Hadeksen kirja

Hades oli saanu viime päivät lähinnä vain olla ja hoitaa varsaansa. Olin lähinnä vaan harjaillu sitä, syynnänny kavioista hännän päähän asti ja tunkenu lisää heinää verkkoon. Se vaikutti olevan täysin elämänsä voimissa, niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Ja se oli oikeasti varmasti yks parhaimpia emiä mitä olin nähny. Etenkin kun mietti että tämä oli sen ensimmäinen varsa. Hades oli alusta asti hoitanu yllätysjälkeläistään moitteettomasti ja niin hellästi. Samalla se oli myös niin helppo meidän ihmisten näkökulmasta: Se kyllä vahti, mutta anto meidän lähestyä ja käsitellä varsaa ilman että tarvi yhtään vilkuilla olan yli.

“Eläinlääkärin mielestä nuo kaks vois alkaa huomenna ulkoileen”, totesin samalla kun silmäilin puhelimelta seuraavien päivien säätietoja, “Toki aluksi ihan vaan lyhyen aikaa, ja varsa saa pitää ton takin päällä.”
Ethan nyökytti päätään myöntävästi. “Sulla on varmaan koulua niin et ole sillon täällä?”
“Mun koulunkäynti ei siitä kärsi vaikka yhtenä päivänä katoan aikasemmin”, totesin olkiani kohauttaen, “Menen aamuksi kouluun ja ruokavälitunnilla tulen tänne. Olkoot kuinka.. ei niin toivottu kaveri, niin myönnän että haluan nähdä kun se pääsee ensimmäistä kertaa ulos.”
“Ihan ymmärrettävää”, miehen suupielessä käväisi pieni hymyn tapanen.

Olin aika varma siitä että Ethan kävi pelkällä pyhällä hengellä ja kofeiinilla tässä vaiheessa. Ensin viikon reissu pitkine ajomatkoineen ja tapahtumineen, yllätysvarsat (nimenomaan monikossa), Statler joka vaikutti vähintäänkin…mielenkiintoiselta ja nyt Ethanin matkassa tallille oli tullut uusi varsin energisen oloinen hevonen. Paljon tapahtumia lyhyessä ajassa ja paljo asioita mitä piti pyöritellä ympäri että sai arjen taas rullaamaan.
Ja varmasti Rainin tapaus oli jo yksistään tarpeeksi. Mitä olin ymmärtäny, se oli ollu Ethanilla hyvin kauan.

“How about.. Dickhead? Or.. Mr. Poopypants?” Kansas totes äkisti hiljaisuuden keskeltä. “No! E.T!”
“Excuse me?” mun ilme tais olla neutraalin kysyvän sijasta lähempänä ‘selitä ittes ja äkkiä tai tulee selkään’, koska Kansas hivuttautu puolikkaan askeleen kauemmas.
“Varsa.”
“How about no. E.T on ehkä lähin mitä vois harkita mutta.. ei.”
“Mitää? Miksei?”
“Ei.”
“En tiedä kannattaako vielä tässä vaiheessa kauheasti nimiä edes miettiä”, Ethan totesi realistisesti, “Vaikka se on voimistunut ja näyttää jo paljon paremmalta, vielä eletään sitä kriittisintä aikaa jolloin mitä tahansa voi tapahtua.”
“Sepä. Mutta ennen kuin sä ehdit julistaa että tota kutsutaan joksiki Mr. Poopypantsiksi, niin ei, sen nimi on Stallu.”
“You already had a name for him?” Ethan kysy vähän yllättyneesti.
Kohautin vähän mun olkapäitäni. “Kinda. There is a horse named Staalo back in Finland and Stallu is basically same name but in northern Sami. That horse is now something like…Twentyfour years old. It was born outside in snow during overall bad weather, so it had rather slim chances to survive but it did. And grew up to be strong and healthy. So maybe that name would give good luck or something.”

