3 - Limbo Of Stars

Haettuaan täydennystä boolimukeihinsa, Maverick ja Grant, joka oli vasta hetkeä aiemmin saapunut tyylikkäästi myöhässä parinaan toimivan seniorkaverinsa kanssa, jäivät vatkaamaan tanssilattialle lanteitaan Olivia Rodrigon tahdissa. Aikansa pelleiltyään Maverickin huomio kiinnittyi kuitenkin ohi pyyhältävään hahmoon, joka paineli aika määrätietoisen näköisenä punaisessa mekossaan kohti seinänvierustaa.

Vaaleahiuksinen tyttö puristi käsiään nyrkkiin rystyset valkoisina. Vain hetkeä aiemmin Maverick oli törmännyt Harperiin tarjoilupöydän luona. Vielä silloin Harper oli hymyillyt iloisena. Nyt tytön koko olemus oli muuttunut täysin.

"How the fuck did you got away with it?"

Harper sanoi sen niin lujaa, että Maverick kuuli tytön sanat selkeästi musiikinkin ylitse. Joojoo, salakuuntelu on väärin ja sitä rataa, mutta Maverick ei millään voinut vastustaa kiusausta ja siirtyä muutamaa metriä lähemmäs kaksikkoa vetäen Grantia perässään.

“What-”
“Shhh!!”

Maverick veti sormen huulilleen sihahtaessaan Grantin hiljaiseksi. Kiharapää kohautti olkiaan, otti siemauksen boolimukistaan ja antoi sitten katseensa kiertää väkijoukossa.

Samaan aikaan Maverick tunsi olonsa vähän syylliseksi kuunnellessaan Harperin ja Wyattin välikohtausta, mutta hän tulenpalavasti halusi tietää, mistä tässä oli oikein kyse.

Kiivassävyistä keskustelua aikansa kuunnellessaan palaset alkoivat loksahdella yksi kerrallaan Maverickin päässä kohdalleen. Cooperin sanat, jotka se oli Ethanin luona vietetyn leffaillan aikana sanonut, kaikuivat Maverickin päässä.
“Just stay away from me. Sinä, Wyatt ja koko muu teidän jengi.”

Cooper ei ollut enää sen jälkeen saapunut tutorointikerroille. Maverick oli ollut ärsyyntynyt tajuttuaan, että oli odottanut Cooperia kerta toisensa jälkeen turhaan kirjastossa. Niin kävi kolmesti. Sitten Maverick oli luovuttanut ja jätti lopulta itsekin tulematta.

Nyt vasta kaikki kävi järkeen. Maverick oli ollut koko kevään keskittynyt niin kovasti omiin asioihinsa ja niistä murehtimiseen, ettei hän ollut tajunnut asiaa, joka oli ollut aivan hänen silmiensä edessä. Tietysti. Wyatt oli kyllä maininnut “opettaneensa Milleriä tavoille”, mutta sitä Maverick ei tiennyt, että Wyatt oli ampunut Cooperia kohti aseella.

Siis oikeasti. Ampunut aseella. Ja Cooperin oli tietysti luultava, että Maverick oli ihan ok ihmisten kanssa, jotka ampuivat toisia aseella.

Maverickin silmissä leimahti syvä halveksunta, kun se katsoi tuota kokovartalokyrpää, joka niin omahyväisenä hymyili Harperin edessä seistessään. Miten Wyattin kaltainen kusipää onnistuikaan jatkuvasti paistattelemaan niin suuressa suosiossa? Ja miten toiset katsoivat läpi sormiensa sen aina vain sekopäisemmiksi muuttuvia tekoja?

Jos Wyatt oli tähän asti saanut nauttia suosiostaan ja vain lasketella menemään ilman minkäänmoisia seuraamuksia teoistaan, niin viimeistään tulevan syksyn aikana se asia saisi tulla muuttumaan. Siitä Maverick tulisi henkilökohtaisesti pitämään huolen.

Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Maverick ei voittaisi mitään siinä, että hän menisi ja mottaisi tuota idioottia juuri sillä siunaaman sekunnilla turpaan, vaikka Wyattilla olikin kovin lyötävän näköinen hymy kasvoillaan.

Wyattia ei pudotettaisi valtaistuimeltaan noin vain. Siihen tarvittaisiin aikaa. Eikä Maverick pystynyt sellaisen suunnitelman toteuttamiseen yksin.

Sitä paitsi - koko illan Wyattin käsipuolessa roikkunut Paislee oli jo kipittänyt jostain paikalle ja nyt se sormi ojossa kaakatti jotakin Harperille aivan oman elämänsä Äiti Teresana. Paisleekin oli sen verran kiero, että korkkiruuvin takana seisoessaan ei siitäkään näkyisi kuin korvat.

Maverick ei kaikelta raivostumiseltaan edes huomannut, että Grantin huomio oli kiinnittynyt jo aivan toisaalle ja tämä harppoi parhaillaan tanssilattian läpi kohti tummaan asuun pukeutunutta värikäshiuksista Haileyta, jonka hän olisi tunnistanut vaikka unissaan.

