Mad with Maddy

”Tom, please. Don’t do it”, anelen palanen kurkussani pitäen käsiäni hieman edessäni miehen silmien lukkiutuessa omiini. “MaddyPatty, I really need to”, toinen sanoo pyöräyttäen pari kertaa kädessään olevaa vasikoiden polttomerkintään tarkoitettua metallia. “You are the one who doesn’t leave me any other choice”, mies jatkaa tumma ilme kasvoillaan. Otan askeleita hitaasti taaksepäin samaa tahtia kuin Tom lähestyy minua. Polttopää hohkaa punaisena ja olen nyt ladon nurkassa jumissa. ”You chose the hard path. Will this too be hard or the easy way”, Tomin ääni suhisee korvissani. En oikein kykene jäsentämään ajatuksia mihinkään suuntaan. Mun aivot taitavat mennä johonkin selviytymistilaan, sillä mä en enää edes tiedosta mitä tapahtuu.

Taidan tietoisesti hengittää ekaa kertaa vasta sitten, kun Tom vihdoin tipahtaa vierelleni tyytyväisesti murahtaen irrottaen otteensa mun lantiosta. Mua sattui kaikkialle ja yritän pidätellä silmiin kohoavia kyyneleitä. “Remember Maddy. You. Are. Mine”, Tom toteaa painoittaen joka sanaa, noustessaan olkien päältä ylös vetäen myös housut takaisin jalkaan. En kykene tekemään muuta kuin nyökkäämään ja tuijottamaan käsiäni. Ranteet ovat punaiset köydestä. Hieraisen niitä varovasti, kuin ne eivät olisi mun omat. Nostan katsettani tuijottamaan Tomin loittonevaa selkää antaen kuumien kyynelten valua poskiani pitkin maahan. Onneksi karja on jo siirretty sekä mun oli tarkoitus huomenna lähteä muutenkin, joten ei kukaan varmaan ihmettelisi jos liukenisin paikalta jo aikaisemmin? Mä en kykene olemaan tilalla sekuntiakaan kauempaa!

Olen pakannut autoni jo iltapäivästä, joten mun ei tarvitse kuin hiippailla autolleni ja tarkistaa, ettei asuinrakennuksissa ollut valoja päällä. Hammasharjan ja -tahnan jääminen tänne on pienin murheistani. Varmistettuani reitin selväksi, hyppään Chevyn kuskin paikalle ja parahdan kivusta. Kankku on aivan älyttömän kipeä, en yhtään ihmettelisi vaikka polttojälki nyt vielä tulehtuisi. Parasta olisi varmasti olla vain perse pystyssä, mutta siihen ei ole nyt aikaa tai varaa. Mun on pakko päästä pois täältä! Käynnistän lava-auton, ja käännän sen mahdollisimman hiljaa hiekkapihalla lähtien rauhallisesti kädet täristen kohti isoa tietä - kohti kotia. Onneksi en ollut ottanut Peachia mukaan tälle viikolle, muuten olisi voinut olla hieman ikävä tunnelma kääntyä ensin Twin Falls Farmille ja siitä vasta kotiin. Enkä olisi ehkä edes muistanut ottaa tammaa mukaan tässä olotilassa.


Mä olen viimeiset viisi tuntia itkenyt putkeen. Onnekseni ei ollut täysin pimeää koko yönä, joten väsymys ei ehtinyt painaa päälle. Polttomerkki piti myös oikein hyvän huolen siitä, etten vahingossakaan nukahtaisi. En olisi ikinä uskonut mun kykenevän ajamaan viittä tuntia yhteen putkeen kankku tulessa. Kuitenkin päästessäni autotalliin uuvahdan aivan totaalisesti. Onneksi autotallin ovi on sähköinen ja se sulkeutuu napin painalluksella. Mä oikeasti olen vihdoin kotona. Kaikki se jännitys ja pelko purkautuu nyt oman kodin turvassa. Mä en todellakaan tiedä, miten mä selviydyin kotiin asti. Ihan varmasti ajoin vähintään kolmea punaisia päin matkalla ja aiheutin kolaritilanteita. Musta nimittäin tuntuu, kuin en olisi ajanut laisinkaan. Mä vaan jotenkin päädyin kotiin. Nojaan päätäni käsiini ja hytkyn hetken paikoillani. Kyyneleitä ei ole enää laisinkaan jäljellä. Kroppani alkaa tärisemään, ja tuntuu ettei mussa ole enää yhtään voimia. Mä en millään jaksa avata auton ovea ja jos yrittäisin täältä nousta, olen aika varma ettei jalat kantaisi.

Tyhjyys.

Oletko koskaa miettinyt miltä tuntuu, kun et tunne mitään - mutta silti tunnet kaiken? Yeah, me neither - until now. Tuntuu kuin eläisin simulaatiossa tai automaatilla päivästä toiseen. En saanut nukutuksi, mikäli nukahdan painajaiset alkavat heti. Silmäpussit tuntuvat roikkuvan jo leuassa asti. Syöminen on myös kunnon pakkopullaa, jokaista suupalaa joutui miettimällä miettimään ja pureskelemaan kunnolla ennen kuin sen saa nielaistua. Sentään nyt ei enää tarvinnut keskittyä erikseen hengittämiseen, vaan se alkaa käymään jo rutiinina.
”Maddy hey”, ääni kaikuu päässäni ja nostan katseeni lattialla olevasta heinänkorresta ääntä kohden. Jude katsoo minua silmät huolta täynnä. Ethan oli varmasti hänellekin kertonut Kansasin kyselleen perääni. En edelleenkään tiennyt mistä oli kyse.
”You’ve been like that couple of minutes now. Is everything okay?”
”Yeah, yeah. Just tired. Pulled an all-nighter. Wasn’t smart”, pakotan kasvoilleni väkisin jotain hymyntapaista, joka tuntuu riittävän tällä kertaa. Kädessäni on edelleen Peachin suitset odottamassa laskevani ne telineeseen. Heti Juden poistuttua satulahuoneesta huomaan pääni notkahtavan tuijottamaan jälleen lattiaa.


Uni ei tule. Tunnen pakottavaa tarvetta lähteä kävelemään metsäpolkua pitkin, jota mielestäni ei ole ennen ollut. Se lähtee takapihalta, eikä voi jatkua hirveän pitkälle - eihän takana olevan metsikön pitäisi olla hirveän suuri. Se vain jakaa kaksi asuinaluetta. Kuu valaisee juuri sen verran, että näen kulkea polkua pitkin. Joka askeleella sydän tuntuu hakkaavan hieman kovempaa rinnassa, mutten kykene pysähtymään tai kääntymään ympäri. Metsä on hiljainen, ehkä jopa liiankin. En kuitenkaan ehdi keskittymään siihen sen enempää - pakottava tunne edetä on vahva.

Edessäni kohoaa vaikuttava verkkoaita. Se ei näytä vanhalta, metalli hohtaa kuunvalossa. Korkeutta sillä on oltava ainakin kolme metriä, sillä vaikka kohotan käteni ylös sitä vasten, en yllä toiselle puolelle. Tuijotellessani sormenpäitäni huomaan sivusilmällä liikettä aidan toisella puolella ja vedän käteni nopeasti lähelle rintaa, kääntäen katseen liikkeen suuntaan. Jähmetyn tämän jälkeen täysin, yrittäessäni nähdä pimeyteen. Pian kuulen kahden miehen keskustelevan toisilleen, mutten saa sanoista millään selvää. Mun tarvisi päästä lähemmäs. Ennen kuin ehdin alkaa lähteä enempää sotasuunnitelmaa tekemään hätkähdän tuntiessani käden olkapäälläni. Käännän katseen varovasti koskijan sormenpäistä käsivartta pitkin kohti henkilön kasvoja. Ne näyttävät tutuilta, mutta joudun hetken käyttämään vähäisiä aivosolujani ennen kuin nimi tulee päähäni.
”Maverick, what the hell are you doing here?” sihahdan kiukkuisesti. En uskalla puhua lujempaa, sillä miesten mumina aitojen sisäpuolella jatkuu yhä.
”I could ask you the same”, nuori tokaisee rauhallisemmin kuiskaten. Mitäköhän täällä on meneillään?
”I live close by and wanted to go for a walk”
”That’s weird since I live right there and last I knew you didn’t live close”, Maverick kuiskaa osoittaen taaksemme ja siellä todentotta paistaa valot. Eihän se ollut mahdollista?
”But I just left my place like five minutes ago. Is not possible I’ve walked miles and over the road”, ääneni kohoaa huomaamattani ja kauhuksemme meitä päin pian osoittaa taskuvalo. ”Is someone there?” kuuluu huuto ja valokeila alkaa lähestymään uhkaavasti.
”We should run”, Maverick kuiskaa ja ennen kuin ehdin reagoimaan nuori urheilijatähti on jo hävinnyt metsän pimeyteen.