Pidin riimunnarusta löyhästi kiinni ja rapsutin Hadeksen harjan juurta sormenpäilläni. Tamma nyhti vihreää ruohoa ahnaasti ja tuntu varastoivan sitä suuhunsa kuin ylisuuri hamsteri, jotta saattoi rouskutella eväitään samalla kun piti tarkasti silmällä pihalla kipittelevää jälkeläistään.
Tuntu yhtä aikaa siltä että vastahan eilen Stallu oli rönöttäny vastasyntyneenä rääpäleenä karsinan pohjalla sekä siltä että olihan se ollu olemassa jo ties kuinka kauan. Mutta todellisuudessa siitä oli vasta? Jo? Kuitenki, kolme viikkoa. Muulinkorvasesta käppyräjalkaisesta rimppakintusta oli kasvanu ihan varsan näkönen otus.
Komean varsan näkönen.
Jalat oli ojentunu ja korvat toimi eikä vaan roikkunu päälaella. Ja kaljurotan olematon kolmen jouhen harja oli jo nyt venähtäny.

Miten? Noituutta. Sitä sen oli oltava.

“You don’t happen to have any ideas about a name for Stallu?”
“I thought we settled on Mr. Poopypants?”toinen kysy lähes hölmistyneenä.
“..No. Not even for a stable name.”
“Aaw, but it’s perfect! Just look at it!”
“No.”
“..party pooper..”
Pyöräytin mun silmiä varmaan takaraivon kautta ympäri. “Jos se olis Suomenhevonen niin tietäsin tasan minkä nimen sille lätkäsisin. Mutta suomenkielinen nimi ei suokille, ja vieläpä täälä päin maailmaa, ei ehkä ihan toimi. Vaikka se olis kyllä mulle hauskaa, kun eri yhteyksissä tyypit yrittäis lausua sen nimeä. Mutta jos nyt kuitenki joku englanninkielinen nimi. Mutta ei Idaho Avalanche.”
“That would’ve been good tho.”
“Kinda. But no. Something what is related to either Hades or Boe.”
“Or both”, Kansas totes vähän olkiaan kohauttaen.
“No se, mutta se nyt olis vielä hankalampaa. Toki se voi olla ihan mun pään sisäisen kääntäjän syytä, että en osaa kunnolla pyöritellä mitään järkevää”, selitin samalla kun huidoin pään ympärillä parveillutta paarmaa hiiteen.

Pienen hetken Kansas näytti poikkeuksellisen vakavalta, kun se tuijotti pihan reunalla tomerasti ravaavaa Stallua. Se oli uskaltautunu jo yllättävän kauas emänsä kyljen viereltä, näyttäen puhtaasti vaan uteliaalta pysähtyessään nuolemaan läheisen koivun runkoa. Edes Hades ei vaikuttanu olevan hädissään, vaikka varsa toikkaroiki tavallista kauempana. Tilanne olisi varmaan täysin eri jos näköyhteys ei olisi näin esteetön.

“...play…hay..”
“Hmh?”
“..shade..”
Kansas ei ollu varmaan koko vuonna keskittyny edes yhteen koulutehtävään näin kovasti mitä se näytti uppoutuneen uuden nimiehdotuksen keksimiseen. Tai siltä sen mutina ainaki vaikutti.
“..Hay Play..? Shady play?.. Shady Play in Hay..?”

Siinä ei kestänyt loppujen lopuksi edes kauaa, kun joku lamppu näytti syttyvän Kansasin päässä, ja se napsautti sormiaan ennen kuin osotti terävästi mun suuntaan.

“Shady Play in Haystack!”
“..That’s-...” kohotin mun kulmiani vähän yllättyneenä, kun sain pyöriteltyä toisen oivallusta mielessä pari kertaa. “..that’s actually.. good. Like. Very good.”

Kansasin kasvoille levisi hyvin tyytyväinen, suorastaan vähän ylpeäki, leveä hymy. Syystäki. Koska toinen osu napakymppiin ekalla yrityksellä. Tai ainaki ekalla kunnon yrityksellä.

