäänki epäilevä ottaessani juomaa vastaan, ja tiesin nyrpistäväni nenää ennen kuin edes nostin mukia edes lähelle kasvojani.
Jep, yhtä järkyttävää kuin kaikki muutki viinit. Okei, ehkä…. piirun verta. Siedettävemmän makunen. Vanhempi poika huokaisi pettyneenä syvään.

“Sun makuaisti on ihan liian lapsen tasolla…” toinen sano päätään pudistellen, ja kaivoi reppuaan hetken. “Onneksi Kansas-setä varautu, ja toi jotaki limonadiaki.” Hän lisäsi ja kiskasi laukusta pienen tölkin Roséviiniä.
“...Oon aika varma että tuo on viiniä kans.”
“No ei varsinaisesti, se ei maistu viiniltä. Vaan ennemmin… niin ku siideri. Ja kato kuin söötti pieni tölkkiki, sopii just piristään sun juroa olemusta! Äitillä oli näitä eikä se huomaa että yks puuttuu.”

En ollut ihan varma että missä vaiheessa olin onnistunu nukahtamaan, mutta heräsin lopulta säkkituolien kahinaan liikkeen alla. Raotin toista silmääni, kun tuntin jonku hypähtävän mun vieressä ja samalla käsivarressa tuntu siltä kuin joku yrittäis kaivertaa kynsillä mun olkaluuta.

“How the hell can you sleep during this?” Kansas sihahti, katse liimattuna telkkarin ruutuun.
“hmm? Oh, tall guy. Yeah, he came to search for his hat what Luke has.”
“That floating what ever looks fucking creepy!”
“Wait until he looks under that bed.”
“Is it going to crawl like some demon baby from– WhaT A FUCK–!”

En voinut kuin virnistää ja myhäillä tyytyväisenä kun toinen kihisi jotain kuinka hän tulisi kyttäämään ympärilleen koko seuraavan viikon, ja polttaisi jokaisen näkemänsä knallin ja knallin tapaisen lakin. Vaikkakin, samalla käsivarsi ja koko oikea kylki tuntu siltä kuin joku olis tuikannu sen tuleen ja tuli levisi koko kehoon. Pahinta siinä oli se, että en vieläkään osannut nimetä tätäkään tunnetta, olotilaa tai mitälie.
Ja taas korviaki poltti.
Hämärä valaistus sentään teki vaikeaksi huomata sen jos mun naama helotti taas kuin nuotion hiillos, joten pyrein pitämään mun ilmeen ainaki suurinpiirtein neutraalina.

“Next episode will probably be even more fun for you. That is mostly about that bent-neck-lady what that other twin sees everywhere.”
“You are kidding, right? Please say you are kidding. Even more fucked up ghosts lurking in dark? How the hell am I supposed to go home after this?!”
“That sounds like a you problem,” vastasin leveän virneen kera. Katsoen kuinka Kansasin leuka tippui hitaasti alaspäin.

“Jenni, mä tarvisin sun apua yhesä…jutusa.”
“Oi, vai tarvit mun apua?” blondi sanoi vähintään viekkaaseen sävyyn, pyörähtäen ympäri tuolillaan kuin James Bond -elokuvien pahis. “Käykös peremmäs,” hän lisäsi ja viitto mua istumaan.

Vilkuilin ympärilleni huoneessa. Vaikka tykkäsin omasta yksiöstäni ullakolla, niin samaan aikaan olin kyllä vähän kateellinen Jennin huoneelle. Tilaa oli enemmän kuin hyvin vaikka huoneessa oli leveän sängyn, työpöydän ja muutaman muun huonekalun lisäksi vielä koirien häkitki.
Nopean mielikuvitteellisen tuolileikin jälkeen tyydyin vain istumaan lattialle selkä sänkyä vasten.
Omassa häkissä tyytyväisen näköisenä makoillut ruskeansävyinen koira oli kärppänä jalkeillaan, ja otti ne muutamat askeleet lähemmäs ennen kuin jo lösähti mun jalkaa vasten selälleen lattialle. Vaistomaisesti siirsin kättä, ja aloin rapsuttaan Keinain paksua karvaa samalla kun annoin katseen kiertää varmasti mittanauhan avulla seinälle ripustetuissa ruusukkeissa ja kuvakehyksissä. Syrjäsilmällä havaitsin kyllä kuinka Jennin toisen polven päällä lepäävän jalan jalkaterä vipatti kuin sillä olis sukka täynnä muurahaisia. Työpöydän läppäristä kuulu vaimeasti... joku niistä viidestä kappaleesta mitä se kulutti tällä hetkellä.

“...mistä voi tota noin… tietää että.. tykkää jostaki. Siis enemmänki ku vaan kaverina..?”

**

Seisoin varmaan jo kuudetta kertaa tälle iltaa mun isosiskon oven takana ja tuijotin ovenkahvaa kuin yrittäisin aktivoida mun uinuneet taikavoimat, että ykllä se ovi aukiaa kun tarpeeksi kovaa tuijottaa. Vaikka päälimmäisenä kuulin mun oman pulssin tömistelevän korvissa, niin pystyin just ja just kuuleen jotaki elonmerkkejä oven toiselta puolelta.
Ei muuta ku käsi siihen ja avaat ovet. Tai siis, koputat ensin. Jenni varmaan vääntäis multa niskat nurin jos vaan aukasisin oven.
Kertasin päässä jälleen kerran sitä kaikkea mitä olin pyöritellyt mielessä jo useamman viikon ajan, ja yrittänyt saada edes jotaki selkoa asioista. Mutta mitä kovempaa yritin asiaa miettiä ja selvitellä, sen tiukempaan solmuun tunnuin onnistuvan vetämään kaiken ja hämmentämään itseäni entisestään.

Elämä oli viime aikoina tuntunu muuttuneen joksiki huonoksi teinien draama sarjaksi. Se vähänen aika mitä oli ollu ennen koulun alkua oli jo tuntunu siltä ku kompuroisin koko ajan kengännauhoihin, vähän väliä jotaki pientä minkä jälkeen teki joko mieli haudata pää tyynyn alle tai kaivautua kuoppaan takapihalle. Mutta nyt kun koulupäivät vei valtaosan ajasta viikolla niin meno tuntu muuttuneen aitajuoksuksi. Ongelma oli vaan se että en ollu hyvä siinä, vaan kompuroin niihin aitoihin koko ajan.
Kuppasin tavallistaki pahemmin yötä myöten mitä normaalisti, enkä edes pelannu mitään. Katoin puolella silmällä jotaki sarjaa ja spämmein more or less paskoja videoita instassa toisen kanssa ja välillä juteltiinki peräti asioista. Aluksi ihan vain perus roskaa mutta jossain vaiheessa sekaan oli alkanu livahteleen jopa ihan.. syvällisiäki asioita, ja joka kerta ne pisti ihme tuntemuksia liikkeelle. Monesti se alko joko niskasta tai suoraan rinnasta, ja levis eteenpäin kuin portaisiin kipattu purkki marmorikuulia. Alas ne meni, mutta osa lenteli seinien kautta.
Se oli alkanu joskus kesällä ja vaan voimistunu. En tiedä kumpi aiheutti enemmän jopa pientä pelon tunnetta, ihan vain kaikki tämä vai se kuinka nopeasti se kaikki oli tullu osaksi mun elämää.
Ilmarin tai Tuomaksen vastauksista ei ollu saanu paljoa apua, tai kaipa neki suorat vastaukset jotaki autto? Ehkä? En vittu tiiä.

Kännykän värinä taskun pohjalla kisko mun ajatukset takasi nykyhetkeen. Pelkästään jo se pisti perhoset liikkeelle. Lähes kutitteleva tunne vähän koko kehossa vaimeni tosin lähes yhtä nopeasti, kuin alkoikin kun tilalle levisi hämmennys ja epäily. Samalla kun mua kieltämättä myös vähän hävetti, tai ainaki nolotti. Mä olin kuitenki jo kuustoista vuotta, mutta en muistanu että olisin aikasemmin käyny läpi mitään tällästä.
Vedin syvään henkeä, ennen kuin lopulta koputin oveen. Vasta kun huoneen sisältä kuulu come in, laskin käden ovenkahvalle ja avasin oven.

“Do you– aa, Mikki,” työpöytänsä ääressä istunut nuori nainen sanoi katsoessaan olan yli ovelle päin.
“..Jenni, mä tarvisin sun apua yhesä…jutusa.”
“Oi, vai tarvit mun apua?” blondi sanoi vähintään viekkaaseen sävyyn, pyörähtäen ympäri tuolillaan kuin James Bond -elokuvien pahis. “Käykös peremmäs,” hän lisäsi ja viitto mua istumaan.

Vilkuilin ympärilleni huoneessa. Vaikka tykkäsin omasta yksiöstäni ullakolla, niin samaan aikaan olin kyllä vähän kateellinen Jennin huoneelle. Tilaa oli enemmän kuin hyvin vaikka huoneessa oli leveän sängyn, työpöydän ja muutaman muun huonekalun lisäksi vielä koirien häkitki.
Nopean mielikuvitteellisen tuolileikin jälkeen tyydyin vain istumaan lattialle selkä sänkyä vasten.
Omassa häkissä tyytyväisen näköisenä makoillut ruskeansävyinen koira oli kärppänä jalkeillaan, ja otti ne muutamat askeleet lähemmäs ennen kuin jo lösähti mun jalkaa vasten selälleen lattialle. Vaistomaisesti siirsin kättä, ja aloin rapsuttaan Keinain paksua karvaa samalla kun annoin katseen kiertää varmasti mittanauhan avulla seinälle ripustetuissa ruusukkeissa ja kuvakehyksissä. Syrjäsilmällä havaitsin kyllä kuinka Jennin toisen polven päällä lepäävän jalan jalkaterä vipatti kuin sillä olis sukka täynnä muurahaisia. Työpöydän läppäristä kuulu vaimeasti... joku niistä viidestä kappaleesta mitä se kulutti tällä hetkellä.

“...mistä voi tota noin… tietää että.. tykkää jostaki. Siis enemmänki ku vaan kaverina..?”
Jennin ilme vetäyty joksiki.. joko kiljahdusta tai hengen haukkomista pidätteleväksi hymyksi. “Ja- Vai niin”, hän sai sanotuksi ja karaisi kurkkuaan. “Kyllähä seki jo jotaki kertoo jos sun pitää jostaki, tai jonku, takia ees miettiä tota.”
“..ai”, mumisin samalla kun jo tunsin korvien polttelevan.
“Ei siihen kai mittään kaikkiin pätevää, yksselitteistä vastausta taiha olla” nainen sanoi, nostaen toisen jalan tuolille ja piti käsiään polven ympärillä. “Ne ihmiset yleensä ottaa eniten tilaa sun omista ajatuksista, ne tulee sun mieleen pienistäki just sellasista kun… Näät jotahi tiettyä, niin ekana se tulee sun mieleen. Se on eka jolle haluat kertoa asioista, kysyt mukaan juttuihin. Jonka kaas on hyvä olla vaikkei ees tekis mitähän.
“mmm…”
“...Ja siis, ajatuksienha ei tarvi olla ees mitään seksuaalisia,” Jenni lisäsi virnistäen, “Jokku ei sellasia asioita tunne ollenkaan ja toiset tarvii tietyn perustan alle ennen ko mikkään sellaset tulee mieleen pyöriin.”
Tuijotin lattiaa ja tiesin tasan tarkkaan kuinka aloin muistuttaa kärpässientä.
“...Jassoo. Ai jotahi piieniä  sellasiaki on ollu vai? Hmmm? Ei haittaa vaikka halaisitte tai olisitte ihan kylkikyljesä? ..Ei.. Sä oot tainnu jo iha miettiä pussaamistaki.”

(Alku lainattu Kansasin tekstistä, minkä jatkona tämä lyhyt pätkä toimii.)
“Okay you know what, I’m gonna sit my ass here-”, kerron haukotellen, istahdan siellä keskellä metsää olevan kaatuneen puunrungon päälle ja jatkan: “and complain about how tired and cold I am.”

Mikael pysähtyy ehkä metrin päähän musta ja kattoo mua pää vähän kallellaan ja vilkaisee puhelimestaan kelloa.
“Go on then. Täs on vielä reilut 50 minuuttia auringonnousuun”, se toteaa.

Mä tarkastan mun puhelimesta sen markerin sijainnin, jota kohti ollaan kävelemässä.
“Noh, tästä kävelee enää tyyliin puol tuntia”, mutisen, kaadun makaamaan siihen rungolle ja annan mun silmien painua kiinni.


