Mad with Maddy

”Tom, please. Don’t do it”, anelen palanen kurkussani pitäen käsiäni hieman edessäni miehen silmien lukkiutuessa omiini. “MaddyPatty, I really need to”, toinen sanoo pyöräyttäen pari kertaa kädessään olevaa vasikoiden polttomerkintään tarkoitettua metallia. “You are the one who doesn’t leave me any other choice”, mies jatkaa tumma ilme kasvoillaan. Otan askeleita hitaasti taaksepäin samaa tahtia kuin Tom lähestyy minua. Polttopää hohkaa punaisena ja olen nyt ladon nurkassa jumissa. ”You chose the hard path. Will this too be hard or the easy way”, Tomin ääni suhisee korvissani. En oikein kykene jäsentämään ajatuksia mihinkään suuntaan. Mun aivot taitavat mennä johonkin selviytymistilaan, sillä mä en enää edes tiedosta mitä tapahtuu.

Taidan tietoisesti hengittää ekaa kertaa vasta sitten, kun Tom vihdoin tipahtaa vierelleni tyytyväisesti murahtaen irrottaen otteensa mun lantiosta. Mua sattui kaikkialle ja yritän pidätellä silmiin kohoavia kyyneleitä. “Remember Maddy. You. Are. Mine”, Tom toteaa painoittaen joka sanaa, noustessaan olkien päältä ylös vetäen myös housut takaisin jalkaan. En kykene tekemään muuta kuin nyökkäämään ja tuijottamaan käsiäni. Ranteet ovat punaiset köydestä. Hieraisen niitä varovasti, kuin ne eivät olisi mun omat. Nostan katsettani tuijottamaan Tomin loittonevaa selkää antaen kuumien kyynelten valua poskiani pitkin maahan. Onneksi karja on jo siirretty sekä mun oli tarkoitus huomenna lähteä muutenkin, joten ei kukaan varmaan ihmettelisi jos liukenisin paikalta jo aikaisemmin? Mä en kykene olemaan tilalla sekuntiakaan kauempaa!

Olen pakannut autoni jo iltapäivästä, joten mun ei tarvitse kuin hiippailla autolleni ja tarkistaa, ettei asuinrakennuksissa ollut valoja päällä. Hammasharjan ja -tahnan jääminen tänne on pienin murheistani. Varmistettuani reitin selväksi, hyppään Chevyn kuskin paikalle ja parahdan kivusta. Kankku on aivan älyttömän kipeä, en yhtään ihmettelisi vaikka polttojälki nyt vielä tulehtuisi. Parasta olisi varmasti olla vain perse pystyssä, mutta siihen ei ole nyt aikaa tai varaa. Mun on pakko päästä pois täältä! Käynnistän lava-auton, ja käännän sen mahdollisimman hiljaa hiekkapihalla lähtien rauhallisesti kädet täristen kohti isoa tietä - kohti kotia. Onneksi en ollut ottanut Peachia mukaan tälle viikolle, muuten olisi voinut olla hieman ikävä tunnelma kääntyä ensin Twin Falls Farmille ja siitä vasta kotiin. Enkä olisi ehkä edes muistanut ottaa tammaa mukaan tässä olotilassa.


Mä olen viimeiset viisi tuntia itkenyt putkeen. Onnekseni ei ollut täysin pimeää koko yönä, joten väsymys ei ehtinyt painaa päälle. Polttomerkki piti myös oikein hyvän huolen siitä, etten vahingossakaan nukahtaisi. En olisi ikinä uskonut mun kykenevän ajamaan viittä tuntia yhteen putkeen kankku tulessa. Kuitenkin päästessäni autotalliin uuvahdan aivan totaalisesti. Onneksi autotallin ovi on sähköinen ja se sulkeutuu napin painalluksella. Mä oikeasti olen vihdoin kotona. Kaikki se jännitys ja pelko purkautuu nyt oman kodin turvassa. Mä en todellakaan tiedä, miten mä selviydyin kotiin asti. Ihan varmasti ajoin vähintään kolmea punaisia päin matkalla ja aiheutin kolaritilanteita. Musta nimittäin tuntuu, kuin en olisi ajanut laisinkaan. Mä vaan jotenkin päädyin kotiin. Nojaan päätäni käsiini ja hytkyn hetken paikoillani. Kyyneleitä ei ole enää laisinkaan jäljellä. Kroppani alkaa tärisemään, ja tuntuu ettei mussa ole enää yhtään voimia. Mä en millään jaksa avata auton ovea ja jos yrittäisin täältä nousta, olen aika varma ettei jalat kantaisi.

Tyhjyys.