1. viikko
- Mitäpä tähän sanois? Viikon teema tulee oleen puhtaasti että älä kiinny, kaikki olis epävarmaa jo sillon jos varsa olis syntyny ajallaan mutta nyt vielä enemmän.
- No siis onhan se söpö.
- Ei vittu mä tajusin että kaikki ratsastus ja valmennus jutut on jäissä seuraavat ties kuinka kauan.
- Owen otti varsahomma yllättävän chillisti, onneksi, joten kaikki on silleen ok.

2.viikko
- Rääpäleen jalat on ainaki suoristunu ihan kivasti jo nyt mikä on hyvä.
- Hades oli tosi tyytyväinen ko pääsi vihdoin vähänki pitemmäksi aikaa pihalle. Se on kyllä ollu ihan hiton hyvä emä tolle varsalle. Vois kuvitella että se olis varsonu ennenki.
- Mä joudun muuten katteleen varsalle vierotuksen jälkeen uutta tallia koska ei se voi tänne jäädä?? Olis hiton paljo helpompaa jos seki olis ollu tamma. Onneksi ei oo mikään kiire.
- Hadeksen harjan sektio L4 oli poikkeuksellisesti kääntyny kaulan oikealle puolelle.
- Varsan kutsumanimi on Stallu, vähän helpompi mitä “varsa, kumpi varsa?” tai “Hadeksen varsa”

3.viikko
- Hades tykänny kun päässy tarhan lisäksi välillä vähän kentälle “töihin”, tai ainaki se kuuntelee ja tekee niin helposti ja kevyesti. Toimii niinko ihmisen mieli.
- Points for Kansas: se keksi yllättävän kivuttomasti Stallulle oikeasti hyvän nimen eikä mitään hiton Mr. Poopypants II.
- Stallu antaa jo nyt nostaa kaikkia jalkojaan, tosi vähän että just ja just irti maasta mutta kuitenki

4.viikko
- Joku onnenkantamoinen tästä varsatilanteesta: nyt kun mulla ei ookkaan hevosta valmentautumista varten niin mä saan ratsastaa mun valmentajan hevosella??? Also: mikä vttu on georgian grande? (google autto, nice)
- Stallu sai vihdoin oman riimun: ihan vähän epäileväinen siitä viristelmästä mutta tottu nopiasti.
- Jos Stallusta tulee piraija joka repii kaikki hihat ja taskut rikki niin se on Kansasin syytä
- Hades voi hyvin. Saatiin valmentajalta joitaki maastakäsin juttuja mitä voidaan sen kaa tehä. Iso osa tehään about paikallaan tai hyvin vähässä/hitaassa liikkeessä niin sopii tehtäväksi maitovarsa mukana.
- Stallu on ehkä jopa fiksu varsa??? Se yrittää matkia Hadesta kun tehään sen kaa painonsiirtoharjotuksia kentällä.

5.viikko
- Nyt Stallun jalkoja saa nostaa jo aika normisti, että sitte jos/kun pitää jotaki kavioille tehä.
- Saa harjata ja käpälöidä joka puolelta, ei oo moksiskaan. Note: Ihme koira, koska maharapsut on parasta sitte siivutetun leivän.
- Tiesin että varsat kasvaa yllättävänki nopiaa, mutta jösses.
- Hades yllättää edelleen sillä kuin hyvä emä se on. Se on hoitanu ja opettanu Stallua tosi hyvin alusta asti, antaa hyvin vähän kaikkien yhtään tutumpien ihmisten lähestyä sen varsaa ilman että sitä pitäis varoa. Se kyllä pitää vahtia ja tarkasti, mutta harvemmin ees luimii kellään että käskis ihmistä suksiin hiiteen. Varovasti piän sormia ristisä että tää on se ns. oikea Hades, koska viime vuonna näihin aikoihin se ei ollu näin emt tollanen.