Vilkasen puunrungolla makoilevaa Kansasia ennen kuin keskityn taas ympäristöön, ja vedän syvään henkeä. Viileä ilma tuntuu kutittavan kurkunpäätä. Ilmassa tuoksuu kostea maa, havupuut, samma- Mikä.. seuraan ilmassa nenään tullutta vivahdetta kuin vainukoira kunnes katse on taas lähes talvipukeutuneessa pojassa.
..Aaa, joo.. karaisen mun kurkkua vähän samalla kun raavin korvantaustaani.
En ollut varma mikä tuoksu tarkalleen oli, mutta lähde oli Kansasin bodyspray tai joku sinne päin. Tai mistä sitä tietää jos se ihan ite tuoksu nuin hyvältä.
Jooo, ei. nyt. Tuttu polte pään sivuilla ajo mut mutkittelun kautta hieman etäämmäs, jokusen ekstra metrin päähän, tutkimaan kiven päällä olevaa kasvustoa. Kotona olisin pystyny nimeämään oikeastaan minkä tahansa sammaleen, jäkälän, sienen sun muun, mutta täällä oli paljon sellaista mitä en joko tunnistanut ollenkaan tai mikä näytti erehdyttävästi tutulta mutta ei aivan ollut sitä.
Seisoin täysin liikkumatta ja vain kuuntelin. Koko metsä tuntu vielä nukkuvan, vain satunnaisia aamun ensimmäisiä lintuja oli äänessä. Koko kävelyn mukana olleiden tuulen ja puiden äänien lisäksi kuulu yksi eriävä ääni. Tasainen ja rauhallinen tuhina.
Nukahtiko se oikeasti? Kysyin itseltäni, kun käännyin hieman enemmän rungon päällä makaavan pojan suuntaan. “..Kansas?”
Ei mitään vastausta, sama tuhina vaan jatku.

Pyöräytin silmiäni suupieli nykien, kävellen pari askelta lähemmäs ennen kuin tarkastin nopeasti kellon kännykän näytöltä. Tarkastelin yllättävän levollisesti torkkuvan pojan kasvoja, katsoen toisen kasvonpiirteitä hetken ennen kuin liukenin pakoon kuin peura siinä vaiheessa kun Kansasin kulmat kurtistu ja silmät liikku luomien alla.
En vain ymmärtänyt miksi seki taas pisti sydämen takomaan kuin olisin ollu lähellä jäädä kiinni vähintään varkaudesta tai jostaki muusta raskauttavasta syystä.
Ravistan mun päätä, ja kattelen ympärille. Tässä olis hetki aikaa keksiä…jotaki, toisen heräämistä ootellessa. Tai pikemminki, sitä varten.

Idahossa vietetty aika oli alusta asti ollu lähinnä yhtä kulttuurishokkia, eikä sen aika selvästikkään ollu vielä ohi. Okei, Homecoming Spirit Week ei kyllä ollu sieltä pahimmasta päästä. Vaikka järjetön häsellys mysteeriksi jääneen konseptin ympärillä aiheutti lähinnä kesto päänsärkyä. Ja valmiiksi energiaa syövät koulupäivät imi omia voimavaroja kahta kauheammin kun puolet koulun väestä tuntu käyvän pirillä tai uraanilla.
Eikä siinä vielä mitään, vaan touhun piti tulla iltapäivään asti riesaksi.

“...Why is it called football when they carry that ball in their arms?”
“Y-you are not asking the right questions. Correct question is, why in balls-freezing-hell this match had to be held this late?? Why not at day time, when it’s not this fucking cold!” Kansas puhisi hampaidensa välistä, tunkien käsiään vain syvemmälle paksun takkinsa taskuihin.
“You can’t be that cold!” Yumi kuulosti siltä että ei tiennyt pitäisikö olla vaikuttunut vai järkyttynyt Kansasin olemattomasta viileän ilman sietokyvystä. Tässä hetkessä kun ei voinut puhua edes kylmän siedosta.
“Well I am! Mä vaan toivon että oisin kaivanu mun pitemmän takin varastosta, enkä vaan tätä. Mun jalat on ihan jäässä! Eikä tää ottelu oo ees kunnolla alkanu vielä! Yumi, please, give me even just one corner of your blankie there.”
“No way! Ensinnäki tää on mun huivi, ja toiseksi tää on tosi ohut ja osa mun asua.”

Pyöräytin silmiäni kaksikon kinastelulle kun Kansas rukoili henkisesti polvillaan Yumin vihreän huivin perään, samalla kun tyttö yritti pitää vaatekappaleen toisen kylmästä värisevien sormien ulottumattomissa. Kumarruin mun jalkojen edessä kököttäneen repun puoleen ja pengoin siististi viikatun fleeceviltin sen sisältä. Ehdein tuskin ojentaa sitä vieressä istuneen Kansasin suuntaan, kun kissankorvapipoinen poika jo kaappasi sen silmät kiiluen hyppysiinsä.

“Mikset sä kertonu aikasemmin että sulla on viltti mukana??” Toinen tivasi samalla kun jo levitti peitettä jalkojensa suojaksi. “Miks sulla ees on viltti mukana? Mitä muuta sielä repusa on?”
“Koska sulla on ollu ainaki viimeset kolme kuukautta kylmä heti ku aurinko lähtee laskuun päin.”
“Aaaw”, Yumi kommentoi väliin silmiään räpytellen.
Tunsin ärsyttävän tutun kuumotuksen korvissa. “Joten, varauduin. Sitä paitsi, elokuvisa ja muisa porukalla on aina melkeen pipot, tumput, peitot ja ties mitä matkasa…”
“Elokuvisa ja muisa?”
“Ne on mun ainuat tiedonlähteet tälläsistä jutuista! Ei meillä oo mitään tälläsiä kissanristiäisiä ollu ikinä...”
“Vastaus hyväksytään. Mutta niin onko sulla jotaki muutaki sielä mukana?” Kansas kuikuili repun suuntaan Yumi toteemipaalun huippuna olkapäänsä takaa.
“...warm juice and snacks… Also, a few pieces of that blueberry pie you requested me to make. It should still be warm.."

“I have heard people call you a cowboy but, wow, you are an actual cowboy. That’s kinda cool”, kommentoin samalla kun haravoin katseellani elokuvan puitteiksi sopivan karjatilan pihapiiriä. Olinhan mä nähny kuvia ja muuta kunnon karjatiloilta sun muilta mutta jotenki se oli silti.. outoa? Tai jotaki, että niitä oikeasti oli tän näkösiä paikkoja. Eikä että ne olis ollu vaan jotaki turistien lomakohteita missä sulle iskettiin stetsoni päähän ja tadaa, oot cowboy. Tässä sulle vielä revolveri, lasso ja kannukset.
Cooper naurahti ja pyyhkäisi nenänvartta peukalollaan ennen kuin napautti hattunsa lieriä ylöspäin. “En mä tätä pään lämmittimenä pidä.”
“Et varmasti, mutta auringonsuojana ehkä”, vastasin vähän olkiani kohauttaen, virne nykien suupielessä.
“... You got me there. But no, mainly because I’m proud to be a cowboy.”
“That’s the spirit, son,” talon kuistille mies kommentoi pyyhkiessään käsiään pieneen pyyhkeeseen ennen kuin heilautti sen olalleen.
“This is my dad, Arthur Miller-”
“-and you must be Mich-” mies keskeytti itsensä nopeasti, “Mikael. I have heard quite a lot about you”, Arthur korjasi itse lausumistaan kättelyn yhteydessä mikä vihjasi että Cooper oli selvästi pitäny isälleen jonkulaista bootcampia nimen suhteen. Ajatus pisti pakostaki vähän hymyilyttään.

Myönnettäköön että mua oli jännittäny aivan pirusti tarttua Cooperin kutsuun ja lähtä niille kylään, mutta pistetään lehmien piikkiin minkä takia olin rentoutunu hyvinki nopeasti. Ylipäätään jos läsnä oli eläimiä, sosiaaliset tilanteet oli helpompia.
Olin kulkenu mukana pää pyörien kuin pöllöllä kun Millerit anto pienen esittelykierroksen niiden kotitilalla, ja pääsin silittelemään omassa aitauksessaan möllöttäneitä vasikoita. Pienet karvasirkukset punki yhtenä massana aidan raolle nuokkumaan melkein heti kun ihmiset pysähty aitauksen kohdalla.

“I got to say, your home is awesome”, kommentoin samalla kun pyyhein vasikan kuolasia käsiä housuihini.
“Yeah, it is”, Cooper nyökytteli päätään, “A lot of hard work sure but, I wouldn’t change any of it.”
“Good. Because even butt load of work is better than having to struggle and come up with something to do. I got way too used to how things were, so now that I basically have just one horse to take care of and that’s about it.. Feels kinda weird.”
“Mitä kaikkea sä sitte teit ennen? Tai siis, harrastitko sä paljo kaikkea vai?” Toinen kysy ihan aidosti kiinnostuneen oloisesti, nojaten lankkuaidan tolppaan rennosti.
“Vähän vuodenajasta riippuen. Hevosten kanssa pyörein kyllä vuoden ympäri ja autoin kaverin kotona paljo kun niillä on oma yritys. Huskyja, poroja ja muuta..”
“Oota, poroja?”
“Yeah, Rudolph the Red-nosed Reindeer. Ihmiset sai silitellä ja antaa heinää niille, rekikyyti kodalle syömään ja kyyti takaisin.”
“Really?”Cooperin ilme näytti siltä kuin uskoisi kyllä kuulemaansa, mutta samalla nousi pieni epäilys että yritinkö vain kusettaa.
“Yeah, really”, totesin ja kaivoin kännykän taskusta. Gallerian sisältöä ei mahottoman paljoa tarvinnut selata taaksepäin, viime kuukausina kuvien otto oli ollut vähintäänkin vähäistä, joten talven kuviin löysi hetkessä. “Nämä on alkuvuodesta, itseasiassa viimeseltä pitkältä reissulta missä olin mukana ennen muuttoa ja muuta”, selitin samalla kun näytin kuvia kännykän näytöltä.

Jo pelkkiä kuvia katsomalla pystyin muistamaan tuonki reissun. Miltä pakkanen oli tuntunu sekä etenki lämpötila ero siinä vaiheessa kun oli mennyt ulkoa takasi kotaan. Nuotiosta nousevan savun haju, palavan puun tuoksu, tulen yllä kattilassa lämpiävä keittolounas… Jeesus että ikävä osaski luikerrella vahvasti takasi joka soluun. Pyyhkäsin nopeasti toista silmäkulmaani, teeskennellen että huitasin pois vaan jonku roskan naamalta.

“Holy shit how much snow there is! These pictures look so.. unreal. Like postcards or something”, Cooper henkäisi samalla kun halusi palata taaksepäin katsomaan paria kuvaa uudestaan. “Mitä muuta sä sitte teit vapaa-ajalla ja näin?”
“mm.. Paljo vaeltamista ja pyöräilyä. Kalastusta, metsästystä, laskettelua, jääkiekkoa..”
“Did you ever sleep?”
“Every now and then.”
“Damn… Sä oot kyllä päässy tekeen kaikenlaista.. Mä oon ollu vaan täällä, no, aina.”
“Niin no. Tämä kaikki,” aloitin ja viitoin ympärilleni, “On hyvin pitkälti sellasta mitä mä en oo päässy koskaan kokeileen. Tai ees näkeen. Siinä missä nää kuvien jutut oli mulle tuttua kauraa ja sulle ihmeellistä, niin sama mutta toisipäi tässä tilanteessa.”
“Totta, totta.”

Ehdeimme hetken jutella kaikesta ja ei mistään, jutun pyörien vapaa-ajan harrastuksien, koulun kuin hevostenkin ympärillä. Viimeisimmän asian kautta olimme päätyneet vaihtamaan ajatuksia Twin Falls Farmin uudesta diktaattorista, jonka tapaaminen oli joka kerta yhtä ihanaa kuin neulan työntäminen kynnen alle. Kumpikaan meistä ei osannut antaa vastausta sille, mikä Bettyä riivasi että hän oli niin hurmaava. Asia olisi ihan eri, jos hänellä olisi aina oikeaakin nokan koputettavaa. Mutta mäkistä nyt kuin riivattu pussirotta sillä sekunnilla kun selvästi keskeneräisessä tilanteessa oli jotain lattialla. Olisiko ollut parempi että likaiset suojat lepäisi hänen majesteetillisen korkeuden yöpöydällä eikä lattialla sen pienen hetken, kunnes saattaisi varustehuollon loppuun asti?
Oli harvinaisen virkistävää huomata että muillakin oli yhtä suolanen maku suussa naisen takia, eikä että olisin ollut ainoa joka halusi välillä taputtaa häntä selkään. Jyrkänteen reunalla. Tuolilla.