Tiedän, etten nähnyt unta. Pyjamahousujeni lahkeet ovat mudassa ja.. Onko tuo verta? Haukon syvään henkeä, kun tarkastelen pöksyjä lähempää - ja kyllä. Punaisuudesta ei voi erehtyä, verta se on. Mutta kenen? Omaani se nimittäin ei ole - ihossa ei ole pienintäkään haavaumaa missään. Minun on pakko käydä takapihalla ja katsomassa polun alkua. Mutta sitä ei enää ollutkaan - mutta metsässä näkyy nyt metallin hohde aina auringon puskiessa esiin pilviverhon takaa. Eihän aidat voi itsestään liikkua, eihän?

Kaksi viikkoa on mennyt melko pitkälti istumista välttäen, kipulääkkeitä popsien ja siteitä vaihdellen. Työpöytäni on nyt säädetty siihen, että saan töitä tehtyä seisten. Se tuntuu helpottavan. Onneksi Quinnin selässä olo ei hirveästi sattunut. Tamma tuntuu muutenkin olevan hauska persoona, vaikka joudun varmasti hieman tottumaan hevosen silmäpuoleuteen. Meillä on takana jo muutama mukava rento maasto ja tuntuu hyvältä päästä hevosen selkään miettien jotain muuta kuin Nevadassa sijaitsevaa latoa. Tiesin Tomin olevan vähän kajahtanut eron jäljiltä, mutta näin pahasti? Ei ikimaailmassa. Tuputtelen irvistäen desinfiointiainetta polttomerkkiin, ennen kuin laitan päälle uudet vanulaput ja sideharsot. Saadessani operaation valmiiksi huokaisen syvään ja suuntaan sivuovesta pihalle. Koko matkan tuijotan sivusilmällä metsässä pahaenteisesti seisovaa aitaa. Mun olisi pakko käydä ihmettelemässä sitä viikonlopun aikana. Maverick oli katsonut mua kuin päähän lyötyä, kun seuraavana päivänä olin nuoreen törmännyt tallilla.
“I was asleep the whole night. Do you really think I would go to the forest in the middle of the night?” Maverick oli kysynyt ennen kuin kiristi Nalan satulavyötä. En siis alkanut kyselemään enempää, vaan jätin nuoren rauhaan jääden pohtimaan itsekseni mitä oikein oli tapahtunut. Se on varmaa, etten ihan omiani ollut nähnyt. Näen todisteen siitä ikkunasta joka päivä. Ehkä mun tarvisi puhua myös jollekulle muulle tapahtuneesta. Mutta kenelle? Ja mitä oikein oli edes tapahtunut?

Istahdan varovasti Maxin sohvalle vetäen huulen tiukaksi viivaksi vasemman kankun osuessa siihen. Maxin katse lukkiutuu muhun tutkivasti.
”You all good?” mies kysyy ja nyökkään esittäen olevani kunnossa. Oikeasti mun tekis mieli parahtaa itkuun ja kiljua.
”Just a rough leg day yesterday, you know”, yritän naurahtaa - vaikka todellisuudessa en ollut salilla käynyt kesän jälkeen.
”If you say so”, mies katsoo mua vielä hetken, ennen kuin kääntää päänsä takaisin telkkarin suuntaan. Austin, Henry, Mike ja Bob pelaavat intensiivistä Mario Kart ottelua. Mä en todellakaan tässä porukassa haluaisi kertoa mun perseessä olevan polttomerkkiä. Enkä ole varma haluaisinko kertoa edes Maxille. Kuka mua edes uskoisi, jos sanoisin joo mun exä polttomerkitsi mun kankun. Mä uskoisin saavani siitä vain syyttelyä, miksen tehnyt asian estämiseksi mitään. Miksi mä edes menin sinne? Miksi mä suostuin näkemään Tomin vielä muiden ollessa nukkumassa? Mä luulin, että me oltais vihdoin puhuttu ja puhdistettu ilmaa, mutta exälläni oli selkeästi ihan muut ajatukset. Exät on exiä syystä. Enhän mä ollut käynyt lääkärissäkään, ne olisivat varmaan soittaneet poliisit. Enkä todellakaan halunnut alkaa siihen rumbaan ja selvittelyyn. Mitä vähemmän ihmisiä tiesi, sen parempi. Saisin vain heittää hyvästit kivoille bikineille ja alkaa pukeutumaan enempi peittäviin asusteisiin.


MAX POV
Kaikki ei ole nyt ok. Mä näen sen mailien päähän. Selkeästi asia on kuitenkin hieman herkempi, joten en viitsi naiselta tiedustella sen enempää muiden ollessa paikalla.  Tai mikäli mikään muu ei toimi, juotan naiseen hieman viskiä - se tuntuu tehoavan. Madison väitti käyneensä salilla, mutta hän ei taida tiedostaa, että yksi salin työntekijöistä on hyvä ystäväni ja saattoi hieman rikkoa sopimustaan kertoessaan Madisonin irtisanoneen salikorttinsa. Boiseen asti Madison ei ole kerennyt ja vielä treenaamaan, sen tiedän taas omista valvontakameroista. Ennen kuin tuomitsette stalkkeriksi - jokaisella vain on oma harrastuksensa. Mulla se sattuu olemaan valvontakameroiden tallentamaa kuvaa. Paljon viihdyttävämpää katsoa naapurin Peterin juoksevan karanneen kultaisennoutajan perässä kuin yrittää löytää jotain katsomisen arvoista sarjaa. Vilkaisen sohvalla istuvaa Madisonia uudelleen ja huomaan naisen purevan huultaan. Nainen tuntuu tekevän sitä miettiessään jotain. Super Star tunnusmusiikki alkaa soimaan telkkarista, jota Madison jopa vähän hätkähtää. Hän taitaa olla oikeasti syvällä ajatuksissaan.
“That’s cheating man”, Mike huudahtaa Bobin kiitäessä toisen ohi maalilinjan yli.
“Wasn’t my fault you drove to the tree and got stuck”, Bob tokaisee tyypilliseen tapaansa rauhallisesti. Mike tuhahtaa syvään ääneen, ennen kuin seuraava kisa taas alkaa.

Siis täh. Tarjottiinko mulle just hevosta ratsutukseen? Ja vielä jalostushevosta kisaamista varten? Mitäköhän helkuttia Tom on niille selittänyt. En mä usko, että hänen isänsä olisi ollut hevosihmisten juttusilla. Mut miks se suosittelisi mua? Pyllyni vihlaisee ikävästi, ja kylmät väreet kulkevat kehon läpi. Tasattuani hengitystäni luen sähköpostin kertaalleen läpi. Seuraavaksi katsonkin mapsista, missä hitossa on Falling Cowboys - melkein tunnin ajomatkan päässä. Eihän se sillä tavalla kaukana olisi, mutta olisiko noin tunnin ratsastus kahden tunnin ajon arvoista? Sain sähköpostissa myös tiedoston Maymayn sukupuun ja kieltämättä tammalla oli melko kuuluisia nimiä ja oli siellä myös yksi erittäin tuttu nimi - eli Maymay on osittain myös sukua Peachille. Mutta riittäisikö mun taidot oikeesti sitten? Mitä jos tamma olisikin ihan sekopää? En ole myöskään istunut satulassa Tomin pahoinpitelyn jäljiltä, eli kykenisinkö siihen ylipäätään? Mulla on ikävä kyllä sitä kaikkea laittautumista ennen kisoja ja kivoja showvaatteita. Sitä kaikkea kimalletta ja kiiltäviä hevosia siisteine harjoineen. Sitä jännitystä ennen kehään menoa.




No niinhän siinä kävi, että jo seuraavana päivänä seison Falling Cowboys parkkipaikalla kuin laumastaan eksynyt lammas. Tallirakennuksia tuntuu olevan useampi, eikä mulla ole hajuakaan minne päin pitäisi mennä. Pian kohti käveleekin hieman jo harmaaseen taittuva parrakas mies.
“You must be Madison”, mies tervehtii iloisesti hymyillen ojentaen kättään puristukseen. Tartun siihen ja kädenpuristus on jäykkä.
“You can call me Maddy. And you are Mr. Anderson I assume”, totean.
“Oh please, call me Henry. And welcome to the Falling Cowboys”, Mr. Anderson puhelee rennosti. Lähden kävelemään miehen perään ripein askelin, vaikka Henry ei tunnu kiirehtivän.