6.viikko
- Paluu aiheeseen Stallu on ehkä jopa fiksu varsa: se osaa tosi näppärästi avata sidotut riimunnarut. Free Hades I guess.
Positiivisena fiksuutena: Se on jatkanu Hadeksen matkimista kentällä. Se osaa tosi vakuuttavasti siirtää painoa takaosalle päin. Ja malttaa hämmentävän hyvin seisoa paikallaan vaikka on kentällä irti. Who knows ehkä siitä kasvaa ihan jees käyttöhevonen?? Tai sitte se on tollanen prodigy tässä rääpäle vaiheessa, ja sitte kun sen kanssa voi oikeasti alkaa asioita tekeen niin siitä tulee puupää joka ei osaa mennä edes eteenpäi ellei erikseen käsketä.
- Vasta tiistai, ja Stallu osoitti että ehkä se on sittekki enemmän puupää: Se oli jumissa tarhan nurkassa. Takana oli risu. Pieni risu. Mihin sen takajalat osu kun se yritti lähtä pois nurkasta, joten, luonnollisesti, se oli jumissa siellä. Hirnu äidin perään ja Hades näytti just siltä että yrittää keksiä että mitempä auttaa toista kun eihän sillä oo mitään hätää ees. Tilanne ratkaistu kun siirsi sen risun.

Hades ja Stallu oli saanu mennä ensimmäisten mukana kesälaitumelle, koska mikäpä sen parempi ympäristö varsalle kasvaa: Lauma missä monenlaisia kavereita joilta oppia eväitä elämään. Ja sitäkin tärkeämpänä, ikätoveri jonka kanssa leikkiä.
Osasivat ne todistettavasti leikkiä sulassa sovussakin, vaikka sitäkin useammin olin saanut todistaa kuinka vähän liikaakin äitiinsä tullut Keeva oli suihkaroinut Stallun perässä korvat niskassa ja hampaat louskuen. Ja joka kerta Stallu näytti niiin pollealta saatuaan todeta että oli päihittänyt toisen kilpajuoksussa. Tai siis, kun Hades tuli väliin ja huitoi jälkeläisensä sisarpuolen matkoihinsa toista ajattamasta minkä seurauksena Stallu sai jäädä rauhaan ja teeskennellä voittajaa.
No, ainakin nopeus ja ketteryys parani.

Meillä oli kotona ihmislapsi kasvamassa, mikä ei näyttäny tähän mennesä muuttuneen kuin vain sen verran että se ei ollu ihan yhtä ruma kurttunen alien mitä aikasemmin. Suurin saavutus oli ollu siinä, kun Aurora oli oppinu kamppailemaan itsensä selältä vatsalleen ja toisinpäin. Sekä peräti ryömimään hieman eteenpäin. Mutta siinäpä se. Muuten se oli yhä tämän tästä parkuva ja lattialla sätkivä kebabeläin jota ei voinu jättää melkeen hetkeksikään yksin.
Siihen kun vertas mitä vauhtia hevoset kasvo niin huhhuh. Tuntu että pelkästään se kun oli viikon täysin näkemättä Hadesta ja Stallua, niin laitumella ei ollukaan enää vastassa melkein joka rasahduksesta äitinsä helmoihin pakeneva rimpulakinttu. Sen sijaan siellä oli jäntevä pieni hevosen alku, joka osasi jopa pistää hanttiin siskopuolelleen. Sama lähes koiranpentumainen kaveri oli myös kasvanu

Todelliseksi vittusaatanaksi.

Tunsin kuinka karsinaan teljetty villiori puhisi lämmintä ilmaa mun niskaa kohti kaltereiden välistä. Stallu näytti… noh, kaikkea muulta kuin fiksulta, survottuaan turpansa niin hyvin kuin saattoi kahden tangon väliin ja pyöritteli ylähuultaan.
Hades sen sijaan seisoi käytävällä, huokaisten syvään silmät puolikiinni. Se anto painonsa valahtaa toisen takajalan puolelle, jotta saattoi leppuuttaa toista takastaan. Koko sen olemuksesta näki että pieni hengähdystauko sen jälkeläisen perseilystä tuli tarpeeseen.