“Sorry about that, boys”,  Arthur kommentoi harppoessaan puhelun jäljiltä takaisin meidän pariin, “So, hunting. Cooper told me that you would be interested. Does anyone in your family hunt?”
“Yes and no on that second part. I used to go hunting in Finland, mostly birds, and would want to continue doing so here too but I have no idea where to even start with all the permits and stuff.”
Mies nyökytteli päätään, “Well, easiest way is to get you a Idaho’s Hunting Passport. That allows you to hunt and fish for one year with an adult mentor without having to complete a hunter education course.”
“...That sounds actually like a really good way to get started.”
“It is. It would also work well for you to get to know your area better. I also believe there is a significant difference in flora and fauna between Idaho and where you are from, so it would give you the possibility to jump in and start learning right away without waiting times.”
Cooper nosti hitaasti peukalonsa pystyyn, pidätellen hymyään jottei suupielet karkaisi korviin asti, “I said my dad could help.”
“Hmh?” Arthur hymähti kysyvään sävyyn.
“Nothing.”
“But like I said, with that passport you would need a mentor to go with, so I would be more than happy to work as your mentor while at it.”

Joo, Cooper oli sanonu että sen isä vois auttaa tässä asiassa, mutta musta tuntu että Cooper oli ojentanu mulle koko jutun hopealautaselta että join us. Vilkasin toisen suuntaan vähän kuin lupaa kysyen, että mitä oikein vastaisin tarjoukseen. Pienen pään nyökytyksen jälkeen tohdein itsekin nyökyttää päätäni.

“Well then, how about we go get some equipment and go to see how your aim is? Little practise doesn’t do any harm for us either”, mies heitti ja siirsi katsettaan mun ja Cooperin välillä.
Tästä käynnistähän oli muodostumassa kunnon Huvipuistoretki, mutta vaan enemmän oikeasti kiinnostavia asioita ja miinus väenpaljous. Samalla kiitin henkisesti toista siitä, että hän oli tallilla kysynyt mua maastolenkille mukaan. Ja ojentanu vielä toisenki oksan mihin tarttua. Oliko mun sosiaalisella elämämällä oikeasti mahdollisuus laajentua yhdestä ihmisestä... kahteen? Joita näkisin edes välillä muuallaki ko tallilla tai koulussa. Jestas.

Ei vielä.
Luettelin sitä mielessäni kuin parempaaki mantraa samalla kun purjehdin Kansasin perässä ulos varustehuoneesta. Vaati yllättävän paljo keskittymistä etten vaan napannu toista rinnuksista kiinni ja ravistellu kuin Power Cow -pirtelöä kunnes sananen arkku aukeais. Koska kompasteleva ‘tarvitsin vaan vähän omaa aikaa’ vastaus oli tälläsen tapahtumaketjun jälkeen yhtä vakuuttava vastaus mitä lapsella joka naama suklaassa väittää että ei just ollu tyhjentäny joulukalenterin jokasta luukkua tyhjäksi.
Porasin toisen selkää mun katseella ja skannasin koko Kansasin olemusta vähän tavallista kierommin päässä olevasta piposta aina kengänkantoihin asti. Ruskeat nahkakengät näytti siltä että kerros valjasrasvaa vois tehdä hyvää. Kurtistin mun kulmia lopulta enemmän kysyvään sävyyn kun Bluen karsinan sijaan pipopää laahusti ulko-ovelle.

“Lähekkö sä jo kotia vai…?”
“Jjooo, eiku siis, pitää vaan käyä tsekkaan kentältä maholliset lantakasat ennen kuin anty Betty ehtii sinne.”
“Kentältä? Sinä? Väitäkkö sä että ratsastit kentällä näin muka kylmällä säällä?”
“No kun en mui- tai siis, kun ratsastin vähän kummassaki”,  toinen aloitti käsiään levitellen, “Yritin olla urhea ja ratsastaa pihalla. Karaistaa itteäni kylmälle että talvesta tulis vähän helpompi. Mutta no, joskus alkuverryttelyn jälkeen mun oli kuitenki pakko siirtyä maneesiin.”
“...Sure”, nostin toista kulmaani vähintäänki epäilevästi, tukahduttaen epäuskovan tuhahduksen ennen kuin se edes muodostui ääneksi asti. Tungin kädet hupparin taskuihin, seuraten katseella kun Kansas meinas kompuroida omiin jalkoihin pyörähtäessään ympäri samalla kun puhui.

Ehdimme haahuilla kentälle asti, ja aloittaa kentänpohjan skannaamista sinne kuulumattomien kasojen perään, ja siinä vaiheessa hiljaisuus tuntu jo poikkeuksellisen sakealta. Suorastaan epämukavalta. Enkä ollu tottunu tuntemaan juuri kumpaakaan tässä kyseisessä seurassa minkä takia yksi mieleen juolahtava vaihtoehto oli että Kansas ei ollu Kansas, vaan joko a) Alien b) Skinwalker c) Wendigo.
Sitä en kyllä muistanu mitkä oli kahden jäljimmäisten määritelmät mutta hälläväliä.
Pääasia oli se että vaikka muutaman metrin päässä hämärässä silmiään siristelevä poika näytti oikealta henkilöltä, niin joku sen olemuksessa ei ollu oikein.
Pyörittelin toisen taskun pohjalta löytynyttä nahistunutta porkkanan palasta sormissa samalla kun aloitin alusta aikaisemmin tekemääni skannausta.

“You do know what we are searching for here, right? ‘Cause I have been called many things but horseshit is not one of those”, Kansas tiedusteli katse pomppien eri kohteissa.
“I know”, vastasin vähän olkapäitä kohauttaen, “But do you know that I will keep bothering you until you tell me what is going on with you.”
“Oh noo, so I better stop talking so you have to stick around”, toinen heitti vino virne kasvoillaan.
“That is one way. But I would recommend a better one and be honest.”
Virne nytkähti vähän heikommaksi, palautuen kireästi takaisin. “What do you mean?”
“What is up, really? What caused you to go in complete radio silence for over a day? And I mean, in radio silence where your friend had to track down me from instagram and ask if I have heard about you. And even your mom didn’t have any clue where you were.”
“... Mä vaan tarvitsin vähän omaa aikaa.. Ihan vaan… But everything is fine now.”
“So fine that after disappearing, you appear like nothing happened. But somehow you are unusually quiet and you struggle to find words. You, who normally come up with wittiest and most clever comebacks in a fraction of a second.”
“.... Slow day?”
“Like now”, osoitin Kansasia toisella etusormellani, “And just now, when you went to pick up that fork, you flinched and looked at your hand while basically poking the top of your hand to see if it’s broken or something. And then you went through the trouble of trying to figure out how to use it left-handed.”
“..Eh, stalker alert? Geez, dude. I know I'm hot and all of that but come on.”
“That was more like your usual self, I give you that, but my point still stands.”
“..What can I say? It would look nice on my resume that I can use both hands equally.”
“Kansas.”

Toinen näytti tutisevan paikallaan kuin ei tietäisi että että seisoisiko paikallaan vai sinkoaisiko kaikkiin ilmansuuntiin yhtäaikaa. Olkapää nytkähti vasemmalle, kengänkärki kiertyi oikealle ja paino siirtyi hetkeksi taaksepäin kuin hän harkitsisi peruuttavansa.

“...First of all, I know you were at some party last night. Jenny told me when she sent a message through Instagram", alotin lopulta ja paljastin suoraan Jokeri-kortin mun kädestä. "But more importantly, if you somehow have some weird idea in your head like I would judge you for stuff like that. No. Im from small place from fucking Lapland, Im pretty sure that place alone consumes more alcohol than.. I don’t know, the whole Wilmington and Boise together? It’s also just easier if you jump over this… weird dancing around and trying to fake it till you make it, and just.. tell me. I would appreciate that alone more than you probably can imagine.”

Kansas oli ehtiny käymään meillä jo useamman kerran kylässä ilman että totuus talossa asuvista koirista oli tullu ilmi. Koda ja Jedi oli mun siskon koiria, ja Jenni hillu niitten kanssa millon missäki. Lenkillä, omatoimi treeneissä tai ihan ohjatuilla tunneilla. Ja kotona ollessa kumpiki koirista hengaili pääasiassa Jennin huoneessa missä niitten pedit ja muutki oli. Eikä mulle ollu tullu mieleen järjestää mitään sen suurempaa seremoniaa aiheesta. Mutta lopulta totuus oli paljastunu, ja Kansas oli viettäny seuraavan tunnin ruskean Lapinkoiran kanssa lattialla. Ja olisi varmaan viettänyt toisenkin ellei Jenni olis hakenu Kodaa mukaansa käymään ulkona.
Vastahakoisesti sieluntoverit hyvästeli toisensa ja lähti eri teille, koira kodinhoitohuoneeseen päin ja kissankorvapipoinen poika mun perässä keittiöön hakemaan jotain naposteltavaa mukaan ennen kuin kiipeäisimme vintille.

“So, what movie are we going to watch again?” Kansas tiedusteli samalla kun muovasi itselleen sopivaa pesää säkkituoliin.
“Something to equally torture and hopefully amuse you. Rare Exports.”
“hmm… Can’t say I have heard about that.”
“I would be amazed if you had. Since it is a Finnish movie.”
Kansasin leuka tipahti, ja tuo tuijotti mun suuntaan suu vähän raollaan.  “You so didn't tell me it’s in your cursed language…”
“Yes, and? Tho my language is not cursed. It’s just… “
“Cursed.”
“...Yes. But only little.”

Olin juuri ahtautumassa toisen viereen säkkituolille, kun huoneen ulkopuolelta alko kuulumaan raapivaa ääntä ja vaimeaa tömähtelyä. Tähystin kumarassa asennossa oven suuntaan, vilkaisten Kansasiin joka oli tipauttanut takaraivonsa istuinta vasten ja tähysti ylösalaisella näköyhteydellä samaan suuntaan.

“Maybe it’s your little sister?”
“Half sister. And she is twelve, very much capable of climbing stairs. Also, if it was her she would just scream at the top of her lungs if she needed me.”

Könysin pois matalan katon alta ja suuntasin välikköön ottaakseni selvää kuka siellä oikein kösysi. Kun kurottauduin katsomaan alas lattialuukusta, en todellakaan ollut osannu varautua siihen mitä siellä oli vastassa. Aluksi en osannut muuta kuin tuijottaa alas laskettuja taittotikkaita, ja niillä epämääräisesti nytkähdellen liikkuvaa hahmoa. Kynnet raapi puisia askelmia vasten, jättäen vaaleita rantuja puun pinnalle, samalla kun jalat hapuili kankeasti ylös seuraavalle askelmalle. Valkoiset kulmahampaat näky selvästi luukusta osuvassa valokaistaleessa, saaden porautuvan katseen takana olevat silmät kiilumaan kelmeästi.

“Mit- Et oo saatana tosissas??!”

Olin nopeasti polvillani, ja kurotin alas tarraamaan kiinni niskan paksusta nahasta juuri oikealla hetkellä ettei Koda pyöriny jyrkässä kulmassa olevia tikkaita pää edellä takaisin alas. Koira tuntui saavan paremmin pitoa takatassujensa alle, joten sen ja käden tuoman vakauden tunteen voimalla se pyrähti vauhdilla viimeiset jäljellä olleet askelmat vintille asti.
Koiran häntä heilu puolelta toiselle sellasella liikkeellä että koko takaosa heilui, kun se tuijotti hyvin itsestään ylpeän näköisenä muhun. Hampaissa oli yhä tiukasti kaksi tärkeintä asiaa mitä maapallo päällään kantoi: säälittävän kokoiseksi kalutun puruluun tynkä ja Perry the Platypus pehmolelu. Koda pyörähti ympäri ja tömisteli liitävällä ravilla peremmäs vintillä, ohautuen kuin lämpöhakuinen ohjus suoraan yhä säkkituolissa istuneen Kansasin luo.