Karsinassa seisoo pieni musta hevonen suu täynnä heinää ja korvat hörössä. Tamma ottaa pari askelta tullen ovelle vastaan ja Henry silittää hevosen otsaa rauhallisesti. Tarjoan Maymaylle kättäni haisteltavaksi sekä tamma sitä nuuhkaisee hieman mitäänsanomattomaksi.
“Hey Amy! Come over here”, Henry huudahtaa käytävän toisessa päässä olevalle nuorelle naiselle ja toinen kipittääkin pian karsinalle.
“This is Maddy. She is now part of the team so you can show her around and where Maymays stuff is. I need to go now but I’ll catch up in the arena”, mies selittää ja sen enempää sanomatta lähtee jatkamaan matkaansa.
“Hey, I’m Amy”, pisamakasvoinen nainen toteaa ja pian minulla onkin pyörillä liikuteltava satulateline käsissä. Heti tuli vähän parempaa seppälää. Maymaylla on ilmeisesti vielä kaksi telinettä, toinen on vain kisoja varten ja kolmas satula nyt vain sattuu pyörimään nurkissa. Olisipa itselläkin samanlaisia ongelmia. Amy kysyy pärjäänkö yksin ja nyökättyäni nainen häipyy myös. Ilmeisesti täällä ollaan melko kiireisiä ihmisiä. Olen tottunut Peachin tutkiskeluun, joten on hieman outo olo kun toinen vain tapittaa paikoillaan lilan pölyharjan liukuessa mustaa karvaa vasten. Tälläiseksi en koskaan tuliharjani haluaisi muuttuvan.
“Is this a trick and you turn into a full bronco once I’m in a saddle?” kyselen yönmustalle hevoselle. Vaikka reining-hevosille yleensä annetaan kasvaa pitkät harjat Maymaylta se on jostain syystä leikattu lyhyeksi mohawkiksi. Häntää tammalla kuitenkin oli ihan kiitettävästi.

Maymay tuntuu nuoresta iästään huolimatta todella rennolta ratsulta. En yhtään ihmettele, että hevosesta on suunniteltu jalostustammaa. Maymay tuntuu ehkä vähän liiankin tasapainoiselta. Henry ja Amy seisovat jonkun kolmannen henkilön kanssa maneesin reunalla. On jotenkin ahdistavaa ratsastaa toisten silmien alla - vaikka sitähän mä tänne olin tullut tekemään. Mutta on ihan eri asia ratsastaa suuren yleisön edessä etukäteen sovittu ohjelma kuin omatoimisesti muutaman ihmisen silmien alla. Varsinkin kun tämä ratsastus päättäisi minun ja Maymayn mahdollisen yhteisen tulevaisuuden. Jos mun tarvitsisi kuvailla tammaa yhdellä sanalla se olisi tavallinen. Hevonen tekee juuri sen mitä pyydetään, ei enempää tai vähempää. Tulisikohan tamman ratsastamisesta ja esittämisestä tylsää?

“You guys look great together”, Henry on ilmestynyt jostain tamman karsinan ovelle ottaessani hevoselta satulaa pois.
“I know she’s kinda like a plain jane but haven’t seen her move like that with others. So good job”
“Thank you. Yeah she’s pretty smooth to ride”, en oikein tiedä mitä muuta sanoa. Tamma haukottelee suuresti ja se tuntuu olevan ainoa asia millä hevonen tuo hieman luonnettaan esiin. Ehkä meistä tulisi ihan toimiva kaksikko. Jätän Maymayn jatkamaan heinien syöntiä ja suuntaan Henryn perässä toimistoon sopimaan käytännön asioista. Ensimmäiset kisamme olisivatkin jo ensi kuun lopulla, joten minun olisi todellakin tarve tulla tänne useammin kuin kerran viikossa.

Ja näin minun ja Maymayn yhteinen tarina alkaa.

Max oli keksinyt, että voisimme pitää pienen kurpitsakaivertelun Wilmington Wheelersien kanssa, nyt kun ajokausi alkaa pikkuhiljaa loppumaan ja kyllä nyt jokainen itseään arvostava amerikkalainen pitää halloween-kemut (Maxin sanoja, ei mun). Land Roverin takakontti onkin nyt täynnä kurpitsoja, joista kaikista pienin yksilö on kuitenkin sylissäni. Mun piti Maxille selittää, että isommat kiusaavat sitä kuitenkin automatkan ja se oli pakko ottaa muutenkin mukaan, ettei se tuntisi oloaan hylätyksi. Max yritti painoittaa, että pikkukurpitsa varmasti löytäisi muunkin kodin, muttei takerruta siihen.
“I’m sorry, but I need to ask”, Max toteaa hieraisten autonsa rattia. Äskeinen keskustelu Harperin kanssa aiheutti sydämentykytyksiä, ja pelkään Maxin asian liittyvän myös perseeseeni. Mielestäni olin esittänyt enemmän kuin hyvin kipeän kankkuni alkuperän, enkä ollut itse edes huomannut linkuttavani. Kerroin kyllä totta, siihen asti että olisin kompastunut. En oikein tiennyt mikä sillä variksella oli vikana tai kuka oli kussut sen aamumuroihin - mutta tyytyväinen se ei todellakaan ollut. Selkeästi lintu olisi halunnut meidän pysyvän metsästä poissa.
“So what’s really going on? You’ve been a little weird lately”, mies toteaa vilkaisten minua. Huomaan kiemurtelevani hieman penkissä Maxin katseen kääntyessä takaisin tielle.
“Well umm.. You know it’s been weird in here lately.. And also something happened in Nevada”, huomaan ääneni laskevan loppua kohden lähes muminan ja kuiskauksen tasolle. Lasken päätäni hartioiden väliin, kuin peläten jotain pahaa tapahtuvan.
“What happened in Nevada?” Max kysyy puristaen rattia kääntämättä katsettaan muhun. Mies keskittyy täysin edellä liikkuvan Yariksen liikkeisiin - kyseisen auton kuskilla ei pitäisi enää olla mielestäni korttia. Auto nimittäin köröttelee helposti alle kahtakymmentä mailia viidenkymmenen mailin alueella, ja kun vihdoin pääsemme pienen henkilöauton ohi siellä istuu mummo etukenossa naamansa nyrpistäen - ihan kuin se auttaisi häntä näkemään paremmin silmälasien lisäksi.
“Umm… Nevada… Umm..”, yritän keksiä jotain syytä - ja nopeasti. Väittäisinkö pudonneeni hevosen selästä tai naudan potkaiseen. Ensimmäinen ajatus ei hirveästi innostanut, sillä en mä tätä nyt voisi Rosalinan syyksi heittää - eikä kyllä siitä satulasta hevillä myöskään tipu. Tunnen sykkeen kohoavan pikkuhiljaa ahdistuksen merkiksi.
“I rather don’t talk about it”, totean katseen valahtaen minikurpitsaan. Huomaan puristavani sitä hieman rajummin, joten hellitän otetta hieman. Ei nyt pientä kurpitsaa voi pahoinpidellä.
“I think you do. But it’s okay if you are not ready yet”, Max toteaa ja huomaan näköpiiriini ilmestyvän miehen käden, joka silittää hellästi käsivartta. Tomin tempauksen jälkeen Maxin kosketus aiheutti kehon jännittymistä, mutta nyt kosketus tuntuu jo normaalimmalta - rauhoittavalta ja tutulta. Huokaisen syvään ja nyökkään. Ehkä mä pelkään Maxin lähtevän sillä sekunnilla Nevadaan sen pesäpallomailan kera, kun olen saanut asian kerrotuksi. Enkä mä halua sotkea Maxia tähän - enkä todellakaan halua Tomin saavan mitään huomiota asian suhteen.

Ajamme suuren hallin hiekkapihalle, jossa on vielä raadomman näköisiä autoja, kuin Maxin takapihalla.
“So this is like our headquarters”, Max toteaa avatessaan turvavyötään ja valmiina avaamaan oveaan.
“Have you thinked what you are gonna wear to the party?” mies jatkaa jo ulkona autosta. Lasken pienen kurpitsan kojelaudalle ja sora rasahtaa jalkojen alla niiden osuessa maahan.
“I dunno. I need to think what to dress up Peach for farms party too. So alot of planning to do”, totean kävellen takakontin luo Maxin viereen.
“Well you still have couple of weeks”, mies toteaa laskien kurpitsan syliini. Max ottaa molempiin käsiin kurpitsat ja kävelemme hallin ovelle. Sieltä kuuluu musiikkia, ja mies potkaisee terävästi ovea pariin otteeseen. Pian metalliovi avautuu, mutta sen avaaja on jo menossa takaisin omiin puuhiinsa meistä sen enempää välittämättä. En ole mielestäni kyseistä miestä ennen nähnyt, hieman jännittää paljonko porukkaa Wilmington Wheelersien halloween-bileissä oikein olisikaan - ja moniko niistä on minulle täysin tuntemattomia. Max suunnistaa autojen seassa tottunein ottein kohti tallin perää, missä näyttää olevan muutama muukin ovi.
“We agreed to store the pumpkins in here”, Max vihdoin pysähtyy yhden oven taakse ja avaa sen olkapäänsä avulla. Oven takaa paljastuu pieni pimeä huone, jossa ei ilmeisesti ollut valoakaan. Hyvä, että sinne mahtuu kaksi ihmistä samaan aikaan.
“For once it’s not full of car parts”, Max naurahtaa matalasti ennen kuin suuntaamme taas yhdessä autolle. Mä todellakin haluaisin miehelle puhua, mutta en vain tiedä miten.