Pyyhkäsin hikikarpalot mun otsalta, tarkastellen työn tulosta. Pitkän kaavan kautta  eri hoitoaineissa uitettu ja huolellisesti selvitelty harja näytti vihdoin sileältä ja ilmavalta, valmiina uudelleen letitettäväksi. Lukuunottamatta lähes keskellä mollottavaa aukkoa.
Olin ekasta päivästä lähtien tehny kaiken mahollisen että Hadeksen jouhet pysyi hyvänä: terveenä, siistinä ja pitkänä. Ja nyt tuo paskaturpa oli ahkeroinu siihen kolon. Jotenki olisin ensimmäisenä veikannu Louisaa, tai Keevaa, joka olis niin tehny mutta ei.
Henkinen kipu menetettyjen jouhien suhteen oli melkein yhtä kova kuin reidessä tuntuva jomotus, kun Stallu oli pirtsakkaana hyppiessään saanut päähänsä latasta kummanki takakavion mun jalkaan. Nuin pieneksi elukaksi se oli kyllä melkosen vahva.

“Se on kaveri kuule sillä tavalla, että teijän kesäloma loppuu tähän ja saatte tulla tarhoille asumaan. Ja sä pääset pienelle bootcampille missä opetellaan vähän käytöstapoja. Mm”, heristin sormea karsinassa ilmeilevälle varsalle, kuin näyttääkseni kuinka tosissani olin. “..Paaaitsi että… perkele…” mutisin itekseni.

Olin melkein jo ehtiny laatia Stallun esikoulun lukujärjestyksen päässäni, kun muistin että mun osalta kesä oli vielä hyvinkin kiireinen. Ens viikosta lähtien en olisi taaskaan maisemissa, kokonaiseen kahteen viikkoon, vaan raatamassa rakennustyömaalla kesätöiden loppurutistuksena. Vähän jo hirvitti mitä nuori ori ehtisi sillä välillä keksiä.
Ihan kuin kyseessä oleva kaviokas olis lukenu mun ajatukset pieleen menneestä suunnitelmasta, koska Stallu hyppäsi seisomaan takasilleen karsinassa ja nyökytteli päätään ylähuuli pystyssä kuin naurais mulle.

"Haistappa Pate---" mutisin ja näytin kansainvälistä käsimerkkiä varsalle.
Stallu laskeutu alas pystyasennosta, vain voidakseen pompahtaa ilmaan kuin kumipallo ja pukitella reteästi ympäri karsinaa. Varsa potkaisi molemmilla takasillaan ilmaan, komean törähdyksen kera.
"..mmhm.. Selvästi Boen jälkeläinen.."

Varsat oli mulle kohtalaisen tuttuja kapistuksia, ja olin saanu puljata monenki eri luontosen hevoskakaran kanssa kun olin vielä asunu suomessa. Järkiään lämminverisiä ravureita ja suomenhevosia. Mutta jostain syystä nyt kun mun käsissä oli mun oman hevosen varsa, tuntu siltä että kaikki vähäsetki tiedot ja taidot oli näivettyny olemattomiin ja seisoin sormi suussa tuijottamassa otusta että kumpi pää puri ja kumpi potki.
Stallu ei ollu tyhmä. Mutta se osasi näytellä sellaista erittäin vakuuttavasti.
Se kuunteli suhteellisen hyvin, mutta sopivan aukon nähdessään korvat oli koristeena.
Hadesta sai ohjeistaa sormiliikkeillä, kun taas Stallu tarvi jo nyt enemmän otetta. Se ominaisuus tuli selvästi Boen puolelta.
Rohkeaksi Stallua ei voinu tilureerata, mutta luojan kiitos sillä oli älliä enemmän mitä se anto ymmärtää. Se saatto pompata kaikki neljä jalkaa ilmassaa mutta nopeasti tajus että sen kimppuun ei ollukaan hyökkäämässä mikään verenhimoinen peto, vaan tuulen nostattamat lehdet sattu lopettamaan lentomatkansa ja tipahti sen selän päälle.