Oletko koskaa miettinyt miltä tuntuu, kun et tunne mitään - mutta silti tunnet kaiken? Yeah, me neither - until now. Tuntuu kuin eläisin simulaatiossa tai automaatilla päivästä toiseen. En saanut nukutuksi, mikäli nukahdan painajaiset alkavat heti. Silmäpussit tuntuvat roikkuvan jo leuassa asti. Syöminen on myös kunnon pakkopullaa, jokaista suupalaa joutui miettimällä miettimään ja pureskelemaan kunnolla ennen kuin sen saa nielaistua. Sentään nyt ei enää tarvinnut keskittyä erikseen hengittämiseen, vaan se alkaa käymään jo rutiinina.
”Maddy hey”, ääni kaikuu päässäni ja nostan katseeni lattialla olevasta heinänkorresta ääntä kohden. Jude katsoo minua silmät huolta täynnä. Ethan oli varmasti hänellekin kertonut Kansasin kyselleen perääni. En edelleenkään tiennyt mistä oli kyse.
”You’ve been like that couple of minutes now. Is everything okay?”
”Yeah, yeah. Just tired. Pulled an all-nighter. Wasn’t smart”, pakotan kasvoilleni väkisin jotain hymyntapaista, joka tuntuu riittävän tällä kertaa. Kädessäni on edelleen Peachin suitset odottamassa laskevani ne telineeseen. Heti Juden poistuttua satulahuoneesta huomaan pääni notkahtavan tuijottamaan jälleen lattiaa.


Uni ei tule. Tunnen pakottavaa tarvetta lähteä kävelemään metsäpolkua pitkin, jota mielestäni ei ole ennen ollut. Se lähtee takapihalta, eikä voi jatkua hirveän pitkälle - eihän takana olevan metsikön pitäisi olla hirveän suuri. Se vain jakaa kaksi asuinaluetta. Kuu valaisee juuri sen verran, että näen kulkea polkua pitkin. Joka askeleella sydän tuntuu hakkaavan hieman kovempaa rinnassa, mutten kykene pysähtymään tai kääntymään ympäri. Metsä on hiljainen, ehkä jopa liiankin. En kuitenkaan ehdi keskittymään siihen sen enempää - pakottava tunne edetä on vahva.

Edessäni kohoaa vaikuttava verkkoaita. Se ei näytä vanhalta, metalli hohtaa kuunvalossa. Korkeutta sillä on oltava ainakin kolme metriä, sillä vaikka kohotan käteni ylös sitä vasten, en yllä toiselle puolelle. Tuijotellessani sormenpäitäni huomaan sivusilmällä liikettä aidan toisella puolella ja vedän käteni nopeasti lähelle rintaa, kääntäen katseen liikkeen suuntaan. Jähmetyn tämän jälkeen täysin, yrittäessäni nähdä pimeyteen. Pian kuulen kahden miehen keskustelevan toisilleen, mutten saa sanoista millään selvää. Mun tarvisi päästä lähemmäs. Ennen kuin ehdin alkaa lähteä enempää sotasuunnitelmaa tekemään hätkähdän tuntiessani käden olkapäälläni. Käännän katseen varovasti koskijan sormenpäistä käsivartta pitkin kohti henkilön kasvoja. Ne näyttävät tutuilta, mutta joudun hetken käyttämään vähäisiä aivosolujani ennen kuin nimi tulee päähäni.
”Maverick, what the hell are you doing here?” sihahdan kiukkuisesti. En uskalla puhua lujempaa, sillä miesten mumina aitojen sisäpuolella jatkuu yhä.
”I could ask you the same”, nuori tokaisee rauhallisemmin kuiskaten. Mitäköhän täällä on meneillään?
”I live close by and wanted to go for a walk”
”That’s weird since I live right there and last I knew you didn’t live close”, Maverick kuiskaa osoittaen taaksemme ja siellä todentotta paistaa valot. Eihän se ollut mahdollista?
”But I just left my place like five minutes ago. Is not possible I’ve walked miles and over the road”, ääneni kohoaa huomaamattani ja kauhuksemme meitä päin pian osoittaa taskuvalo. ”Is someone there?” kuuluu huuto ja valokeila alkaa lähestymään uhkaavasti.
”We should run”, Maverick kuiskaa ja ennen kuin ehdin reagoimaan nuori urheilijatähti on jo hävinnyt metsän pimeyteen.


Tiedän, etten nähnyt unta. Pyjamahousujeni lahkeet ovat mudassa ja.. Onko tuo verta? Haukon syvään henkeä, kun tarkastelen pöksyjä lähempää - ja kyllä. Punaisuudesta ei voi erehtyä, verta se on. Mutta kenen? Omaani se nimittäin ei ole - ihossa ei ole pienintäkään haavaumaa missään. Minun on pakko käydä takapihalla ja katsomassa polun alkua. Mutta sitä ei enää ollutkaan - mutta metsässä näkyy nyt metallin hohde aina auringon puskiessa esiin pilviverhon takaa. Eihän aidat voi itsestään liikkua, eihän?