“You didn’t tell your dog can climb up here?!” toinen älähti hämmästyneen ja ilahtuneen sekaisesti ennen kuin ääni vaihtui lähinnä tuskaiseen ähinään kun parinkymmen kiloinen koira kiipesi osittain hänen päälleen. Tassu upoten varmasti joko maksaan tai vähintäänkin kylkiluiden väliin.
“Koda is my sister’s dog, but nevertheless he has never climbed here before…”
“Aren’t you a smart guy, buddy! Smartest and cutest little fluffball there is, aren’t you? Yes you are”, toinen leperteli Kodalla samalla kun koira surutta tunki kuolaisia aarteitaan toisen syliin. “Did you come up here to be my better support if that mean one over there plays another horror movie?”
“Oh, I have a competition now?” kysyin toista kulmaani kohtauttaen, “Not that you really need support, this is pretty much… kids movie. Most scary thing there is, is group of dirty old guys running naked through snow.”
“...A what now?”

Kansas seiso suorastaan talvisessa ulkoilmassa eikä näyttäny olevan moksiskaan kylmästä, vaikka tavallisesti toinen hytisi hampaat kalisten. Ja uikuttaisi kuinka jäätävä kylmyys oli tehny jo pesän luihin ja ytimiin. Jopa tavallisesti edes vähän hauskat heitot tuntu enemmän väkinäisiltä letkautuksilta kuin joku olis aseella uhaten pakottanu seuraamaan käsikirjoitusta, ja sitä seuras täysin hiljanen hetki kun Kansas jäi tuijottamaan kaikkea seinän ja tyhjän ilman väliltä.
Kuin katsoisi DVD-elokuvaa minkä levy veteli viimeisiään. Kun kuva pysähtyi hetkeksi ja nyki, kunnes pieni pätkä pyöri suurinpiirtein normaalisti, hivenen vääristyneesti, ennen kuin taas pätkäsi.

“..Mä tästä.. Lähen kotiin puuteroimaan mun nenän tai. Jotain...”
“Tarkotit kai, tuut mun kaa tonne ja ootetaan että Owen tulee. Se lähti hetki sitte ajaan tänne päin, ei pitäis mennä enää kauaa.”
Vastalausetta ei kuulunu, vaan hetken jumiutuneen tuijotuksen jälkeen Kansas vaan nyökkäs lähes huomaamattomasti päätään.

Tallin lämmössä oottaminen olisi ehkä ollu vähän fiksumpaa, mutta se tuskin oli paikka mihin toinen juuri nyt halusi mennä, minkä takia odotuspaikaksi valikoitu yksinkertasesti talon kuistilla talvisäilytykseen siirtymistä odottava penkki. Jos Betty syystä tai toisesta yrittäisikään tulla häätämään meitä pois hänen pyhältä kuistilta, purisin sen pään poikki ja työntäisin sanonko minne.
Ympärille laskeutunu hiljaisuus tuntu samaan aikaan poikkeuksellisen tukahduttavalta mutta myös kovaääniseltä. Vilkasin penkillä olevaa tyhjää tilaa, ajattelematta asiaa sen enempää kun jo liu’uin välin vieressä istujan kanssa umpeen ja nostin toisen käden tuon selälle.
Kohautin henkisesti olkiani, asetellen kättäni hieman paremmin ja täten vetäen Kansasin kiinni kylkeeni.
Toinen ei aluksi vaikuttanut reagoivan mitenkään, mutta lopulta pieni nytkähtely yksistään kertoi toisen yrityksestä lykätä itkua. Ennen kuin ensimmäinen niiskautus paljasti yrityksen turhaksi.

Owen oli saapunu tallille vähän nopeamminki mitä olin arvioinu, minkä takia arvelin että aina vähän rajotuksia hitaammin ajava mies oli suharoinut tavallista itsevarmemmalla otteella liikenteen seassa.
Pistin sen ja pari muuta huomiota muistiin seuraavaa kertaa varten, kun mieleen änki joku turhanpäivänen syy inttää miehelle vastaan.
Ensimmäinen pysähdys oli tehty Kansasin kotona. Owen oli jäänyt hoitamaan paremman selittelyn Mrs. Bondin kanssa sillä välin kun mä olin käyny kokoamassa tarvittavat kamat huoneen nurkasta löytyneeseen urheilukassiin. Ulko-ovella toivotin vielä kohteliaasti hyviä pyhiä Kansasin vanhemmille, ennen kuin pakkauduimme takaisin autoon.

Suunta oli suoraan ullakolle, missä olin saanut suurinpiirtein ohjata Kansasin uppoutumaan säkkituoliin samalla kun perävanassa tikkaita kiivennyt Koda oli vääntäytynyt uuden ystävänsä kylkeen kiinni. Koira oli päästänyt pari vaimeaa, huolestunutta, ynähdystä kun rakkaudenosoitukset olivat jääneet lähes olemattomaksi, viimeksi rapsutukset olivat olleet sentään lähimain väkivaltaiset. Koda oli kuitenkin jäänyt makoilemaan toisen viereen, ja hyväksyi myös niskaansa kohdistuvan hitaan ja katkonaisen muhjutuksen tyytyväisesti. Lähinnä taustaäänen merkeissä olin pistäny telkkarin päälle, jättäen pyörimään katsottavimmalta vaikuttavan meneillään olevista jouluelokuvista, ennen kuin olin istunu toisen viereen säkkituolille.
Elokuva oli ehtiny pyöri jo tovin, ennen kuin ulkoa kuulu kevyt tömähdys mikä kiinnitti mun huomion. Autonovi. Ehdein juuri miettiä että oliko joku lähdössä tekemään viime hetken paniikkiostoksia, kun lattialla nököttävä kännykkä kilahti uuden viestin merkiksi.

“Time to eat. Owenin vanhemmat ja veli tuli just”, totesin luettuani peräti alakerrasta asti saapuneen viestin, “You are not probably hungry, but you should try to eat something. Mom prepared us stuff in the kitchen's breakfast corner so we can eat in peace and avoid traditional interrogation in the dining room”, selitän samalla kun vääntäydyn jalkeilleni ja ojennan toisen käden Kansasille auttaakseni hänet ylös.

Vieressä kuulunu hengitys oli jo hetken aikaa ollut tasaista ja rauhallista, mutta en silti hennonnu lopettaa mun käden hidasta liikettä kun silitin Kansasin selkää. Edellisen kerran kun olin niin tehny, toinen oli hetki alkanu liikehtiin siihen malliin kuin alkaisi heräämään. Joten jos Kansasin unen saanti oli siitä kiinni että silittelin yön läpi, olkoon niin. Kyllä mä pärjäisin samoilla silmillä huomisenki.

Ajatukset valu tahtomattaki miettiin päivän tapahtumia tallilla. Kaikki oli menny niin hyvin, kaikilla tuntu olleen hauskaa maneesissa ja lainahevos kierroksen jälkeen tehty maastolenkkiki oli sujunu nätisti. Mutta jostain syystä ilta oli kääntyny hyvin nopeasti päälaelleen ennen totaalista romahtamista. Täysin terveeltä vaikuttaneen hevosen kunto oli tehny täyskäännöksen, eikä nopeasti hälytetty eläinlääkäri ollu ehtiny ajaa edes tallille ennen kuin Blue oli jo kuollu. Porukka tallilla oli reagoinu vahvasti tapahtuneeseen.
Munki kai pitäis.
Tilanne oli yksinkertaisesti kauhea.
Mutta siitä huolimatta ainoa asia mistä olin huolissani oli Kansas.
Olin ehtiny tutustua Blueen jo aika hyvin kun olin auttanu sen liikuttamisessa. Se oli tosi kiva ruuna, kaikinpuolin, ja tuntu pahalta että sitä ei enää ollu. Mutta vaikka kuinka yritin kaivella vähänki syvempää miltä musta asia tuntu niin ei. Vaikka yritin mietti asiaa laajemmalta kantilt kuten taustalla olevaa syytä, oliko se jotain mikä voisi olla yhtä vakava vitsaus kuin vaikka pääntauti ja vaikuttaa muihinki hevosiin niin ei. En tiennyt sen enempää kuin muukaan tässä vaiheessa, niin spekulointi oli täysin turhaa.
Mua ei edes huolettanu Hadeksen puolesta, mikä tuntu pienenä pistona sydämessä.
Enkö vain välittäny vai mitä helvettiä?

Käänsin varovasti päätä sen verran että pystyin kattoa vähän paremmin tiukasti mun kyljessä kiinni olevaa Kansasia.
Ei, kyllä mä välitin.
Ja tunsin.
Huolta ja pelkoa. Se tuntu jyskytyksenä rinnassa, puristuksena kurkussa ja pakottavana tunteena päässä että mun piti tehä jotaki.
Mutta mitä muuta voisin tehdä kuin..tätä?
Kasoin suuntaan missä tiesin että mun käsi yhä hitaasti silitti toisen selkää, ja tunsin pienen väristyksen kulkevan koko kehon läpi. Niin.. Kai tääki oli jo aika paljo, ne viimesetki personal space periaatteiden rippeet oli näyttäny tippuneen hankeen sillä matkalla kun olin marssinu Kansasin perään ulos tallista. Omatunto napisi vähän kun seurasin mokoman ajatuksen perässä itsekkäälle polulle, kun jahtasin hetkeä millon toinen oli saanu alkaa olla lähempänä kuin käsivarren mitan päässä.

Me tavattiin… mitä? Kesäkuun alussa? Sielä koulun päättäjäis…jutussa. Tai no. Joo, sillon kunnolla.. Mutta millonhan se oli ko me alettiin viestitteleen instan kautta? Menis varmaan puol ikuisuutta selata keskustelun alkuun että millon ja mitä.. Enkä kyllä muutenkaan ala kännykkää tähän tonkiin.

En kauheasti muistanu että minkä takia Kansas oli viestiä ees laittanu. Paremmin muistin vaan sen, että kun viestilaatikosa oli näkyny uus yv ja tajusin keltä se oli niin olin napauttanu näytön pimeäksi ja heittäny puhelimen sängyn toiseen päätyyn.
Sama oli toistunu pariki kertaa, että olin kattonu avaamatonta keskustelua ja sitte laittanu kännykän pois kun en ollu osannu reagoida sen paremminkaan. Ja nyt se sama viestiketju kilkatti pitkin päivää, etenki yöllä, ja vaikka iso osa oliki vaan videoita joita lähetettiin puolin ja toisin että hähähä kato tätä niin…

mmhm. Iso osa oli kyllä ihan keskustelu keskusteluaki… Ja.. niin…

Tunsin hyvin nopeasti kuin ensin mun korvia poltteli, ja hetkessä tuntu että mun koko kasvot oli ihan tulessa. Tajusin pysäyttäneeni mun käden liikkeen siinä vaiheessa kun Kansas ensimmäisen kerran nytkähti siten kuin uni alkaisi katkeamaan, joten jatkoin nopeasti toisen selän silittämistä rauhallisella liikkeellä.
Kuuntelin tarkasti jokaista ääntä mitä vierestä kuulu, rentoutuen vasta siinä vaiheessa kun hengityksen rytmi palasi takaisin samaksi hitaaksi tahdiksi kuin hetki sittenkin. Annoin mun pään valahtaa varovasti alaspäin kunnes mun poski lepäs toisen päälakea vasten. Hiukset tahto vähän kutittaa mun naama mutta.. hmm, ne tuoksuu hyvältä..

Jälleen liianki tutuksi tullu polttelu levis korvanpäistä leukapieliin ja sieltä naamalle. Yhtä paha mitä ku avas saunan oven, ja se yhdeksänkymmentä asteinen lämpö lämähti suoraan kasvoille.

Osittain olisin halunnu vähintään ravistella päätäni että nyt hitto vie, mutta tyydyin vaan puristaan mun silmät niin tiukasti kiinni ku suinki pystyin. Siten, että näin pelkän mustan sijaan satoja valkosia pisteitä, kuin tähtiä, ja palauttelin ajatukset toisen hiusten nuuhkimisesta aikasempaan itsetutkiskeluun. Olkootki tilanteeseen nähden itsekästä, niin ainakaan se ei ollu yhtä creepyä. Kai. Toivottavasti..
Monen mutkan kautta olin melkeen päässy takasi hetkeen ennen ajatuskatkosta, kun jäin taas vaan kuuntelemaan. Kurtistin mun kulmia vähän. Kansas nukku jotenki.. liian sikeästi. Yritin terästää mun kuuloa äärimmilleen, mutta en kuullu yhtään mitään. Sen sijaan kuulin kyllä kuinka mun työpöydällä lojuva rannekello piti tosi pientä naksuntaa kun kellotaulun viisari liiku eteenpäi.
Liikutin mun toisen käden Kansasin kasvojen eteen, odottaen että tuntisin kohta edes pienen hengityksen mun kämmensyrjää vasten. Jos niin kävi, niin se oli kyllä niin pieni että mun tuntoaisti ei sitä rekisteröiny. Olin lopettanu silittelynki jo, ja lopulta tuuppasin toisen olkavartta kevyesti jotta saisin ees jonkulaisen reaktion aikaan vaan ei.