Hayley haluaa seurata Harperia kohti taistelua. Tytön mielessä vilisee tapoja, joilla se voisi omasta mielestään saada Wyattin jotenkin edes tuntea nahoissaan kaiken perseilynsä, mutta Brandyn ote on järkähtämätön.

"Pääs.."
"En. Harperin pitää tehdä tuo itse."
"Mut.."
"Ei. Mennään apuun joukolla vasta jos se tarvitsee", Brandy tuntuu päättäneen mielensä. Hayley puree hammastaan, sillä sen sisuksissa on leihahtanut adrenaliini, joka nyt jää sihisemään sen verisuonissa hiilihapon lailla. Tytön siniset silmät tuijottavat keskittyneinä Harperin selkää samalla, kun se yrittää purkaa turhautumistaan taas uuteen cake popsiin.

Sillä on suu täynnä kakkua, kun sen ystävät liikahtavat kauemmaksi kuin sanattomasta sopimuksesta.

Sillä on suu täynnä kakkua, kun joku selvittää kurkkuaan sen vieressä.

Sillä on suu täynnä kakkua, kun se kääntyy katsomaan Grantia.

Hayleyn silmät tekevät sille pilaa, kun se kohdistaa katseensa ensin täydellisesti istuvan puvun rintakehään ja alkavat nousta siitä ylöspäin kuin hidastetussa filmissä.

"Hei", matala ääni tervehtii jo ennen, kun Hayleyn silmät ehtivät toisen leuan korkeudelle. Tyttö meinaa vastata, enemmän vain alkukantaisena reaktiona kuin ajatuksena vastauksesta, mutta se ei ole vielä ehtinyt nielaista. Suu tuntuu yhtäkkiä kuivalta kuin Saraha.
Sekunnit venyvät kun Hayley yrittää tehdä päätöksiä elämässään, sen vaisto sanoo sylkeä kakku suustaan, mutta järki sentään käskee sen nielaista. Kakku tekee kipeää, kun se lähtee valtavana massana tytön nieluun ja Hayley tuntee sen matkan mahalaukkuunsa asti kivuliaan selkeästi.

"He-hei", Hayley saa vihdoin vastattua. Sillä on tunne, että sen rinnuksilla on kakkumuruja, mutta se ei kehtaa edes vilkaista alas. Siitä tuntuu alastomalta, nyt enemmän kuin koko iltana aiemmin. Tyttö tiedostaa yhtäkkiä hyvin selkeästi, että asu ei peitä vatsaansa tai puoliakaan hänen reisistään.

Hayley vilkaisee Harperia, joka ainakin vielä on yhtenä kappaleena ja siitä tuntuu uudelleen siltä, että sen pitäisi olla ystävänsä luona. Kun katse palaa takaisin Grantiin, toinen ei ole kääntänyt katsettaan mihinkään.
"Näytät kauniilta", Grant lausuu, Hayleyn polvet uhkaavat antaa periksi siltä seisomalta. Tyttö tuntee kuinka lämpö leviää ihollaan, yrittää väkisin pakottaa sen takaisin sisälleen.
"Miksi sä olet täällä?" Hayleyn suusta karkaa, lause kuulostaa kamalan töykeältä, mutta tyttö ei osaa paikata sitä mitenkään pehmeämmäksi.
"Enkö saisi?" Grant naurahtaa vähän. Hayleyn tekee mieli juoda boolimalja tyhjäksi saadakseen kuivan tunteen suustaan pois.
"Tietenkin saat. Tai siis, tarkoitin vain - ethän sä käy meidän koulua?" Hayley kysyy epäröiden. Ei hän ole voinut missata sellaista, olla näkemättä toista käytävillä vaikka vain vilaukselta.

"En enää, mä olen..." Grantin lause katkeaa, kun yleisö räjähtää kannustamaan jotain lyhythameista tyttöä limbokepin alta. Hayley katsoo pois, kun on näkevinään punaisten pikkuhousujen vilahtavan. Goodness gracious.

Grant kääntyy takaisin katsomaan Hayleyta, sen suupieli nytkähtää aavistuksen.
"Haluatko tanssia?"

Hayleyn maailma pysähtyy hetkeksi. Ei. Kyllä. Tietysti. Tytön sydän tuntuu pyrkivän ulos sen rintakehästä.

"Tok..."
"Täällähän sä olet", tummahiuksinen, täydelliseen tummansiniseen mekkoon verhoutunut tyttö keskeyttää ja tarttuu Grantia käsivarresta. Hayley tuntee kuinka siltä olisi melkein fyysisesti lyöty ilmat pihalle. Grantin käsipuolessa olevan tytön katse käy arvioivasti Hayleyn kehon läpi päästä varpaisiin ja takaisin päähän. Hiuksiin, jotka huusivat varmaan teiniä ja kaikkia muuta, paitsi aikuista eleganssia.
"Tää biisi on niin täydellinen, sun on pakko tulla tanssimaan vielä!" tummaverikkö virnistää ja lähtee nykimään Grantia taaksepäin. Sen kävelykin näyttää täydellisen viettelevältä, mekko nuolee tämän kehon kurveja kuin olisi rakennettu toisen päälle. Hayley huomaa kukat, jotka täydentävät toisiaan täydellisesti, toisen käsivarressa ja toisen puvuntaskussa.