Kaksi viikkoa on mennyt melko pitkälti istumista välttäen, kipulääkkeitä popsien ja siteitä vaihdellen. Työpöytäni on nyt säädetty siihen, että saan töitä tehtyä seisten. Se tuntuu helpottavan. Onneksi Quinnin selässä olo ei hirveästi sattunut. Tamma tuntuu muutenkin olevan hauska persoona, vaikka joudun varmasti hieman tottumaan hevosen silmäpuoleuteen. Meillä on takana jo muutama mukava rento maasto ja tuntuu hyvältä päästä hevosen selkään miettien jotain muuta kuin Nevadassa sijaitsevaa latoa. Tiesin Tomin olevan vähän kajahtanut eron jäljiltä, mutta näin pahasti? Ei ikimaailmassa. Tuputtelen irvistäen desinfiointiainetta polttomerkkiin, ennen kuin laitan päälle uudet vanulaput ja sideharsot. Saadessani operaation valmiiksi huokaisen syvään ja suuntaan sivuovesta pihalle. Koko matkan tuijotan sivusilmällä metsässä pahaenteisesti seisovaa aitaa. Mun olisi pakko käydä ihmettelemässä sitä viikonlopun aikana. Maverick oli katsonut mua kuin päähän lyötyä, kun seuraavana päivänä olin nuoreen törmännyt tallilla.
“I was asleep the whole night. Do you really think I would go to the forest in the middle of the night?” Maverick oli kysynyt ennen kuin kiristi Nalan satulavyötä. En siis alkanut kyselemään enempää, vaan jätin nuoren rauhaan jääden pohtimaan itsekseni mitä oikein oli tapahtunut. Se on varmaa, etten ihan omiani ollut nähnyt. Näen todisteen siitä ikkunasta joka päivä. Ehkä mun tarvisi puhua myös jollekulle muulle tapahtuneesta. Mutta kenelle? Ja mitä oikein oli edes tapahtunut?

Istahdan varovasti Maxin sohvalle vetäen huulen tiukaksi viivaksi vasemman kankun osuessa siihen. Maxin katse lukkiutuu muhun tutkivasti.
”You all good?” mies kysyy ja nyökkään esittäen olevani kunnossa. Oikeasti mun tekis mieli parahtaa itkuun ja kiljua.
”Just a rough leg day yesterday, you know”, yritän naurahtaa - vaikka todellisuudessa en ollut salilla käynyt kesän jälkeen.
”If you say so”, mies katsoo mua vielä hetken, ennen kuin kääntää päänsä takaisin telkkarin suuntaan. Austin, Henry, Mike ja Bob pelaavat intensiivistä Mario Kart ottelua. Mä en todellakaan tässä porukassa haluaisi kertoa mun perseessä olevan polttomerkkiä. Enkä ole varma haluaisinko kertoa edes Maxille. Kuka mua edes uskoisi, jos sanoisin joo mun exä polttomerkitsi mun kankun. Mä uskoisin saavani siitä vain syyttelyä, miksen tehnyt asian estämiseksi mitään. Miksi mä edes menin sinne? Miksi mä suostuin näkemään Tomin vielä muiden ollessa nukkumassa? Mä luulin, että me oltais vihdoin puhuttu ja puhdistettu ilmaa, mutta exälläni oli selkeästi ihan muut ajatukset. Exät on exiä syystä. Enhän mä ollut käynyt lääkärissäkään, ne olisivat varmaan soittaneet poliisit. Enkä todellakaan halunnut alkaa siihen rumbaan ja selvittelyyn. Mitä vähemmän ihmisiä tiesi, sen parempi. Saisin vain heittää hyvästit kivoille bikineille ja alkaa pukeutumaan enempi peittäviin asusteisiin.


MAX POV
Kaikki ei ole nyt ok. Mä näen sen mailien päähän. Selkeästi asia on kuitenkin hieman herkempi, joten en viitsi naiselta tiedustella sen enempää muiden ollessa paikalla.  Tai mikäli mikään muu ei toimi, juotan naiseen hieman viskiä - se tuntuu tehoavan. Madison väitti käyneensä salilla, mutta hän ei taida tiedostaa, että yksi salin työntekijöistä on hyvä ystäväni ja saattoi hieman rikkoa sopimustaan kertoessaan Madisonin irtisanoneen salikorttinsa. Boiseen asti Madison ei ole kerennyt ja vielä treenaamaan, sen tiedän taas omista valvontakameroista. Ennen kuin tuomitsette stalkkeriksi - jokaisella vain on oma harrastuksensa. Mulla se sattuu olemaan valvontakameroiden tallentamaa kuvaa. Paljon viihdyttävämpää katsoa naapurin Peterin juoksevan karanneen kultaisennoutajan perässä kuin yrittää löytää jotain katsomisen arvoista sarjaa. Vilkaisen sohvalla istuvaa Madisonia uudelleen ja huomaan naisen purevan huultaan. Nainen tuntuu tekevän sitä miettiessään jotain. Super Star tunnusmusiikki alkaa soimaan telkkarista, jota Madison jopa vähän hätkähtää. Hän taitaa olla oikeasti syvällä ajatuksissaan.
“That’s cheating man”, Mike huudahtaa Bobin kiitäessä toisen ohi maalilinjan yli.
“Wasn’t my fault you drove to the tree and got stuck”, Bob tokaisee tyypilliseen tapaansa rauhallisesti. Mike tuhahtaa syvään ääneen, ennen kuin seuraava kisa taas alkaa.

