TRC-estevalmennus May 14th 2024

 Dorothyn valmennuskommentit

Erika Pinewick - Bit of Perfection:

Brandy Flores - Raintide:

Jannica Holmberg - A.D. Jack Sparrow:

Yumi Cho - Peek a Boo:

Maverick Millan - Polina:

Eerik Laine - Un Sabino e Áxill:

Mä en tajunnut miten paljon tavaraa saattoikaan tarvita yhdelle hevoselle kun kisasi kahta eri lajia. Tai no, pääasiassahan samat tavarat kyllä riittivät molempiin luokkiin, mutta silti kuitenkin jouduin pakkaamaan Beanille mukaan kaksi satulaa, kahdet suitset ja kahdet erilaiset suojat. Pakatessani trailerin varustekaappia, kävin varmaan kymmeneen kertaan lävitse kaikki varusteet jotta olin varmasti pakannut kaikki tarvittavat.

Jossain kohtaa mun oli pakko huutaa Aaronille, sillä pikkuveli kävi ihan omaksi ilokseen kiusaamassa minua useampaankin otteeseen ja sekaamaan ajatukseni siitä mitä olin jo pakannut ja mitä olin tarkastamassa. Viimeisellä kerralla suutuin veljelleni sen verran pahasti että äidin täytyi tulla katsomaan mitä ihmettä tallissa tapahtui.

“Hei te kaksi nyt. Te olette jo aikuisia ihmisiä joten tällainen lapsellinen tappelu ei kuuluisi enää teille! Ja varsinkaan näinkin lapsellisesta asiasta tappeleminen on ihan täysin idioottia. Jos sinulla ei Aaron ole mitään muuta tekemistä kuin kiusata isosiskoasi, niin kyllä minä sinulle tekemistä keksin.”

Äidin läksyttäminen sai Aaroniin liikettä ja pikkuveli katosikin yllättävän lipevästi paikalta. Toisen kadottua paikalta talliin laskeutui ihana hiljaisuus ja saatoin vihdoin ja viimein pakata kaikki tavarat traileriin ja valmistautua lähtöön. Lauantai aamu menikin lähtövalmisteluita tehdessä, sillä matkaan yritettiin päästä vähintään iltapäivästä koska edessä olisi lähes kahden päivän ajomatka. Musta tuntui jotta siitä voisi tulla pitkät kaksi päivää varsinkin jos Aaron päättäisi olla yhtä ärsyttävä kuin pikkuveli osaisi olla. Mä en tiennyt kuinka paljon Connor uskaltaisi puuttua meidän tappeluumme. Kai jossain tietyssä pisteessä tuonkin sietoraja varmasti ylittyisi ja mies varmasti puuttuisi menoomme. Kaikesta huolimatta me emme kuitenkaan päätyneet - varmaan suurimmaksi osaksi äitin onneksi - tappamaan toisiamme.

Twin Falls Farmille päästessämme Connor ja Aaron auttoivat minua purkamaan Beanin sekä tavarat ainakin siltä osalta mitä niistä tarvittiin valmennusta ajatellen. Connor oli sopinut jotta he voisivat viedä Aaronin kanssa isäpuolen tamman majapaikkaamme ennen kuin tuo palaisi takaisin noutaakseen meidät. Vaikka mua ehkä vähän mietityttikin se, että kuinka mä pärjäisin yksin vieraassa paikassa kirjavan ruunani kanssa mä olin toisaalta tyytyväinen siitä että sain olla yksin. Mulla ei ollut yhtään sellainen fiilis että tämä reissu olisi - ainakaan valmennuksen osalta - menossa hyvin, sillä me oltiin Beanin kanssa harjoiteltu Niin Vähän esteratsastusta jotta koko estevalmennukseen osallistuminen oli vähän siinä ja tässä.

