47 osumaa on löytynyt haulle 0

"Oonko mä susta ruskettunu yhtään tällä reissulla?"

"...et."

"Kato tätä rusketusrajaa", Harper avasi kaksi ylintä nappia kisapaidastaan ja esitteli häilyvää värieroa olkapäänsä tienoilla.

"Toihan on vaan varjo."

"Eikä oo!"

Kestrel harjasi Spiken vasenta takajalkaa ja katsoi sen mahan ali toiselle puolelle, missä Harper putsasi oikean puolen kavioita. Kestrel oli saanut oman hevosensa jo aikapäiviä sitten valmiiksi, minkä jälkeen sille oli jäänyt aikaa auttaa muita ja Harper oli napannut ilmaisen groomin kuin lennosta. 

"Sulla on varmaan kauheet paineet lähteä ykkössijalta tänään?" Harper kysyi Kestreliltä, joka oli maanantaina voittanut oman luokkansa Rustyn kanssa ja auttanut omalta osaltaan tallin toista tiimiä, Twinsasteriä, nousemaan sen hetkiselle ykkössijalle.

"Tässä voi käydä viel ihan miten tahansa, mut ainakin Rusty on hyvässä vireessä."

Harper liu'utti kätensä hitaasti ruunan lavalta jalalle. Vuohista hän taputti sen merkiksi, että halusi Spiken nostavan jalkaa ja Spike teki työtä käskettyä.

Laskettuaan kavion takaisin maahan ja noustuaan taas pystyasentoon, Harper huomasi Cooperin saapuneen paikalle ja heitti hiuksensa taaksepäin hienoisella pään liikkeellä. "Tarviiko täällä mitään apukäsiä?" Cooper kysyi ja rapsutti Spikeä otsan päältä.

Harper katse valui rapsutuksista Cooperiin, joka oli ihan hiekkainen oman suorituksensa jäljiltä ja jonka hiukset olivat suloisesti sikinsokin. "Itseasiassa, jos jaksat niin haluisitko täyttää sen vesiämpärin? Sen ois ehkä hyvä juoda vielä ennen radalle menoa."

"Sure thing", Cooper vastasi tarttuessaan maassa lojuneeseen ämpäriin, jolla Spike oli juuri tylsistyksissään leikkinyt ja kaatanut nurin. Spike alkoi kerjätä välittömästi lisää rapsutuksia kuopimalla maata raivoisasti, eikä näyttänyt lopettavan sitä ennen kuin saisi lisää huomioita.

"Se niin luulee olevansa koko paikan kingi. Se on jotenkin ihan pihalla tästä maisemanvaihdosta, oisit kuullu miten se huusi kun Rusty yritti haastaa sitä leikkiin tossa aiemmin!"

"Sun pitää ostaa sille joku minikruunu päähän, niin ehkä se sitten rauhottuu", Kestrel ilmoitti Harperin olan ylitse ja heitti pölyharjan takaisin harjakassiin.

"Pliis ei, sen ego ei saa kasvaa enää yhtään tällä reissulla!"

Groomina Kestrel oli loistava, se alkoi omatoimisesti varustaa Spikeä ja lauleskeli jotain ikivanhaa countryklassikkoa samalla kun kiinnitti satulavyötä. Kun Harper jäi hetkeksi toimettomaksi, alkoi kilpailujännitys nousta pintaan ja hänen piti ravistella molempia käsiään karistaakseen tuon tunteen pois. Tässä kohtaa se siis iski; hänestäkin alkoi löytyä sitä kilpailuhenkeä, jota tämän tason kilpailuissa kaivattiin. Nimittäin oli selvinnyt, että jollain ihmeen kaupalla juuri heidän tiiminsä oli vedonlyöjien ennakkosuosikki - mutta se ei toki ollut mikään tae maineelle ja mammonalle. 

Yllättävää veikkaussuosiota oli myös hänelle perusteltu sillä, että altavastaajien puolesta veikkaaminen toisi mahdollisesti isommat potit veikkaajien pussiin, mikäli joukkue sattuisi menestymään. Tai jotain sinne päin, Harper oli kuunnellut tuota Ethanin sepostusta aamulla ehkä vähän toisella korvalla.

"Kato tonne", Harper sanoi hiljaisella äänellä, ja hänen kätensä kosketti Cooperin selkää.

Ethan ja Yeva lähestyivät heitä aurinkoisina, kummallakin oli käsissään samanlaiset herttaisen persikkaiset kuplateet ja Yeva tökkäisi Ethania kyynerpäällä sillä tyylillä, että siinäkin olisi ollut vedonlyöjillä paikkansa iskeä kunnon kultasuoneen. 

Ennen kuin Cooper ehti hakemaan vettä, Ethan alkoi kertomaan loppuviikon treenisuunnitelmista ja mihin aikaan minäkin päivänä kannattaisi hevosia liikuttaa, mikäli liikuttaa halusi kisapäivien välillä. Hän oli kuulemma opiskellut viikon sääennustetta ja tehnyt siitä johtopäätelmiä, milloin areenan pohja olisi parhaimmillaan ja kuinka paljon aikaa hevoset tarvitsivat palautuakseen kuka mistäkin suorituksesta.

"Huomenna ainakin kannattaa ehdottomasti olla varhain liikkeellä", Ethan sanoi pilli hampaidensa välissä ja tummat pallerot sinkosivat vauhdilla sitä pitkin suuhun.

"Mut paistaako huomenna aurinko?" mietti Harper ja halusi taas vilkaista sitä rusketusrajaa, jota Kestrel oli haukkunut pelkäksi varjoksi.

"Paistaa, paistaa, ja siinä se probleema tuleekin, lämpötila nimittäin -"

Keskustelun keskeytti tuntematon ääni heidän takaansa. "Idaho Avalanche, oletan?" Kaikki neljä Kestreliä lukuunottamatta kääntyivät ympäri etsien katseellaan heitä puhutellutta henkilöä.

"Olenko oikeassa, että te ootte se ennakkosuosikkitiimi?" siististi pukeutunut herrasmies lähestyi heitä ja ojensi kätensä tervehdykseen. "Nousta nyt tuolla tavalla suljettujen verhojen takaa suosikiksi. Vaikka en voinut olla huomaamatta teidän tiimin potentiaalia jo heti alusta pitäen."

Ethan puristi ensimmäisenä Luke Tanneriksi esittäytyneen miehen kättä. "No kiitos vain kovasti, sir. Nimi kuulostaa tutulta, kilpailetko ite?"

"En, en, en enää. Aikanaan kyllä kilpailin, mutta sen jälkeen Western Visions Magazine on ollut pääfokukseni."

"Sä oot toimittaja?"

"Lähinnä lehden perustaja ja voittojen käärijä, hah", mies sanoi ja sen iso maha hyllyi naurahduksen tahdissa.

Harper tarttui myös varovasti kädenpuristukseen.

"Mulla olis tarjota teille jotain, mikäli olette kiinnostuneita. Mä näen teissä valtavasti potentiaalia ja haluaisin tarjota teille sponsoridiiliä. Avullani voisitte saada huipputason valmennusta, laadukkaita varusteita ja rahallista tukea kilpailemiseen. Western Visions Magazinellä on niin paljon yhteistyökumppaneita, että tarjous on enemmän kuin avokätinen."

Cooperin oli vaikea peitellä innostustaan ja se tarrasi heti Ethania olkapäästä. "Oh shiiit, that sounds... C'mon guys, now that's what were talking about!"

"It's an tempting offer, to say the least", otteesta pyristellyt Ethan sanoi stetsoniaan suoristaen. "I mean, sponsorship... It could lead to a big break, so please, continue."

Luke Tannerin hymy hiipui aavistuksen ennen kuin hän jatkoi.