“..Kansas..?” kutsuin toista hiljaa. Siinä vaiheesa ikävä möykky oli jo paisunu aika isoksi, ja tipahti jonnekki vatsanpohjalle.

Toinen oli kuin märkä rätti kun työnsin häntä vähän kauemmas jotta pääsin nousemaan istumaan.

“Kansas?” tällä kertaa ravistelin toista jo huolettomammin. “..Et nyt perkele…” mutisin itekseni ja vilkuilin ympärilleni pilkko pimeässä huoneessa. “Kansas!”

Sihahdin jo lähes tavalliseen puheäänen kovuudella, tönien toista surutta lähes samalla volyymilla mitä ykski talvi olin ravistellu hangesa makoillutta Törmäsen isäntää kun se ei ollu ihan löytäny kotia asti nukkumaan. Ehdein jo laatia suunnitelman että seuraavaksi läpsäsen ympäri korvia, mutta samassa niskakarvat hyppäs pystyyn kun sydänkohtauksen aiheuttaja itse pomppasi istuaalteen ja haukko henkeään.
Helpotus pyyhkäs ensimmäisten hengenvetojen jälkeen mun yli ja pystyin itekki hengittää kunnolla samalla kun pahottelin miksi olin toisen kiskonu hereille.
Tarkastelin, tai ehkä ennemmin tuijotin, Kansasia kun hän painui takaisin makuulleen sängyllä. Kyllä, ihan hengissä se on. Totesin itselleni, kuin vakuuttelisin että liikkuminen ja puhuminen oli tosiaan elonmerkkejä.

“You shouldn’t have to stay up. Especially because of me..”
“I know. But I do it because I want to.”

Tottahan se oli. Kukaan ei ollu pyytäny saati käskeny mua valvoon ja vahtiin toista. Ei kukaan ollu ees ehtiny miettiä että pitäiskö jonku pysyä Kansasin kaa tää yö, mä olin oikeastaan päättäny asiasta toisen puolesta että nyt tehdään näin. Koska näin oli parempi, että joku vähän oli tukena ja kahto toisen perään. Eikä ees se pelkästään. Mä halusin olla se joka on just tässä.
Ja kerta Kansas ei ollu vastustellu mitään illan järjestelyjä, ei sekään tainnu huonolla ottaa pientä holhoamista.
Olin juuri ehtiny laskeutua makuulleni toisen viereen, ja ajatella että ehkä Kansas saisi kohta unen päästä taas kiinni, kun kuulinkin toisen hengityksen kiihtyvän. Se ei ollut enää niinkään rauhallinen mitä äsken, mistä oli lyhyt matka uneen, vaan se kuulosti kiivaalta ja raskaalta kuin hän olis käyny juoksemasa portaita ylös ja alas. Avasin mun suun kysyäkseen oliko kaikki okei, kun tunsin patjan liikkuvan ja näin kun toisen hahmo nousi nopeasti taas istuaalleen. Käännyin sen verran että ylsin sängyn vieressä olevan yhä purkamista odottavan pahvilaatikon puoleen, ja sain herätettyä kännykän näytön jotta huoneessa oli edes aavistuksen valoa. Ei se paljoa auttanu, mutta ainaki erotin paremmin Kansasin piirteet hämärässä tilassa.
Mun aivot yritti raksuttaa vastausta kun toinen vaikutti tunnustelevan itseään läpi. Muistutti samaa etsimisrituaalia, kun jos olit vahingossa laittanu avaimet väärään taskuun. Eleet muuttu kuitenki hyvin nopeasti voimakkaammaksi, eikä ollu enään kevyttä taputtelua. En ajatellut asiaa sen enempää, vaan pyörähdin ylös ja tartuin kiinni toisen ranteista.

“STOP”, sihahdin terävästi, erottaen mitättömässäkin valossa muutaman naarmun toisen olkavarressa. Kansasin katse näytti sinkoilevan sinne tänne, kuin hän yrittäisi kuumeisesti löytää mitä tahansa mitä näkisi katsoa. Tiukensin otetta pojan toisesta ranteesta ennen kuin päästin irti toisesta kädestä. Nappasin varovasti mutta päättäväisesti kiinni tuon leuasta, nojautuen samalla vähän enemmän eteenpäin. Estääkseni, tai ainaki vaikeuttaakseni, mun keholla vapaan käden liikettä jos toinen yrittäisi alkaa kynsimään itseään uudestaan.
Käänsin Kansasin kasvot omiani kohti. Pimeässä toisen silmät näyttivät lähinnä vain mustilta aukoilta kasvoilla, mutta katsoin tuota suoraan silmiin.
“It’s okay”, vakuuttelin rauhalliseen ääneen. Silittäen pari kertaa etusormella tuon poskea.


Toisen koko keho tuntu tärisevän, mitä seuras pari nytkähdystä. Irrotin mun otteen toisen käsistä ja vaan kiskasin Kansasin itteäni vasten ja suljin tiukkaan halaukseen. Omaaki kurkkua puristi siinä vaiheessa kun toinen purskahti itkemään. Vaikka niin oli tapahtunut jo monta kertaa ennen nukkumaan menoa, se tuntu joka kerta yhtä pahalta.
Ellei jopa aina vähän pahemmaltaki.
Pienen hetken pysyin ihan paikoillani, ennen kuin hitaasti liikuin siten että ohjasin toisen mukanani makuulteen. Irrotin toisen käden Kansasin ympäriltä siksi aikaa että sain heitettyä lähimmän peiton tuon päälle, palauttaen käden takaisin hänen ympärille. Toinen käsi oli hakeutunu Kansasin hiuksiin samalla kun hyvin hitaasti toisella kädellä hieroin hänen selkää.

Tunsin kuinka mun t-paidan rinnus alko kastumaan. Sen myötä aloin myös tunteen kirvelyä mun omissa silmissä.

Omatunto hyppäsi heti niskaan kiinni kuin pieni koira posteljoonin nilkkaan, kun Harper hiljeni hyvin nopeasti vaikka äsken oli ollut vielä täysin haltioissaan taivaalla kiermurtelevista revontulista.

Hyvä Mikael, niin sitä pitää.. Sätein itseäni, ja tungin hitaasti kädet ohkasen takin taskuihin. Vilkasin pienesti tyttöön päin, jonka katse oli tiukasti yläpuolella tapahtuvassa valonäytelmässä. “...Sori. Ei ollu tarkotus olla töykeä tai mitään.. Vähän vaan.. No, tiiät varmasti..”
Tyttö siirsi katseesa lyhyeksi hetkeksi pois taivaalta. “Ymmärrän kyllä”, Harperi vastasi  ja yritti luoda edes pienen hymyn suupieleen. “..Ookko kuullu Kansasista mitään?”
“Mmhm, se on mun luona. Tulin vaan nopeasti kattoon Hadesta ja laittaan sen jutut kuntoon. Se saa lomailla ny pari päivää ko mulla on muuta tekemistä.”

Näin sivusilmällä kun Harper nyökytti hitaasti päätään.

“...Jos nuihin on uskomista”, alotin ja osotin taivaalle, “niin pakkasen pitäis kiristyä. Ja pitäis myös tulla lisää lunta.”
“Hä?”
“Nuissa on valkosta, ja roihuaa tolleen.. levinneenä, eikä kapeana nauhana. Kotona ainaki piti hyvin paikkansa. Tai siis, Suomesa.”
“Mä toivon että ei pidä paikkansa. Täälä on jo ihan tarpeeksi kylmä. Mutta pieni määrä lisää lunta ei haittais!”
“Phyh. Kesäkeli. Miinus viistoista astetta pakkasta niin se on just hyvä. Ja siis celsius, ei näillä teidän… fahrenheitellä tai niillä.”
“...Mä kommentoin tohon ihan kohta, kun saan ensin tarkistettua että niin kuin kylmästä sä puhut.”

Tuijotin kännykän näyttöä taas hetken, ennen kuin tiputin mokoman vimpaimen sängylle mun viereen. Mikään viimesimmistä viesteistä ei ollu päässy edes perille asti..
Ei edes lukemattomia tai edes luettu ja ignoorattu. Jälimmäisen kohalla sentään pysty jo olettaa että toinen oli elossa ja kunnossa.
Mieleen hiipi ikävästi muistikuvat edelliseltä kerralta kun viestit ei menny perille. Sen jälkeen Kansas oli vaan putkahtanu maanpinnalle niinku mitään ei olis tapahtunu, vaikka ei muistanu kuluneelta vuorokaudelta juuri paskaakaan ja oli rusikoinu kätensäkki johonki siinä samalla.

Pohdein tilannetta hetken, ennen kuin pyörähdin jalkeilleni sängyltä ja nappasin repun oven pielestä.

Varustautumiseen ei montaa hetken uponnu, kun nappasin välttämättömimmät asiat matkaani ja suuntasin aina alakertaan asti. Lähemmäs vain ilmoitin ohimennen olohuoneessa iltaa viettävälle äidilleni minne olin menossa. Owen tarjoutu kyllä antamaan kyydin, mutta kieltäydyin ehdotuksesta kohteliaasti ja toivotin vain hyvää uutta vuotta ennen kuin jo katosin sivuovesta autotallin puolelle hakemaan mun pyörää.
Ilma oli ihanan viileä nyt kun lämpötila oli painunut häilyvästi pakkasen puolelle, ja maata peitti pieni lumikerros. Iskin kypärän päähän ja lähin vinssaamaan.

Matka oli jossain määrin kuumottava. Tuntu siltä että viimesetki kellareissa ja autotalleissa asuneista järjen jättiläisistä oli ryöminy esiin asumuksiensa pimeistä nurkista. Eniten ylimääräsiä sydämentykytyksiä aiheutu pienen porukan kovaäänisestä juhlinnasta, eikä ollu epäselvää että alkoholilla oli osuutta, kun heistä kaksi alko tosintamaan Harry Potter tyyppistä kaksintaistelua keppien sijaan ilotulitteilla. Roomalaiset kynttilät, tai vastaavat, sylki tasaseen tahtiin uusia valopalloja jotka räjähti hallitsemattomasti pitkin kadun vartta.
Toivottavasti kummallaki sujahtas yks pallo takin kauluksesta sisään ja räjähtäis siellä. Oppispahan olemaan.
Pidin katseen tiukasti ympäristössä ja menosuunnassa, huokasten helpotuksesta kun meno ympärillä taas rauhottu. Mitä nyt jokunen auto ajo siihen malliin kuin he kiirehtisivät sairaalaan nopeusrajotuksien noudattamisen sijaan.

Olo oli kuin murtovarkaalla kunlopulta kolusin pimeässä rauta-aidan vieressä, ja köytin kettinkiä pyörän rungon ja aidan ympärille. Mun pyöräähän ei varastettu, helpolla ainakaan.
Seisoin hetken talon etuovelle vievien portaiden alapäässä, ja mitoin taloa katseellani. Parista ikkunasta näytti kajastavan valoa, mutta pääasiassa talo näytti valitettavan pimeältä. En kuitenkaan ollu halunnu herättää ketään, ainakaan muuta kuin Kansasin, mutta se suunnitelma taisi olla kuopattu. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, ennen kuin kapusin askelmat ylös ja nopean puntaroinnin jälkeen koputin. Ken tietää, ehkä joku oli alakerrassa hereillä ja en häiriköisi koko talon väkeä.
Odotin kärsivällisesti hetken aikaa, mutta kun mitään elon merkkejä ei näkynyt tai kuulunut, koputin uudestaan.
Lopulta oven takaa kuului kalinaa kun joku availi lukkoa. Olin jostain syystä automaattisesti odottanut kohtaavani Kansasin äidin, mutta sen sijaan mun katse saiki matkustaa vähän ylöspäin kunnes kohtasin aamutakkiin kääriytyneen miehen kasvot.