Yrittäessäni tarkistaa jotta kaikki olisi varmasti purettuna autosta, Aaronin piti tietenkin häiritä valittamalla siitä että minulla kesti liian kauan (Aaronilla oli myös nälkä) joten en voinut edes keskittyä kunnolla. Lopputuloksena mä nostelin puoli kiireellä kaikki tavarat pois autosta samalla kun yritin olla räjähtämättä pikkuveljelleni. Oikeastaan mä jopa uskalsin epäillä jotta Aaron teki itsestään vain normaaliakin sietämättömämmän sen vuoksi jotta toimisin nopeammin tai sitten toinen vain yrittäisi saada minut räjähtämään. Kuitenkin mä yritin kaikkeni ja vähän enemmänkin jotta en antaisi pikkuveljelle sitä mielihyvää jotta toinen voittaisi ja saisi sen mitä olikin hakemassa.

Lopulta kaikki tavarat - tai ainakin niin mä toivoin - oli purettuna autosta ja miehet pääsivät jatkamaan matkaansa. Ehkä mä salaa olisin halunnut jotta Connor ja Aaron olisivat jääneet tänne mun seurakseni, mutta toisaalta mä en halunnut sitä. Trailerin takavalojen kadotessa mä kiinnitin huomioni kirjavaan ruunaani ja aloin etsimään epämääräisestä tavarapinosta Beanin harjapakkia. Vaikka kasa ei ollut korkea, jollain hassulla tavalla se oli kuitenkin päätynyt syömään harjapakin. Löydettyäni vihdoin ja viimein etsimäni, nappasin ensimmäisen harjan käteeni ja aloin laittamaan Beania valmiiksi. Onnekseni kirjava sentään osasi käyttäytyä harjatessani sitä, eikä ruuna aloittanut mitään omaa showtaan.

Viimeisenkin harjan kolahtaessa takaisin harjapakkiin mä käännyin nappaamaan Beanin satulahuopaa, vain huomatakseni jotta koko huopaa ei ollutkaan. Mä en tajunnut miten se saattoi puuttua, sillä mä olin ihan täysin varma jotta olin ottanut senkin autosta. Totta puhuen mä en voinut olla varma siitäkään ettei Aaron olisi napannut huopaa mukaansa huomaamattani ihan vain sen vuoksi jotta pikkuveli saisi tehdä minulle kiusaa. Tällainen ei todellakaan ollut sitä mitä mä olisin kaivannut tähän tilanteeseen, mutta tällä mentiin ja enää täytyi vaan keksiä että miten tästä tilanteesta selviäisi edes jonkinlaisella kunnialla. Kotona olisin saattanutkin vain satuloida Beanin ja käydä ratsastamassa ruunani normaalisti, mutta täällä ja varsinkin vieraan valmentajan silmien alla en todellakaan kehdannut tehdä tuollaista temppua.

Katselin ympärilleni ja bongasinkin kentän laidalla seisoskelevan likaisenblondit hiukset omaavan naisen.
“Hiya!” yritin puhutella toista mahdollisimman kuuluvalla ja selkeällä äänellä jotta toinen varmasti ymmärtäisi jotta puhuttelin juuri häntä. Toisen kääntyessä katsomaan taakseen yritin vahvistaa jotta puhuttelin juuri häntä eikä hän kuullut omiaan.
“Are you from here? I was just wondering if I could borrow a saddle pad as I seemed to have left mine in the car and my step dad and twin had already gone to drop off other horse.”
“Yeah. I can go and seek one”.
“Oh Perfect! Also I’m so sorry to bother with this. I thought that I grabbed it from the car but I’m not sure if my twin brother snatched it just to be annoying…”

“Couldn’t find anything else except this” tuo samainen blondi puheli samalla kun heilautti käsissään pitelemäänsä satulahuopaa. Huopa ei välttämättä ollut juuri sellainen minkä mä olisin ruunalleni valinnut, mutta se oli parempi kuin ei mitään ja mä sain olla vain kiitollinen siitä jotta sain edes jonkinlaisen huovan lainalle.
“That’s more than perfect! Thank you so much! I definitely owe you one” totesin samalla kun otin huovan vastaan ja lopulta päädyin pika kävelemään Beanin luokse jotta kerkesin laittamaan ruunan valmiiksi ennen kuin oli aika lähteä verryttelemään.