Rapsutin varsan kaulaa mun sormenpäillä, kehuen sitä vuolaasti kun se oli malttanut seisoa hetken esimerkillisen hyvin aloillaan vaikka kentän kaviouraa kiersi ratsukko. Vielä suurempaa tilanteesta teki se, että Stallun tuki ja turva eli Hades oli tarhassa. Nuori ori tuntui ottavan yllättävän hyvin eron emäänsä. Olin varautunu venyttämään vierotusta lähemmäs vuoden ikää, mutta jo muutaman ensimmäisen lyhyen erillään olon jälkeen Stallu tuntui olevan ihan ok asian kanssa. Mikä tuntu jotenki ihan hullunkuriselta, siitä ei ollut kuin hetki kun kirjava varsa oli ollu säälittävän näkönen rääpäle joka pakeni emän suojiin heti kun jossain rasahti. Nyt se näytti jo lähes pieneltä hevoselta, ja käyttäyty yllättävän kypsästi. Ainaki välillä.
Pitäisi oikeasti alkaa lyömään lukkoon Stallun muuttosuunnitelmia.
Mua ei oltu asiasta juurikaan hiillostettu, eikä Statler varmasti edes hoksaisi asiaa vaikka huomaisi että hevosia oli enemmän kuin tiloja, mutta tiesin tilanteen. Talli oli täynnä jo muutenki, ja natisi liitoksistaan sen jälkeen kun Boen mini me armeija täytti karsinoita entisestään. Kahden muun varsan kohdalla voitaisiin ehkä löytääkin jokin ratkaisu mutta valitettavasti se ei auttanu mua: Stallu oli ori.


“...Ootko vielä löytäny Stallulle tallipaikkaa?” Yumi kysy varovaisesti Boen selästä, kuin olis lukenu mun ajatukset.
“En vielä”, vastasin vähän päätäni pudistaen, “Muutama mistä kysyin ei ota tontille oreja, parissa oli jo valmiiksi täyttä ja viimesimmässä hevosten ulkoiluaika päivässä oli vaan viis tuntia.”
“Viisi?” toinen varmisti silmät pyöreinä että oli kuullut oikein.
“Jep. Joten kiitti mutta ei kiitti. Kaikkein paras olisi jos Stallun sais johonki varsapihattoon ikästensä kaa.”
“mmm… Mä voin kans katella jos löytäisin joitaki sopivia paikkoja?”, Yumi tarjoutu. Se tuntu yhä kärsivän omantunnontuskista Boen heilastelujen jäljiltä. “Millaset kriteerit sulla on paikan suhteen?”
“Tärkeintä on että paikka itessään on kunnossa ja hevosten käsittely asiallista. Mutta sen itsestäänselvyyden lisäksi parashan olisi jos löytyisi ihan varsapihatto mutta… En usko siihen tuuriin. Joten mahdollisimman pitkät ulkoiluajat, tarhaus kaverin kaa tai porukassa ja hyvä heinä”, yritin selittää mitä etsein ilman että vaikuttaisin liian nirppanokalta, “jos karsinatalli, niin kuvikkeet ja karsinan putsaus. Maneesia ei tarvi, eikä kenttäkään oo pakollinen. Kunhan olis vaikka vaan pyöröaitaus tai joku aidattu läntti millä jatkaa Stallun opetusta ilman pelkoa että katoaa paikalta.”
Tyttö nyökytteli päätään Boen askelten tahdissa, jäätyään suurelle ympyrälle meidän lähettyville. “Entä kuinka kaukana se paikka sais olla?”
“Ei mieluusti yli kolmenkymmenen kilometrin päässä. Jos sitä kauempana, niin melkein pakko olla täysihoito. Ihanteellista jos Wilmingtonin ja Boisen välillä. Varmasti useimpina päivinä ehdin käydä kummallakin tallilla mutta… Koulu, Hades ja muut niin jos pelkästään matkoista kertyy tunti tai pari niin ei riitä tunnit vuorokaudessa”, totesin naurahtaen.

En ainakaan uskonu että mun vaatimukset olisivat olleet mitenkään liian tiukat, mutta silti välillä tuntu siltä kuin yrittäsin löytää viiden tähden hotellia keskeltä perähikiää. Mutta oli pakko yrittää ajatella tilannetta pidemmälle mitä vain nyt: High Schoolia oli jäljellä enää tämä vuosi, sitten edessä olisi todennäköisesti College. Viimeistään siinä vaiheessa en ehtisi uhrata pelkästään toisen tallin matkoihin paria tuntia päivässä.