Siis täh. Tarjottiinko mulle just hevosta ratsutukseen? Ja vielä jalostushevosta kisaamista varten? Mitäköhän helkuttia Tom on niille selittänyt. En mä usko, että hänen isänsä olisi ollut hevosihmisten juttusilla. Mut miks se suosittelisi mua? Pyllyni vihlaisee ikävästi, ja kylmät väreet kulkevat kehon läpi. Tasattuani hengitystäni luen sähköpostin kertaalleen läpi. Seuraavaksi katsonkin mapsista, missä hitossa on Falling Cowboys - melkein tunnin ajomatkan päässä. Eihän se sillä tavalla kaukana olisi, mutta olisiko noin tunnin ratsastus kahden tunnin ajon arvoista? Sain sähköpostissa myös tiedoston Maymayn sukupuun ja kieltämättä tammalla oli melko kuuluisia nimiä ja oli siellä myös yksi erittäin tuttu nimi - eli Maymay on osittain myös sukua Peachille. Mutta riittäisikö mun taidot oikeesti sitten? Mitä jos tamma olisikin ihan sekopää? En ole myöskään istunut satulassa Tomin pahoinpitelyn jäljiltä, eli kykenisinkö siihen ylipäätään? Mulla on ikävä kyllä sitä kaikkea laittautumista ennen kisoja ja kivoja showvaatteita. Sitä kaikkea kimalletta ja kiiltäviä hevosia siisteine harjoineen. Sitä jännitystä ennen kehään menoa.




No niinhän siinä kävi, että jo seuraavana päivänä seison Falling Cowboys parkkipaikalla kuin laumastaan eksynyt lammas. Tallirakennuksia tuntuu olevan useampi, eikä mulla ole hajuakaan minne päin pitäisi mennä. Pian kohti käveleekin hieman jo harmaaseen taittuva parrakas mies.
“You must be Madison”, mies tervehtii iloisesti hymyillen ojentaen kättään puristukseen. Tartun siihen ja kädenpuristus on jäykkä.
“You can call me Maddy. And you are Mr. Anderson I assume”, totean.
“Oh please, call me Henry. And welcome to the Falling Cowboys”, Mr. Anderson puhelee rennosti. Lähden kävelemään miehen perään ripein askelin, vaikka Henry ei tunnu kiirehtivän.

Karsinassa seisoo pieni musta hevonen suu täynnä heinää ja korvat hörössä. Tamma ottaa pari askelta tullen ovelle vastaan ja Henry silittää hevosen otsaa rauhallisesti. Tarjoan Maymaylle kättäni haisteltavaksi sekä tamma sitä nuuhkaisee hieman mitäänsanomattomaksi.
“Hey Amy! Come over here”, Henry huudahtaa käytävän toisessa päässä olevalle nuorelle naiselle ja toinen kipittääkin pian karsinalle.
“This is Maddy. She is now part of the team so you can show her around and where Maymays stuff is. I need to go now but I’ll catch up in the arena”, mies selittää ja sen enempää sanomatta lähtee jatkamaan matkaansa.
“Hey, I’m Amy”, pisamakasvoinen nainen toteaa ja pian minulla onkin pyörillä liikuteltava satulateline käsissä. Heti tuli vähän parempaa seppälää. Maymaylla on ilmeisesti vielä kaksi telinettä, toinen on vain kisoja varten ja kolmas satula nyt vain sattuu pyörimään nurkissa. Olisipa itselläkin samanlaisia ongelmia. Amy kysyy pärjäänkö yksin ja nyökättyäni nainen häipyy myös. Ilmeisesti täällä ollaan melko kiireisiä ihmisiä. Olen tottunut Peachin tutkiskeluun, joten on hieman outo olo kun toinen vain tapittaa paikoillaan lilan pölyharjan liukuessa mustaa karvaa vasten. Tälläiseksi en koskaan tuliharjani haluaisi muuttuvan.
“Is this a trick and you turn into a full bronco once I’m in a saddle?” kyselen yönmustalle hevoselle. Vaikka reining-hevosille yleensä annetaan kasvaa pitkät harjat Maymaylta se on jostain syystä leikattu lyhyeksi mohawkiksi. Häntää tammalla kuitenkin oli ihan kiitettävästi.

