Ronyan kirja

Olin nukkunut yllättävän sikeästi siihen nähden, että motellin sängyn jousitukset olivat todellakin parhaat päivänsä nähneet ja seinien sisällä rapisteli rottia. Kun herätyskellojen kakofonia täytti huoneen anivarhain aamulla, olisin voinut vielä hyvin kääntää kylkeä upottavassa sängyssä ja nukkua vielä tovin, mutta Ethan patisti meidät ylös.

“Nyt sitten suihkuun koko konkkaronkka”, Ethan tuumasi, “Luoja tietää koska päästään seuraavan kerran pesulle. Käyn sanomassa tytöillekin, vaikka niitä tuskin tarvitsee kahta kertaa käskeä.”

Pikasuihkun jälkeen olo oli jo hieman virkeämpi. Porukkaa laahusti yksitellen ulos aamuaurinkoon ja mutisimme toisillemme hyviä huomenia samalla, kun aloimme sulloutua autoihin.

Ensimmäinen pysähdys oli jo muutaman sadan metrin jälkeen motellin viereisellä huoltoasemalla. Tytöt lähtivät kahvin ja aamupalan hakuun samalla, kun minä ja Mikael jäätiin tsekkailemaan öljytilannetta ja renkaiden kuntoa. Kaikki näytti hyvältä; kun Harper ojensi mulle höyryävän kahvikupin ja pekonileivän, olin valmis jatkamaan matkaa.

“Yeva laittoi viestiä”, Harper kertoi, kun olimme päässeet liikenteeseen ja ajaneet jonkin aikaa, “Hevosilla on kaikki hyvin.”

“Hieno homma”, sanoin ronkkiessani aurinkolippaa parempaan asentoon. “Mahtaa niilläkin olla jännittävää. Eipä tällaisia matkoja joka päivä taiteta.”

Aurinkoinen aamu vaihtui nopeasti pilviseksi, kun ajoimme kohti New Mexicon rajaa. Auton radio särisi vähän ja jouduin pinnistelemään kuullakseni, mitä uutistenlukija oikein puhui.

“...Winter... warning remains... heavy... expected...”

“Mitä se sanoi?” kysyin ja vääntelin volumenappia. Harper pamautti nyrkkiään kojelautaan pari kertaa, ja hetken ajan särinä kuului hiljempaa.

“Heavy snow expected in Johnson and Bartlett Mesas including Raton Pass. This is winter storm warning – if you must travel, keep an extra flashlight, food and water in your vehicle in case of emergency. For the latest road conditions, dial 511 or 1.800...”

“Wait, what? Winter storm warning?” Mikael varmisti auton takaosasta, jonne radio kuului vielä heikommin. “Siis eikö jengi just pakannut shortseja ja t-paitoja mukaan?”

“Mm, joo”, hymähdin. “Onhan Texasissa lämmin.”

“23 astetta”, Kestrel virnisti haaveillen. “Katsoin just, että siellä paistaa aurinko. Ohitetaan äkkiä se typerä myrskyvyöhyke ja ajetaan aurinkoon!”

“Välillä mä unohdan, miten iso maa Yhdysvallat on...”, Mikael mumisi.

Ethania ja kumppaneita oli informoitu lähestyvästä huonosta kelistä, ja matka jatkui hyväntuulisesti. New Mexicon rajalle päästyämme olin jo nakannut aurinkolasit auton kojelaudalle ja tummanharmaat pilvet roikkuivat uhkaavina horisontissa. Harper painoi sormet kiinni ikkunaan.

“Tie on märkä”, sanoin ja nojasin eteenpäin katsoessani taivaalle. “Ei varmaan pitkä aika siitä, että on satanut. Jos se on tullut lumena, niin ainakin täällä se on sulanut pois saman tien.”

Ei aikaakaan, kun tuulilasi alkoi täyttyä pienistä pisaroista. Voimistuva tuuli tarttui autoon ja sai sen heilahtelemaan, ja hiljalleen pisarat muuttuivat räntäsateeksi.

“Sweet”, Mikael tokaisi. “Ehkä muutan tänne.”

“Jos me jäädään jumiin loskaan, tiedän kenet pistän työntämään”, sanoin. Pyyhkijät tekivät töitä pitäessään näkökenttää avonaisena ja jouduin höllentämään kaasua.

“Pitäisikö pysähtyä vaikka Amarillossa?” Hayley kysyi vaimeasti. Se selasi puhelintaan ja vilkaisi ulos ikkunasta, jossa näytti harmaalta ja hämärältä.

“Mulla on kyllä vähän nälkä”, Kestrel sanoi.

“Ethanin porukka on jäänyt jälkeen”, Harper tiesi kertoa. “Ehkä voitaisiin pysähtyä syömään, ja ne saisi otettua meidät kiinni.”

“No, katsokaa joku ravintola ja antakaa reittiohjeita”, vastasin.



“En halua -”

“Älä ole epäkohtelias, pue se nyt vaan -”

“Miksi? Näyttää tyhmältä -”

“Shut up, laita se nyt päähän, meitä tuijotetaan!”

Mikael näytti alistuneelta, kun se laski sombreron päähänsä. Tarjoilija, joka oli ohjannut meidät pöytään, näytti peukkua ilahtuneesti ja helisti marakassia.

“Miksi piti valita ravintola, jossa täytyy pitää sombreroa?” Mikael kysyi. Se huomasi, että Harper kuvasi sitä ja sen naama notkahti. “Etkai sä -”

“Laitoin!” Harper nauroi. “Kansas ilahtuu varmasti, kun näkee vähän matkakuulumisia!”

Tacojen, burritojen ja enchiladojen vuori saapui pöytään ja kaikki kävivät aterioidensa kimppuun. Meksikolaisen ravintolan lämmössä oli helppo unohtaa, että ulkona satoi kaatamalla, kunnes viimein Ethan saapasteli vettä valuvana sisään Yeva ja Jude vanavedessään.

“Hirveä koiranilma”, Yeva valitti. Se katsoi meidän tyhjiä lautasiamme ja mutristi huuliaan.

“Me syötiin jo”, Kestrel sanoi hieman pahoitellen. Ethan huiskautti kättään.

“Ei haittaa. Me voidaan hakea sämpylät huoltsikalta.”

Nähdessään Yevan ilmeen Ethan kuitenkin hieraisi niskaansa, “Tai ehkä me otetaan tästä jotain mukaan.”

Jätimme sombrerot penkeille ja kiitimme tarjoilijoita, ennen kuin marssimme ulos sateeseen. Piipahdimme nopeasti tervehtimässä hevosia, jotka rouskuttivat heiniä trailerissa autuaan tietämättöminä ulkona vallitsevasta säästä.

“Mä voin ajaa”, Hayley tokaisi. Suljin trailerin oven ja käännyin katsomaan tyttöä, jonka sinililat hiukset olivat kosteudesta laineikkaat.

“Are you sure?” kysyin ja Hayley nyökkäsi varovasti.

“Joo. Pahin myrskyalue on jo takanapäin, eikä täällä sada enää kuin vettä.”

“Okei sitten”, myönnyin. Oli toisaalta ihan mukava pistää ruuan jälkeen huilaten. “Vaihdetaan taas vaikka ennen Dallasia.”