Oh boy… nielasin hieman, nostan jonkulaisen pahottelevan ja kohteliaan välisen hymyn mun kasvoille. “Good evening, and sorry to disturb you this late”, pahottelin heti ensimmäisenä myöhäistä häiriköintiä, samalla kun pieni ääni jossaki takaraivon perällä toivo että jäyheän näkönen ei ottaisi jostaki ovenpielestä haulikkoa ja sanonu että mulla on kolme sekunttia aikaa poistua tontilta.
“What are you doing out in the cold, son?” mies kysy suoraan, kulmakarvat aavistuksen kohollaan yllättyneeseen sävyyn.

Ei ihan mitä odotin, mutta en todellakaan valita.

“I’m Mikael. Friend of Kansas. I.. came to check up on him. He has not answered messages or anything for a while so… “ selitin mahdollisimman rauhallisesti. En ollu aikasemmin vielä törmänny Kansasin isään, enkä ollu ehtiny edes muodostaa sen kummempia mielikuvia miehen ulkonäöstä tai mistään. Habitus oli ehkä vähän sama mitä olin arvellu mutta siihen se jäiki.
“It’s okay. He’s upstairs. Come in”, mies vastasi varsin kohteliaasti samalla kun siirtyi sivuun oven edestä.
“Thank you..”

Viimeksi kun olin käyny täällä sen verran että olin ottanu edes kengät pois, olin toiminu täysin autopilotilla, ja nyt pakkaa sekotti kivijättiläistä muistuttava mies joka seiso muutaman metrin päässä sen näkösenä kuin arvioisi mun jokasta liikettä kuin hengenvetoakin. Jostain syystä mieleen tuli viiksillä varusteltu Arnold Schwarzenegger. Tavallaan.
Hengitin kertaalleen hieman syvempään, ja hain katseellani ikäänkuin vihjeitä kuinka oikein toimia.
Kenkäriveistä päätellen täällä ei sentään talssittu ulkokengät jaloissa sisälläki, mikä oli kiva, joten asettelin mun kengät siististi rivin jatkoksi, mutta hieman erilleen. Tungein pipon sekä hanskat takin hihaan, ja nopean skannaamisen jälkeen ripustin ne roikkumaan tyhjimmän naulakon reunaan.
Lopulta poimein repun seinän viereltä, ja heilautin toiselle olalle.

“Do you plan on staying overnight?”
“I can keep my visit short, but if it won’t be too much of a problem I would like to stay for the night.”
Mies siristi silmiään aavistuksen, ja näytti mittovan mua vähän päästä varpaisiin, ennen kuin nyökkäsi päätään hieman. “That would be alright, son”, hän sanoi ennen kuin antoi lyhyesti ohjeistuksen Kansasin huoneelle.

Kiitin ja toivotin hyvät yöt, ennen kuin lähdin hiihtämään oikeaa reittiä muistellen eteenpäin hämärässä talossa.

Tänne. Ton ohi, tuosta ja.. siinä. Kertasin mielessäni reittiä toisen huoneelle, harkiten pari kertaa että koputtaisinko vain mitä tekisin. Mutta ennen kuin kunnolla edes tajusin, olin jo läväyttäny oven auki ja lampsein sisälle melkein kuin ‘Honey I’m home’ tyylillä.
Tai siis. Eihän tässä kukaan ollu kulta tai olisin kotia ees menny mutta.. niin.

Kansas näytti joltaki paremmanki elokuvan punastelevalta neidolta kun hän istui sängyllään, peitto melkein korviin asti itsensä suojaksi kiskottuna kun olin laukkonu sisään sen huoneeseen. Käännyin ympäri samalla kun suljin oven mun perässä mahdollisimman hiljaa, ja samalla sain myös arvokkaan pienen sekunnin aikaa kasata itteäni. Jotta saatoin vastata toisen hyvin hämmentyneisiin mutta tiukkaan sävyyn esitettyihin tiedusteluihin  mahdollisimman rauhallisesti.
Play it cool tai jotain I guess….
Luovuttaessani mukaan ottamani lahjukset Kansasin haltuun, silmäilin sänkyä minne toinen raivasi nopeasti tilaa. Ensimmäinen reaktio oli viittoa toista tekemään tilaa avoimelle reunalle koska oikea laita oli työnnetty seinää vasten. Siellä sitä istuisi kuin motissa portinvartijan takana mutta… Nostin mun toisen jalan sängyn reunalle ja harppasin sängyn toiselle reunalle. Vaikka senkin hurjan matkan aikana ehdein pari kertaa arvioida että mitä jos sänky oliki niin pehmeä, että mun tasapaino horjuis niin paljo että meinaisin kaatua Kansasin päälle. Kuinka toimisin. Tai jos toisen reaktio oli nostaa jalkoja ja kompastuisinki niihin.
Onneksi selvisin paikalleni ihan kunnialla. Ehdein juuri asettautua kutakuinki mukavasti kun naaman eteen ilmesty pleikkarin ohjain saatesanoilla että valita jotaki katottavaa.

Ratatouille oli ehtiny pyöriä jo tovin, korppikotkaa muistuttava ruokakriitikko oli pyörähdelly ruudussa jo pari kertaa, mutta ellei leffa olis mulle entuudestaan tuttu niin en varmana tietäis että mitä siinä oli tapahtunu. Pääasiassa istuin paikallani ku Vaivaisukko ja kuuntelin omaa pulssia mikä tuntu rummuttavan tärykalvoja vasten. Vilkasin nopeasti mun olkapään suuntaan kun Kansas nosti kännykkäänsä näyttääkseen mulle jotaki. Todennäkösesti joku niistä miljoonasta kissavideosta missä soi se… No joku japaninkielisen kappaleen pätkä, mikä oli ihan pirun sitkeä korvamato.

“Where is my new year’s kiss?”
Tuntu että kiskasin omaa kuolaa väärään henkeen, mikä pakotti mut yskäseen pari kertaa. Valutin mun katseen leffan suunnalta Kansasiin. Tuntien samalla kuinka mun korvia kuumotti, jälleen kerran.
“..I’m just kidding.”
Se ei paljoa auttanu.

Se vois olla vitsi, todellaki vois. Mutta… Entä jos se ei ookkaan? Ajatus risteili päässä kuin Kuukkeli metsässä, kun se hyppeli uteliaasti puun oksalta toiselle. Mutta jos se onki vitsi, ja teen jotain… Mun on pakko hypätä ekaan koneeseen mikä lentää ees Suomeen päin.
Vilkasin seinällä möllöttävää kelloa. 23.45
Aika tuntu samaan aikaan etenevän yhtä verkkaasti kuin matikantunti koulussa, mutta silti joka kerta ku viisareita vilkas niin ainaki kymmenen minuuttia oli ehtiny kulua.
Pulssi tuntu takovan pahemmin mitä ees sillon, ku ykski talvi oltiin ihan varmoja että tipahetaan jään läpi Inarijärveen. Sama samba tuntu nykivän lihaksiaki, kuin olisin joku sätkynukke jota yritettiin liikutella.
23.52
Should I? Tai siis….mähän voin pistää sen tasan sen piikkiin että lol, uusvuos. Halusit uuden vuoden suukon. Ei mitään sen erikoisempaa. Vois mennä läpikki.
Hitto että kämmenet tuntu ärsyttävän nihkeiltä.
23.56
Itseasiassa koko olo oli ärsyttävän tukala, kuin sisällä olis vähintään 25 astetta lämmintä ja mulla olis ollu ohuen paidan sijaan paksuin mahollinen villapaita minkä omistin.
23.58
Vittu… Yritä täsä sitte miettiä mitään ko aika loppuu..
23.59
Fuck it.
00.00
Eka tuntu että keho ei ottanu mitään komentoa vastaan, mutta sitten käsky pääsi raajoihin asti. En ollu varma tuntuko musta siltä että sydän meinas pysähtyä vai siltä, että se yritti tehdä maailmanennätyksen lyömistiheyden suhteen.
Kierähdin mun toisen käden varaan, ja nojauduin lähemmäs vieressä istuvaa Kansasia. Sen kasvojen ilme näytti rauhalliselta, aavistuksen kysyvältä kun kulmakarvat oli hieman ylöspäin kohotettuna. Jäädyin joksiki sekunnin osaksi minkä aikana mun katse tais poukkoilla toisen silmien ja huulien välillä yhtä nopeasti mitä mun pulssi hakkas.
Nojauduin aikomaani varovaisemmin vielä vähän lähemmä, ennen kuin painoin omat huuleni toisen huulia vasten.
Ei se pitkä suukko ollut, mutta kuitenkin.
Palauduin aikasempaan paikkaani istumaan kuin vieterin vetämänä, kiskaisten kädet puuskaan itteni päälle ja katsoin telkkariin päin. Et oo vittu tosissas, lopputekstit?? Tuijotin valkosia nimiä mustalla pohjalla intensiivisesti, ja pyrein lukemaan joka nimen läpi jotta keskityin mihin tahansa muuhun just nyt. En tarvinnu peiliä siihen kun tiesin jo että kuinka punanen mun koko pää oli.
En tohtinu ees vilkasta mun viereen päin.

“You- you kissed me?”
Jos edes mahdollista, tais mun posket muuttua vieläki punasemmiksi. “...You were the one crying after a New Year’s kiss”, puoliksi mutisin vastauksen.

Pidin tiukalla otteella kiinni mun paidasta seinän puoleisella kädellä, ja yritin pysyä mahdollisimman rauhallisesti paikoillani. Vaikka todellisuudessa teki mieli vähintäänki haudata pää tyynyyn tai jonnekki peiton mutkaan ja jäädä sinne.
Toisaalta taas.
Melkeen teki mieli tehdä sama uusiksi..
Syke ei tuntunu enään vain rummutukselta tärykalvoissa, vaan ennemmin patarummulta koko kropassa. Räjähti jossain rinnassa ja levisi aina pieneksi kihelmöinniksi varpaisiin asti. Samalla se pisti perhoset, vitut, vähintään varikset, lenteleen josaki mahan pohjalla.
Olin aika varma että jos en pitäis käsiä itteni päällä melkein kuin pakkopaitana, en pystyis oleen näinkään rauhallinen. Ulkoisesti siis.

“..If I were to ask, would I get another?”

Kysymys tuli tyhjästä ja iski kuin halko, minkä takia purasin itteäni huuleen.

“Think you’d be brave enough for it?” kysyin hetken viiveellä kun olin saanu aivotoiminnan kasaan, ja käänsin päätä jotta näin edes suurinpiirtein katsoa Kansasiin. Vaikkakin se tuntu vaan pahentavan koko naaman kattavaa kuumotusta.

“What, it’s not like you’re going to bite me, are you? Not that I wouldn’t like it.”
Noted. “Or am I?” Miks mä sanoin noin?!
“Let’s find out.”
Kun Kansas lähti nojautumaan lähemmäs, olisin voinu vaikka vannoa että mun sydän jätti jonku lyönnin välistä. Siltä se ainaki tuntu. Puristin entistä tiukemmin omia kylkiäni, kun en muutakaan keksiny.
Tai voisit vaikka napata sitä käsistä kiinni. Tai ees olkapäistä.
Mit vit-?? Omat ajatuksetki tuntu vaan heittävän bensaa liekkeihin tässä tilanteessa.
Siitä olis helppo kiskasta lähemmäs.
Nyt.

Sen ku tietäis että mikä seuraavan idean aiheutti, mutta siinä vaiheessa kun pystyin melkein jo tuntemaan Kansasin ihon lämmön itseäni vasten, naksautin hampaitani yhteen.
Pieni liike näytti hämmentävän toista juuri sen verran, että hän pysähtyi kuin laskelmoisi tilannetta uudelleen.
Seuraavaa liikettäni en rehellisesti sanottuna edes miettiny, vaan nytkähdin sen verran eteenpäin että sain painettua huuleni toistamiseen Kansasin huulia vasten.

Viima puski pyöräilylasien reunoista poskille samalla kun taiteilin pyörällä puiden välistä laskevaa tiiviiksi tamppautunutta polkua pitkin. Ei säätä voinu hyvälläkään mielellä sanoa kylmäksi, kun lämpötila roikku hikisesti nollan tuntumassa, mutta ainaki vauhdissa edes ilma tuntu suorastaan… vilpakalta.
Yleensä tässä vaiheessa pyöräretkeä, kun jyrkän mäen tahkea vinssaaminen ylöspäin, oli vaihtunu vauhdikkaaksi alamäkipyöräilyksi, päässä ei liikkunu juuri mitään muuta kuin mikä kohta tiestä oli seuraavaksi vastassa. Mutta tällä kertaa päässä pyöri parin viikon ohjelma luupilla kuin paremmatki Maikkarin uusinnat kun kanava oli esittäny saman elokuvan joka toinen päivä kahdesti päivässä kolmatta viikkoa peräkkäin.