Maymay tuntuu nuoresta iästään huolimatta todella rennolta ratsulta. En yhtään ihmettele, että hevosesta on suunniteltu jalostustammaa. Maymay tuntuu ehkä vähän liiankin tasapainoiselta. Henry ja Amy seisovat jonkun kolmannen henkilön kanssa maneesin reunalla. On jotenkin ahdistavaa ratsastaa toisten silmien alla - vaikka sitähän mä tänne olin tullut tekemään. Mutta on ihan eri asia ratsastaa suuren yleisön edessä etukäteen sovittu ohjelma kuin omatoimisesti muutaman ihmisen silmien alla. Varsinkin kun tämä ratsastus päättäisi minun ja Maymayn mahdollisen yhteisen tulevaisuuden. Jos mun tarvitsisi kuvailla tammaa yhdellä sanalla se olisi tavallinen. Hevonen tekee juuri sen mitä pyydetään, ei enempää tai vähempää. Tulisikohan tamman ratsastamisesta ja esittämisestä tylsää?

“You guys look great together”, Henry on ilmestynyt jostain tamman karsinan ovelle ottaessani hevoselta satulaa pois.
“I know she’s kinda like a plain jane but haven’t seen her move like that with others. So good job”
“Thank you. Yeah she’s pretty smooth to ride”, en oikein tiedä mitä muuta sanoa. Tamma haukottelee suuresti ja se tuntuu olevan ainoa asia millä hevonen tuo hieman luonnettaan esiin. Ehkä meistä tulisi ihan toimiva kaksikko. Jätän Maymayn jatkamaan heinien syöntiä ja suuntaan Henryn perässä toimistoon sopimaan käytännön asioista. Ensimmäiset kisamme olisivatkin jo ensi kuun lopulla, joten minun olisi todellakin tarve tulla tänne useammin kuin kerran viikossa.

Ja näin minun ja Maymayn yhteinen tarina alkaa.

Max oli keksinyt, että voisimme pitää pienen kurpitsakaivertelun Wilmington Wheelersien kanssa, nyt kun ajokausi alkaa pikkuhiljaa loppumaan ja kyllä nyt jokainen itseään arvostava amerikkalainen pitää halloween-kemut (Maxin sanoja, ei mun). Land Roverin takakontti onkin nyt täynnä kurpitsoja, joista kaikista pienin yksilö on kuitenkin sylissäni. Mun piti Maxille selittää, että isommat kiusaavat sitä kuitenkin automatkan ja se oli pakko ottaa muutenkin mukaan, ettei se tuntisi oloaan hylätyksi. Max yritti painoittaa, että pikkukurpitsa varmasti löytäisi muunkin kodin, muttei takerruta siihen.
“I’m sorry, but I need to ask”, Max toteaa hieraisten autonsa rattia. Äskeinen keskustelu Harperin kanssa aiheutti sydämentykytyksiä, ja pelkään Maxin asian liittyvän myös perseeseeni. Mielestäni olin esittänyt enemmän kuin hyvin kipeän kankkuni alkuperän, enkä ollut itse edes huomannut linkuttavani. Kerroin kyllä totta, siihen asti että olisin kompastunut. En oikein tiennyt mikä sillä variksella oli vikana tai kuka oli kussut sen aamumuroihin - mutta tyytyväinen se ei todellakaan ollut. Selkeästi lintu olisi halunnut meidän pysyvän metsästä poissa.
“So what’s really going on? You’ve been a little weird lately”, mies toteaa vilkaisten minua. Huomaan kiemurtelevani hieman penkissä Maxin katseen kääntyessä takaisin tielle.
“Well umm.. You know it’s been weird in here lately.. And also something happened in Nevada”, huomaan ääneni laskevan loppua kohden lähes muminan ja kuiskauksen tasolle. Lasken päätäni hartioiden väliin, kuin peläten jotain pahaa tapahtuvan.
“What happened in Nevada?” Max kysyy puristaen rattia kääntämättä katsettaan muhun. Mies keskittyy täysin edellä liikkuvan Yariksen liikkeisiin - kyseisen auton kuskilla ei pitäisi enää olla mielestäni korttia. Auto nimittäin köröttelee helposti alle kahtakymmentä mailia viidenkymmenen mailin alueella, ja kun vihdoin pääsemme pienen henkilöauton ohi siellä istuu mummo etukenossa naamansa nyrpistäen - ihan kuin se auttaisi häntä näkemään paremmin silmälasien lisäksi.
“Umm… Nevada… Umm..”, yritän keksiä jotain syytä - ja nopeasti. Väittäisinkö pudonneeni hevosen selästä tai naudan potkaiseen. Ensimmäinen ajatus ei hirveästi innostanut, sillä en mä tätä nyt voisi Rosalinan syyksi heittää - eikä kyllä siitä satulasta hevillä myöskään tipu. Tunnen sykkeen kohoavan pikkuhiljaa ahdistuksen merkiksi.
“I rather don’t talk about it”, totean katseen valahtaen minikurpitsaan. Huomaan puristavani sitä hieman rajummin, joten hellitän otetta hieman. Ei nyt pientä kurpitsaa voi pahoinpidellä.
“I think you do. But it’s okay if you are not ready yet”, Max toteaa ja huomaan näköpiiriini ilmestyvän miehen käden, joka silittää hellästi käsivartta. Tomin tempauksen jälkeen Maxin kosketus aiheutti kehon jännittymistä, mutta nyt kosketus tuntuu jo normaalimmalta - rauhoittavalta ja tutulta. Huokaisen syvään ja nyökkään. Ehkä mä pelkään Maxin lähtevän sillä sekunnilla Nevadaan sen pesäpallomailan kera, kun olen saanut asian kerrotuksi. Enkä mä halua sotkea Maxia tähän - enkä todellakaan halua Tomin saavan mitään huomiota asian suhteen.