Kestrel hyppäsi eteen Hayleyn seuraksi, ja mä asettauduin selälleni auton takaosaan. Oli helppo torkahtaa, kun Harperin sormet vaeltelivat mun hiuksissa mun pään levätessä sen sylissä.



Dallasissa olin jälleen puikoissa ja synkät pilvet olivat vaihtuneet lähestulkoon pilvettömäksi taivaaksi, joka alkoi hiljalleen taittaa oranssiin. Olimme ajaneet koko päivän ja puheenaiheet autossa alkoivat käydä vähiin.

“I spy with my little eye something that is green”, Kestrel sanoi.

“Anna kun arvaan – kaktus?” sanoin muka-yllättyneenä ratin takaa.

“No ei täällä näy muuta!”

“Vaihdetaan peliä”, Hayley ehdotti. “Tää oli jo varmaan kuudes kaktus, jota piti arvata.”

Maisemat vilistivät ohitse ja hiljalleen aloimme lähestyä Houstonia. Taivaanranta oli oranssin ja vaaleanpunaisen kirjoma ja liikenne oli alkanut rauhoittumaan, kun poikkesimme valtatieltä hieman pienemmälle maantielle.

“Oh - look, bluebonnets!”

Harper oli nojautunut ikkunaa vasten. Tien reunoilla sinisten kukkien meri jatkui silmänkantamattomiin, teksasinlupiinin kukinta-aika oli parhaimmillaan.

“Voidaanko pysähtyä, pliis? Haluan kuvan!”

“Really?” kysyin nostaessani jalan kaasulta. Auto rullasi tiensivuun ja pysähdyimme pientareelle, jokaisen matkalaisen kömpiessä matkan puuduttamin jaloin ulos autosta.

“Ne on niin kauniita”, Kestrel sanoi. Lämmin tuuli pyyhki ylitsemme ja sai lupiinit heilahtelemaan.

“Varokaa käärmeitä”, Mikael sanoi, kun tytöt kävelivät peräkanaa lupiinien keskelle ja kaivelivat puhelimia taskustaan. Mä nojailin auton konepeltiin ja katselin mailleen painuvaa aurinkoa.

“Joko kuvat on otettu?” huhuilin, kun tytöt olivat saaneet poseeraushetkensä. Kävellessään autolle Harper toi mulle maasta poimimansa lupiinin.

“Minulleko? Oi, kiitos”, virnistin ja nappasin lupiinin rintataskuuni. Harper kietoi kätensä ympärilleni ja katsoin autoa kohti lampsivia ihmisiä. “Noniin, kyytiin niinkuin olisi jo. Meidän pitää vielä pistää leiri kondikseen, kun päästään perille. Onko kukaan kysynyt Ethanilta, tarviiko hevosten kanssa apua?”

“Ethan ja naiset hoitaa”, Mikael tokaisi ja heilautti puhelintaan sen merkiksi, että asiasta oli viestein keskusteltu.

“Hyvä, voidaan keskittyä siis tärkeimpään - grillin pystyttämiseen.”

Urhea matka-auto hurahti käyntiin ja viimeinen rutistus alkoi. Texas longhornien lauma maleksi tienreunalla ja sinivalkopunaiset liput liehuivat saloissa. Kaikkialla näytti kauniilta, kuin suoraan elokuvista.

“Katsokaa!” Hayley naurahti. “Tuolla on kauppa – Liquor N Guns!”

“And this is what I call Texas, baby!” nauroin.

Kiedoin vapaan käteni Harperin ympärille. Texas, what a place to be. Olimme perillä.

Ronyan kaula kiilteli, kun se hölkkäsi areenan laitaa katoksen suojiin. Käärin vihreän flanellipaidan hihoja kyynärpäihin ja katsoessani stetsonin lipan alta aidan reunalla norkoilevaan tyttöön mun huulille kipusi virnistys.

Heilautin jalkani Ronyan kaulan yli ja liu’uin alas kun tamma vielä liikkui, ja Ronya pysähtyi kuuliaisesti saman tien kun paino katosi sen satulasta. Bootsit pölläyttivät ilmaan pölypilven osuessaan maahan ja nappasin toisella kädellä Melodin halaukseen.

“Howdy!” naurahdin. Melodi vastasi halaukseen, hillitysti mutta kuitenkin lämpimästi - tytön kirsikkaisen sävyn saaneet hiukset heilahtelivat Texasin lämpimässä tuulenvireessä.

“Pitkästä aikaa”, se sanoi ja irroittautuessaan halauksesta sen kauriinsilmät kävivät läpi mun hien ja pölyn kirjomaa naamaa aina silmistä huulille ja takaisin. “Ihana nähdä.”

Hymyilin ja käännyin nappaamaan Ronyan ohjat käteeni. Tamma astui pari askelta lähemmäs ja kyhnytti päätään mun olkapäätä vasten, ennen kuin alkoi mutustelemaan paidan hihaa.

“Niin on”, sanoin ja astuin askeleen sivulle, “Tässä on Ronya, my sweet golden nugget. Se, mistä kerroin silloin kesällä.”

Melodi ojensi kättään ja silitti tamman poskea, ennen kuin käänsi katseensa muhun.

“Ollaanhan me nähty”, se sanoi hymyillen suupielestään, ja vasta silloin muistin – ensikohtaaminen sumuisella, aamukasteisella niityllä, suoraan kuin unesta. Painoin katseeni maahan ja virnistin.

“Niin joo.”

Vaikka Melodi oli pukeutunut selkeästi kisahengen mukaisesti - sillä oli bootsit, stetson ja purppuran väriseen takkiin on kirjailtu High Rollin’ Riders – oli tytössä silti jotakin, joka sai sen näyttämään ylimaalliselta, siltä, ettei se kunnolla kuulunut tähän ympäristöön. Ja ehkä se ei varsinaisesti kuulunutkaan, sillä mitä olin ymmärtänyt ja se vähä mitä olin tyttöä oppinut tuntemaan, oli se ehkä enemmän kotonaan hulppeiden estekilpailuiden, kartanoiden, rikkaiden kilparatsastajien ja kuplajuomien maailmassa - siellä, missä mä olisin puolestani ollut kummajainen.

“Mun on pakko lähteä hoitamaan Ronya kondikseen, mutta nähdäänkö myöhemmin? Vaihdetaan kuulumiset – ja hei, meillä on leiri tässä lähellä, notskit ja grillit ja kaikki - missä te majoitutte?”

Kysymyksiä tuli virtanaan mun suusta ja Melodi nauroi. Se tarttui sormillaan stetsoninsa lippaan ja veti sitä hieman ylemmäs samalla kun se kohotti leukaansa ja hymyili.

“Me majoitutaan hotellissa”, se kertoi, enkä varsinaisesti yllättynyt. “Joo, nähdään vaan. Ois kyllä kiva jutella pitkästä aikaa.”

“Great”, virnistin. “Meitä on täällä mukana iso porukka – Harper ja Mikael, muistat varmaan leiriltä? Sitten on Hayley ja Kestrel, meidän uudet tytöt, ne on tosi mukavia, ja sitten Ethan, Yeva ja Jude, ne on vanhoja mutta mukavia myös”, selitin ja vedin henkeä, “Ja hei, iltajuhlat on tänään - voidaan nähdä siellä! Mennään vaikka porukalla pelaamaan bilistä tai jotain.”