"Mä puhun nyt suoraan. Mun mielestä Idaho Avalanchellä olisi potentiaalia tulla vielä paremmaksi... Haluaisin, että harkitsisitte heikoimman lenkkinne korvaamista ehdottamallani ratsukolla. Sellaisella, joka voisi nostaa kokonaissuorituksenne sen ansaitsemalle levelille."

Heidän tiiminsä oli vaipunut äkkiä syvään hiljaisuuteen, jopa Cooper, jonka ilme synkkeni sen ristiessä käsivartensa. Yevakin vaihtoi huolestuneen katseen muiden kanssa.

Luke Tanner epäröi jatkaa ja hän silmäili kaikkia tiimin jäseniä vuoron perään.

"Se päätös on pelkästään teidän käsissänne. Mutta painotan, että mun tarjoama ratsukko olis varmasti oikea game-changer teidän kannalta."

"Aika houkutteleva tarjous, mutta ei me kyllä olla vaihtamassa ketään."

Edes se ei saanut Tannerin olemusta vavahtelemaan. "Älkää käsittäkö väärin, mä ymmärrän että tää saattoi tulla teille yllättäen ja ette vielä tiedä mitä tehdä. Palataan tähän lähipäivinä. Mutta ajatelkaa nyt mihin te voisitte päästä sponsorin avulla ja noilla kyvyillä. Pitäkää se mielessä kun puntaroitte vaihtoehtojanne."

Kohteliaan nyökkäyksen saattelemana Luke Tanner kääntyi lähteäkseen, jättäen Harperin tiimeineen painiskelemaan päätösten ja kimurantin tarjouksen kanssa, joka heille oli juuri esitelty.

Harper astui esiin toisten takaa. "Ei kai kukaan tosissaan harkitse tota?"

"Mut täytyy kyllä myöntää, että se diili vois muuttaa kaiken. Ihan hypoteettisesti ajateltuna", Yeva tuumi ääneen ja ryysti äänekkäästi viimeiset kuplateet mukin pohjalta, samalla kun vältteli muiden katseita.

"No mutta millä hinnalla? Eihän me voida jättää huomiotta sitä, että meidän pitäs potkia joku ulos tiimistä?!"

"Se oli vitsi", puhahti Yeva. "Kai, hehehe... Oli, oli, oikeesti. Heheheh..."

"We'll find another way to succeed, right?"

Olo oli kädetön. Katsoin rattia puristavia rystysiäni niin kuin ne olisivat olleet jonkun muun.

Tuntui kuumeisesti siltä, kuin olisi pitänyt tehdä jotain — toimia — mutta mitä ja miten? Mitä minä voisin täältä käsin tehdä sille faktalle, että Betty oli kuollut? En kai enää mitään. Olisihan se nyt jo pitänyt arvata, että vähintään tämäntasoisia uutisia oli luvassa, kun Kansas soitti. Ei kai se nyt huvikseen pirautellut, vaan aina kun tarvitsi vähintään pyhää henkeä ja seitsemättä ihmettä päästäkseen milloin mistäkin pinteestä.

Olin ollut pitkän aikaa hiljaa vain ajamani menopelin huminan täyttäessä kaikki aistit. Niin pitkään, että Kansas oli kahinan alkamisesta ja loppumisesta päätellen lakannut vaihtamasta painoa jalalta toiselle hiljaa tuhisten, rykäissyt ja kysynyt, olinko vielä linjoilla.

”Yeah”, olin saanut vaivoin ulos karhealla äänellä.
”Do you think we are in trouble now?”
”I don’t know. Maybe.”

Vilkaisin levollisena nukkuvaa autuaan tietämätöntä Judea ja sitten taustapeilin kautta takaoikealla istuvaa Yevaa, joka katsoi kännykkänsä näyttöä kuulokkeet korvissaan.

”How bad?”
”Quite bad, maybe? I’m not sure. It depends. You seem to know more than I do.”
”The surveillance cameras were off at that time.”
”How’d you know?”
”I just do.”
”That… might be good. Or bad. Maybe both. And also very suspicious, in a lot of ways.”
”Do you think it was on purpose?”
”Maybe, I don’t know. Where’d you hear that anyway?”
”Brandon”, Kansas yskäisi niin, ettei nimestä muka kukaan sivullinen voisi saada selvää.
”Do you think he suspects or knows something?” tiedustelin mahdollisimman tasaiseen sävyyn katse harmaassa tienpinnassa.

Kansasin hengitys kuulosti hermostuneelta.

”I don’t know but he saw us talking to her that night.”
”Could you by any chance go find out? I’m kinda in the middle of something”, ehdotin pitäeni ääneni yhä korostetun neutraalina.
”I… uh… I guess? Or could it wait?”
”For what?”
”For you to come back.”
”Why? You scared?”
”Me? Never.”
”That’s a lie. But you could go talk with your friend. Not a big deal.”
”But…”
”Use you brain, kid.”
”That’s unnecessary -”
”Sorry, you’re right. Well try not to get anyone killed, neither humans nor horses. I have stuff to do and a competition to lose.”
”Why’d you go all the way there to lose?”
”Because it’s the last time”, sanoin nielaisten palan pois kurkustani. ”I know we’re not… Rain is not… You know."

Oli vähän muitakin juttuja mielen päällä kuin taas yksi ruumis lisää. En ollut enää ihan varma, montako niitä edes oli löytynyt lyhyen ajan sisällä, sillä niitä tuntui kangastelevan mielessäni iltaisin enemmän ja vähemmän. Tämä viimeistään saisi jo varmaan aika paljon huomiota. Jokainen aivoilla varustettu ihminen varmaan tiesi, ettei se voinut olla enää sattumaa.

Ja minä kun olisin halunnut antaa kaiken huomioni Rainille, jonka olin luvannut viedä viimeistä kertaa seikkailulle pois kotoa — ja tietenkin jännityksestä kihiseville valmennettavilleni.

Tietenkään se ei käynyt päinsä, sillä kun Kansas jäi yksin kotiin, oli tasan varmana ruumiita luvassa.

Texasissa oli sikakuuma, ja kosteaakin siellä oli aika ajoin, etenkin näin sateisen aamupäivän jälkeen. Mutta varsinkin päivisin oli niin kuuma, että vaatteet liimautuivat ihoon kuin teippi, eikä kuumuus kiusannut pelkästään ulkona vaan myös kaikissa sisätiloissa leirintäalueen ja Freewind Farmin välillä. Ainoat ilmastoidut tilat joihin he olivat täällä törmänneet olivat kauppakeskukset, supermarketit ja pikaruokaravintolat (lähinnä Whataburger), mitkä olivat olleet maagisia helpotuksen hetkiä ja saivat melkein - vain melkein ja vain hetkeksi - kaipaamaan Idahon kylmää talvea.

Joka kerta kun astui varjon puolelta suoraan auringon valoon, se porotti vaatteiden läpi ihoon niin raivokkaasti, että Hayleykin oli verrannut niitä helvetin liekkeihin.

Sitä mukaan kun suuttumus maanantaista alkoi laantua, järki palaili hiljalleen päähän. Tavallaan kadutti vähän, tavallaan taas ei. Ehkä hän tekisi kaiken uudelleen jos sama tilanne tulisi vastaan missä hän kokisi olonsa yhtä uhatuksi ja yhtä yllätetyksi, mutta siinä se ongelma piilikin. Harmitti, että tilanne kaikenkaikkiaan oli ollut sellainen, ettei Harper pystynyt hillitsemään tunteitaan. Toisaalta ei hän tiennyt, olisiko voinut itse tehdä mitään estääkseenkään tilanteen syntyä.

Kymmenen minuutin paahteessa tuskailun jälkeen Harper hylkäsi ajatukset katsomossa istuskelusta ja lampsi sivummalle karjaportin viereen missä oli sopivasti varjoa, jääden odottamaan tuulenvirettä jota ei koskaan tullut.

