Hadeksen kirja

Hades oli saanu viime päivät lähinnä vain olla ja hoitaa varsaansa. Olin lähinnä vaan harjaillu sitä, syynnänny kavioista hännän päähän asti ja tunkenu lisää heinää verkkoon. Se vaikutti olevan täysin elämänsä voimissa, niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Ja se oli oikeasti varmasti yks parhaimpia emiä mitä olin nähny. Etenkin kun mietti että tämä oli sen ensimmäinen varsa. Hades oli alusta asti hoitanu yllätysjälkeläistään moitteettomasti ja niin hellästi. Samalla se oli myös niin helppo meidän ihmisten näkökulmasta: Se kyllä vahti, mutta anto meidän lähestyä ja käsitellä varsaa ilman että tarvi yhtään vilkuilla olan yli.

“Eläinlääkärin mielestä nuo kaks vois alkaa huomenna ulkoileen”, totesin samalla kun silmäilin puhelimelta seuraavien päivien säätietoja, “Toki aluksi ihan vaan lyhyen aikaa, ja varsa saa pitää ton takin päällä.”
Ethan nyökytti päätään myöntävästi. “Sulla on varmaan koulua niin et ole sillon täällä?”
“Mun koulunkäynti ei siitä kärsi vaikka yhtenä päivänä katoan aikasemmin”, totesin olkiani kohauttaen, “Menen aamuksi kouluun ja ruokavälitunnilla tulen tänne. Olkoot kuinka.. ei niin toivottu kaveri, niin myönnän että haluan nähdä kun se pääsee ensimmäistä kertaa ulos.”
“Ihan ymmärrettävää”, miehen suupielessä käväisi pieni hymyn tapanen.

Olin aika varma siitä että Ethan kävi pelkällä pyhällä hengellä ja kofeiinilla tässä vaiheessa. Ensin viikon reissu pitkine ajomatkoineen ja tapahtumineen, yllätysvarsat (nimenomaan monikossa), Statler joka vaikutti vähintäänkin…mielenkiintoiselta ja nyt Ethanin matkassa tallille oli tullut uusi varsin energisen oloinen hevonen. Paljon tapahtumia lyhyessä ajassa ja paljo asioita mitä piti pyöritellä ympäri että sai arjen taas rullaamaan.
Ja varmasti Rainin tapaus oli jo yksistään tarpeeksi. Mitä olin ymmärtäny, se oli ollu Ethanilla hyvin kauan.

“How about.. Dickhead? Or.. Mr. Poopypants?” Kansas totes äkisti hiljaisuuden keskeltä. “No! E.T!”
“Excuse me?” mun ilme tais olla neutraalin kysyvän sijasta lähempänä ‘selitä ittes ja äkkiä tai tulee selkään’, koska Kansas hivuttautu puolikkaan askeleen kauemmas.
“Varsa.”
“How about no. E.T on ehkä lähin mitä vois harkita mutta.. ei.”
“Mitää? Miksei?”
“Ei.”
“En tiedä kannattaako vielä tässä vaiheessa kauheasti nimiä edes miettiä”, Ethan totesi realistisesti, “Vaikka se on voimistunut ja näyttää jo paljon paremmalta, vielä eletään sitä kriittisintä aikaa jolloin mitä tahansa voi tapahtua.”
“Sepä. Mutta ennen kuin sä ehdit julistaa että tota kutsutaan joksiki Mr. Poopypantsiksi, niin ei, sen nimi on Stallu.”
“You already had a name for him?” Ethan kysy vähän yllättyneesti.
Kohautin vähän mun olkapäitäni. “Kinda. There is a horse named Staalo back in Finland and Stallu is basically same name but in northern Sami. That horse is now something like…Twentyfour years old. It was born outside in snow during overall bad weather, so it had rather slim chances to survive but it did. And grew up to be strong and healthy. So maybe that name would give good luck or something.”