Melodin ilme värähti hieman, mutta se korjasi sen nopeasti hymyllä ja nyökkäsi.

“No, jos se vaan sopii kaikille”, se sanoi ja mä kohautin olkiani.

“Miksei sopisi?” naurahdin. Ronya nykäisi päänsä alas ja horjahdin hieman, mutten irroittanut katsetta Melodista, vaikka lähdin jo peruuttamaan tallialueen suuntaan.

“See you later!”


Harperin olemus oli yllättävän vaisu ja vakava, kun löysin sen Spiken luota. Tyttö katsahti muhun terävästi, kun nojasin vasten aidantolppaa ja vislasin matalasti.

“Mikäs lehmityttö täällä on”, virnistin, mutta Harperia ei naurattanut. Se puhahti hiljaa ja kääntyi kiristämään Spiken satulavyötä, ja mä keplottelin itseni aidan yli sen toiselle puolelle.

“Mikä on?” kysyin ja Harper ei vastannut, sipaisi vain kasvoille karkailevia hiuksia pois kasvoiltaan. Nappasin tytön kiinni ja käänsin itseäni kohti samalla, kun kuljetin toisen käden sormet sen leuan alle ja kohotin sitä ylemmäs.

“Oh, we’re nervous, are we?”

Harperin katse oli vaikeasti tulkittava. Sen suu oli puristunut tiukaksi viivaksi, mutta sen ilme pehmeni ja huulet rentoutuivat, kun painoin otsan sen otsaa vasten.

“Hei, turhaan jännität. Sä oot helvetin hyvä, sä näytät niille”, sanoin ja kiedoin kädet Harperin ympärille. Tyttö ei sanonut mitään, mutta kietoi lopulta omatkin kätensä mun paidan laskoksiin ja huokaisi.

“Ja hei, tää on vasta eka päivä. Älä ota paineita. Illalla pidetään hauskaa!”

Harper virnisti pienesti. Painoin hymyillen huulet sen huulille, ennen kuin astuin Spiken viereen ja taputin satulaa kämmenellä.

“Noh, hyppääs kyytiin ja lähdetään ottaa alkulämmöt.”

Harper teki työtä käskettyä ja astuin askeleen pari kauemmas sen kerättyä ohjat, ihan vain jotta pystyin katsomaan ratsukkoa kunnolla. Miten hyvältä Harper näytti - miten se oli saanut Spikenkin näyttämään niin hyvältä - ja miten mun rinnassa lepatti, kun se asetteli stetsoniaan paremmin ja kääntyi sitten katsomaan mua kohti vaaleat hiukset tuulen mukana heilahdellen.

“Mitä?” se kysyi huomattuaan mun ilmeen.

“Ei mitään”, sanoin ja vedin kädet puuskaan päätäni kallistaen. “Sä vaan näytät helvetin hyvältä.”

Harper kallisti päätään. Kävelin Spiken vierelle ja otin stetsonin päästä, ja Harper tajusi vihjeen ja kumartui pussaamaan mua.

“Niin säkin olit tänään.”

Siristin silmiäni, kun Harper suoristautui.

“Olin? Mutta en enää?” kysyin, mutta Harper kannusti Spiken eteenpäin. “Hei! Answer me, woman!”

Mutta Harper näytti vain kieltä ja nauroi.



Iltajuhlan alkaessa kaikki olivat innoissaan. Ensimmäinen kisapäivä oli luonut jokaiseen edes ripauksen kisafiilistä, jopa niihin, jotka alunperin olivat vaikuttaneet puolipakotetuilta koko hommaan (en nimeä ketään, mutta esimerkiksi Hayley, Yeva ja Mikael). Tunnelma oli katossa puolin ja toisin - mäkin olin ehtinyt vaihtaa siistit vaatteet ja kammata stetsonin ja hien litistämät hiukset kuntoon (ja Harperkin loi muhun sellaisia silmäyksiä, että uskoakseni onnistuin palauttamaan statukseni takaisin hyvännäköiseksi).

Me löydettiin hyvä biljardinurkkaus, johon asetuimme porukalla. Kestrel ja Mikael kävivät tilaamassa kaikille coca-colat makusiirapeilla ja me ladottiin Hayleyn kanssa sillä välin bilispallot pöydälle. Ethan, Yeva ja Jude löysivät hyvän nurkkaloossin meidän läheltä, jossa ne imeskelivät alkoholillisia tuoppejaan ja puhuivat aikuisten asioita.

“Laitetaan nimet tänne liitutaululle”, Harper sanoi kirjoittaessaan, “Seuraava listalla pelaa aina voittajaa vastaan, ja häviäjät voi sitten halutessaan laittaa nimen jonon jatkoksi.”

“Sopii”, sanoin pyöritellessäni yhtä mailaa käsissäni ja tarkistaessani sen suoruutta.

Heartin Crazy On You lähti soimaan kaiuttimista juuri, kun näin sivusilmästäni jonkun kävelevän biljardipöytää kohti. Tunnistin tulijan jo ennen kuin kunnolla käännyin katsomaankaan.

“Ai niin, ette ikinä arvaa, kuka on täällä myös!” sanoin ja viittasin kädelläni vierelleni ilmestyneeseen tyttöön.

“Melodi! Eikö olekin hauska juttu? Mä pyysin Melodia tulee meidän kanssa pelaamaan biljardia!”

Liitu Harperin kädessä napsahti taulua vasten poikki.

Ethanilla oli pelisilmää, mun suureksi onnekseni, koska huomattuaan uuden nukkumajärjestelyn se ei ollut tehnyt asiasta suurta numeroa. Kaataessaan aamukahvia ojentamaani emalimukiin se niiskaisi pienesti ja tokaisi muina miehinä: “Taisit nukkua hyvin.”

“Joo”, vastasin ja vilkaisin Ethania, joka ei irroittanut katsettaan kahvipannusta.

“Hieno homma”, se sanoi ja nosti pannun takaisin nuotiolle, “Ajattelin vain, että eikö siellä laverilla ole vähän ahdasta kahdelle.”

No, totta puhuen, olihan siellä aivan helvetin ahdasta. Kuumakin vielä, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut aivan sietämätöntä. Oikeastaan mä nukuin paremmin nyt, kun Harper oli mun vieressä. Meinaan, toisilla ihmisillä stressi (tai joku sen kaltainen – en ole ihan varma, pystyikö mun tapauksessa puhumaan varsinaisesta stressistä) vaikutti esimerkiksi vatsaan tai ruokahaluun, mutta mulla se vaikutti yöuniin.

Sama uni toistui melkein joka yö, ainakin pääpiirteittäin. Piiskaava, kylmä sade ja auton ajovaloissa kiiltävä ase, jota pitelevä käsi nousi ylöspäin, kunnes näkyi välähdys ja korvia vihlova pamahdus kajahti ilmaan. Ruudinhaju sekoittui märän asfaltin tuoksuun ja toisinaan tuntui kuin olisin haistanut sen vielä herätessänikin. Niissä unissa Wyatt yleensä tähtäsi muhun, mutta toisinaan se oli Harper, jota kohti ase osoitti, ja joinakin öinä jouduin katsomaan, miten se valahti välähdyksen jälkeen maahan, miten märät hiukset liimaantuivat sen elottomille kasvoille ja kuinka sadevesi asfaltilla värjäytyi hiljalleen tummanpunaiseksi.