Vähän harmitti myös, miten hän oli tiuskinut aiemmin Cooperille.

Sillä oli tällä reissulla ollut paljon oikeasti hyviäkin hetkiä, semmoisia joista kertoa Idahoon jääneille kavereille heti kun he palaisivat kotiin. Jostain taivaallisesta syystä Cooper ei ollut lähtenyt Harperin tiuskimiseen mukaan, eikä heittänyt yhtään lisää bensaa liekkeihin, vaan oli kohdellut tätä samalla aidolla lämmöllä ja huomaavaisuudella kuin aiemminkin. Pisto sydämessä sai Harperin ajautumaan yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Tätä juttua hän ei todellakaan antaisi pilata millään tiuskimisilla tai mustasukkaisuuksilla.

Toinen taivaan lahja oli ollut eilinen rankkasade. 

Mikaelin kanssa jaettu teltta oli kuulemma alkanut falskata saumoistaan tunteja jatkuneen sateen seurauksena ja Harper oli saanut myöhään illalla viestin, jossa Cooper tiedusteli mahdollisuutta tulla tyttöjen autoon säältä suojaan. Kahden muropaketin levyinen sänky matkailuauton etuosassa ei ehkä kaikkien mielestä olisi ollut ihanteellisin nukkumajärjestely kahdelle, mutta se oli enemmänkin huvittava sivuseikka kuin mitään muuta. Cooper oli varmistellut moneen otteeseen, mahtuiko Harper varmasti nukkumaan siinä mukavasti - vaikka enemmän Harper oli huolissaan olisiko pojan käsivarressa enää aamulla tuntoa, kun Harperin pää lepäsi sitä vasten koko yön.

Harper muisteli onnellisena, kuinka pojan hengitys kutitti hänen niskaansa ja kuinka he olivat kuiskalleet vitsejä ja pidätelleet hiljaista naurua pimeässä.

"She's doing really well out there", Ethanin matala ääni kuului yllättäen hänen vierestään ja mies rykäisi kurkkuaan.

Harper palasi tähän maailmaan ja siirsi painoaan jalalta toiselle kun Ethan ilmestyi nojailemaan samaa karjaporttia vasten jauhaen jotain puutikkua suussaan. Pieni, kohtelias hymy riittäisi varmaan vastaukseksi, hän ajatteli, ja sen jälkeen Harper voisi alkaa miettiä kaikkia keinoja miten sulavasti poistua etsimään ystäviään. Kiusallinen hiljaisuus painosti kuitenkin vastaamaan jotain takaisin. "Joo, Hayley on luonnonlahjakkuus."

"Kummasta sä pidät enemmän?" kysyi Ethan, joka nojasi nyt käsivarsiensa varassa aitaa vasten. "Länkkäsatulassa vai enkkusatulassa istumisesta?"

"Ööh, vaikea sanoa.  Ne on kuin kaks eri maailmaa", small talk oli kyllä vähän vaikea pitää yllä näin lyhyillä vastauksilla, joten Harperi jatkoi vielä että; "Ihan rehellisesti sanottuna en tiiä missä mä näen itteni vaikka viiden vuoden päästä."

"Hah. Eihän tuohon ole kuin yksi oikea vastaus, lännensatulassa siis."

"Niin tietysti", Harper hymähti ja tuijotteli kenkiään.

Ethan nyökkäsi, katse tiiviisti suorittavassa ratsukossa. "Tiiätkö, mä vähän kattelin sillon kun pidettiin sitä valmennusta Twin Falls Farmilla, että musta kyllä sulla ja Spikellä on selvästi paikkanne westernkentillä."

Nemon takajalkojen painuessa näyttävään sliding stopiin pölähti ilmaan niin paljon hiekkapölyä, että ilma sirotteli sitä aina Harperin hiuksiin saakka. 

Miehen sanat saivat Harperin kohottamaan toista kulmakarvaansa. "Haha, no en kuitenkaan pidättäis hengitystä sitä odotellessa", tukahdettu hymähdys siivitti vaivaantunutta lausetta.

Ethan oli nostanut toisen jalkansa alinta aitalankkua vasten ja se myhäili jotain sanomatta varsinaisesti mitään. Ehkä yhdessä lauseessa oli ollut ihan tarpeeksi kehua, eikä se ajatellut jatkavansa keskustelua sen enempää.

Mikä oli tietysti ihan fine.

Seuraava ratsastaja laukkasi rauhallisesti areenalle sen jälkeen kun Hayley ja Nemo olivat päättäneet oman, Harperin silmissä virheettömän, suorituksensa aplodien saattelemana. Uusi ratsukko ei kuitenkaan päässyt edes areenan puoliväliin, kun hevonen kompuroi etujaloillaan ja kaatui niin että pyörähti melkein ympäri. Säikähtänyt henkäys pääsi Harperin suusta ja hänen kätensä ohjautui automaattisesti suun eteen peittämään pelästystään. Samassa Ethan oli jo kääntynyt kannoillaan ja pinkaisemassa hakemaan ratsastajalle kylmäpussia, kun joku oli jo ehtinyt ensiapupisteelle ja ottanut tilanteesta koppia.

Hevosen noustessa ratsastaja jää kyljelleen toisen kätensä varaan ja pitelee toista jalkaansa koholla. Ilmeisesti se oli jäänyt hevosen alle siinä rytäkässä. Apuvoimien turvin hänet saadaan kuitenkin ylös, ja hevonen kiinni, jonka jälkeen ratsastaja lähtee hienoisesti linkuttaen pois ja pudistaa vain päätään kylmäpussille. Kuluu jonkin aikaa, ennen kuin on seuraavan ratsukon vuoro nousta parrasvaloihin.

Harper repi puisesta aidasta törröttäviä tikkuja irti, ne olivat niin karheita että välillä sormissa vihlaisi niin, että varmasti jokunen tikku oli uponnut ihon allekin. Sivusilmällä hän vaivihkaa tarkkaili vuoroin kisasuoritusta, vuoroin Ethania, ja mietti, oliko se jäämässä siihen pitkäksikin aikaa norkoilemaan. Ethan näytti olevan ottavinaan puhelimella kuvaa toisessa kädessään olevasta Westernweekin mainosflyeristä, mutta jostain kumman syystä se ottikin siitä screenshotin sen sijaan, että olisi painanut kameran laukaisinta.

"You know, I always thought you were little weird -", Harper tunnusti naurahtaen.

"Ei pidä tuomita kirjaa kansien perusteella."

"- but you are even weirder than I thought."

Ethan tyrskähti ja arvioi katseellaan ottamaansa kuvaa. "Hei, Jude sanoi eilen siellä ilmailumuseossa, että kuvat on parempilaatuisia kun ottaa kamerasta screenshotin!"

"Ai Jude sanoi..."

"Meinaatko, että se olis huijannu mua?"

Oikeasti tällä Texasin reissulla Harper oli jo alkanut ajatella, ettei Ethan ehkä ollutkaan ihan niin outo kuin mitä oli ajatellut, mutta kyllä se teki edelleen tosi kummallisia juttuja näin kuusitoistavuotiaan silmin. Yllättävän keveäksi muotoutuneen hetken keskeytti kaiuttimista rahissut kuulutus seuraavasta ratsukosta ja yleisön hurraus, joka lennätti molempien huomion takaisin kilpailuihin. 

"Looks like our little cowboy is up next", Ethan vakavoitui.

"You're gonna take some more screenshots?"

Matkailuauton sameasta ikkunasta hiipivä valo ja läpitunkeva aamukosteus sai aikaan sen, että tiistaiaamuna tytöt alkoivat hereillä autossaan tavanomaista aiemmin. Kukaan ei ollut oikeastaan ollenkaan viihtynyt peiton kanssa tällä reissulla, vaan jokainen oli yrittänyt keksiä erinäköisiä keinoja pystyäkseen nukkumaan kuumassa autossa. Lähimpänä ikkunaa olevat paikat olivat tietenkin suosituimpia, mutta sen lisäksi oli kokeiltu kuumaa suihkua ennen nukkumaanmenoa, ihon rasvaamista after sun-geelillä ja joku oli myös ostanut pienen, paristokäyttöisen minituulettimen, mikä imi patterinsa tyhjäksi jo parissa tunnissa kun se hurisi täysillä taukoamatta. 