Metalliaita on pysynyt paikoillaan, olen pitänyt sitä silmällä. Mutta omituinen olo tulee siitä, että aita tuntuu tekevän samaa. En osaa selittää sen paremmin tunnetta. Ihan kuin joku tarkkailisi liikkeitäni jatkuvasti. Silti tunnen jatkuvaa vetoa metsän suuntaan. Olen ihan varma, että öisin joku kuiskaa nimeäni, kutsuen. Toista yöllistä tutkimusreissua en uskalla tehdä, mutta päivisin metsikkö tuntuu olevan hiljaisempi. Pakkaan siis reppuuni taskulampun, hätäsoihdun, matkalaturin, vesipullon ja pippurisumutteen. Vedän mahdollisimman tumman vihreitä vaatteita päälle ja tungen lippiksen syvälle päähäni. Jalkaan valikoituu tallikengät - ne kun ovat todistautuneet ihan hyviksi maastoilukengiksi. Sekä niissä on turvakärki, jos kuitenkin vastaan tulee jotain mitä tarvitsee potkaista. Huokaisen syvään, ennen kuin suuntaan sivuovesta pihalle.

En kykenisi millään kiipeämään kolme metristä aitaa yli, joten olen lähtenyt kiertämään sitä ympäri. Yritän löytää jotain aukkoa tai porttia, jotain mistä kehoni mahtuisi änkeytymään sisäpuolelle. Iho tuntuu nousevan kananlihalle ja kuuloaistin terästäytyvän äärimmilleen. Alan pohtimaan miksei minulla ole koiraa, hyvin voisin väittää olevani vain lenkillä, jos jäisin kiinni metsässä nuuhkimisesta.

Siinä hyvän tovin metsässä samoiltuani löydän etsimäni - vartioimattoman portin. Lähellä ei näy vartijoita tai kameroita, joten kylmän viileästi kävelen siitä sisälle. Muistan yöllä miesten kulkeneen luukun kautta, joten lähden etsimään sitä kasvuston joukosta. Puista tippuneet lehdet eivät auttaneet etsinnöissäni, mutta onnekseni luukku löytyy myös helposti. Ehkä vähän liiankin helposti. Vaikka aita näyttikin uudelta ja kiiltävältä, luukku on jo aikaa kulunut ja ruosteinen, valkoinen maali on lohkeillut osittain irti. Se aukeaa kankeasti narahtaen ja odotan hetken luukun suulla kuunnellen tuleeko sieltä heti joku vahti juosten paikalle. Ääniä ei kuulu, joten asennoidun tikkaille. Tunnen taas samaa vetoa kuin se yksi yö. Toivottavasti en vain nyt menetä muistiani. “Minua ei sitten mihinkään tunneliverkostoon saa” - ja paskanmarjat tässä sitä ollaan menossa.

Tunneli ei ole yllätyksekseni täysin pimeä, mutta useammat valot ovat sammuneet. Jäljellä olevat valaisimet hieman suristen yrittävät valaista pitkää tummaa käytävää. Osa toimivista valoista välähtelevät aina vain hetken. Järki käskee mun nousemaan samaa reittiä ylös samantien, mutta jokin mua vetää jatkamaan matkaa vasemmalle.

En tiennyt mitä odottaa, kun astelen käytävän päässä olevaan huoneeseen. Haju on erittäin epämiellyttävä, kuin hieman mädäntynyt liha. Vedän keuhkot täyteen happea käden hakeutuessa suun eteen. Silmät tuntuvat pullistuvan ulos päästä järkytyksestä. Huoneen näky on kuin suoraan jostain kliseisestä elokuvasta. Huoneessa on ihmisiä maassa makaamassa omissa verilammikoissaan. Osalla on armeijavarustus, osalla valkoisia labratakkeja. Veri on jo kuivunutta, eli mitä ikinä olikaan tapahtunut siitä on jo aikaa. Valitettavasti huone tuntuu tutulta. Kauhukuvat tulee päähän - en kai vaan minä tehnyt tätä? En ollut vieläkään saanut selkoa mistä veriroiskeet olivat housuihini ilmestyneet. Mutta enhän mä voi? Miten? Katseeni nousee lattialla makaavista möykyistä hieman ylöspäin. Huoneessa on koneita ja monitoreja, joista suurin osa on nyt pimeänä. Yksi näyttö näyttää jaksaa nakuttavan jonkinlaista dataa jatkuvalla syötöllä. Numerot ja kirjaimet pomppivat siinä eikä niissä tunnu olevan mitään järkeä. Mä en hirveän kauaksi aikaa voi jäädä yrittää ottaa siitä selkoa - haju nimittäin alkaa käydä sen verran ylitsepääsemättömäksi. Yritän pitää kättä suun edessä, ettei kalman haju läpitunkeudu jokaiseen soluuni.
5..3..7..D..0..1R..6..E..A4..M..9..4D…
Ruutu näyttää heittävän ilman minkäänlaista logiikkaa asioita sekasin. Miksi se edes oli vielä toiminnassa? Ja miksi kaikki muut näytöt ovat pimeänä? Pala tuntuu nousevan kurkkuun, se on merkki lähteä.

Matka takaisin ylös tuntuu kestävän ikuisuuden kakoen. Metsä on kuoleman hiljainen. Suljen luukun perässäni nopein elkein ennen kuin tyhjennän vatsani sisällön sen viereen. Olisi vain pitänyt pysyä pois tunneleista. Isojalkaa tai skinwalkereita ei tullut vastaan, mutten silti ollut valmis näkemääni. Ja se haju. Se ehkä iski kaikista pahiten. Siinä nelinkontin vielä ollessani suuta pyyhkiessä kämmensyrjällä kauhukseni huomaan hahmojen varjojen lähestyvän.
”You are coming with us”, toinen sanoo asiallisesti ja ennen kuin ehdin reagoida käsivarsiini sekä ranteisiini on tartuttu kiinni ja nostettu seisomaan…

Mä en tiedä, missä mä olen. Ja kauanko mä olen ollut? Huoneessa on yksi himmeä pöytävalo, joka rätisee pahaenteisesti.
”What do you know? What did you see? How long have you been snooping around with your little friends?” nurkassa seisova hahmo aloittaa kyselyn, ennen kuin olen ehtinyt edes skannaamaan huonetta läpi. Kauankohan se on seissyt siinä? Ja mitä se meinaa, että olisin kavereiden kanssa käynyt nuuskimassa? Aidasta taikka mistään muustakaan en ollut puhunut kenenkään kanssa.
“Are you part of the cult?” toinen ottaa askeleen lähemmäs. Mitä? Kultti? Mä en todellakaan sellaiseen kuuluisi.
“What cult?” kysyn kulmat kurtussa ja mustaan pukuun pukeutunut pitää kasvonsa jäänkylminä.
“I think you know. Try little bit harder Madison”
Mies on mun mielessä jo vakooja, joten en yhtään ihmettele miten hän voi tietää mun nimen.
“The whole fall has been pretty fucked up to be honest. I would remember if I joined any cults of somesort”
“What is with the brand on you? It doesn’t look that old. Is it somekind of sadistic ritual you are performing in your little group?”
Oh shit
“You… You undressed me?” säikähdän.
“We had to do a body check, that’s correct. Now answer the question”
Pitäisikö väittää kuuluvansa kulttiin vai kertoa totuus?
“If you really wanna know, I have a really crazy ex”, aloitan täydellä tarmolla, mutta jotenkin sanojen edetessä epävarmuus alkaa ottaa valtaa. Tunnen palan nousevan kurkkuun inhottavasti kuristamaan. Maddy, nyt ei ole aika itkeä.
“He.. He assaulted me”, ensimmäiset kuumat kyyneleet tuntuvat vierivän poskelle; “And then he branded me. He owns a farm in Nevada you know”, nostan kädet kasvoille ja itku karkaa käsistä. Erittäin huono hetki. Mikä lie Men in black -vakooja seisoo hiljaa paikoillaan. Hän ei sano mitään pitkään aikaan.
“And why haven’t you filed any reports on him?” toinen kysyy itkuni jo hieman laantuessa.
“I guess he would’ve been proud of what he did. And he would get some attention about it. He wants everybody to know he owns me or some shit”, niiskutan.
“I will give you a minute and then we will continue”, mies toteaa edelleen kylmästi lähtien huoneesta. Eikö toinen osannut näyttää yhtään empatiaa?