“Cooper... Cooper, herää.”

Matkailuauton pölyisten ikkunoiden lävitse siivilöityi kuunvaloa Harperin kasvoille, jotka olivat paljon eläväisemmät kuin unessa hetki sitten. Tytön kulmakarvat olivat kurtistuneet hienoisesti, kun se laski kämmenensä mun rintakehälle.

“Paljon kello on?” kuiskasin.

“Kaksi yöllä. Sä näit painajaisia.”

Harper oli liukunut laverin vieressä olevalle kapealle käytävälle ja peitto lojui sen jaloissa. Kohottauduin kyynärpäiden varaan ja tein tilaa, jotta Harper pääsi takaisin mun viereen.

“Sori, et kai sä tippunut?”

“En”, Harper kuiskasi hiljaa. Se kiskaisi ohuen peiton molempien päälle ja laskeutui makuulle. Unen jälkeinen kiristävä, paniikinomainen tunne hellitti otettaan ja huokaisin äänettömästi.

Vihasin sitä, miten Wyatt onnistui seuraamaan mukana jopa Texasiin saakka.



Ethanilla oli pelisilmää myös siinä, miten se osasi ystävällisesti mutta kuitenkin painokkaasti kieltäytyä Western Visions Magazinen pääjehun, Luke Tannerin, sponsoritarjouksesta. I mean – sponsoridiili olisi ollut upea juttu, melkein kuin lottovoitto, mutta herännyt innostus oli kuihtunut saman tien kasaan, kun Mr. Tanner oli ottanut puheeksi, että tiimiä täytyisi muuttaa ja heikoin lenkkiä potkia ulos, jotta se voitaisiin korvata Tannerin omalla ratsukolla.

“Tanner voi olla mitä mieltä tahansa, mutta minä olen sitä mieltä, ettei tätä peliä noin pelata. Me tultiin tänne tiiminä ja tiiminä me täältä myös lähdetään - voitettiin tai ei.”

“Ja mehän voitetaan”, sanoin painokkaasti Ethanille, joka imaisi loput kuplateestään ja nakkasi tyhjän kupin viereiseen roskikseen. “Meinaan – me ollaan toisina, ja ainoa joukkue, joka on meitä edellä, on Twinsaster!”

Oli ihan älytöntä, että kaikista maailman joukkueista pahimman vastuksen meille oli antanut meidän tallin kakkosjoukkue. Tai siis, ihan kai tasaväkisiä me oltiin, ei ollut varsinaisesti mitään ykkös- tai kakkosjoukkueita... Mutta meidän tiimi oli perustettu ensin, Twinsasterin sakki oli lyönyt hynttyyt yhteen vasta paljon myöhemmin.

“Ja tämä on vasta toinen kilpailupäivä. Mitä vaan voi vielä sattua, ei pidä tuudittautua liikaa siihen ajatukseen, että me ollaan tällä hetkellä toisella sijalla.”

Ethan oli välillä raivostuttavan rationaalinen ajattelija. Mä olisin kaivannut siitäkin himppasen enemmän sellaista fuck the rest, we are the best –asennetta, mutta mies pitäytyi järkeilevän tylsässä tyylissään.

Harper oli tarttunut vaitonaisesti Spiken ohjiin ja lähtenyt taluttamaan ruunaa lämmittelyalueen suuntaan. Harpoin tytön perään ja kietaisin käteni sen harteille.

“Haluatko jotain ennen kuin sun lähtö alkaa? Limua, kuplateetä? Mä voin hakea”, tarjouduin, mutta Harper pudisti päätään.

“Ei kiitos”, se sanoi ja hymyili pienesti. Viimeisiä freestyle reiningissä kisanneita ratsukoita kulki areenalta päin ja pysähdyimme hetkeksi, jotta ne pääsivät ratsastamaan ohitse. Harper suoristeli siistiä, kimmeltävää kisapaitaansa ja varasi painoa jalalta toiselle.

“Hei, leuka pystyyn. Hyvin se menee.”

“Ketä sä veikkaat, että Tanner tarkoitti?”

Harper kohotti katseensa muhun ja mä purin huultani. Niin... Ketä? Tarkemmin ajateltuna oli hankala sanoa. Meidän tiimissä oli kaksi 16-vuotiasta, yksi seniori-ikäinen ratsu ja yksi ratsastaja, jolla ei ollut mitään kokemusta westernistä paria hassua valmennusta lukuunottamatta. Me ei oltu missään määrin kovin ammattimaisia, ei kukaan meistä. Oli käsittämätöntä, että kaikista joukkueista juuri meitä oli veikattu tämän vuoden voittajaksi.

Se tuntui hyvältä, mutta se asetti ihan helvetisti myös paineita.

“Ei sillä ole mitään väliä”, mä sanoin ja vedin kädet puuskaan. “Tanner on hölmö, kun ajatteli, että me suostuttaisiin tuollaiseen.”

“Niin, mutta sponsoridiili ois oikeasti ollut iso juttu”, Harper sanoi. Se oli totta, sponsoridiili olisi ollut ihan älyttömän kova. Se olisi voinut toimia vaikka minkälaisena ponnahduslautana matkalla ammattilaiseksi – Western Visions Magazine ei ollut mikään pikkulehti, ja näkyvyys olisi ollut taattu. Mutta sopimuksen hyväksynyt olisi tuntunut väärältä, kun ehtona oli pudottaa yksi pois kelkasta.

“No, me näytetään Tannerille, että me ei tarvita sen apua matkalla tähtiin”, sanoin päättäväisesti ja virnistin. “Ehkä se muuttaa mielensä, kun näkee, miten hyvin me pärjätään. Ja siinä vaiheessa voi olla, ettei se ole enää ainoa, joka on meistä kiinnostunut.”



Harperin vuoroa odotellessani mä nojailin aidanreunaan ja pyörittelin päässäni aiempaa. Tanner oli varmasti mies, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Ihmisen täytyi olla määrätietoinen, jos se halusi perustaa jotain yhtä suurta ja menestynyttä kuin nyt vaikka Western Visions Magazine - miehellä oli varmasti bisnesvainua ja silmää nähdä, ketkä olivat kiinnostavimpia tulevaisuudenlupauksia ja ketkä taas eivät. Mies näyttikin aivan jättimäiseltä sammakolta – mielessäni näin, miten se napsi kielellään nuoria westernlupauksia sponsoroitaviksi aivan kuin pieniä kärpäsiä.

Ajatukset harhailivat Ronyaan. Se oli ollut tähän saakka niin hyvä ja hieno ja pärjännyt upeasti quartereiden ja paint-hevosten rinnalla. Samalla kun Harperia edeltävä ratsukko ratsasti areenalta ulos, tuntui kuin olisin saanut pienen sähköiskun ja tarkistin nopeasti päivämäärän puhelimesta.

Kymmenes huhtikuuta.