Kierrähdettyään nihkeissä lakanoissa kyljelleen, Harper näki Kestrelin kyykkimässä lattialla takapuoli pystyssä.

"Mitä me etitään?" aamunkäheä ääni on tuskin kuiskausta kovempi.

Kaverinsa heräämistä ja sitä seurannutta kysymystä hätkähtänyt Kestrel löi päänsä kipeän näköisesti sängyn reunaan ja sen naama vääntyi tuskalliseen irvistykseen. "En löydä mun kuulokkeita mistään. Voi jestas oikeasti, mä hävitän oikeasti aina kaiken... Jos sun tarvii joskus hävittää jotain, niin anna se vaan mulle."

"Käykö esimerkiksi ruumis?" Harper kysyi ja tavoitteli ilmeettömästi omaa puhelintaan lattiatasolta. Kestrel loi puoliksi sängystä roikkuvaan kaveriinsa epäilevän katseen, mutta tulkitsi sanat kuitenkin ilmeisesti vitsiksi (you wish) ja jatkoi kuulokkeidensa etsintää. Ainoa asia mitä Kestrel punkkansa alta löysi, oli hyvässä muumioitumisvaiheessa oleva jättiampiainen.

Noustuaan Harper veti ylleen shortsit ja topin, jotka oli illalla viskonut vihaisena sänkynsä jalkopäähän. Avoimesta ovesta kantautui Yevan ja Juden varsin sivistyneen oloista keskustelua, ne olivat näköjään nousseet ensimmäisinä ja nautiskelivat jo aamukahviaan retkituolilla. Pöydällä oli kasa Targetista tuotuja hedelmiä ja croissanteja, joiden tuoksua Harper oli seurannut ulkoilmaan. Kirkas aamu ja nopea siirtyminen valoon sai silmät särkemään sadan migreenin voimalla.

"Huomenta."

"Huomenta", Harper haukotteli makeasti käsi silmiensä peittona ja alkoi viimein kasata itselleen aamupalalautasta. Sivummalla, toisen auton varjoissa näkyi, miten Ethan ja Mikael kävivät käsien huiskeesta päätellen läpi seuraavan kilpailupäivän ratsastusratoja.

Aamupalapöydän takana Yeva ryysti tarpeettoman äänekkäästi kahviaan. "Mietittiin, että olisikohan hevosilla tänään vapaapäivä vai haluaako joku vartavasten lähteä tässä pätsissä ratsastamaan." Johon Jude lisäsi: "Lupaavat sadetta ja ukkosta päivälle."

"Kuulostaa siltä, että otetaan aurinkoa aamupäivä ja sitten lähetään pyörimään kaupungille", Harper totesi ja istuutui vapaalle penkille. "Suosittelen kaikille vapaapäivää Freewind Farmilta", hän tarkoitti sanansa Cooperille, joka ponkaisi toisesta autosta ulos ja antoi pusun Harperin hiuksiin. Sen kun ei välttämättä ja varta vasten tartteisi mennä joka päivä samaan paikkaan sen yhden kanssa.

"Nukuitsä hyvin?" Cooper otti paikan Harperin vierestä, nosti toisen käsivartensa tytön olalle ja veti tätä lähemmäs.

Mutta Harperia se ei saanut tällä kertaa hymyilemään. "En oikeestaan."

"No, mikä on? Liian kuuma?"

Niin kuin se ei tietäisi. Varmaan esitti vain, jotta Harper ei huomaisi mitään. Tytön kiristynyt katse siirtyi kohti metsänrajaa, eikä hän vastannut kysymykseen.

Jotain se liikautti Cooperin päässä, sillä se nosti kätensä pois Harperin olalta ja alkoi vispaamaan jalkaansa hermostuneesti. "Pitäiskö mennä kattoo meidän hevosia tänään? Vaikka illemmalla kun on vähän viileämpi."

"I don't think so."

"Miks?"

Pitkä hiljaisuus täyttyi appelsiinimehun kovaäänisestä hörpinnästä. "Sataa."

"Missä? En näe", Cooper katseli toistaiseksi pilvettömälle taivaalle.

"No et sä näe paljon mitään muutakaan."

Harper oli yhä kiukkuinen Cooperille - tai sille Melodille, tai molemmille, tai ihan sama -, mutta huomasi kuitenkin kaipaavansa pojan seuraa kaikesta huolimatta. Olisipa se ymmärtänyt mistä kiikasti. Miksi se ei edes sanonut mitään siihen suuntaan, että älä ole huolissasi tai en mä tykkää siitä sillä tavalla? Se vain... oli.

"Mennään pliis tekemään jotain muuta, Spike ja Ronyakin varmasti arvostas vapaapäivää kaiken matkustamisen ja eilisen jälkeen, käykö?" Harper siirsi katseensa takaisin aamupalapöytään ja sekunnin mittainen hymy kävi sen kasvoilla.

Toistaiseksi näiden parin päivän perusteella reissu ei ollut vastannut lainkaan Harperin kuvitelmia kivasta ja ikimuistoisesta reissusta, mikä tuntui aika kurjalta.



Hammasharjasta sai lähtemään yllättävän kovan äänen kun hampaita harjasi ärtyneenä. Siitä lähti oikein sellainen huomiota herättävän jynssäyksen ääni, mikä sekottui tennareiden raivokkaaseen töminään, kun kuiva heinikko auton takana kutitteli nilkkoja ja Harper yritti tallata itselleen tasaisempaa alustaa.

"Kiille menee pilalle jos käytät noin paljon voimaa", totesi Hayley, joka oli noussut viimein sängystään ja lampsinut ulos.

"Mmh", Harper vastasi mumisten, hammasharja vielä suussaan.

Turkoosinliilat hiukset hehkuivat aamuauringossa tavattoman kirkkaina kun Hayley alkoi letittää niitä, ja hän pullisti poskiaan huokaisten. "Vieläkö sä mietit sitä Melodia?"

Harper kohautti olkiaan ennen kuin sylkäisi hammastahnat viereiseen heinikkoon. 

"Jaksatko googlettaa mulle mikä on Houstonin vaarallisin kaupunginosa?"

Pikaisen googletuksen jälkeen Hayley oli löytänyt vastauksen. "Sunnyside."

Kuin sattumalta se oli mitä täydellisin nimi vaarallisimmalle kaupunginosalle, sillä se kuulosti niin viattomalta ja ihanalta ja aurinkoiselta lomakeitaalta, mutta oikeasti siellä tehtiin eniten rikoksia koko Houstonissa. Ryöstöjä, väkivaltaa, huumeita. Katutappeluita, tuhopolttoja ja kidnappauksia. Siellä oli 1:11 mahdollisuus joutua rikoksen uhriksi mihin aikaan päivästä tahansa.

Harper hymähti. "Täydellistä", ja alkoi näpytellä puhelintaan yhtä kovaäänisesti kuin oli hampaitakin pessyt.

Sitten Hayley sanoi jotain siihen suuntaan, että sä oot niin sweet ja kiltti kaikille, mutta aika kauhistuttava mustasukkaisena ja Harper jäi hetkeksi miettimään noita sanoja tuijottaessaan maanisesti puhelimensa näyttöä. Oli se varmaan totta. No ei hän nyt ehkä ihan niin kauhistuttava ollut, mutta oli kyllä tosi vaikea esittää ettei koko juttu häirinnyt häntä. Olla niin kuin Melodi ei yrittäisi joka välissä räpytellä ripsiään Cooperin suuntaan ja niin kuin se ei yrittäisi varastaa häneltä Coop-- äp päp päp päp päp stop tykkänään, sillä kyllähän se yritti ja sen näki sokeakin. Melodi ei itse näköjään ymmärtänyt missä kohtaa luovuttaa.