Joulun ratsunvaihto, Blue, Kansas, joulunvietto kotona, Kansas, viimesimmät ratsastukset Hadeksen kanssa (tamma tuntu oikeasti niin hyvältä että toiveet monestaki alko herään),  uudenvuoden aatto Kansasin luona…
Jälimmäisen ajattelu pisti edelleen veren kiertään kasvoissa jopa niin pahasti että välillä tuntu että lasit meinas mennä tukkoon.
Valmistauduin uuteen kurviin vähän liian viimetingassa pohjan kuntoon nähden, koska nätin hallitun mutkan sijaan käännöksestä tuli vähän turhan terävä. Näin jo mielessäni seuraavan tapahtumaketjun, kuinka painopisteen nopea siirtyminen sai takarenkaan uppoamaan luimikerrokseen. Ja sen jälkeen pyörän takaosa nytkähti pois alta.
Melkein kuin seisoisi tuolilla, ja joku potkaisi penkin jalkojen alta pois.
Sydän teki pienen kärrynpyörän ja tuntu tipahtavan vatsanpohjalle.

Heilautin jalan polkimelta ja hapuilin maata jalan alle, ja hetkeksi siinä onnistuinkin. Mutta se ei riittäny liikkeen pysäyttämiseen. Tärähti sielussa asti kun polvi iskeyty maahan, ja kynnimme lumista polkua pienen pätkän perunapellon näköseksi ennen kuin liike loppu.
Spotify tuntu tietävän tasan missä mennään, kun se oli taituroinnin aikana päättäny jättää Sabatonin biisin kesken ja jatkaa sitä Asiamiehen yksinkertastaki yksinkertasemmalla kappaleella.

..Perse ja helvetin kuustoista…

“hmh, sopivaa”, mutisin samalla kun hivuttauduin pois pyörän alta jotta pääsin nousemaan ylös.

Heiluttelin osumaa ottanutta jalkaa hieman ilmassa, todeten että pientä juilimista lukuun ottamatta jalka tuntu normaalilta. Olin juuri tarttunu pyörästä kiinni että kiskon sen ylös, kun varsin tutuksi tullu soittoääni pamahti soimaan. Nostin ajokkini vauhdilla ylös, ja kiskoin toisen hanskan pois kädestäni jotta sain operoitua kännykän kosketusnäyttöä vastatakseni Kansasin puheluun.

Ainoa henkilö joka oli saanu kunnian personoituun soittoääneen. Tiesipä helpommin millon toinen soitti.

Puhelu oli ollu erittäin lyhyt, mutta samaan aikaan vähintäänki kryptinen kuin vähän huoltaki herättävä. Katoin kännykän himmentynyttä näyttöä hetken, tarkistaen nopeasti vielä kellonajan, ennen kuin tungin laitteen takasi povitaskuun.
Mitä yhtään muistin paikallisen poliisiaseman sijainnista, saisin laskea loppurinteen aika haipakkaan. Moisella tapaamispaikan sopimisella toisen saapuminen sinne vois olla mitä tahansa 5 minuutin ja tunnin väliltä.


Matka kohteeseen oli taittunu yllättävän sutjakkaasti, kun jo olin perillä köyttämässä pyörää rungosta kiinni metallitolppaan. Olkootki poliisiaseman piha pienellä paikkakunnalla, niin lukitsemattoman pyörän väärän ihmisen matkaan lähtö ei olisi poikkeuksellinen tapahtuma.
Kopisutin kenkiä kivisiä askelmia vasten, riisuen kypärän ja lasit pois päästä ennen kuin vähän empien vedin ulko-ovea. Vain tajutakseni että siinä luki “Push”.
Ehdein astella ehkä pari metriä sisälle, katse kierrellen pyöröhirsisen rakennuksen sisätiloissa. Olikohan outoa sanoa, että Wilmingtonin poliisiasema oli ehkä kotosimmalta tuntuva rakennus tähän mennessä?

“Hello there, son”, ulko-ovea lähimpänä olevan pöydän takaa kuulu melkeen samalla hetkellä kun ovi sulkeutu mun perässä. “Have you booked an appointment here or…?” Voimakkaasti kaljuuntunut varmaan jo eläkeiän ylittänytki mies kyseli erittäin ystävälliseen sävyyn noustessaan seisomaan.
“...Evening. sir”, alotin hieman takellellen, “Actually no, I don’t have anything booked.. But, my friend is coming here. Probably very soon. So, I came here to wait for him.”
“Ah, I see. You can go and sit down there”, mies viittoi kädellään pienen kumarruksen kera, “Would you like to have some… Hot chocolate or coffee while you wait?”
Pakostaki pieni hymy kiipes mun suupieliin “..Well, hot chocolate does sound quite good. Thank you, sir.”

Istuin mun huoneen lattialla luistin sylissä ja kiskoin sen rispaantuneita, ja kertaalleen katkeamisen jälkeen yhteen solmittuja, nauhoja irti. Äiti oli kyllä puhunu kuinka voitais käydä ostaan mulle uudetki hokkarit, ei tarvisi näitä vanhoja kulahtaneita käyttää, mutta mieluummin pidin nämä. Siinä missä vanhat oli just täydellisesti omaan jalkaan muotoutunu ja yhä hyvin toimivat, niitten kyljesä näkyvät haaleat tussitaideteokset muistutti kodista ja kavereista Lapissa.

Nostin mun katseen näpertelystä huoneen avoimen oven puoleen kun kuulin kuinka taittotikkaat nitisi liikkeelle jonku alkaessa vetämään niitä alas.
En tiedä odotinko vai toivoinko että tulija olisi ollu Kansas, minkä takia mun hartiat vähän lösähti kun luukusta putkahti näkyviin Jennin pää.

“Sori, mie vaan”, nuori nainen kommentoi lyhyesti pienen virneen kera, ja kiipesi ullakolle asti.
Nostin mun toisen keskisormen pystyyn vinon hymyn kera, mihin Jenni vastasi tismalleen samalla mitalla ennen kuin jatkoi hidasta kiertelyä mun huoneessa.
“Miks musta tuntuu että et tullu tänne ihan vaan tupatarkastusta tekeen?”
“..Valitettavasti en”, blondi tokaisi suoraan ennen kuin rojahti istuun mun sängyn reunalle. “Mulla on sulle hyviä ja huonoja uutisia.”
Vaistomaisesti purin mun poskihampaat yhteen, minkä aiheuttama jännite tuntu leuassa ja vähän kaulassaki asti. “Anna palaa.”
“No alotetaan vaikka sillä, että Owen näytti vihreää valoa sille sun siihen.. Länkkävalmennukseen menosta. Miten muuten sellaseen ees halusit osallistua?”
“Koska Dorothyn valmennukseen en halua vaikka se olis ainoa valmentaja maan päällä, ja näin yhen Markin valmennuksen aikasemmin. Vaikutti hiton paljo mukavemmalta tyypiltä. Sen tunnin aihe vaikutti siltä että kyllä sieltä jotaki ainaki tarttuu mukaan ja siinä sanottiin että ensikertalaisetki on tervetullu joten..” selitin olkiani vähän kohauttaen. “Entä ne huonot sitte?”
“No siis… Ihan vaan sellane heads up sulle, äiti ja Owen haluaa keskustella sun kaa.”
Tuollanen ei koskaan lupaa mitään hyvää.
“Ne oli kumpiki omalta suunnalta kuullu vähän juttuja tästä sun Kansasista, ja mitä eilen oli tapahtunu.”
“Kai ne oli kuullu myös sen osuuden että se ämmänlänkyrä oli näemmä Bluen kuolemisen syypää, että se oli myrkyttäny sen”, töksäytin takasi. Jenni näytti hyvin nopeasti hetken yllättyneeltä, ennen kuin palautti tavanomaisen rauhallisen ilmeen kasvoilleen.
“Siitä en tiedä, mutta kuulin vain kun ne puhu keskenään että niitten pitää puhua sun kanssa Kansasista.”
“En sano ettäkö se oli mitenkään päi järkevintä mitä se teki, mutta en voi myöskään väittää ettenkö muka yhtään ymmärtäis miksi näin. Se ei kuitenkaan oo ihan niin yksinkertanen asia.”
“En ole vastaan enkä puolesta, mulla ei oo asiasta mitään ensikäden tieto niin pysyn nätisti ja neutraalisti sivussa. Mutta sen voin sanoa, että ei se sun Kansas miltään paantuneelta rikolliselta siltikään vaikuta. Kyllähä se Helanderin emäntäki pisti sen miehesä auton sillon uuteen kuntoon ihan vaan ko meni hermot siihe ukkohon ja sen saamattomuutehen”, nainen selitti olkapäitä vähän kohauttaen.
“...ei se oo mikään mun Kansas…” mutisin kun Jenni käytti samaa kommenttia uudestaan, tuntien samalla kuinka korvanpäitä taas kuumotti.
“Myönnä poijes vaan, jossei muka virallisesti oo niin haluaisit että ois.”

Nappasin tuliterän kengännauha paketin lattialta ja viskasin Jenniä kohti.

Jennin näkökulmasta…
Yritin pitää hymyni mahollisimman hienovaraisena sillä hetkellä kun lattialla istunu veljeni paiskas kengännauhat mun suuntaan. Mutta minkäs teet, en ollu nähny sitä tollasena… liekö koskaan? Lähimpänä tollasta se oli ollu joskus seiskaluokalla ko oli ollu ihastunu rinnakkaisluokan Saanahan.
Vähän kyllä teki mieli kiusata toista asiasta mutta…

“Kai oot kertonu sille?”
“...tavallaan..”
“Hmm? Mitä tarkotat sillä että tavallaan?”
“...No siis… Joo. Vähän asiasta puhutiin ja silleen mutta… en oikein osannu päättää mitään niin enemmän ja vähemmän päätettiin että let’s go with the flow.”
“..Mikki..”
“Emmä halunnu hätiköidäkkään tai mitään..”
“Ok, hyväksyttävää. Mutta kai sä oot uudestaan keskustellu sen kaa?”
“...”
“Mikki..”
“...Ei oo noussu esiin..”
“Mikki. Me puhuttiin asiasta jo, mitä, elokuussa? Ja sen jälkeen ollaan puhuttu usiammanki kerran, ja sä oot itekki sanonu mulle mitä haluat!”
“...Tässä on ollu vähän mutkia eesä niin–”
Heitin kengännauha paketin paluupostina kohti Mikaelia, osuen sen toiseen hartiaan. “Kai sä tiiät että jos ootat jonku vuoden ennen ko vihdoin saat aikaseksi sanottaa sun ajatukset sille, niin sitte on ihan varmana myöhästä”, ripitin tuota kädet viuhtoen ennen kuin vedin henkeä, “Haluakko sä oikiasti jäähä jossitteleen, että jos olisin tehny sillon näin niin mitähän ois voinu tapahtua? Ja sitte hakata päätäs seinään että miksen kuunnellu mun fiksua ja kaunista siskoa ja tehny niin kuin se kehotti mua tekeen, ja sen lisäksi vielä kuuntele maailman tappiin asti ku mä motkotan sulle että mitäs minä sanoin?”

Mikael pysyi vaiti, ja näpersi niitä hokkarin kengännauhoja hitaasti ja ylisuurella tarkkuudella ihan kuin pelais vaan aikaa. Ei sillä, ihan vapaasti. Ei mulla oo kiire, voin istua täsä vaikka koko illan.

“...kyllä mä oon aatellu–”
“Mikael, could you come down for a moment. Me and your mother would like to have a word with you.”
Mulkasin huoneen ovelle päin sellaseen sävyyn että jos suinki pystyisin, heittäisin jääkaapin tikkaita pitkin Owenin niskaan. “Mä muistan tasan mitä meinasit alkaa sanoon, ja mä palaan asiaan heti kun selviät takas yläkertaan.”
“..epäilemättä”, Mikael mutisi samalla kun vääntäyty ylös lattialla. Ja jos huomasin oikein, sen korvia helotti taas.