Tasan vuosi sitten Ronya oli tullut mulle, lihaksettomana ja edelleen talvikarvaa tiputtaen. Se oli ollut homssuinen ja vähän laihakin, mutta kiltti ja hyväluontoinen, ja vuodessa siitä oli muovautunut se kultakimpale, jonka kanssa mä kilpailin tänäänkin reiningissä Texasin auringon alla. Siitä oli tullut harrastushevonen, mutta myös tiimitoveri ja ystävä, ja se oli jotain Luke Tannerin rahojakin arvokkaampaa. Siitä pienestä, syntymäpäivälahjaksi saadusta markkinahevosesta oli tullut mun elämäni hevonen.

Harperin takki säkenöi areenan valoissa. Nojauduin aitaa vasten ja hymyilin, kun Harper ratsasti areenan keskelle.

Vuodessa olin löytänyt elämääni kaksi tärkeää tyttöä, Ronyan ja Harperin. Mitä seuraava vuosi toisikaan tullessaan?

Torstaipäivän polttavin puheenaihe ja pienoisen kitkan aiheuttaja armaan matkaseurueemme keskuudessa oli mun iho. Tyttöjen keskuudessa aihe tuntui aiheuttavan voimakkaita tunteita – niin voimakkaita, että jossakin vaiheessa Kestrel oli paiskata auton oven saranoiltaan ja mä sain aurinkorasvaa silmään (en edes ala selittämään, miten se tapahtui).

“Ei tässä ole mitään järkeä!!” Harper sanoi. Se harppoi mua lähemmäs sellaisella pelottavan tiikerin tarmolla, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kädet ilmaan antautumisen merkiksi. Harper nappasi niistä toisen alas ja veti omansa viereen.

“Miten? Miten voi olla mahdollista? Selitä!!”

Levitin käsiäni, kun Harper päästi irti. Kestrelin katse oli nauliutunut muhun ja se piteli aurinkorasvatuubia kädessään aivan kuin uhkauksena, että ampuisi mua uudelleen silmään jos en alkaisi puhua sillä sekunnilla.

“No minkä mä sille voin, että mulla on niin hyvät geenit”, tokaisin.

Minuuttia myöhemmin juoksin hurjistuneita tyttöjä pakoon heinikkoon miettien, miten helkutissa rusketus oli niille niin iso juttu. Minkäs minä sille mahdoin, että rusketuin pelkkiä säätiedotteita katsomalla? Epäonnekseni pakomatkani keskeytyi juurakkoon, jota en huomannut heinikon lomasta. Kellahdin maahan varpaitani pidellen ja Harper, joka oli siepannut aurinkorasvan Kestreliltä, hukutti mut aurinkorasvakerrokseen.



Ylimääräinen uv-suoja tuli kuitenkin ehkä loppujen lopuksi tarpeeseen. Oli toisen ja kolmannen kisarupeaman välipäivä, ja sen kunniaksi hurautimme minnes muualle kuin Freewind Farmille. Itse en tosin ainakaan pistänyt sitä pahakseni, sillä alueella oli vaikka ja mitä nähtävää ja oli kiva päästä tutkimaan paikkoja ilman, että tarvitsi huolehtia kisakiireistä.

Limua kului ihan hurjana, siis niin paljon, että pelkäsin oikeasti ajautuvani vararikkoon pelkän Coca-Colan takia. Me kuljeskeltiin kojujen luona ja hypisteltiin otsapantoja, t-paitoja ja kiiltäviä bootseja, mutta loppupeleissä oikein kukaan ei tuntunut osaavan päättää, mitä ostaa – tai sitten porottava aurinko teki ajattelusta liian hankalaa.

Kaiken sen kuumuuden keskelläkin olin kuitenkin onnistunut tekemään ajatustyötä, josta suuri kiitos kuului kyllä myös Henleylle, joka oli whatsapissa valaissut mun hitaasti syttyvää pääkoppaani. Musta tuntui, että Welcome to Texas –iltajuhlan jälkeen Melodi oli suorastaan vältellyt mua, ja laskeskeltuani yksi plus yksi aloin hiljalleen aavistelemaan, missä mätti.

Harper sujahti mun viereeni ja kietoi nihkeän käsivartensa mun aivan yhtä nihkeän käsivarren ympärille.

“Hayley löysi meille varjopaikan!”

“Luojan kiitos”, puuskahdin.

Sivummalla oli pari puuta, joiden varjossa oli muutamia pöytiä ja tuoleja sikinsokin. Hayley oli istunut niistä yhteen ja sai pian seurakseen mut, Harperin, Mikaelin ja perässä tulevan Kestrelin, joka oli ainoana löytänyt jotain ostettavaa pienestä paperikassista päätellen.

“Uusi vyö”, se ilmoitti, kun Harper osoitti sormellaan kassia tytön käsipuolessa. “Siinä oli niin ihana solki, etten voinut olla ostamatta!”

Kestrel alkoi esitellä ostamaansa vyötä, ja mä vilkaisin Mikaelia, joka pyyhki otsaansa.

“Mä kuolen”, se pihisi. Hymyilin myötätuntoisesti, vaikka mustakin tuntui siltä, että olin lähellä pistettä, jossa sulaisin lätäköksi Teksasin rutikuivaan maahan.

“Haetaanko jäähilejuomat? Tytöt, haluutteko te, mä ja Mikael voidaan käydä hakemassa?”

Kukaan ei kieltäytynyt tarjouksesta, ja niin mä ja Mikael suunnattiin kohti jäähilekojua, jonka eteen oli kerääntynyt pitkähkö jono. Se ei kuitenkaan haitannut mua, koska halusin jutella Mikaelin kanssa kahden kesken.

“Hei kuule”, aloitin katsellessani Mikaelin pullistelevaa otsasuonta. Se varmaan räjähtäisi, jos lämpötila nousisi vielä asteenkin. “Miten sä ja Kansas sovitte, että te seurustelette? Kävittekö te koskaan sellaista keskustelua?”

Mikael kääntyi hitaasti katsomaan mua vähän sen näköisenä, ettei tällaisista asioista ollut sopiva puhua jos mittari näytti yli kymmenen astetta lämmintä, mutta se kuitenkin kohautti olkiaan pienesti.

“No... Joo, kai me käytiin. En mä enää kunnolla muista, miten se meni.”

Mikaelin korvat punehtuivat selkeästi muunkin kuin pelkän auringon vaikutuksesta, mistä päättelin, että se taisi kuitenkin muistaa, muttei halunnut kertoa tarkempia yksityiskohtia. Ei sillä, että se olisi mulle kuulunutkaan, mutta halusin vain vähän apua omassa tilanteessani.

“Okei”, sanoin ja mietin, oisko mun pitänyt leyhytellä Mikaelia mun stetsonilla tai jotain, koska se näytti nyt siltä, että sillä oli TODELLA tukala olla, “Ja se siitä?”

Mikael näytti vähän hämmentyneeltä ja raapi niskaansa, kohauttaen olkiaan nyt vähän ponnekkaammin.

“Joo? Tai siis, ei siinä mitään fanfaareita ja vuosisadan juhlia alettu järjestämään, jos sä sitä meinasit?”