Mies tuo palatessaan teetä. Vaikka en lämpimän teen kova kuluttaja olekaan, mulla on aivan älytön jano. Kuppi lämmittää mukavasti vähän kylmiä sormia. Kulttikysymykset jätettiin unholaan, mutta kovin haluttiin tietää miten olin päätynyt tunneliverkostoon, mitä kaikki muut tiesivät (edelleen, en ollut puhunut kenenkään kanssa mistään.. Muuta kuin bunkkeribileissä tapahtuneesta) ja mitä ajattelin tehdä tiedoillani. Mua suoraan sanottuna hämmästytti ja pelotti, mitä mä tai “me” oltiinkaan saatu selville, jos siitä alettiin kyselemään tällä tasolla. Ja kehen “meihin” toinen jaksaa jatkuvasti viittailla.
“Everything will be normal soon. If you go and talk about anything about our meeting or your findings we will take action quickly”, toinen kuulostaa jopa hieman uhkaavalta.


Seuraavaksi herään omasta sängystä. Kummallisinta on, ettei mulle oltu soitettu töistä, Sam ei ollut kaivannut. Ainoat viestit ja vastaamattomat puhelut olivat Maxilta sekä Ethanilta. Jälkimmäiseltä oli tullut vain kyselyä Peachin liikutuksesta ja tallille tulleesta ruokasäkistä. Joku voisi luulla, että olen juniorin kokonaan hylännyt. Vastaan miehelle tulevani tallille viimeistään huomenna. Koitan soittaa facetimella Samille, mutta yhteyttä ei muka ole. Kummallista. Viestini kuitenkin lähti Ethanille ja mies tuttuun tapaansa vastasikin jo peukalolla. Mitäköhän helvettiä täällä tapahtuu? Nousen sängystäni päätäni hieraisten. Se särkee vähän, tarvitsee käydä juomassa vettä.
Keittiön pöydällä odottaa uhkaavan kuuloinen lappu; ”If I was you I would not try to skip the town”. Muistan hämärästi mustiin pukeutuneen pukumiehen, mutta en hirveästi mitään muuta. Missä mä edes olin ollut? Puhelimen mukaan olen ollut jo useamman päivän kadoksissa, mutta missä mä olen sen ajan ollut? Ja miksi? Päässä pyörii liian monta kysymystä, kun oveeni koputetaan raivolla. Säikähdän sitä jopa hieman tiputtaen miltein täyden vesilasin keittiön lattialle.

Levitän jalat eteen ja yritän istua mahdollisimman syvälle satulaan. Maymayn takajalat siirtyvät laukasta hevosen alle pöllyttäen maneesin hiekkaa ympärillemme. Vauhtimme hidastuu ja pysähdyttyämme sekä muutaman peruutusaskeleen jälkeen tamma pitää päätään alhaalla hengittäen raskaasti. Rapsutan tyytyväisenä mustaa hikistä kaulaa. Treeni on ollut melko raaollinen suoraan sanottuna.
”That starts to look a little bit how it’s supposed to”, jämäkkä ääni huutaa maneesin keskeltä. Naten koulutustyyli tuntui olevan se, että päivässä on yksi hikirääkki ja yksi rennompi hiontatunti. Teholeiriksi tätä oltiin nimitetty ja siltä se myös tuntui. Nyökkään miehelle ja siirrymme kävelemään maneesin toiseen päätyyn. Cooper ja Ronya nostavat laukan lähtien puolestaan suorittamaan sliding stop-tehtävää. Aamupäivä oltiin keskitytty spineihin ja laukan tahtiin. Nyt enemmän laukkaympyröihin ja sliding stoppeihin. Tämä olisi vielä viimeinen treeni ennen huomisia kisoja. Mua suoraa sanottuna ahdistaa huominen. Useammastakin syystä; a) Peachin ekat isot kisat ja mun sekä Maymayn ekat kunnon kisat b) Tom on myös kisaamassa ja c) mun VANHEMMAT on katsomossa. Maymay kävelee puuskuttaen pienellä ympyrällä, Ronyan ja Cooperin laukatessa keskihalkaisijaa. Huomaa kyllä, että kaksikko on ehtinyt tehdä töitä huomattavasti kauemmin kuin minä ja Maymay - heidän yhteistyö tuntuu olevan saumattomampaa.
”That’s a wrap! Good luck for tomorrow”, Nate toteaa jämäkästi ja jättää meidät jäähdyttelemään. Pian Kestrel ja Hayley tulevat maneesin rampista alas ratsuineen.
”Oh no, is it gonna be hard last minute training”, Kestrel huokaisee suureen ääneen nähdessään meidät neljä kaikki hikisinä.
”Yup”, vastaamme yhteen ääneen Cooperin kanssa hyvin valmiina. Ronya pärskähtää myös komppaamaan vastausta - Maymay taas on.. niin, no. Maymay. Hyppään mustan tamman selästä alas, ja vasta jalkapohjien osuessa maahan tajuan niiden olevan maitohapoilla ja polveni hieman notkahtavat.
”Are you okay?” Hayley kysyy Nemon selästä.
”Yeah. But Nate is ruthless this evening. So good luck”, totean leveästi hymyillen - tai kivusta irvistäen. Löysään Maymayn satulavyötä ja lähden kävelemään ensin hieman varovin askelin tamman vierellä, kunnes rakas valmentajamme tulisi häätämään meidät pois.

Harriet on edelleen Quinnin karsinassa, kun olen saanut riisuttua ja lisäjuotettua Maymayn. Heitän hevosen selkään vielä fleeceloimen ja kävelen silmäpuolen karsinalle.
”Hey, what are you still doing here?” kysyn Harrietilta, joka touhuaa jotain hevosensa takajaloissa. Tamma tulee nuuhkimaan minua ja silitän tamman silkkistä turpaa. Ihan vielä en saa tervehdyshörinöitä, joita Harriet tuntuu saavan miltein joka kerran pintabian nähdessään.
”Yeah, so white horse is not the best option as a show horse”, uusi kaverini toteaa ja nousee kyykystä pyyhe käsissään.
”And I bet she will look just the same in the morning”, brunette huokaa syvään.
”That’s why Peach has her pyjamas on. And I will probably dress up Maymay too after she dries a little bit”, totean juoden Stanley cupistani suuren huikan vettä.
”I actually have one extra here with me if you want to try it”, jatkan hetken päästä.
”Really? Then they could have pyjama party tonight”, Harriet hihittää hieman. Huidon kädelläni kehottaen nuorta seuraamaan perässäni. Pian Quinn on myös vihreään ”pyjamaan” puettuna. Käytävän toiselta puolelta samanlaiseen kokovartalopukuun puettu Peach katselee nyt hämmentyneenä Quinnia.
”I bet Peach is saying well one of us need to change”, naurahdan juniorini pyöristyneelle katseelle. Vai olikohan se enemmän järkytystä siitä, että äiti vähän lainaa pienen hevosen vaatteita muille?!? Törkeää toimintaa t. Peach
”Well I hope it helps. The legs are still on the danger zone but alot less work than the whole horse”, totean lempeästi hymyillen. Vaikka kaikki Twin Falls Farmin porukasta oli mukavia, niin jotenkin Harrietin kanssa klikkasi ihan eri tavalla. Uskon, että me tullaan tekemään vielä paljon maastoiluja yhdessä. Ja ehkä myös kisareissuja tai muuta mukavaa. Bruneten kanssa on rento olla. Ja sitä todellakin kaipasin tämän syksyn jälkeen. Normaalia ja rentoa. Maymay on seuraavaksi myös puettu pyjamaan, kylläkin lilaan sellaiseen. Vaikken usko mustan tamman tekevän nyt mitään ihme kakkakasarituaaleja yön aikana (toisin kuin Peach saattaa tehdä), vältyn ainakin osittain huomiselta ylimääräiseltä hinkkaamiselta.
”Okay girls, don’t party too hard. It’s a big day tomorrow”, naurahdan valmistautuen itsekin lähtöön.