Mä en ollut kerennyt saamaan vielä edes Beania kunnolla liikkeelle - ruuna kun ei ollut ihan niin säpäkkä kuin sellainen oikea estehevonen. Toisaalta se, että mä jouduin heti alussa silmätikuksi tarkoitti myös sitä että mä sisuunnuin todella nopeasti ja mun teki vain mieli näyttää Dorothylle että kyllä mäkin osaisin ratsastaa, vaikka välttämättä englantilainen ratsastus ei ollut mulle se joka päiväinen laji. Mä en edes tiennyt mitä Bean ajatteli siitä mitä mä laitoin sen tekemään koska ruunakaan ei ollut tottunut tällaiseen menoon. Kirjavan kaviot iskivät kentän hiekkaan koko ajan vain kiihtyvämmällä tahdilla ja mä en ollut täysin varma siitä oliko meistä Beanin kanssa sittenkään tähän.

Jossain kohtaa mulla ei ollut enää mitään ajatusta siitä, mitä mä olin tekemässä sillä en ollut hetkeen joutunut ratsastamaan näin tehokkaasti. Dorothyn jättäessä mut rauhaan, en voinut muuta kuin huokaista syvään helpotuksesta. Koko valmennus oli vielä edessä ja musta tuntui kuin mä olisin jo tässä kohtaa ratsastanut yhden kokonaisen valmennuksen verran. Totta puhuen se piiskaus johon Dorothy mut laittoi pelkästään alkuverryttelyssä sai miettimään sitä, että pitäisikö mun etsiä itselleni joku valmentaja englantilaisiin lajeihin joka ei todellakaan päästäisi mua helpolla. Ehkä ihan niin tiukkaa ja vaativaa valmentajaa - ainakaan - vielä näin alkuun - mä en kaivannut, vaan joku sellainen sopivan lempeä mutta samalla tietenkin napakka voisi olla juuri sellainen jota mä kaipaisin. Tietenkin jossain kohtaa varmasti tulisi eteen se hetki kun valmentajan vaihto olisi ajankohtaista, mutta sitä ei todellakaan kannattanut miettiä vielä, kun edes koko valmennusmatka ei ollut alkanut.

Valmennuksen alettua tiet joita Dorothy oli suunnitellut saivat sellaisen tunteen aikaan kuin hevosen sijaan ratsastaisin valtamerilaivalla. Tokihan mä tiesin jotta Bean ei ollut se näppärin ratsu tällaiseen menoon, varsinkaan kun pinto ei ollut se sporttisin malli. Kuitenkin alkuverryttelyjen meno oli saanut mut sisuuntumaan sen verran jotta en todellakaan halunnut joutua kokemaan samaa enää toista kertaa koko valmennuksen aikana.

Kyllähän Dorothyn kommenteista kuuli jotta menomme ei todellakaan ollut sitä, mitä toinen olisi toivonut sen olevan, mutta mä tiesin jotta olin tehnyt parhaani koko valmennuksen ajan. Totta puhuen mä olin tehnyt varmaan paljon enemmän kuin koko menneen vuoden aikana. Löydettyäni jostain voimaa suorittaa loppuverryttelyt edes jonkinlaisella tasolla, mä viimein ratsastin Beanin pois kentältä.

Ratsastettuani Beanin takaisi paikkaan jossa olin varustanut kirjavan ruunani valmiiksi, tunsin olevani vain ylikypsää spagettia liukuessani alas satulasta. Enhän mä ollut odottanutkaan jotta tästä reissusta tulisi meille millään tasolla helppo, mutta ehkä ihan näin vaativaksi sitä en odottanut. Jollain ilveellä mä onnistuin laittamaan Beanin pois ennen kuin Connor ja Aaron olivat tulleet takaisin ja enää olikin aika vain viedä kirjava ruuna väliaikaiseen majapaikkaan ja sitten suunnata suihkuun ja syömään.