“No en ihan”, naurahdin vähän ja varmistin, että tytöt olivat yhä pöydän ääressä eivätkä kuuloetäisyydellä, “Mä vaan – muistatko, mitä puhuttiin silloin metsästysmajalla? Tai, kun musta tuntuu, ettei se ehkä sittenkään riitä. Siis, että on vaan ja pitää hauskaa.”

Jono oli liikkunut sen verran, että aloimme olla jo lähellä tiskiä. Mikael silmäili listaa eri mauista, mutta kohotti kulmaansa sen merkiksi, että se kuunteli.

“Joo”, se sanoi äänensävyllä, joka kehotti ‘jatka’.

“Mä siis, tai kun oon ajatellut”, sanoin ja käännyin itsekin tuijottamaan listan kohtaa jossa luki hailakanpunaisella STRAWBERRY & LIME, “Musta tuntuu, että se ei riitä Harperille, ja mä mietin, että mitä mun kannattais tehdä.”

Mikaelin huulet liikkuivat hiljaa, mutta mitään ei kuulunut. Toivoin, ettei se manannut mitään suomalaisia shamaaniloitsuja, joilla se saisi salaman iskemään muhun jotta se pääsisi pois tästä piinasta, jossa olin nakittanut sen yhtäkkiä jonkin sortin parisuhdeneuvojaksi, mutta lopulta se kääntyi huokaisten muhun päin.

“Sun pitää tehdä silleen, kun susta tuntuu parhaalta. Parisuhde on kahden kauppa. Jos susta tuntuu, että sä et halua seurustella, niin ei sun kannata seurustella vaan sen takia, että Harper haluaa.”

Meidän edellä olevat tyypit väistyivät pois tieltä ja pisamanaamainen myyjä heilautti kättään meille.

“Mitä saisi olla?”

Mikael oli onneksi paremmin kartalla kuin mä ja lateli tilaukset ulkomuistista, kun mä jäin pyörittelemään päässäni sen sanoja.

Harperin ostama kortti oli välitön hitti, sillä kolmanteen kisapäivään lähti varsin hermostunutta porukkaa, ja tyypiltä toiselle kulkeva kortti joka kailotti Justin Bieberin Babya aina avatessa lievensi kisajännitystä mukavasti huumoriarvollaan. Tai ei ihan kaikkien osalta – jossain vaiheessa Yeva näytti siltä, että jos se kuulisi vielä kerrankin oh-ooh-whoa-oh-oh-oh -alkuhuokaisun, se repisi koko kortin atomiakin pienemmiksi paloiksi.

Oli kuumin päivä, jonka olimme tähän asti Texasissa viettäneet. Aloin hiljalleen uskoa Mikaelin maanpäällinen helvetti –puheisiin, sillä olinpa missä tai miten päin tahansa, olo oli sietämättömän hikinen ja tuskainen. Lääkintämiehillä oli paljon hommaa, kun katsomoon ja markkina-alueelle pyörtyneitä ihmisiä raahattiin ensiaputelttojen suojiin saamaan helpotusta kuumuuteen. En myöskään kyseenalaistanut laisinkaan huhua, jonka mukaan joku kilpailijoista oli lyyhistynyt keskelle trail-in-hand –rataa.

Mä sentään pysyin selässä koko oman suoritukseni ajan, mutta me jäätiin silti Ronyan kanssa niukasti alle puolivälin. Helle ja reipas kisatahti alkoivat selvästi verottaa myös Ronyaa, joka ei ollut vielä vastaavanlaiseen koetukseen tottunut. Kuudes sija kirpaisi enemmän kuin näytin ulospäin, mutta olin siitä huolimatta ylpeä Ronyasta, joka rankkoihin olosuhteisiin nähden yritti parhaansa.

Harper tarjoutui hakemaan meille jäätelöt, ja mä jäin vielä letkuttamaan Ronyan jalkoja. Ihmisiä kulki edestakaisin varikkoalueella ja kovaäänisten kuulutukset kaikuivat pitkin pätsin lailla hohkaavaa hiekkakenttää. Stetsonin lipan alta erotin, miten lähellä seisova hahmo laski jalkansa aidan alimmalta lankulta maahan ja lähti askeltamaan kohti.

Suoristauduin katsoakseni, kuka lähestyi. Henkilö oli kasvoilta tuttu, muistin nähneeni sen kilpailevan cuttingissa, mutta miehen nimi ei yrityksistä huolimatta tullut mieleeni. Se oli arviolta nelissäkymmenissä ja mua lyhyempi (salaa ilahduin vähän siitä huomiosta), ja päästyään lähemmäs se nyökkäsi lyhyen tervehdyksen. Vastasin viemällä sormet stetsonin lipalle ja väänsin sitten vesiletkun sammuksiin.

“Vai on tämä Akronia”, mies sanahti tyynesti. “Mr. Miller, oletan?”

Nyökkäsin ja ojensin käden miestä kohti, mihin se vastasi rennolla kädenpuristuksella.

“Tyler Andrews.”

Silmäilin miestä, joka oli vienyt katseensa takaisin Ronyaan, ja samassa muistin sen ja sen hopeanharmaan hevosen. Se kilpaili samassa tiimissä Robert Centerin kanssa – yup, juuri sen Robert Centerin – ja hetkeksi mun ylitse pyyhkäisi outo epäilys siitä, mitä miehellä mahtoi olla mielessään.

“Mielenkiintoinen hevonen”, mies sanoi. “Tämähän oli risteytys?”

Mun mieli synkkeni asteen ja huomaamattani olin ottanut hieman ryhdikkäämmän asennon, aivan kuin valmistautuen siihen, että pian tämä Tyler Andrews yhtyisi samaan soraäänten kerhoon, joka Ronyaa oli arvostellut jo taannoisissa WRJ-Cupeissa. Mies kuitenkin ojensi kätensä Ronyan haisteltavaksi ja silitti sen poskea, ja sen kasvoilla näytti häilyvän uteliaisuus.

“Joo, onhan se”, vastasin ja vein kädet taskuun. “Englannintäysiverinen ja batakinponi.”

“Kiinnostava yhdistelmä”, Tyler sanahti. Sen vilkaisi mua silmäkulmastaan, ennen kuin astahti taaksepäin ja silmäili Ronyaa vielä kerran kunnolla.

“Niin”, sanoin värittömästi, koska mulle oli edelleen epäselvää, millä aikeilla Tyler oli liikenteessä. “Molempien rotujen hyvät puolet yhdistettynä. Nopeutta täysiveriseltä ja varmajalkaisuutta batakilta. Vähän ehkä olisi saanut periä lisää räjähtävyyttä kyllä.”

Tyler Andrews ei vaikuttanut maailman puheliammalta mieheltä. Se nyökkäsi juuri ja juuri sen verran, että sen erotti, ennen kuin astahti sivuun ja risti kätensä kevyesti. Oli vaikea tulkita, mitä sen mielessä liikkui, kun se nojautui aidantolppaan ja kohensi stetsoninsa asentoa.

“Ostin hiljattain varsan tästä tammasta.”

Siristin silmiäni ja mietin, oliko helle pehmittänyt mun päätäni liikaa, mutta Tyler jatkoi: “Se kääntyy viisivuotiaaksi, mutta raakilehan se vielä on. Hieno hevonen, kompakti rakenne ja hyväluonteinen.”