Central Park oli jo valmistautunut huomiseen koitokseen, expoalue on jo pystytetty, vaikka tuotteita ei sinne vielä ole saatu. Ilmassa on jo tiettyä isojen kisojen tunnelmaa, vaikka kaikki ihmiset alueelta vielä puuttuivatkin. Kävelen reippain askelin valaistua polkua pitkin, musta on tullut melko vainoharhainen pimeyttä kohtaan. En todellakaan haluaisi palata kuulusteluhuoneeseen tai kohdata jotain vielä kamalampaa. Ajatukseni tuntuvat olevan vähän joka paikassa - siitä miten isä raahasi meidät Washington D.C.:hen äidin onnettomuuden jälkeen, miten hevosista puhuminen oli kiellettyä kotona, miten isä selitti rakkauden olevan syy muuttoon, miten olin huutanut heille rakkauden pilaavan kaiken lähtiessäni ollessani yhdeksäntoista. Ajatukset poukkoilevat siihen miten itse olin käyttänyt rakkautta syynä lähtiessäni Nevadasta, siitä miten Tom sitten tuntui pimahtavan täysin. Miten mua taisi oikeasti vain pelottaa sitoutuminen.
Ehkä loppujen lopuksi isääkin vain pelotti liikaa. Pelkäsi menettää perheensä, mutta menetti sen kuitenkin. Ehkä mä olin katkera, onhan se aikamoinen stressi, kun koko elämä vedetään jalkojen alta 16-vuotiaana. Mä vihasin niitä kolmea vuotta Washingtonissa. Vihasin suurkaupungin hälinää, ihmisten juoruilua (joka tunnetusti on 200% pahempaa vielä teinityttöjen joukossa), olla se uusi tyttö maalta. Niin. Ei mulla oikeesti edes ollut sen parempaa syytä olla pitämättä yhteyttä vanhempiini. Ehkä asia on kasvanut vuosien varrella hieman liian suureksi. Isän eilinen turhautunut murahdus kertoessani Peachista, kertoo kyllä sen ettei mies ole vieläkään valmis kohtaamaan hevosia niin läheltä. Ne kolme vuotta betoniviidakossa olivat kyllä kamalia. Varsinkin, kun oli tottunut Texasiin ja karjatilan arkeen. Totesin useasti koulun oppilaiden käyttäytyvän huonommin kuin lehmien, josta isä otti aina kipinää todeten - sinä olisit tehnyt aivan samoin, jos olisit minä. Mulla oli se olo, ettei mua kuunneltu. Mä olisin ihan hyvin voinut jäädä isän vanhemmille asumaan ja pitämään tilaa pystyssä. Vaikka kyllä äidin onnettomuus herätti itsessäni pelkoa, varsinkin nopeuslajeja kohtaan. Mutten ymmärtänyt, miksi meidän piti luopua perhetilasta ja kaikista hevosista sen takia. Muuttaa toiseen osavaltioon ja aivan eri ympäristöön. Veljeni Patrick oli vain kuusivuotias, hän tuntui sopeutuvan nopeasti uuteen arkeen, minä taas en. Tuntui myös oudolta oppia äidin pyörätuolissa olemiseen. Nähdä kuinka niin elämää ja tarmoa oleva vahva nainen kuihtui silmissä.

”I was thinking we could just relax tonight and maybe watch a movie?” Max ehdottaa avatessaan tilaamaansa tapas-lautasta.
”Yeah, okay”, vastaan hieman hajamielisesti. Ajatukset eivät oikein tunnu selviytyvän.
”I’m gonna take a bath now”, totean ja laahustan kylpyhuoneeseen lukiten oven perässäni. Tarvitsen hetken yksin. Avaan vesihanan ja varmistan veden olevan hieman lämpöisempää kuin käteni, ennen kuin laitan kylpyammeen tulpan paikoilleen. Istahdan pytyn kannen päälle syvään huokaisten. Ajatukseni eivät tunnu pysyvän ollenkaan kasassa, ehkä tämä oli kisastressiä, ehkä vanhoja haavoja tuli avattua. En tiedä.
Oli rodeopäivä. Iso juttu perheessämme. Minä ja isä yleisössä jakamassa tapamme mukaan hattaraa, äiti kilpailemassa hevosensa Goldien kanssa. Patrick Popsin sylissä, puhuen isojen poikien juttuja keskenään. Gran juttelemassa kaikille tutuille. Goldie oli ehkä rauhallisin hevonen koko maan päällä, vaikka tamma oli nopeampi kuin salama. Ei ihme, että äiti ja Goldie olivatkin Texasissa melko kuuluisa parivaljakko. Kaikki tapahtui vain niin nopeasti. Äiti ja Goldie kiitämässä kentälle ja seuraavaksi äiti olikin hevosensa alla. En ole ikinä nähnyt isää juoksemassa niin lujaa tai hyppäämässä niin korkean aidan yli. Itse vain jäädyin kauhusta. Koko yleisö haukkoi henkeään ja seuraavaksi kuuluikin laukaus. Äitini halvaantui tuona päivänä ja vietti pitkään sairaalassa. Goldie ei ollut niin onnekas. Isäni ei myöskään ollut oma itsensä. Seuraavan kuukauden aikana kaikki lehmät, tila ja hevoset olivatkin myyty ja isä muutti meidät toiseen osavaltioon. Pahinta oli luopua Cookiesta, pienestä tilastoponista joka oli jo yli kaksikymmentä vuotias. Ponista jolla opin ratsastamaan, ponista jolla paimensin ensimmäiset lehmät laitumelta toiselle.
Kyyneleet tuntuvat nousevan silmiin. Ehkä mä en ollut käsitellyt kaikkia tunteita silloin kuusi vuotta sitten. Mutta miten mä olisin voinut? Jos edes yritin puhua Cookiesta tai Texasista, isä tyrmäsi ne puheet heti. Eikä isä päästänyt äitiä silmistään hetkeksikään, joten en voinut hänellekään puhua. Enkä olisi edes halunnut, syytin äitiäni tästä kaikesta. Mielestäni oli myös väärin, että isä syytti rakkautta. Varsinkin, kun musta tuntui ettei mua kuultu tai rakastettu. Ei kukaan voisi rakkauden takia heittää koko elämäänsä viemäriin ja alkaa rakentaa uutta esittäen, ettei sitä vanhaa elämää ollut laisinkaan. Huokaisen syvään. Suljen vesihanan ja tallivaatteet ovat nopeasti yhdessä mytyssä lavuaarin vierellä. Astun lämpimään kylpyyn kaulaa myöden ja annan lämmön kietoutua ympärilleni. Kyyneleet valuvat poskia myöden kylpyveteen.
”Love ruins everything”, kuiskaan ääneen. Mielestäni isäni vielä oli huutanut perääni, että jos lähden en ole enää tervetullut takaisin. Ja nyt he väittävät, että haluaisivat kuulla minusta. Ehkä isää pelotti, että vaikka kuinka hän yritti meidät kaikki pitää turvassa, tytär halusi silti lähteä karjatilalle töihin. Isä ei ollut hirveän onnellinen, kun olin saanut jotenkin taivuteltua äidin suostumaan ratsastustunteihin vajaan vuoden betoniviidakossa asuttuamme. Isä tuntui myös pettyneeltä, kun ilmoitin lähteväni Nevadaan karjatöihin. Hän oli maksanut kaikki graaffisen suunnittelun opiskeluni, hän olisi halunnut äidin jatkavan kirjoittamista ja minut kuvittamaan äidin kirjoja. Yrittää luoda uudestaan sitä kadotettua äiti-tytär-suhdetta. Ehkä isän olisi pitänyt tajuta, ettei mua voinut vain telkeä johonkin häkkiin ja olettaa mun olevan onnellinen. Kyllä mun sydän kaipasi takaisin laidunmaille ratsastamaan tai ylipäätään hevosten pariin. En halua vahingossakaan menettää hevosia elämästäni uudelleen, joten on parempi varmuudeksi pitää etäisyyttä vanhempiin. Ehkä pelkään isän käyttävän rakkautta taas syyllisenä ja hankkiutuvan Peachista eroon, sekä yrittää jollain keinoin saada minut takaisin Washingtoniin.