Ajamme suuren hallin hiekkapihalle, jossa on vielä raadomman näköisiä autoja, kuin Maxin takapihalla.
“So this is like our headquarters”, Max toteaa avatessaan turvavyötään ja valmiina avaamaan oveaan.
“Have you thinked what you are gonna wear to the party?” mies jatkaa jo ulkona autosta. Lasken pienen kurpitsan kojelaudalle ja sora rasahtaa jalkojen alla niiden osuessa maahan.
“I dunno. I need to think what to dress up Peach for farms party too. So alot of planning to do”, totean kävellen takakontin luo Maxin viereen.
“Well you still have couple of weeks”, mies toteaa laskien kurpitsan syliini. Max ottaa molempiin käsiin kurpitsat ja kävelemme hallin ovelle. Sieltä kuuluu musiikkia, ja mies potkaisee terävästi ovea pariin otteeseen. Pian metalliovi avautuu, mutta sen avaaja on jo menossa takaisin omiin puuhiinsa meistä sen enempää välittämättä. En ole mielestäni kyseistä miestä ennen nähnyt, hieman jännittää paljonko porukkaa Wilmington Wheelersien halloween-bileissä oikein olisikaan - ja moniko niistä on minulle täysin tuntemattomia. Max suunnistaa autojen seassa tottunein ottein kohti tallin perää, missä näyttää olevan muutama muukin ovi.
“We agreed to store the pumpkins in here”, Max vihdoin pysähtyy yhden oven taakse ja avaa sen olkapäänsä avulla. Oven takaa paljastuu pieni pimeä huone, jossa ei ilmeisesti ollut valoakaan. Hyvä, että sinne mahtuu kaksi ihmistä samaan aikaan.
“For once it’s not full of car parts”, Max naurahtaa matalasti ennen kuin suuntaamme taas yhdessä autolle. Mä todellakin haluaisin miehelle puhua, mutta en vain tiedä miten.

Metalliaita on pysynyt paikoillaan, olen pitänyt sitä silmällä. Mutta omituinen olo tulee siitä, että aita tuntuu tekevän samaa. En osaa selittää sen paremmin tunnetta. Ihan kuin joku tarkkailisi liikkeitäni jatkuvasti. Silti tunnen jatkuvaa vetoa metsän suuntaan. Olen ihan varma, että öisin joku kuiskaa nimeäni, kutsuen. Toista yöllistä tutkimusreissua en uskalla tehdä, mutta päivisin metsikkö tuntuu olevan hiljaisempi. Pakkaan siis reppuuni taskulampun, hätäsoihdun, matkalaturin, vesipullon ja pippurisumutteen. Vedän mahdollisimman tumman vihreitä vaatteita päälle ja tungen lippiksen syvälle päähäni. Jalkaan valikoituu tallikengät - ne kun ovat todistautuneet ihan hyviksi maastoilukengiksi. Sekä niissä on turvakärki, jos kuitenkin vastaan tulee jotain mitä tarvitsee potkaista. Huokaisen syvään, ennen kuin suuntaan sivuovesta pihalle.