"Sä et ilmeisesti hirveästi pidä siitä Melodista."

Tuohon nyt ei mitä ilmeisimmin tarvitsisi vastata.

"Ainakaan meidän ei pitäisi huomenna törmätä siihen Freewind Farmilla."

"Miten niin?" Hayleyn kiinnostus heräsi, hän kääntyi kohti Harperia ja värikkäät letit heiluivat kevyesti hänen yrittäessään pysyä Harperin perässä, joka oli jo matkalla takaisin autolle.

Oli kiire valita sopivia kuvia googlen kuvahausta, joten Hayley jäi ilman vastausta. Se näytti vähän siltä, että tavallaan sen teki mieli hypätä suunnitelmaan mukaan ilman lisäkysymyksiä, mutta ei se myöskään sanonut mitään sen suuntaista. Tai ehkä Hayleytä pelotti Harperin määrätietoisuus kaikessa tässä salaperäisyydessään.

"Painanko?" Harper kysyi Hayleyltä neuvoa ja käänsi puhelimensa näytön nyt kokonaan Hayleyn suuntaan. "Kieltäytyisitkö sä tällasesta yhteistyöstä?"

Hayley alkoi hykerrellä t-paita kasvojen eteen vedettynä, ja silloin mieleen muistui, miten se rakasti pikkujekkuja kuten se skunkkikosto Paisleen lokerikolla.

Lettipää heittäytyi Harperin viereen sängylle ja sen silmissä välähti sittenkin se pieni seikkailunkipinä. "Suunnitteletko jotain rikollista?"

"Hmm", Harper ajatteli ääneen. Ennen kuin hän laski puhelimensa tyynyn viereen, hän painoi "julkaise"-nappia, kirjautui takaisin omalle tililleen ja poisti tunnuksen sovelluksensa käyttäjistä puhelimestaan. "Eiköhän viesti ole mennyt perille ennen sitäkin."

Hold up.

Sä pyysit sen pelaamaan biljardia meidän kanssa?

P-y-y-s-i-t.

Nah-ah.

Start praying, Miller.



Kaikkihan oli nimittäin ihan okei niin kauan kun pysytteli leirintäalueella. Se oli sellainen oma pikku kuplansa muun maailman tavoittamattomissa, missä käärmeet sentään luikkivat pakoon tulilinjalle osuttuaan ja missä tummat pilvet Western Weekin taivaalla tuntuivat vähän vähemmän painostavilta. Mutta mikähän helvetti siinä oli, että joka kerta kun astui sen kuplan ulkopuolelle, niin oli kuin olisi kävellyt suoraan painajaiseen.

Biljardipöydän ympäriltä kuului jokunen moikkaus, sellaista epämääräistä soperrusta muun mölinän seassa ja tervehdykseen kohonneita kämmeniä. No, ei tietenkään Harperin suunnalta. Miksi edes olisi? Korkeintaan hän olisi ojentanut kättään näyttääkseen Melodille suorimman tien kohti helvettiä, sillä sinne se näköjään halusi kaikin keinoin ihan oma-aloitteisestikin.

Sitten se käänsi hitaasti katseensa Harperiin ja katsoi tätä tavalla, joka oli joko totinen tai totisesti pahansuopa. "Oh, hey, I didn't expect to see you here."

"Funny, I was just thinking the same thing about you", Harper iski kylmästi biljardipöydän toiselta puolelta, eikä hymyä irronnut edes pakotettunakaan.

Näköjään Melodin sisääntuloparaati ei jäänyt muiltakaan huomaamatta, sillä Ethan oli noussut loossistaan aikeissa tulla esittäytymään. Harper antoi Ethanille lisää vauhtia työntämällä tätä farkkutakin selkämyksestä kun tämä odottamaton secret weapon oli tullut lähemmäs. "Please, go introduce yourself", hän lausui hiljaa ja toivoi hartaasti Ethanin tietävän miten viedä naisilta jalat alta mielellään yhden silmäiskun nopeudella.

"Mee itseasiassa sinäkin", Harper tarrasi Mikaelin kädestä kiinni ja yritti usuttaa tätä samaan ansaan. Mikael ei näyttänyt olevan kovin innoissaan asiasta, se perääntyi oikeastaan heti saman verran askelia kuin mitä oli tullut vedetyksi eteenpäinkin, eikä sen ilmeestä oikein ottanut selvää mikä sille tuli.

Eikö tosiaan tältä planeetalta löytyisi ketään muuta (huom: VAPAATA, tai siis sori - ainakin vapaaMPAA) miestä Melodille jahdattavaksi kuin Cooper?? Neljä miljardia miestä - kulkiko se jotkut silmälaput silmillään??

Siinä kun Melodi esitteli itseään ja kertoili saavutuksistaan huippumallin uralla ja kansainvälisillä ratsastuskentillä, Harper pyöräytti silmiään, minkä jälkeen katse pyörähti seinää koristaneisiin puunsyihin, jossa varjot kättelivät ja hykertelivät kuorossa.


Harper ojensi hitaasti toisen kätensä seinää kohden.

Asetti käden yhden varjon kapealle kaulalle ja kuristi.


"Mitä sä teet?" Hayley nojasi lähemmäs, ääni matalana.

Ote varjosta hellitti äkisti. 



Aika nopeasti Harper alkoi ymmärtämään, että tämä päivä oli täyttä paskaa jota ei edes tervetuliaisjuhla pystyisi enää pelastamaan.

Eikä biljardinkaan peluu kiinnostanut enää pätkääkään, kun oma vuoro koitti. Päättäväisesti Harper kuitenkin kiersi pöydän ympäri biljardimaila kädessään, toisen käden sormi pöydän reunapuita nuollen. Melodi oli taas aivan liian lähellä kohdettaan ja Harperin piti työntää se sivuun, jotta mahtui heidän välistään pelaamaan. Ujutti itsensä ahtaaseen väliin biljardipöydän ja Cooperin väliin, ja kyyristyi matalalle pöydän ylle. 

Etsi linjaa lyönnille.

"Toivottavasti en oo tiellä."

Värikkäät pallot lähtivät pyörimään mikä mihinkin suuntaan, tavoite kai oli, että joku niistä edes menisi pussiin. Ja pari taisi mennäkin.

Melodi oli löytänyt tiensä sivummalle jakkaralle eikä se näyttänyt enää niin iloiselta kuin aiemmin. "Melkeen yhtä hyvä lyönti kuin Cooperilla."


Harper purskahti hillittyyn nauruun.

Se ei johtunut äskeisestä kommentista, vaan siitä, miten Harper näki nyt Hayleyn menneen raivoisasti kuristamaan sitä samaa kirottua varjoa jonka lamppu loihti taas seinälle.



Tunnelma keveni biljardin jälkeen, kun he jäivät vain oman porukkansa kesken. Jude oli halunnut mennä hypistelemään myytäviä buutseja teltalle, jossa niitä oli pilvin pimein joka väriä ja mallia ja minkä vieressä oli toinen teltta, joka tarjosi matkamuistoja Texasin tapaan.

"Pitäskö sun ostaa tääkin? Sopis jatkoks sille sun söpölle huoltsikkapaidalle", Cooper vitsaili ja nosti käsiinsä valkoisen topin, johon oli painettu kaunokirjaimin LIFE IS SIMPLY BETTER IN TEXAS.

Harper katsahti poikaan pää kallellaan. Really?

"Väärän värinen?"