Kylvyn vesi tuntuu jo kylmältä, kun vihdoin nousen sieltä ylös ja kävelen kylpytakki päällä hajamielisesti yhteen vierasmakuuhuoneista, johon olin leiriytynyt viikon ajaksi. Max yrittää ehdottaa oven takaa vaikka ja mitä uusia elokuvia, mutten osaa vastata mihinkään juuta taikka jaata.
”Is everything okay?”
”Yeah, yeah. Just stressed about tomorrow”, pieni valhe silloin tällöin ei haittaa? Vaikka musta tuntuu, että olen aika usein joutunut valehtelemaan olevani ihan kunnossa. Olisi varmasti vapauttavaa saada kerrottua Maxille aivan kaikki. Tomin pahoinpitely, mitä tunteita vanhempien kohtaaminen oli herättänyt. Max tuntuu olevan aina siellä missä tarvitaan, mutten silti uskalla antaa tunteille tilaa. Rakkaushan vain pilaa kaiken ja kuitenkin Max toteaisi, ettei meillä mitään sellaista olekaan tai tule olemaan.
”I’m sorry Max. Maybe I will go to sleep early”
”Madison, you need to eat”
”I will be fine”
”Are you sure?”
”Yeah”, sana tarttuu kurkkuun. Ei mulla edes ole ruokahalua tällä hetkellä, menneisyys pyörii ajatuksissa liikaa ja huominen ahdistaa. Mitä jos Peach saakin jonkun kohtauksen ja joudun jälleen kuulemaan kisakentillä laukauksen? Tai Maymay sekoaa jaloissaan ja kaadumme täydessä laukassa? Heilutan itseäni sängyn laidalla sydämentykytyksen kiihdyttäessään tahtia.
”If you say so, Madison. I will be up for a while if you wanna talk or eat”, Maxin lempeä ääni rauhoittaa hetken. Muttei tarpeeksi. Yöstä luultavasti tulee melko pitkä kaikkien ajatusten kera.

Halter-luokka tuli ja meni. Olen tyytyväinen kumpaankin tammaan, ja nyt olemme matkalla takaisin Blairmont riding academyä. Max taluttaa Maymayta, vaikka mies ennen tänne lähtöä oli todennut hieman jopa pelkäävän hevosia. Musta quarter on kuitenkin juuri niin tylsä kuin hevonen voi olla, joten luotan tamman jopa aloittelijan käsiin suurkaupungin hälinässä. Ihmiset tuntuivat hieman tuijottelevan hevospaljoutta ja käsissäni oleva Peach ihmisiä. Onneksi tallille ei ole pitkä matka, tarkoitus on heittää Peach tarhaan ja Maymaylle varusteet päälle.

Max seisoo Maymayn kanssa tamman karsinassa heittäessäni tuttuun tapaan loimen Peachin niskaan ja tuliharja on ennätysajassa ulkona syömässä heiniä. Maymay seisoo nätisti paikoillaan miehen ollessa hieman järkyttyneen oloinen. Max poistuu karsinasta syvään helpottuneesti huokaisten nähdessään minut.
”Yeah, these are not my cup of tea”, mies toteaa katsoessaan mun vetäessä pölyharjalla nopeasti karvapintaa läpi ennen kuin heitän lilavalkoisen padin tamman selkään. Onneksi ei ole mikään paniikkikiire, ennen reiningiä olisi kuitenkin kaksi luokkaa vielä. Maymay vain tapittaa paikoillaan heittäessäni valkoisen satulan tamman selkään ja laitan vyön vain hollille. Turhaa sitä on vielä tässä vaiheessa kiristellä. Reiningsuojat löytävät tottunein ottein oikeat jalat ja enää puuttuisi suitset. Maymay repii heinäverkostaan hieman heinää juuri, joten nyt olisi ehkä hyvä väli pitää itsellä vessa- ja juomatauko.
”Don’t let her lay down, okay?”
”But how?” Max tuntuu hieman panikoituvan.
”I don’t think she will try but just keep her up”, totean ja lähden suurin askelin harpomaan kohti vessaa. Mä en ollut koko päivänä muistanut siellä käydä kuin vasta aamulla ennen tallille lähtöä. Hätä oli siis suuri.

Ennen selkään nousua ja matkaa Liberty-areenalle asettelen mustan stetsonin takaisin päähän, puistelen hieman housujani ja suoristan paitaa. Tarkistan vielä Maymayn vyön, ennen kuin asetan jalan jalustimeen ja ponnistan itseni selkään. Tamma pyöristää itseään, kun puristan pohkeita hevosen ympärille ja lähtee jalkojen heiluttelusta eteenpäin. Kaviot kopisevat asfalttiin, mutta ääni hukkuu helposti Manhattanin betoniviidakon muihin ääniin. Max kävelee vierelläni ja toteaa, ettei lupaudu enään mun groomiksi, hän voi olla kisakatsomossa hurraamassa, muttei enää mieluusti taluttelisi edes maailman helpointa mustaa tammaa.

Maymay tuntuu yllättävän hyvältä lämmittelyssä. Tamma oli suorittanut halter luokassa tuttuun tapaansa melko mitäänsanomattomasti. Nyt laukkaympyrällä tamma tuntuu kuitenkin hieman enemmän eloisalta ja heränneeltä tähän päivään. Laukanvaihto onnistuu pienen pärskähdyksen kera ja rapsutan vapaalla kädellä nopeasti tamman kaulaa. Viikko oli ollut melko raskas, Maymay taikka minä emme olleet tottuneet treenaamaan kahdesti päivästä tai kulkemaan yli 30 tuntia autolla. Silti tamma tuntui pitävän työnteosta, eikä hevonen näyttänyt ollenkaan maansa myyneltä, kun olin aamulla ilmestynyt hevosen karsinalle.

”Hey Madison. It’s time to wake up”, Max koputtaa makuuhuoneen oveen, ennen kuin avaa sen varovasti työntäen päänsä huoneeseen. Pystyn pitämään vain epämääräistä nurinaa vastaukseksi. Eiliseltä ei tullut kultaa tai kunniaa, Halterissa oltiin Peachin kanssa kuudensia ja Maymayn kanssa sijalla seitsemäntoista. Peachin isä sentään tuli toiseksi, mutta kyllä mun mielestä Sourit meni ihan väärinpäin. Reining meni vielä enemmän penkin alle - sijana 11/23. Ei ollut kyllä kummoiset depyyttikilpailut meidän osalta. Enkä todellakaan ollut valmis ajamaan taas kotiinpäin - vastahan me päästiin tänne. Päivät tuntuivat menevän aivan liian nopeasti ohi. Ei me oltu ehditty käydä edes missään yökerhossa! Viime yönä sentään nukuin, toisin kuin kisoja edeltävänä yönä - hyvä jos yhteensä tunnin sain unta kalloon.
“Just five more minutes”, mumisen kietoutuen peiton alle.
“You said that ten minutes ago”, Max puuskahtaa ja astelee parilla harppauksella sängyn päätyyn vetäen peiton pois päältäni.
“HEYYY”, huudahdan ja yritän repiä lämmintä peittoa takaisin päälleni.
“Let me beeee”
“My flight leaves in the evening but I remember you guys need to get going back home early”, Max voittaa loppujen lopuksi pidellen peittoa käsissään. Päälläni ei ole kuin lyhyet shortsit sekä t-paita ja yritän käpertyä enemmän sikiöasentoon. Maxin silmät käyvät pyllylläni, jotka nopeasti nousevat ylös.
“What is that?” mies kysyy kurkku kuivana. Yritän peittää polttomerkkiä t-paidan helmalla, mutta on ilmeisesti jo liian myöhäistä.
“I will tell you later”, sanon varovasti käpertyen vielä pienemmäksi. Mies vain tuijottaa, enkä pidä yhtään tunteesta.
“Like you said, I need to get going”, jatkan yrittäen vedota kiireeseen. En todellakaan olisi heti aamusta valmis selittelemään yhtään mitään. Max seisoo jykevästi paikoillaan, puristaen peittoa käsissään kysyvä ilme kasvoillaan.
“I would like to get dressed, so can you leave me alone for a minute?” kysyn nousten sängyltä ylös. Max vain tiputtaa peiton käsistään ja marssii huoneesta ulos. Tiedän, ettei toinen nähnyt koko polttomerkkiä, mutta ilmeisesti tarpeeksi. Eikä se vieläkään ollut aivan täysin parantunut, mutta minun ei enään tarvinnut pitää siteitä siinä päällä.