Kentän läpi kulki nopeasti navakka tuulenpuuska, mikä samalla nostatti syksyn kirjaviin väreihin muuttuneita lehtiä ilmaan. Tuntui että vasta äsken puut olivat olleet ihan vihreitä ja päivisin lämpötila niin korkea että syksystä ei ollu tietoakaan, mutta nyt kun katseli ympärille niin vuodenajan vaihtuminen tuntu hyppäävän ihan silmille. Värähdin vähän, kun viileä ilma tunki t-paidan hihoista sisään. Tässähän saisi alkaa käyttää huppareitaki.

“Ihanaa että on tullu syksy. En tiedä kuinka kauan olisin enää kestäny niitä helteitä”, Yumi huokaisi syvään. Aiheuttaen samalla vähän huolta siitä, että osasko se oikeasti lukea ajatuksia.
“Älä muuta sano. Lämmin keli on ihan ok, mutta kun nämä kesät ei oo lämpimiä. Nää on ennemmin lamaannuttavan kuumia mikkä yrittää kärventää ja keittää sut hengiltä”, totesin pyöräyttäen silmiä sielun kautta ympäri, “Nyt on just ihanteelliset kelit.”
“Tarpeeksi viileä että voi käyttää huppareita, ohuempia neuleita tai ohutta takkia. Mutta tarpeeksi lämmin että ei tarvi vuorata viittä eri kerrosta vaatteita että tarkenee ratsastaa ulkona.”
“Tämä. Just tämä”, sanoin ja osoitin Yumia sanojeni vahvistamiseksi, “Sä ymmärrät tän. Ja on just hyvä että ulkona voi, ja ennen kaikkea jaksaa, mennä ja touhuta. Ilman että viiden minuutin päästä on niin kuuma että haluais kuoriutua ulos omista nahoistaki.”
Tyttö nyökytteli päätään tomerasti, “Talviki on ihan ok, kunhan ei tulis ihan niin paljoa lunta kuin viime talvena. Se oli jo vähän liikaa. Mutta muuten voitaisiin ihan hyvin skipata keskikesä ja pahimmat helteet, ja pysyä syksyssä, talvessa ja alku keväässä.”
“Mun mielestä lunta oli just sopivasti mutta…. Voin joustaa lumimäärästä jos lämpötilat pysyy alhaalla. Tällänen mitä just nyt? Kelpaa mulle.”
“Tuolla tarjouksella, kaupat tuli”, toinen nauroi ylhäältä ratsunsa selästä.
“Awesome. You are my new best friend, you get this thing.”
“Oh? What happened to Kansas?”
“Kansas who?” kysyin kulmiani kurtistaen, ennen kuin naurahdin, “Oon aika varma että se on valmistautunu meneen talviunille siihen saakka että päivisin on ihan vähintään +20 astetta lämmintä."
"Todennäköisesti... Mutta asiasta toiseen, Stalluhan kulkee reippaasti mukana."


Olin jossain vaiheessa lähtenyt kulkemaan Yumin ja Boen mukana ympäri kenttää, tajuten asian varsinaisesti vasta siinä vaiheessa kun Yumi kommentoi asiaa. Se oli myös oikeassa. Me kuitenki käveltiin aika lähellä ratsukkoa, ja Stallu käveli mukana täysin rauhassa eikä yrittäny sen enempää syödä mun kättä kuin härkkiä Boetakaan.

"Ehkä tästä kasvaa ihan fiksu hevonen."

Ja samassa jo tunsinki kuinka pienen hevosen hampaat tarrautu kiinni mun olkapäästä, saaden hetkellisesti nipistävän otteen ihosta. Meninki kehumaan. Ja Stallu näytti siltä kuin olisi vain nauranut kun se nosti ylähuultaan ja otti pari ravaavaa askelta vierellä.