Mikaelin näkökulmasta…
En ollu ihan varma tuntuko matka ullakolta alakertaan siltä kuin olisin matkalla kolmannen asteen kuulusteluun vai suoraan Vihreää mailia pitkin sähkötuoliin. Keittiössä odottava asetelma vihjasi jälimmäiseen.
Äiti ja Owen istu aamupala nurkkauksen pöydän ääressä turhanki asiallisen näkösinä, kädet ristittynä pöydällä. Muutaman viimesen metrin aikana yritin kovasti käydä läpi mitä koulussa oli tapahtunu. Olinko unohtanu jonku kokeen? Olinko ollu myöhässä tai pinnannu? Tai olinko tehny jollaki tunnilla jotaki mistä opettaja olis voinu ottaa yhteyttä?
Päässä löi tyhjää todennäkösimpien skenaarioiden osalta siinäki vaiheessa kun istuin vastapäiselle penkille.

“..You wanted to talk about something..?”
“Yes, we did”, kumpiki näytti suoristavan selkäänsä ja vilkasi toisiinsa, “About your friend.”
Katoin rauhassa ja odotin jatkoa kahden silmäparin tuijotuksen alla, kunnes mun piti jo levitellä kättä “Yes? Believe it or not, but I do have few friends so which one are you talking about?”
“Well, Kansas.”
Niinpä tietenki.
“We happened to hear some… concerning talks about him”, äiti alotti vähän kierrellen, “How he… purposely crashed into someone else’s car to get them off the road. And then even continued by threatening them with a weapon–”
“Jooo, ei se kyllä ihan nuin menny–”
“In english”, äitin komento tuli hämmentävänki napakasti.
“... As I said, it didn’t really go like that. So I would suggest you check your facts.”
“Several people telling quite similar stories about the events is quite solid proof.”
“What you have heard is something that is called rumor. So before you start spreading said rumors, it would be for the best to–”, selitin samalla kun suurinpiirtein tunsin kuinka suoni sykki mun otsassa. Vedin syvään henkeä, ja pakotin itteni rauhottuun. Vaikka hyppyytinki jalkaa piilossa pöydän alla. “I mean, there are many sides in everything so it would be for the best and not spread only one side you happened to hear in the grocery store.” Jatkoin mahdollisimman rauhallisesti ja asiallisesti. Mikä näytti peräti toimivan, mitä en varsinaisesti odottanut.

Äiti ja Owen vaihtoivat katseita keskenään, käyden selvästi jonku telepaattisen keskustelun aiheesta, koska seuraavaksi Owen karaisi kurkkuaan. “Well, whatever the situation is. Me and your mother talked about it, and it would be for the best to take some distance to Kansas. At least for now, I mean. It would be best for everyone, and especially to you, if you would do so. Maybe you should spend some more time with that Miller’s boy? Cooper.”

Väänsin jonkinasteisen hymyn mun naamalle.

I don’t think I will. Tai, niin mun teki mieli sanoa. Sen sijaan totesin vain lyhyesti “I’ll think about that.” Ihan kuin asiassa muka olis jotaki ajateltavaa.

Tuntu siltä että heti kun taivaalta oli alkanu sataan vähän reippaammin lunta ja lämpötila vähän tipahtanu, niin teiden kunnossapito oli yhtä sujuvaa kuin siivilä vesimukina. Hikisesti päätiet oli saatu aurattua.
Tästä syystä heti kun olin selvinny kotia byjamabileistä oli pyörä saanu jäädä autotalliin ja sen sijasta vaihdoin vaatteet kevyempiin ja nappasin juoksukengät mukaan.
Energia tuntu särisevän jokaisessa raajassa, tehden olosta tavallaan.. levottoman. Tai ei, ei ehkä ihan levoton mutta.. poikkeuksellisen energinen.

Liu’uin portaat alakertaan, eikä mun jalat ehtiny ees koskea lattiaan kun olohuoneen puolelta kuulu äidin napakka ääni.

“Mikael! Se kaide ei oo liukumäki.”
“Sori, koitan muistaa seuraavalla kerralla”, heitin takaisin samalla kun käytin käsiäni yhdessä kuin pahoittelisin suuremmallekin auktoriteetille.
“Ookko sä menosa johonki?” Äiti kysy vähän tukalamman olosena, makoillen toisessa olohuoneen nojatuolissa jalkatuki ylhäällä ja aika kirjaimellisesti maha pystyssä.
“Ulos. Juokseen”, heilutin kädessä roikkuvia lenkkareita, “Tiet on sen verta tukosa että sielä ei just nyt kauhiasti poljeta.”
“No varmasti, ei täälä näinkään paljo yleensä lunta tuu. Lumi yllätti Wilmingtonin”, äiti naurahti, “Mutta, Owen sano että se näki sun tulevan sen Kansasin kyyillä kotia. Eikö sun pitäny ottaa siihen vähän etäisyyttä?”

En osannu päättää oliko äidin äänessä enemmän kunhan vaan kysyn tyyppistä rauhallisuutta, vai oliko kyseessä hetki ennen myrskyä.

“No se näki oikein” tokaisin vähän olkiani kohauttaen ja aloin vetään kenkiä jalkoihin, “Se on mun..paras kaveri täälä, joten näen kuitenki paremmaksi sen että en oo se joka kääntää selän heti kun vähän tulee töyssyjä vastaan.” Vilkasin syrjäsilmällä äidin suuntaan.
“Ei me olla käsketty sua laittamaankaan poikki mitään välejä sen kanssa. Kansas vaikuttaa ihan mukavalta pojalta, mutta just nyt sillä kuulostaa olevan jotaki ongelmia niin olis ihan hyvä ottaa vähän etäisyyttä. Tutustu vaikka paremmin niihin muihin sun kavereihin tai jotain.”
“Tai, ihan vaan ehdotus, sen sijaan vietän vielä enemmän aikaa Kansasin kaa. Ja siinä samalla tutustun paremmin muihinki. Win win.”
“Tai sä voisit tutustua enemmän vaikka niihin tyttöihin siellä tallilla. Siinä vasta oliski ideaa”, äiti sano mairea hymy kasvoillaan ja nyökytteli päätä, “Oot kuitenki kohta jo seittemäntoista vuotta etkä oo vielä yhtäkään tyttökaveria tuonu kylähän.”
Pienen hetken vaan tuijotin äitiä, ennen kuin läväytin leveän hymyn kasvoilleni. “Mä meen sinne lenkille nyt,” heilautin vielä kättä ennen kuin painelin ulos ovesta ja tukin korviani etten kuullu äitin viimesiä sanoja.

Siinä olis ollu just täydellinen pieni ikkuna edes vihjaista että sori äiti mutta sen sijaan että olisin ottanu etäisyyttä Kansasiin, niin sen sijaan aloinki seurusteleen sen kaa. Tai jotain.
Kylmästä ilmasta huolimatta mun poskia tuntu polttelevan.
Niin.. Jotain sellasta. Olikohan Kansas puhunu asiasta omille vanhemmilleen vai pakeni paikalta kun tuli hetki jollon ois voinu sanoa että itseasiassa?
Painoin pipon paremmin korvien suojaksi, tehden nopean vilkaisun ympärilleni, ennen kuin hypähdin rauhalliseen hölkkään.

Tuuli heittelehti ympäri aukeaa takapihaa ja nostatti maasta lumipyörteitä mitkä katosivat samalla hetkellä raskaan lumisateen sekaan. Jopa pakkanen oli kiristyny sen verran että ulkona vallitsevaa säätä saattoi kutsua ihan talveksi. Pienet lumihiutaleet pisteli kuin pienet neulat ja suuremmat, raskaat, hiutaleet tuntu siltä kuin joku lätkisi ohuella hanskalla päin näköä.
Suupielissä sen sijaan tuntu kiristävä tunne kun hymy pyrki hanakasti kohti korvia.
Paras päivä ikinä.

Melkeen täydellinen sää. Taivas oli lähempänä selkää kuin pilvistä ja aurinko kuikuili jostaki Wilmingtonin vuorien takaa samalla kun vain pieni kevyt tuulenvire pyyhki metsän läpi. Ja aina vain parani: lämpötila oli ainakin miinuksen puolella, ja taannoisen lumimyräkän jäljet näkyivät edelleen yhtä hyvin kuin se olisi tapahtunut vasta eilen.

“Damn, so that’s how you look when you smile”, Cooper puhahti naurahtaen ja kohensi selässään keikkuvan repun olkaimia.
“Hey, I do smile every now and then… Sometimes.”
“Eeh,” toinen kommentoi ja keikutti kämmentään vaakatasossa.
Pysähdyin hyvin pieneksi hetkeksi, kunnes kohautin vain olkiani ja jatkoin lumikengät jalassa eteenpäin tarpomista. “Eikö se ollu jossaki näillä hollilla?”
“Jjoo, jossaki tässähän sen pitäis..” Cooper mutisi ja pyöritti päätään kuin pöllö skannatakseen lumista ympäristöä.

Siinä oli kyllä oma työnsä koittaa spotata yksi tietty luminen möykky keskeltä mettää, eikä musta ollu kauheasti apua kun tallin läheinen metsä oli vähän liian vieras ettäkö olisin voinut osoittaa että tuota möykkyä ei ennen ole ollut. Hetken haahuilun jälkeen kuitenkin löysimme etsimämme, tiukasti hangen syleilyyn hautautuneen snowbiken.

“...No tästä tulee kivaa…”
“Ajattele asian valoisaa puolta: Se vois olla moottorikelkka. Isompi ja vielä tiukemmin kiinni tuolla. Nothing is more fun than trying to dig up a bigger touring snowmobile up from two meter deep snow in.. uuh.. tunturi?”
“In what?” Cooper kurtisti kulmiaan.
“Tunturi. It’s like.. Kinda like a mountain, but not really.”
..A mountain that is not a mountain?”
“Well.. I guess it is a mountain but.. it’s just different. Proper mountains are like these here but tunturi is more like… Steady rise all the way to the top. And basically tunturi is only that bare top of that.. well, mountain.”
“...I feel like I got an aneurysm from that description”, toinen naurahti.
“Understandable.”

Pakkanen oli tuntunut liimanneen lumen kiinni sen alla kököttävään snowbikeen, koska sen pyyhkiminen kulkupelin päältä muistutti enemmän kiven veistämistä kuin harjaamista. Sen siitä saa kun sää välillä liikkui lähellä plussa-asteita, kunne tipahti takaisin pakkasen puolelle.

“Kiitti kun lähit muuten avuksi kaivaan ton ylös”, Cooper totesi, venytellen selkäänsä vuoronsa jäljiltä.
“Eipä mitään, pitäähän kaveria auttaa”, tokaisin samalla kun jatkoin tamppaamalla lunta ajokin keulan edestä.
“Ootko muuten huomannu flyerit kylillä? Siitä Metsästyskerhon järjestämästä tapahtumasta.”
“Kyllä mä jonku sellasen näin kun kävin kylällä… Te varmaan ootte menossa sinne?”
Toinen nyökäytti päätään. “Isä on kuitenki seuran varapuheenjohtaja, niin sen on melkein pakko olla paikalla.”
Nyökyttelin vastaukseksi. “... Vieläköhän sun isän tarjous olis muuten voimassa? Että jos mulle hankitaan se.. metsästys passi, niin vieläköhän se suostuis toimimaan sen vaatimana mentorina?”
“Varmasti!” Cooperin ilme näytti kirkastuvan parin pykälän verran. “Sen hankinta sopi sun porukoille vai?”
“Jep. Niitten mielestä se oli oikeastaan hyvä idea.”
“In that case, you really should come to that charity event.”
“.. I guess I could swing by… Didn’t that passport include both, hunting and fishing?
“Yeah, it does.”
“Most excellent. You don’t happen to have some tips on places to go fish?”
“Now?”
“Yeah.”
“...It’s cold as fuck?”
“There’s no bad weather. Only bad clothes.”
“..I'm pretty sure that the weather very recently was something to be called as bad weather.”
“Wind was rather nasty every now and then but other than that… I don’t know. I built a cosy snow shelter in our backyard. And dare I say, I did earn a pretty nice amount of money thanks to all that snow.”
“First of all, what even. And secondly, did you go around with shovel and help people?”
“Snow shelter, kinda like an igloo but a little different. And yes, but with shovel and snow..blow? Thrower? Well that thing what you push and it throws all the snow off. Not that one what is attached to truck or something”
“Both works. The one that is attached to vehicle is a snowplow.”
“Got it. But yeah, that snowstorm was at least in top ten things that has happened to me while living here.”
“...You do know you are kinda weird? I don’t mean it in a bad way! Of course. Just.. “ Cooper takelteli sanojensa kanssa yrittäessään muokata heittoaan vähemmän loukkaavan sävyiseksi.
“I take that as a compliment”, kommentoin virnistäen, “..You don’t happen to skii?”