Saatuani melko rennot matkustusvaatteet päälleni, suuntaan keittiöön pikaiselle aamupalalle. Kaikki aamut Max oli tehnyt runsaat aamiaiset, kävimme päivisin syömässä muualla. Oli mukavaa, että oli edes yksi asia vähemmän huolehdittavaa reissulla.
“That is for you”, Max osoittaa pöydällä olevaa joulukalenteria.
“Oh. Thank you”, sanon varovasti. Mä en muista, milloin viimeksi mulla olisi ollut joulukalenteri. Kauppojen hyllyt notkuvat niistä yleensä jo lokakuun puolesta välistä, mutta en silti ollut sellaista itselleni ostanut. Se tuntuu hieman turhalta, olla joku kalenteri sitä varten, että vietän päivän kuitenkin aivan yksin. Joulua kuuluu viettää perheen kesken, joten en voi Granin ja Popsin luo mennä - siellä olisi myös mun vanhemmat. Nevadassa ollessani töissä en myöskään oikein ehtinyt viettää joulua, Tomin vanhemmat ovat äärikristittyjä eikä sekään oikein istunut mun arvoihin. Joten perhe Wednesday sai yleensä joulun pyhät viettää keskenään, mun hoitaessa eläimet kahden muun työntekijän kanssa. Onneksi sinne en kuitenkaan ole palaamassa, kaikkien tapahtumien jälkeen. Avaan ensimmäisen luukun ja sieltä tulee käsirasvaa - vaniljan tuoksuinen. Miehellä itsellään näyttää olevan sukkakalenteri, josta kuitenkin näköjään tulee vain yksi sukka päivässä. En nyt ihan ymmärrä, mikä logiikka siinäkin sitten on.

Harry onkin jo tallilla hääräämässä Quinnia kuntoon. Oltiin me sentään vielä iltatuimaan lastattu auto niin pitkälle kuin pystyi.
“You can drive first”, mumisen suuresti haukotellen.
“Rough night with your handsome groom?” Harry hieman jopa kiusoittelee, viitaten sanan useampaan merkitykseen.
“Haha, very funny”, totean silmiäni pyöritellen. Meillä oli ihan omat makuuhuoneet koko viikon ajan, ja luulen Maxin siirtyvän nukkumaan ihan omaan taloonsa tämän reissun jälkeen. Olen mielestäni todistanut olevani ihan iso tyttö jo ja pärjääväni ihan yksinkin yöt. Vaikka kieltämättä Maxin läsnäolo oli rauhoittavaa. Boost luultavasti kuitenkin myös kaipaa Maxia takaisin kotiin, joten ehkä kissa saa miehen hetkeksi itselleen. Peach ja Maymay ovat molemmat karsinoissaan, työntekijät eivät ole vielä vieneet hevosia ulos. Taidamme kuitenkin olla Harryn kanssa ensimmäiset paikalla, kello on vasta viiden paikkeilla. Ajattelimme rykäistä samalla suunnitelmalla takaisinpäin, kuin oltiin tänne ajeltu - yksi yö Lincolnissa ja muuten täyttä häkää ajoa. Pääsisimme siis takaisin kotiin tiistai-aamuyöstä, joutuisin kuitenkin siitä vielä ajamaan Nampaan Maymayn kanssa ja omalla autolla pääsisin vihdoin kotiin. Huokaisen syvään, alkaessani laittaa kuljetussuojia lainahevoseni jalkoihin. Maymay haukoittelee makeasti, johon yhdyn myös.
“It’s gonna be a long trip again, sorry about that”, totean tammalle. Minulla tai Harrylla ei ole oikein paljoa kotiin vietävää, kumpikaan ei sijoittunut luokissaan - suoraan sanottuna paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Max istuu Corona-pullo kädessään sohvallaan. Boost makoilee miehen sylissä ja itse seison keskellä olohuoneen mattoa. Olen juonut jo useamman viskicolan, etten tärisisi pelosta. On ehkä korkea aika kertoa Nevadan tapahtumista. Mies oli hyvin lähellä nähdä polttomerkin Manhattanilla, joten eipä mulla ollut enää paljoa mitään menetettävää. Onneksi uuden vuoden pysyin pois paljusta ja nukahdin loppujen lopuksi vaatteet päällä sänkyyn. Polttomerkki on jo melko hyvin parantunut. Henkiset haavat eivät varmaan ikinä parannu, puhumattakaan siitä miten joutuisin päivittämään miltein koko uima- ja alusasukokoelmani. Nyt jalkaan on kuitenkin valikoituneet mustat hyvin simppelit stringit, jottei mun tarvitse lääppiä ylimääräistä Maxin näkyvyyden kannalta.
”Promise not to freak out, okay?” varmistan varmaan kymmenettä kertaa kädet farkkujen vyölenkeillä. Max vain nyökkää ymmärtäväisesti.
”You locked the doors and said nobody can come, right?”
Uusi nyökkäys. Käännyn ympäri selkä (polttomerkki) Maxiin päin ja sulkien silmäni syvään huokaisten. Alan laskemaan housuja alaspäin. Tämä ei ollut se päässä oleva kuvitelma, miten olisin halunnut riisuutua Maxin edessä. Mies on varmasti nähnyt työnsä puolesta satoja ellei tuhansia housujen riisumisia ja pyllyjä. Puristan silmiä kovemmin kiinni, kun farkut ovat polvissa. Pääni retkahtaa alaspäin häpeästä ja huomaan täriseväni. Max on liian hiljaa, liian kauan. Paniikki alkaa vallata kehoani.
”Who did this?”
”T-tom”, ääneni värisee.
Kyyneleet alkavat kerääntyä silmiin ja joudun avaamaan silmät hetkeksi, jotta kyyneleet pääsevät jatkamaan matkaansa poskien kautta lattialle.
”When?”
Niiskautan. En todellakaan haluaisi elää uudelleen sitä iltaan.
”When I was in Nevada”
”Did you report him?”
Pudistan päätäni puristaen silmät taas yhteen.
”Why?”
En ole varma kuulostaako Max enemmän pettyneeltä vai huolissaan olevalta. Vedän housut nopeasti takaisin ylös tärisevin käsin. Mun ei olis pitänyt tehdä tätä.
”He.. He said I was his and if I reported him… He would get what he wanted. People to know I’m his”
Max pysyy taas hiljaa.
”I shouldn’t have told you”, sanon huokaisten ja lähden suuntaamaan vaistomaisesti ovelle. Ennen kuin ehdin ottamaan kolmea askelta enempää tunnen Maxin käsien kietoutuvan ympärilleni pysäyttäen etenemisen.
”Thank you for telling me. But you should have told earlier, Madison”, paksu ääni kuiskuttelee takaraivoani vasten. Miksi mä olisin kertonut? Sitähän Tom juuri haluaa, kaikkien tietävän minun kuuluvan hänelle.
”I was sure you gonna be mad at me”, purskahdan itkuun.
”No, Madison. I will never be mad at you”, paksu ääni jatkaa kuiskuttelua ja tiukentaa otetta. Nostan omat kädet Maxin käsien päälle ja annan kyynelten valua. Olo on samaan aikaan tukala ja helpottunut. Vihdoin joku tietää.

Olen ilmeisimmin nukahtanut sohvalle jossain vaiheessa, sillä tunnen käsivarsien ujuttautuvan selkäni taakse ja polvitaipeiden alle. Max nostaa minut helposti ylös ja nostan käteni miehen niskan ympärille vaistomaisesti. Mies tuntuu lämpimältä ja painan pääni toisen rintaa vasten. Hengitän syvään naapurini tuoksua, joka rauhoittaa kummasti. En uskalla avata silmiäni - mitä jos tämä onkin vain unta? Dixien, Valman ja kumppaneiden sanat edelleen kummittelevat; miten Max voisi olla koskaan kiinnostunut tällaisesta heppatytöstä. Varsinkin nyt, kun tietää vielä kyseisen heppatytön olevan polttomerkitty. Häpeän aalto mylvii ylitseni, joten painaudun vain kovemmin Maxiin kiinni. Matka miehen makuuhuoneeseen sohvalta on aivan liian lyhyt ja pian minut lasketaankin turvallisilta käsivarsilta alas. Max silittää hellästi päälakeani.
”Thank you Max”, kuiskaan ja avaan silmäni katsoakseni naapuriani hetken. Miehen ruskeat silmät tuntuvat olevan täynnä huolta ja taas sitä samaa mitä uutena vuotenakin.
”Anything for you Madison, now try to get some sleep”, matala ääni rentouttaa.
”Will you sleep next to me?” kysyn varoen. Toivoen.
”If you want to. I’ll feed Boost and take a shower first. Go back to sleep”, Max jatkaa silittelyä hitaasti, kunnes vaivun takaisin uneen. Miksi itkeminen laittaa väsyttämään?

”Hey man. Remember when you told me that you owe me one? Yeah. I kinda need the favor now”, Max puhuu hiljaisella äänellä ja raotan hieman silmiäni. En tainnut olla vielä kokonaan unessa, vaan sen rajamailla. Mies kävelee ulos makuuhuoneesta ja sulkee oven hiljaa perässään.
”There’s this boy in Nevada that doesn’t know when to let go”