Pidin riimunnarusta löyhästi kiinni ja rapsutin Hadeksen harjan juurta sormenpäilläni. Tamma nyhti vihreää ruohoa ahnaasti ja tuntu varastoivan sitä suuhunsa kuin ylisuuri hamsteri, jotta saattoi rouskutella eväitään samalla kun piti tarkasti silmällä pihalla kipittelevää jälkeläistään.
Tuntu yhtä aikaa siltä että vastahan eilen Stallu oli rönöttäny vastasyntyneenä rääpäleenä karsinan pohjalla sekä siltä että olihan se ollu olemassa jo ties kuinka kauan. Mutta todellisuudessa siitä oli vasta? Jo? Kuitenki, kolme viikkoa. Muulinkorvasesta käppyräjalkaisesta rimppakintusta oli kasvanu ihan varsan näkönen otus.
Komean varsan näkönen.
Jalat oli ojentunu ja korvat toimi eikä vaan roikkunu päälaella. Ja kaljurotan olematon kolmen jouhen harja oli jo nyt venähtäny.

Miten? Noituutta. Sitä sen oli oltava.

“You don’t happen to have any ideas about a name for Stallu?”
“I thought we settled on Mr. Poopypants?”toinen kysy lähes hölmistyneenä.
“..No. Not even for a stable name.”
“Aaw, but it’s perfect! Just look at it!”
“No.”
“..party pooper..”
Pyöräytin mun silmiä varmaan takaraivon kautta ympäri. “Jos se olis Suomenhevonen niin tietäsin tasan minkä nimen sille lätkäsisin. Mutta suomenkielinen nimi ei suokille, ja vieläpä täälä päin maailmaa, ei ehkä ihan toimi. Vaikka se olis kyllä mulle hauskaa, kun eri yhteyksissä tyypit yrittäis lausua sen nimeä. Mutta jos nyt kuitenki joku englanninkielinen nimi. Mutta ei Idaho Avalanche.”
“That would’ve been good tho.”
“Kinda. But no. Something what is related to either Hades or Boe.”
“Or both”, Kansas totes vähän olkiaan kohauttaen.
“No se, mutta se nyt olis vielä hankalampaa. Toki se voi olla ihan mun pään sisäisen kääntäjän syytä, että en osaa kunnolla pyöritellä mitään järkevää”, selitin samalla kun huidoin pään ympärillä parveillutta paarmaa hiiteen.

Pienen hetken Kansas näytti poikkeuksellisen vakavalta, kun se tuijotti pihan reunalla tomerasti ravaavaa Stallua. Se oli uskaltautunu jo yllättävän kauas emänsä kyljen viereltä, näyttäen puhtaasti vaan uteliaalta pysähtyessään nuolemaan läheisen koivun runkoa. Edes Hades ei vaikuttanu olevan hädissään, vaikka varsa toikkaroiki tavallista kauempana. Tilanne olisi varmaan täysin eri jos näköyhteys ei olisi näin esteetön.

“...play…hay..”
“Hmh?”
“..shade..”
Kansas ei ollu varmaan koko vuonna keskittyny edes yhteen koulutehtävään näin kovasti mitä se näytti uppoutuneen uuden nimiehdotuksen keksimiseen. Tai siltä sen mutina ainaki vaikutti.
“..Hay Play..? Shady play?.. Shady Play in Hay..?”

Siinä ei kestänyt loppujen lopuksi edes kauaa, kun joku lamppu näytti syttyvän Kansasin päässä, ja se napsautti sormiaan ennen kuin osotti terävästi mun suuntaan.

“Shady Play in Haystack!”
“..That’s-...” kohotin mun kulmiani vähän yllättyneenä, kun sain pyöriteltyä toisen oivallusta mielessä pari kertaa. “..that’s actually.. good. Like. Very good.”

Kansasin kasvoille levisi hyvin tyytyväinen, suorastaan vähän ylpeäki, leveä hymy. Syystäki. Koska toinen osu napakymppiin ekalla yrityksellä. Tai ainaki ekalla kunnon yrityksellä.