En kykenisi millään kiipeämään kolme metristä aitaa yli, joten olen lähtenyt kiertämään sitä ympäri. Yritän löytää jotain aukkoa tai porttia, jotain mistä kehoni mahtuisi änkeytymään sisäpuolelle. Iho tuntuu nousevan kananlihalle ja kuuloaistin terästäytyvän äärimmilleen. Alan pohtimaan miksei minulla ole koiraa, hyvin voisin väittää olevani vain lenkillä, jos jäisin kiinni metsässä nuuhkimisesta.

Siinä hyvän tovin metsässä samoiltuani löydän etsimäni - vartioimattoman portin. Lähellä ei näy vartijoita tai kameroita, joten kylmän viileästi kävelen siitä sisälle. Muistan yöllä miesten kulkeneen luukun kautta, joten lähden etsimään sitä kasvuston joukosta. Puista tippuneet lehdet eivät auttaneet etsinnöissäni, mutta onnekseni luukku löytyy myös helposti. Ehkä vähän liiankin helposti. Vaikka aita näyttikin uudelta ja kiiltävältä, luukku on jo aikaa kulunut ja ruosteinen, valkoinen maali on lohkeillut osittain irti. Se aukeaa kankeasti narahtaen ja odotan hetken luukun suulla kuunnellen tuleeko sieltä heti joku vahti juosten paikalle. Ääniä ei kuulu, joten asennoidun tikkaille. Tunnen taas samaa vetoa kuin se yksi yö. Toivottavasti en vain nyt menetä muistiani. “Minua ei sitten mihinkään tunneliverkostoon saa” - ja paskanmarjat tässä sitä ollaan menossa.

Tunneli ei ole yllätyksekseni täysin pimeä, mutta useammat valot ovat sammuneet. Jäljellä olevat valaisimet hieman suristen yrittävät valaista pitkää tummaa käytävää. Osa toimivista valoista välähtelevät aina vain hetken. Järki käskee mun nousemaan samaa reittiä ylös samantien, mutta jokin mua vetää jatkamaan matkaa vasemmalle.

En tiennyt mitä odottaa, kun astelen käytävän päässä olevaan huoneeseen. Haju on erittäin epämiellyttävä, kuin hieman mädäntynyt liha. Vedän keuhkot täyteen happea käden hakeutuessa suun eteen. Silmät tuntuvat pullistuvan ulos päästä järkytyksestä. Huoneen näky on kuin suoraan jostain kliseisestä elokuvasta. Huoneessa on ihmisiä maassa makaamassa omissa verilammikoissaan. Osalla on armeijavarustus, osalla valkoisia labratakkeja. Veri on jo kuivunutta, eli mitä ikinä olikaan tapahtunut siitä on jo aikaa. Valitettavasti huone tuntuu tutulta. Kauhukuvat tulee päähän - en kai vaan minä tehnyt tätä? En ollut vieläkään saanut selkoa mistä veriroiskeet olivat housuihini ilmestyneet. Mutta enhän mä voi? Miten? Katseeni nousee lattialla makaavista möykyistä hieman ylöspäin. Huoneessa on koneita ja monitoreja, joista suurin osa on nyt pimeänä. Yksi näyttö näyttää jaksaa nakuttavan jonkinlaista dataa jatkuvalla syötöllä. Numerot ja kirjaimet pomppivat siinä eikä niissä tunnu olevan mitään järkeä. Mä en hirveän kauaksi aikaa voi jäädä yrittää ottaa siitä selkoa - haju nimittäin alkaa käydä sen verran ylitsepääsemättömäksi. Yritän pitää kättä suun edessä, ettei kalman haju läpitunkeudu jokaiseen soluuni.
5..3..7..D..0..1R..6..E..A4..M..9..4D…
Ruutu näyttää heittävän ilman minkäänlaista logiikkaa asioita sekasin. Miksi se edes oli vielä toiminnassa? Ja miksi kaikki muut näytöt ovat pimeänä? Pala tuntuu nousevan kurkkuun, se on merkki lähteä.

Matka takaisin ylös tuntuu kestävän ikuisuuden kakoen. Metsä on kuoleman hiljainen. Suljen luukun perässäni nopein elkein ennen kuin tyhjennän vatsani sisällön sen viereen. Olisi vain pitänyt pysyä pois tunneleista. Isojalkaa tai skinwalkereita ei tullut vastaan, mutten silti ollut valmis näkemääni. Ja se haju. Se ehkä iski kaikista pahiten. Siinä nelinkontin vielä ollessani suuta pyyhkiessä kämmensyrjällä kauhukseni huomaan hahmojen varjojen lähestyvän.
”You are coming with us”, toinen sanoo asiallisesti ja ennen kuin ehdin reagoida käsivarsiini sekä ranteisiini on tartuttu kiinni ja nostettu seisomaan…