Harper pyöritti aavistuksen päätään. Hän oli ehtinyt astua jo askeleen poispäin, kun hänet vedettiinkin äkkiä takaisin. Lämmin valo matkamuistopisteellä langetti valoa vain puolelle Cooperin kasvoista kun se seisoi kylki noihin kaikenmaailman Texas-mukeihin ja lippiksiin päin ja se näytti kyllä ehdottomasti siltä, että lamppu sen pään sisässä olisi myös kaivannut vähän kirkastusta.

"Sanoinks mä jotain väärää?"

"Ehkä ei vaan kannata laittaa kaikkea palamaan heti ekana iltana. Rahaa, siis", Harperin katse pehmeni aavistuksen sukellettuaan taas noiden silmien vietäväksi.

"Guys! Guys!" Kestrel pamahti hiekkapölyn saattelemana paikalle ja ilmoitti löytäneensä jotain ylitsepääsemättömän hauskaa kulman takaa.

Sitä, oliko se hauskaa ennen vai jälkeen sen kun Kestrel oli vetänyt heidät perässään kulman taakse ja Harper oli huomannut kassalla seisovan Melodin, noh, se oli tulkinnanvaraista. 

Ai, se meinasi osallistua... Vaikka Harper ei Melodin tapaan huippumallin mittoihin yltänytkään eikä kääntänyt samalla tavalla katseitakaan, niin ehkä tämä voisi olla sellainen asetelma, missä Harper pärjäisikin häntä vastaan. Löytyisipä edes jotain, missä Harper oli häntä parempi.

Harper kohotti päätään. "Kuka tulee mukaan? Hayley? Kestrel?"

Kun Harper ennätti kassalle jossa Melodi parhaillaan kaivoi luottokorttiaan esille, Harper katsoi tätä syrjäkarein ja hän huomasi Melodin mittaavan tätä katseellaan päästä varpaisiin. Harper nojasi toisella kyynärällään pöytään, nosti sen päälle muutaman dollarin setelin ja pakotettu hymy, minkä hän loi Melodin suuntaan, ei aivan yltänyt silmiin saakka.

Melodi kohotti molempia kulmakarvojaan ja heilautti hiuksiaan pyörähtäessään kohti parrasvaloja.
 
Ne ketkä heidän porukastaan eivät olleet jääneet lompakostaan kiinni ostosten hurmokseen (Jude...) kerääntyivät mekaanisen härän ympäröimän ilmatäytteisen kehän laidoille ja osa näytti seuraavan Harperin esimerkkiä käyden itsekin heittämässä muutaman dollarin osallistumismaksua varten.

Harper yritti pitää Cooperin kiireisenä Melodin suorituksen ajan. Katsopa tätä, on luvattu ukkosta ja sadetta tulevalle viikolle, oho mikäs tuolla meni, hei huomasitko nämä uudet kengät?

Melodi pysyi yllättävän pitkään härän kyydissä, reilusti yli kymmenen sekuntia. Viisitoista tarkalleen, jos jotain kiinnostivat yksityiskohdat. Että voihan helvetti siis. Sen varaan Harper ei ollut laskenut, hän oli ollut satavarma että se mätkähtäisi alas ensimmäisessä rivakassa käännöksessä koska kalliita rakennekynsiä piti varjella.

Hän ei mitenkään päihittäisi tuota aikaa. Ei mi-ten-kään.

"You ready, miss?" portin avannut työntekijä kysyi seuraavana olleelta Harperilta vahvalla etelän murteella.

Harper heitti itsensä vekottimen kyytiin vauhdikkaalla loikalla ja pyöräytti kerran jännittyneitä hartioitaan. Ei todellakaan ollut valmista. "Bring it on."

Mekaaninen härkä heräsi henkiin työntekijän painalluksesta. Sen liikkeet olivat aluksi hitaita ja jopa ennalta-arvattavia, se kohoili maltillisesti ylös-alas ja testasi ratsastajansa tasapainoa molempiin suuntiin pyörien. Harper sääti otettaan kämmenensä ympärillä olevasta köydestä ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät, kun hän odotti jokaisen nykäyksen ja käännöksen käyvän hurjemmiksi.

"Five seconds."

Adrenaliini alkoi pian kohista suonissa, kun hän taisteli säilyttääkseen tasapainonsa ja hänen vartalonsa vääntyili ja kääntyili härän arvaamattomien liikkeiden seurauksena. Härän liikkeet kovenivat, nykäyksistä tuli terävämpiä ja niitä tuli epäsäännöllisemmin. Kaikki alkoi äkkiä nopeutua kiihtyvällä vauhdilla.

"Eight seconds."

Kehän ympärillä seisonut väkijoukko purskahti hurrauksiin ja innostuneisiin huudahduksiin, mutta Harper keskittyi vain pysymään tämän painajaisensa kyydissä. Härkä nyki ja sinkoili kaikkiin ilmansuuntiin niin villisti, että Harper joutui itsekin ihmettelemään, miten oli vielä kyydissä. Wafflesilla ratsastaminen oli ehdottomasti parantanut tytön tasapainoa kuluneen kevään aikana. 

"Ten seconds."

Härkä heittäytyi yllättäen toistamiseen vasemmalle ja sai Harperin tasapainon horjahtamaan niin, että hän luiskahti reilusti härän oikealle puolelle. Harper puri hammasta, hänen otteensa köydestä kiristyi, kun hän nojautui uuteen käännökseen, kieltäytyen heittäytymästä pois. Kaikin voimin hän yritti kammeta itseään takaisin tasapainoon, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä.

"Eleven seconds."

Harperin vaisto huusi häntä nojaamaan eteenpäin. 

"Twelve seconds."

Paino siirtyi eteenpäin samalla kun Harper sai viimein kammettua itsensä jonkinlaiseen tasapainoon kanavoituaan kaiken raivostuneen energiansa selässä pysymiseen. 

Mekaaninen härkä päästi suhahtavan ujelluksen.


"Thirteen sec-- oh. Unfortunately looks like we're having some technical problems at the moment."


Härkä tyssähti hiljalleen pysähdyksiin ja se jäi vahvasti kumartavaan asentoon, jonka vuoksi Harper alkoi valua sen kaulan suuntaan kuin itsestään. 

Härällä oli kuitenkin vielä yksi ammus ammuttavana ja se ampaisi viimeisen kerran niin sanotusti takajaloilleen, mikä sinkaisi Harperin komeaan ilmalentoon ennen kuin tömähti pehmeän ilmapatjan pinnalle.

"Had me fooled for a second! The bull's got a mind of its own. And that's it - fourteen seconds!"

Ennen kuin hän ehti havaita mitään muuta, hän tunsi miten kädet, reidet, vatsalihakset, kaikki olivat aivan maitohapoilla. Hän työnsi käsillään itseään ylös ja alkoi kammeta jaloilleen, mutta heti ensitöikseen Harper sekosi askelissaan huteralla ilmapatjalla ja kaatui uudelleen maahan.

Helvetin helvetti!

Hän oli haastanut ja sitten hävinnyt Melodi Misangille.

Oikeastaan Harper olisi voinut vajota sinne ilmapatjan väleihin ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi piiloon, mutta tuttu käsi tunkeutui näkökenttään nostaakseen Harperin ylös.

Harper työnsi pojan käden kuitenkin pois ja riuhtaisi omin voimin itsensä viimein liikkeelle.

Selviydyttyään tukevalle maalle, hän suoristi tuhahdellen shortsejaan ja olkaimiaan, ja lähti sanaakaan sanomatta painelemaan pois paikalta.

"Mihin sä meet?" Kestrel kysyi ja hölkkäsi vähän matkaa hänen peräänsä.
"I DON'T KNOW!"

Matka ei edennyt pitkälle, kun Harper joutui jo vaihtamaan suuntaa kun vastaan tuli umpikuja. Aikeissa oli löytää tuttu reitti mistä hän löytäisi alueelta pois, mutta hän ajautui jonnekin hänelle täysin tuntemattomalle anniskelualueelle, josta hänet hätisteltiin alaikäisenä äkkiä pois.