Olin unohtanut hengittää, ja vetäistessäni nopeasti keuhkot täyteen ilmaa Tylerin kasvoilla kävi jokin hymyntapainen.

“Ai?” sanahdin ja katsoin Ronyaa, joka ravisteli päätään ja alkoi nyhtää heinäverkosta itselleen välipalaa täysin välinpitämättömänä siitä, että sen lasta kehuttiin parhaillaan. “Olin kyllä tietoinen, että Ronya on varsonut kerran. Se on siis sulla, vai?”

Tyler nyökkäsi ja käänsi katseensa kohti kilpa-areenaa.

“Kyllä. Kiinnosti nähdä, millainen sen emä on”, mies sanoi, vilkaisi mua ja suoristautui. “Jos satut joskus Kanadaan, poikkea ihmeessä katsomassa.”

“Sure I will”, vastasin pienen hymyn kera. Niillä puheilla kättelimme ja Tyler Andrews poistui paikalta yhtä salaperäisesti kuin oli saapunutkin.

Olisihan se hienoa nähdä Ronyan jälkeläinen, vaikkakin se tarkoittaisi astelemista Robert Centerin kotipuoleen.



“Paljon onnea Cooper!”

Videokuva heilahteli, kun koko perhe yritti änkeytyä yhtä aikaa ruudun äärelle. Amy vilkutti ja Colinin nenä näkyi Amyn päälaen takaa, kun se kurkotteli pikkusiskonsa yli.

“Teillä on mennyt hienosti”, isän ääni kuului taustalta. “Ollaan katsottu koko perhe televisiota yhdessä. Äiti on ottanut ne nauhalle.”

“Kiva juttu”, sanoin ja virnistin. Olimme parhaillaan Texas Ranger Outdoors -nimisessä eräliikkeessä, jonka ilmastointi tuntui suorastaan taivaalliselta. Mikaelilla ja Ethanillakaan ei tuntunut olevan kiire takaisin.

“Olisi voinut kyllä mennä vielä paremminkin, mutta no can do.”

“Teillä on mennyt tasaisesti, hyvin olet suoriutunut. Turhaan harmittelet”, kuului Clyden ääni jostain taustalta. Mä hymyilin pois päin kamerasta ja huokaisin lyhyesti.

“Miten ajattelit viettää syntymäpäivän iltaa? Kiltisti sitten, ei mitään tyhmyyksiä”, äiti tiedusteli. Hieraisin niskaani ja virnistin.

“Ihan nätisti vaan. Lähdetään kohta takaisin leiriin ja nukkumaan.”

“Tuota et usko itsekään”, isä kommentoi ja nauroin.

“No, ehkä pelataan korttia nuotion ääressä!”

“No hyvä! Muista rentoutua. Sitten kun palaat, meillä on sinulle yllätys”, äiti hymyili. Kohotin kulmiani.

“No? Mitä, kertokaa!”

“Ei me nyt kaikkea kerrota”, äiti tokaisi. “Mutta mummo ja Greg tulevat kylään.”

Vai niin. Isovanhempien kyläily ei sinällään ollut kauhean yllättävää, mutta päätin olla kyselemättä enempää.

“Okei. No, nähdään maanantaina. Ja katsotaan, jos sitä sunnuntaina räjäyttäisi potin.”

“Isän poika”, kuului tyytyväinen vastaus.

Kun kevät vihdoin alkoi saada niskalenkkiä ikuisuudelta tuntuneen ajan kestäneestä talvesta ja lämpötilat alkoivat pysytellä plussan puolella öisinkin, luonto ja kaikki ympäröivä muuttui ja heräsi henkiin. Sama efekti oli havaittavissa myös Twin Falls Farmilla: uuden tallinomistaja Statlerin saavuttua tallin dynamiikka muuttui ja henkiin heräsi kaksi yllätysvarsaa sekä Yevan herttaisen raivokas puoli, joka ajoi talikon kanssa liian äänekkäästi hengittäviä nuoria ulos tallista, varmaan kostaakseen edes jollekulle sitä, että se puolestaan oli joutunut muuttamaan pois päätalon nurkista.

Statler oli kieltämättä ilmaantunut todella yllättäen. En tiedä, oliko Ethankaan ollut ihan kärryillä mitä tapahtuu (enkä varsinaisesti voinut sitä siitä moittia, koska olihan tässä lievästi sanottuna ollut vähän kaikenlaista), mutta niin vain Twin Falls Farmilla pörräsi nyt yhtäkkiä varsin puhelias ja varsin erikoinen nainen, joka sopi joukkoon ainakin siinä suhteessa, ettei silläkään tainnut olla käsitystä oikein yhtään mistään mitä oli meneillään. Pakko myöntää, että aluksi, hyvin lyhyen ajan, olin suhtaunut melko epäilevästi Statleriin – se johtui Bettystä, koska vaikka mulla ei hirveästi ollut vertailukohtaa, voisin sanoa että Betty oli ollut helposti maailman paskin tallinomistaja. Se, että se tappoi yhden hevosen, oli vain jäävuoren huippu. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että Statler oli Bettyn täysi vastakohta, mikä oli suuri helpotus.

Tallissa oli valoisaa ja siistiä. Katselin ohikulkiessani Spiken ja Ronyan karsinan oviin kiinnitettyjä ruusukkeita ja mua alkoi heti hymyilyttää. Me oltiin Harperin kanssa mallailtu niitä paikoilleen vaikka kuinka kauan ja nyt ne loistivat kunniapaikoilla, muistuttamassa kaikkia meidän kilpailumenestyksestämme. Mustavalkokopio lehtijutusta, jossa kerrottiin Twin Falls Farmin joukkueiden ykkös- ja kakkossijoista, oli kehystetty ja löytänyt paikkansa satulahuoneen seinältä (sen jälkeen, kun sitä oli ensin suurennettu roimasti – mun mielestä oli vähän väärin, että Wild Hawksien voittaessa artikkelille varattiin kokonainen aukeama, kun meidän voitostamme kerrottiin pienellä ilmoituksella apulantamainoksen ja säätiedotteiden välissä), ja olo oli melkein kuin kansallissankarilla.

Ainoa asia, joka särötti hiukan muutoin iloista ja lämmintä tunnelmaa oli Rainin poismeno, mutta sentään kaikki tiesivät, että Rain oli saanut arvoisensa lähdön. Ethan tietystikin suri ja kaipasi hevostaan, vaikkei se sitä ulospäin näyttänytkään. Hevosmiehenä sekin kuitenkin tiesi, että luopuminen kuului osaksi tätä elämäntyyliä.

Penkoessani tallikaapista jotain ohuempaa takkia kuulin kolinaa ja juoksuaskelia tallin käytävältä. Kohottaessani katseeni Statler oli jo pyyhkäissyt ovesta sisään - sillä oli kädessään kanaverkkoa ja halko, ja hetken ajan vanhat traumat (oikeasti, Bettyn jäljiltä voi puhua traumoista) puskivat pintaan ja pelkäsin että tämä oli se hetki, kun Statler paljastuisi psykopaatiksi ja kolauttaisi musta ilmat pihalle. Se kuitenkin pysähtyi nähdessään mut ja räpytti käsiään aivan kuin olisi yrittänyt lähteä lentoon.

“Hevosia irti pihalla! Äkkiä!!”