Mä en tiedä, missä mä olen. Ja kauanko mä olen ollut? Huoneessa on yksi himmeä pöytävalo, joka rätisee pahaenteisesti.
”What do you know? What did you see? How long have you been snooping around with your little friends?” nurkassa seisova hahmo aloittaa kyselyn, ennen kuin olen ehtinyt edes skannaamaan huonetta läpi. Kauankohan se on seissyt siinä? Ja mitä se meinaa, että olisin kavereiden kanssa käynyt nuuskimassa? Aidasta taikka mistään muustakaan en ollut puhunut kenenkään kanssa.
“Are you part of the cult?” toinen ottaa askeleen lähemmäs. Mitä? Kultti? Mä en todellakaan sellaiseen kuuluisi.
“What cult?” kysyn kulmat kurtussa ja mustaan pukuun pukeutunut pitää kasvonsa jäänkylminä.
“I think you know. Try little bit harder Madison”
Mies on mun mielessä jo vakooja, joten en yhtään ihmettele miten hän voi tietää mun nimen.
“The whole fall has been pretty fucked up to be honest. I would remember if I joined any cults of somesort”
“What is with the brand on you? It doesn’t look that old. Is it somekind of sadistic ritual you are performing in your little group?”
Oh shit
“You… You undressed me?” säikähdän.
“We had to do a body check, that’s correct. Now answer the question”
Pitäisikö väittää kuuluvansa kulttiin vai kertoa totuus?
“If you really wanna know, I have a really crazy ex”, aloitan täydellä tarmolla, mutta jotenkin sanojen edetessä epävarmuus alkaa ottaa valtaa. Tunnen palan nousevan kurkkuun inhottavasti kuristamaan. Maddy, nyt ei ole aika itkeä.
“He.. He assaulted me”, ensimmäiset kuumat kyyneleet tuntuvat vierivän poskelle; “And then he branded me. He owns a farm in Nevada you know”, nostan kädet kasvoille ja itku karkaa käsistä. Erittäin huono hetki. Mikä lie Men in black -vakooja seisoo hiljaa paikoillaan. Hän ei sano mitään pitkään aikaan.
“And why haven’t you filed any reports on him?” toinen kysyy itkuni jo hieman laantuessa.
“I guess he would’ve been proud of what he did. And he would get some attention about it. He wants everybody to know he owns me or some shit”, niiskutan.
“I will give you a minute and then we will continue”, mies toteaa edelleen kylmästi lähtien huoneesta. Eikö toinen osannut näyttää yhtään empatiaa?

Mies tuo palatessaan teetä. Vaikka en lämpimän teen kova kuluttaja olekaan, mulla on aivan älytön jano. Kuppi lämmittää mukavasti vähän kylmiä sormia. Kulttikysymykset jätettiin unholaan, mutta kovin haluttiin tietää miten olin päätynyt tunneliverkostoon, mitä kaikki muut tiesivät (edelleen, en ollut puhunut kenenkään kanssa mistään.. Muuta kuin bunkkeribileissä tapahtuneesta) ja mitä ajattelin tehdä tiedoillani. Mua suoraan sanottuna hämmästytti ja pelotti, mitä mä tai “me” oltiinkaan saatu selville, jos siitä alettiin kyselemään tällä tasolla. Ja kehen “meihin” toinen jaksaa jatkuvasti viittailla.
“Everything will be normal soon. If you go and talk about anything about our meeting or your findings we will take action quickly”, toinen kuulostaa jopa hieman uhkaavalta.


Seuraavaksi herään omasta sängystä. Kummallisinta on, ettei mulle oltu soitettu töistä, Sam ei ollut kaivannut. Ainoat viestit ja vastaamattomat puhelut olivat Maxilta sekä Ethanilta. Jälkimmäiseltä oli tullut vain kyselyä Peachin liikutuksesta ja tallille tulleesta ruokasäkistä. Joku voisi luulla, että olen juniorin kokonaan hylännyt. Vastaan miehelle tulevani tallille viimeistään huomenna. Koitan soittaa facetimella Samille, mutta yhteyttä ei muka ole. Kummallista. Viestini kuitenkin lähti Ethanille ja mies tuttuun tapaansa vastasikin jo peukalolla. Mitäköhän helvettiä täällä tapahtuu? Nousen sängystäni päätäni hieraisten. Se särkee vähän, tarvitsee käydä juomassa vettä.
Keittiön pöydällä odottaa uhkaavan kuuloinen lappu; ”If I was you I would not try to skip the town”. Muistan hämärästi mustiin pukeutuneen pukumiehen, mutta en hirveästi mitään muuta. Missä mä edes olin ollut? Puhelimen mukaan olen ollut jo useamman päivän kadoksissa, mutta missä mä olen sen ajan ollut? Ja miksi? Päässä pyörii liian monta kysymystä, kun oveeni koputetaan raivolla. Säikähdän sitä jopa hieman tiputtaen miltein täyden vesilasin keittiön lattialle.