Eikä aikaakaan kun hän huomasi pettymyksekseen kävelevänsä uudelleen mekaanisen härän ohitse ihmispaljouden virran viemänä. Siis aivan kuin hän olisi kävellyt ympyrää.

"Do you even know where you are?" Kestrel oli jäänyt niille sijoilleen ja naputti nyt vieressään olevaa plakaattia, jossa alueen kartta oli esitettynä.

"I do, I AM IN HELL!!!"

Meteorologi oli joko valehdellut tai sitten säätiedotteet Texasissa eivät olleet kovin luotettavia. Sen sijaan, että se oli luvannut aurinkoista ja kaunista kevätpäivää Houstoniin, sen olisi oikeasti pitänyt varoittaa tulevasta vuosisadan myrskystä. Mutta mitään varoitusta ei oltu annettu ja se tuntui kyllä epäreilulta.


Pöly nousi kuin tornadon pyörteissä Freewind Farmilla, kun Cooper ohjasi Ronyaa rauhallisessa laukassa ympäri kenttää väistellen ketterästi muita verrytteleviä ratsukoita. Oli vielä tuntikaupalla aikaa ensimmäisen päivän trail-luokkaan, joten Harperilla oli hetki pyöriä alueella tutkien jokaisen myyntikojun tarjontaa ja olla ystäviensä apuna heidän valmistautuessa omiin suorituksiinsa. Nyt hän oli pujottautunut aidan välistä kentän sisäpuolelle hakemaan Cooperilta pitkähihaisen kun sille oli tullut kuuma ratsastaessa. 

Otettuaan ohuen flanellipaidan vastaan ja Cooperin kannustaessa hevosensa taas liikkeelle, Harperin silmät eivät voineet olla tekemättä pientä kiertotietä etelään ja katsomatta tuota farkkujen peittämää persettä ja siis ihailematta upeita housuja. Odottamattomasta häiriötekijästä johtuva poskien punoitus onneksi olisi selitettävissä ihan vaikka lämpimällä säällä, mikäli joku noteeraisi sen.

"Harper, ootko nähny mun kisapaitaa missään?" 

Hayley oli saanut Harperin säpsähtämään haaveistaan ja livahti sukkelasti aidan sisäpuolelle.

"Enhän mä ees tiedä millanen se on... Etkö sä vienyt kaiken sinne Nemon tavaroiden luokse?"

"Niin mäkin muistelin, mutta ei se vaan oo siellä enää. Mulla tulee kohta oikeasti kiire ellen löydä sitä, kun munkin pitäis olla jo verkkaamassa Nemon kanssa", Hayley puhisi hennolla, jännittyneellä äänellä ja vilkuili arasti kulmiensa alta kilpakumppaneidensa suuntaan. Siitä näki, että sitä jännitti aivan sairaasti nämä kilpailut, se ei ollut koskaan kisannut aiemmin ja yhtäkkiä se oli puolipakotettuna raahattu yhteen Amerikan isoimmista westerntapahtumista.

Harper otti Hayleyn olkapäistä kiinni ja käänsi puoleensa. "Hei, jos se ei löydy, niin lainaa mun. Se ei ehkä oo xxs-kokoa, mutta ainakin se on parempi kuin mennä hupparissa", hän tsemppasi kun Hayleyn kulmat olivat painua epätoivoon.

"Tai sit lainaat tätä", Harper jatkoi vitsaillen ja kohotti kyynärtaipeessaan levännyttä flanellipaitaa. Hayley hymyili takaisin sen verran mitä jännitykseltään pystyi. "Älä stressaa."

Ronya laukkasi tarpeettoman läheltä heitä - tarkoituksella tietysti, jotta he saisivat suut täyteen hiekkapölyä - ja tomupilven laskeuduttua Harper antoi hymynsä säihkyä ratsastuskentän poikki. Ajatella, että he olivat nyt täällä oikeasti. Muut mätänisivät historian tunneilla Blue Mountain Highssa, joutuisivat sietämään niitä ärsyttäviä naamoja, joita Wilmingtonissa oli --

Mitä.

Ensin Harper ajatteli näkevänsä harhoja. Ehkä kentän pöly vääristi näkemää. Koska eihän se voinut olla.

Sitten se iski kuin puukko suoraan sisuksiin.

Voi vittu.


Melodi-vitun-Misang oli täällä.


"Sanoitsä jotain?" Hayley kysyi, kun Harperin raollaan olevasta suusta oli päässyt joku tahaton kirosana, minkä livahtamista hän ei ollut itse edes rekisteröinyt.

Hänen sormensa kiertyivät tiukemmin flanellipaidan ympärille, kun hän näki Melodin katseen lentävän kentän yli ja laskeutuvan aivan liian pitkäksi aikaa Ronyan selässä ratsastavaan Cooperiin. Se hymyili leveästi ja nosti kätensä tervehdykseen kun ruunivoikko laukkasi ohitse. Ja mitä teki Cooper? Hymyili (varmasti hymyili, vaikkei sitä takaraivon läpi pystynytkään näkemään) ja vilkutti takaisin.

Siinä oli kaksi virhettä liikaa: vilkuttaminen ja (mahdollinen) hymyily.

Aivan kuin Melodi olisi nauttinut heidän välisestä jännitteestä ja tilaisuudesta haastaa Harper, kun heidän katseensa viimein kohtasivat kentän vastakkaisilta puolilta. Sanaton viestintä mitä käytiin pelkkien katseiden voimin kertoi varmasti molemmille osapuolille enemmän kuin oli edes tarpeellista. Harperin suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän tunsi miten sisimmissään syttyi taas pieni mustasukkaisuuden liekki - minkä Harper luuli jo jättäneensä taakseen.

Siitä ei ollut kuin kuukausi, kun Harper oli luvannut itselleen luottavansa enemmän Cooperiin, mutta nyt sitä luottamusta taas todella testattiin.

"Mitä nyt? Miks sä näytät noin vihaselta?"

"Pitkä juttu."

"Liittyykse... tohon?" siellä se keimaili taas ihan kuin kentän toisella puolella seissyt Harper olisi ollut vain ilmaa. 

"Mm-hm."

Hayleyn silmät seurasivat Harperin katseen piirtämää polkua kahden henkilön välillä. "Oh... I see."


Melodin nauru lävisti raskaaksi käynyttä ilmaa kuin veitsi. Mutta se, mikä eniten kiinnitti Harperin huomion, ei ollut pelkkä Melodin läsnäolo.


Harper ei päässyt eroon sisimmissään kalvavasta tunteesta.

Mitä jos Cooper oli kutsunut sen tänne?


Ja niin vain, muutamassa sekunnissa, Melodin läsnäolo näytti imevän kaiken ilon Harperin odottamasta Texasin reissusta nopeammin kuin hän oli odottanutkaan.

Paria viikkoa ennen Texasin reissua Ethan oli halunnut järjestää Westernweekiin osallistuville hevosille valmennuksen. Olisi ollut rankkaa liiottelua sanoa, että Harperilla olisi ollut suuret odotukset oman menestyksensä suhteen. Hänen oli ollut käytännössä pakko osallistua jotta nelipäinen tiimi oli saatu kasaan, siitäkin huolimatta ettei hän ollut mikään oikea westernratsastaja. Lopulliseen päätökseen lähtemisen suhteen saattoi painaa myös pari muuta sivuseikkaa, mutta ne eivät kilpailemiseen liittyneet millään tavalla, joten ei ollut ihmekään että Harperilla oli vähän samanlainen fiilis kuin kalalla kuivalla maalla.