Nappasin nopeasti farkkutakin mukaan, löin kaapin oven kiinni ja riensin Statlerin perässä pihalle. Ronya, joka odotti ulkona kärsivällisesti varusteet päällä, että lähtisimme maastoon, nosti päätään ja höristi korviaan. Skannasin katseellani pihamaan, joka ammotti tyhjyyttään ja käännyin katsomaan Statleria.

Nainen osoitti sormellaan eteensä ja katsoi mua ihmeissään.

“Tuossa noin! Ota se kiinni!!”

Käännyin uudestaan katsomaan pihaa. Ronya katsoi mua uteliaana ja haukotteli sitten. Tajusin mistä oli kyse ja naurahdin huvittuneesti.

“Aa, ai Rony vai? Joo, jätin sen tohon odottamaan, kun menin vaihtamaan vaatteita.”

“Se ei ole kiinni missään!”

“Ei sen tarvitse”, selitin ja kävelin tamman luo ja nostin maassa roikkuvat ohjat käteeni. “Se pysyy paikallaan kyllä, se on fiksu tyttö.”

Käännyin vilkaisemaan Statleria, joka oli rentouttanut kroppansa ja roikotti käsissään olevia tavaroita reisiään vasten. Vetäisin farkkutakin päälle ja nousin Ronyan selkään.

“Mitä puuhaat?” kysyin kulmaani kohottaen. Statler nosti halkoa ylemmäs ja hymyili.

“Hyönteishotellia!”  

“Hyönteis- mitä?”

“Hyönteishotellia! Laitan tämän talon taakse seinään. Ötökät voi mennä sinne suojaan ja pesimään!”

Statler näytti innostuneelta. En ollut koskaan kuullut mistään hyönteishotelleista, mutta päätin olla kyselemättä enempää ja antaa naisen puuhastella omiaan.

“Okei. No, hauskaa rakentelua.”

“Kiitos!”

Statler meni menojaan ja katsoin naisen perään, ennen kuin kannustin Ronyan käyntiin kohti metsäpolkua.



Farkkutakki osoittautui juuri sopivaksi valinnaksi. Sää oli pilvetön eikä tuullut, ja aurinko lämmitti harvan mäntymetsän läpi mutkittelevaa polkua. Muuttolintujen huudot ja solisevat vuoristopurot loivat rauhallisen melodian, joka seurasi mukana, kun ratsastin rauhallisesti eteenpäin.

Ronyakin oli rentona, kunnes parin kilometrin jälkeen sen aistit virittyivät ja se nosti päänsä ylös korviaan höristäen. Tähystin sen katsomaan suuntaan – olin usein nähnyt näillä suunnilla kauriita, mutta myös mustakarhut olivat heränneet enkä todellakaan halunnut törmätä sellaiseen. Tumma, suuri hahmo liikahti puiden välistä ja ensin luulin sen olevan hirvi, mutta sitten otus tervehti meitä hirnahduksella, ja Ronya päästi pitkän hörähdyksen.

Vasta, kun Yumin hahmo kohottautui kumarasta, hoksasin hevosen Boeksi. Yumi oli käpertynyt istuma-asentoon pienen kivenlohkareen päälle ja se pyyhki nopeasti poskiaan ennen kuin kääntyi katsomaan meihin päin. Ratsastin lähemmäs, kunnes pysäytin Ronyan ja hymyilin Yumille.

“Hello partner”, virnistin ja ristin käteni satulan nupin päälle. “Mitä sä täällä istut?”

Yumi hymyili pienesti. Se näytti tavallista pienemmältä istuessaan kiven päällä ja se kääntyi silittämään Boen turpaa.

“Mä vaan mietiskelin”, se sanoi. Sen surkea olemus ja vähän alakuloinen äänensävy, jota se urheasti yritti peitellä, saivat mut säälimään sitä. Arvatenkin se murehti Boen yllätyslapsia.

“Suotta mietiskelet. Hyppää satulaan ja tuu meidän kanssa maastoilemaan. Ajattelin kiertää Red Rockin ja palata tallille peltojen kautta.”

Yumi näytti empivän vähän ja huiskautin kättäni.

“Ei ne asiat vatvomalla parane. Jos siis mietit Hadeksen ja Louisan varsoja. Sitä paitsi kivempaahan se on, että hevosia välillä syntyykin, eikä aina vaan kuolla kupsahtele!”

Yumi hymyili vähän. Se ponnisti itsensä Boen selkään ja virnistin tyytyväisenä. Ronyakin oli iloinen saatuaan seuraa, ja tamman askellus muuttui paljon reippaammaksi, kun lähdimme ratsastamaan loivaa alamäkeä kohti Red Rockia.

“Teillä oli kuulema kivaa Texasissa”, Yumi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sen ilme oli hieman piristynyt ja vilkaistessani sitä se hymyili siihen tapaan tietäväisesti, että arvasin että se oli jutellut Harperin kanssa.

“Oli, juu”, hymyilin, varmaan vähän liian leveästi, koska Yumia nauratti.

“Onnea teille”, se sanoi ja nyökkäsin.

“Kiitos. Olihan se ihan ansaittu voitto!”

“En mä sitä tarkoittanut, höhlä!”

Nauroin ja jatkoimme juttelua tallin tapahtumista. Kansasin vahtivuorolla Keith oli pakannut kamansa ja hävinnyt tallilta (Kansas väitti, ettei sillä ollut mitään tekemistä asian kanssa) ja tilalle oli muuttanut joku Antonio-fusilli-mikälie italialainen heppu, josta mulla ei ollut vielä syntynyt oikein minkäänlaista kuvaa. Myös Statler käväisi puheenaiheena, lähinnä siten, että kumpikin kerroimme ääneen kuinka ihanaa oli saada tallinomistajaksi joku, joka ei luonut negatiivista ilmapiiriä pelkästään hengittämällä.

“Me ollaan menossa Harperin kanssa tänään ulos hengailemaan. Haluutko liittyä seuraan?” kysyin, kun ratsastimme jo takaisin tallille päin. Yumi vaikutti olevan sen verran stressaantunut viimeaikojen tapahtumista, että ehkä sille tekisi hyvää viettää aikaa ulkona. Enkä uskonut, että Harperkaan pistäisi pahakseen, vaikka alunperin olikin puhe että oltais menty vain kahdestaan – Yumihan oli sen hyvä kaveri.

“Ois kyllä kiva”, Yumi hymyili. “Mutta mulla on vähän kaikenlaista tekemistä, en tiedä ehdinkö mä...”

“Ei, kun tuu nyt ihmeessä! Voit hypätä tallilla mun kyytiin, niin käydään hakemassa Harper ja keksitään sitten jotain. Velvollisuudet voi odottaa hyvin huomiseen!”

Tallipiha häämötti edessäpäin ja vasaran äänet kaikuivat kauas tielle asti. Statler oli varmaan päässyt vauhtiin hotelliprojektinsa kanssa.

“Hmm, no katsotaan”, Yumi sanoi. “Mä oon omalla autolla ja mun pitää joka tapauksessa mennä käymään kotona, mutta laitan vaikka viestiä myöhemmin missä ootte.”

“Sure”, sanoin ja hymyilin. “Nähdään siis illemmalla!”