Joten kun valmennuslauantai viimein koitti, Harper nousi Spiken selkään muiden ratsastajien vanavedessä siinä kun odottelivat ratsuväen saapumista tähän jälkimmäiseen valmennukseen, joka oli suunnattu niille jolla oli jo enemmän westernkokemusta. Eli siis oikeastaan niille kolmelle muulle kellä sitä taitoa oikeasti oli, ja sitten Harperille, joka oli vain löytänyt hyvän syyn tässä pukeutua kivasti ja mahdollisuuden yrittää sulautua syvemmälle Cooperin maailmaan.

Mainittu ratsuväki käsitti tarkalleen kaksi ihmistä: Ethan Reyesin, tallin jokapaikanhöylän ja valmennuksen pitäjän, sekä tämän ehkä-potentiaalisen-mutta-erittäin-salaisen-tyttöystävän Yevan, joka oikeastaan kuului tähän heidän tiimiinsä - eli mitähän helvettiä se siellä Ethanin kyljessä roikkui kun sen piti olla ratsastamassa.

"Nyt kun tässä on niin monen lajin kilpailijoita, niin keskitytään ihan perusasioihin", Ethan kertoi ottaessaan hörpyn höyryävästä kahvimukista. Yevalla oli tismalleen samanlainen. Pistetäänpä muistiin.

Kukaan ei tiennyt kuinka monta kertaa Yeva oli tosiasiassa edes käynyt Wafflesin selässä. Ehkä se siis luotti luontaisiin taitoihinsa, jotka se oli saanut venäläisestä äidinmaidostaan tai sitten sille oli tullut yllätyksenä, miten isosta tapahtumasta olikaan oikeasti kyse eikä se uskaltanut kertoa, että se oli jänistämässä.

Ethan karisti Yevan kannoiltaan kun hän harppoi maneesin keskelle. Hän ohjeisti tekemään ensin peruutuksia, jossa Spiken takaosa kuitenkin karkasi aina minne sattui eivätkä jalatkaan osuneet oikeille paikoilleen, mikä Ethanin mukaan johtui siitä, että Harperin katse ja ajatukset lipuivat kaikkialla muualla paitsi tehtävässä. Se virnisti perään ja Harper kyllä tiesi täsmälleen mitä se oli tarkoittanut sillä. Spikekään ei ollut tyytyväinen harhailevaan ratsastukseen, vaan se viuhtoi hännällään niin raivoisasti, että se kuulosti melkein ruoskan sivalluksilta ilmassa.

"You sure that wood fits him?", Ethan pysäytti Spiken ja Harperin maneesin keskelle, ja tuli lähemmäs. Ethan mittaili jotain katseellaan, käsi hevosen vuoroin hevosen pilkukkaalla lavalla, vuoroin selällä.

Öh... wood?

Olisihan sitä tietenkin voinut kysyä jotakin tuohon termiin liittyen, mutta 1) Harper ei tiennyt mitä se tarkoitti, 2) Harper ei myöskään ollut kovin innokas ottamaan siitä selvää ja 3) Harper ei ollut koskaan ollut mainittavan hyvä jutustelija Ethanin kanssa. Cooper sen sijaan oli, ja päästi Harperin kiusallisesta tilanteesta pois saapumalla kyselemään Ethanilta ties mitä asioita, kuten millainen harjoitusaikataulu heillä olisi seuraavalle viikolle, oliko matkailuautojen käyttö vahvistettu ja tarvittaisiinko vielä jotain rokotuksia hevosille ennen osavaltiosta toiseen matkaamista.

"Voittehan te kaivaa hevosten passit esille niin tarkistan puuttuuko niiltä jotain", vastasi Ethan. "Ja mä vähän niin kuin ymmärsin, että kyllä kai ne autot olis meidän käytössä." Ethan oli sellainen kyllä kai -ihminen, ettei tosikaan. Jos siltä kysyisi suoraan, oliko Yeva sen tyttöystävä, vastaisikohan se siihenkin; kyllä kai?

Harper jatkoi takaisin uralle siirtymisten pariin, jättäen nuo kaksi keskustelemaan keskenään kun niillä näytti olevan niin hyvä flow. Spikeltä kesti hetken löytää taas rauhallinen westernmood, sillä päinvastoin kun esimerkiksi kouluratsastuksessa, sen ei tarvinnut tehdä yhtä teräviä ja vauhdikkaita siirtymisiä mikä sai Spiken hämilleen. Siihen se oli tottunut, ja se oli ymmällään, että tällaiset laiskanpulskeat siirtymiset olivatkin taas yhtäkkiä ihan okei.

Sen lisäksi, että Harperin ajatukset vaelsivat muissa ratsukoissa, hän löysi itsensä ajattelemasta sitä miltä oma harrastuksensa näytti tulevaisuuden osalta.

Hän ei nimittäin ollut superhyvä missään lajissa; hän osasi vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla. Missään lajissa hän ei ollut niin taitava, että olisi pärjännyt isommissa kisoissa (vaikka sellaiseen kuoppaan hän oli taas itsensä ajanut ilmoittauduttuaan Westernweekille), mutta hän ei myöskään osannut päättää mihin lajiin hän kallistuisi jos pitäisi valita vain yksi.

"Bit owl-headed there again", huomautti Ethan Spiken suuntaan.

Valmennuksen edetessä kun Harper ja Spike pääsivät tekemään vaativampia tehtäviä, hän tunsi miten Spike alkoi vastata paremmin ja aina vain pienempiin apuihin niin, että homma näytti menevän aika hyvässä synkassa jopa Ethanin mielestä. Harperin mielestä Ethan oli aika lempeä valmentaja, se ei vaatinut mahdottomuuksia kuten Dorothy ja jaksoi selittää asiat juurta jaksaen jos näytti siltä, ettei ratsastaja ymmärtänyt ohjeita. Niin oli käynyt pari kertaa tämän valmennuksen aikana ja Ethan oli aina tiennyt mistä kiikasti ilman, että Harper oli sanonut sanaakaan koko puolentoista tunnin aikana. 

Loppukäyntien aikana ratsukot olivat muodostaneet epämääräisen rykelmän, jossa he kävelivät hajamielisesti maneesia ympäri ja pohtivat kaikkea reissuun liittyvää, lähinnä käytännönasioita. Kuka tosiaan matkustaisi missäkin autossa ja ennen kaikkea - kuka nukkuisi ja missä (siitä ei päästy vielä selvyyteen). Harper tosin oli aika varma, että Mikael varmaan pakkaisi mukaan myös retkiteltan, siltä varalta että pääsisi sinne pakoon mikäli muiden kisahössötys kävisi hermoille. Tai Texasin kuumuus ottaisi vallan matkailuautojen sisällä ja se pakenisi jonnekin vuorille nukkumaan.

Harper yritti hidastaa Spikeä että Cooper ja Ronya olisivat päässeet heidän vierelleen, mutta valitettavasti Kestrel otti Rustyllä muutaman raviaskeleen ja puski väliin. "Musta ois hauska ottaa pikku kisa matkalla Texasiin. Kaksi autoahan meiltä kuitenkin sinne lähtee, joten mitä jos katottaisiin kumpi auto on ensimmäisenä perillä?"

Cooperin silmistä näki miten sen kilpailuhenki alkoi nostaa päätään, suu kaartui kujeilevaan virneeseen ja hän kosketti stetsoninsa reunaa. "Tytöt vastaan pojat siis, otatteko haasteen vastaan?"

"Se vois olla vähän epäreilua, kun tyttöjä on enemmän... Kyllähän nyt auto missä on vähemmän ihmisiä rullaa kovempaa", Hayley liittyi keskusteluun kokonaisella kahdella lauseella.

"No mut Hayley on niin pieni ettei se paina mitään!" huomautti Harper.

"Ei mee siltikään tasan."

Siinä kun he miettivät kenet potentiaalisessa skenaariossa uhraisivat poikien autoon, alkoi jännitys kutkutella jokaisen iholla ja odotukset viikosta kohoilla mielissä.