Hayley ei tiedä mihin sen pitää katsoa, se ei saa silmiään irti Grantin silmistä. Sen huulille piirtyy hymy, joka toimii täydellisenä naamiona ulkomaailmalle. Sen takana tyttö on elänyt koko elämänsä, mutta etenkin viimeisen kuukauden ajan.
"Pidä hauskaa", Hayley kuulee itsensä lausuvan, yllättyy miten tasaisena äänensä pysyy.

Tottakai Grantilla oli jo tyttöystävä. Mikä typerä naiivi lapsellinen idiootti hän olikaan, ajatellessaan että toinen oli halunnut muka tutustua häneen. Kuka muka oikeasti haluaisi hänet, jos sai pelkällä katseellaan tuollaisen naisen itselleen?

Hayley repii huomionsa takaisin Harperiin ja lähtee lähes äänettömästi kiertämään tytön luokse, edes Brandy ei saisi estettyä sitä tällä kertaa.

Oikea tähtitaivas näytti liikuntasaliin loihditun installaation jäljiltä hailakalta ja värittömältä. Ulkona yö oli lämmin, mutta tuntui nyt miellyttävän viileältä verrattuna sisällä vallitsevaan kuumuuteen. Nojasin seinustaan ja otin stetsonin hetkeksi pois päästä pyyhkäistäkseni sen alla olevia, kosteita hiussuortuvia ojennukseen. Raikas ilma ja hiljaisuus saivat ajatuksetkin kulkemaan kirkaammin kuin sisällä.

“Onks sulla tulta?” Henley kysyi. Käänsin päätäni tytön suuntaan ja olin jo vastaamassa että ei tietenkään, mutta yllätyksekseni Henley ei katsonutkaan muhun päin. Dylan, joka seisoi kaiteelle istahtaneen Henleyn vieressä, ojensi taskustaan pienen sytyttimen ja Henley otti sen vastaan. Tupakan haju levisi keväiseen yöilmaan.

Hetkeä aiemmin, tanssilattian reunalla, Henley ja Dylan olivat ilmestyneet jostain savukoneiden nostattamien pilvien seasta ja pyytäneet mut mukaansa ulos. Mulla oli kuuma ja Harperkin oli kadonnut jonnekin juttelemaan Valerian, Brandyn ja muiden tyttöjen kanssa, joten suostuin empimättä.

Vasta ulkona huomasin katsoa Henleytä tarkemmin. Sillä oli mustavalkea, skottiruudullinen mekko ja korkeat ylipolvensaappaat. Sen tummat hiukset olivat auki valtoimenaan ja päähänsä se oli vetänyt mustan fedoran, joka korosti hyvin sen hulmuavia laineita ja harmaata smokey eyes -silmämeikkiä. Henley oli nätti, omalla persoonallisella tavallaan, mutta mikä mulla erityisesti pisti silmään oli Dylanin ruudullinen rusetti, joka sointui täydellisesti Henleyn mekkoon.

“Tulitteko te yhdessä?” mä kysyin ja käännyin sivuttain Henleytä ja Dylania kohti. Henley veti keuhkot täyteen tupakansavua, sen violeteiksi punatut huulet kaartuivat pieneen virnistykseen.

“Tultiin”, se sanoi ja puhalsi ilmaan pari rinkulaa. Ne leijuivat ilmassa pitkään ennen hajoamistaan.

“Ei sentään limusiinilla”, se jatkoi sitten ja kohautti olkiaan. Henleyn katse vaelteli mun puvulla, punaisessa rusetissa ja vieheessä, ja palasi sitten mun kasvoihin. En osannut tulkita, millainen ilme sen kasvoilla häilyi, ennen kuin se kääntyi Dylanin puoleen ja kuulin sytkärin naksahtavan.

Mun kasvoilla paistoi varmaan epäusko, kun irrottauduin seinustalta ja astahdin lähemmäs.

“Poltatko sä tupakkaa?”

Savuke Dylanin huulten välissä hehkui punaisena, kun poika imi sen sisältöä keuhkoihinsa, ja se puhalsi ne ulos ennen vastaamistaan.

“En... Tai, joo, välillä”, Dylan sanoi ja vilkaisi Henleytä, ennen kuin virnisti pienesti ja katsoi taas muhun. “Älä kerro kellekään. Varsinkaan Maisielle. Jos äiti saa kuulla, se tappaa mut.”

“Miks mä kertoisin Maisielle?” mä kysyin kurtistaen kulmiani, ennen kuin pudistin päätäni nopeasti. “Ja siis... En mä sano kellekään. Toi vaan... En mä tiedä, tuli yllätyksenä?”

Henley naurahti ja Dylankin virnisti vähän, kun se vilkaisi mua. Mulle oli yhtäkkiä tullut valju fiilis. Viime viikot, tai oikeastaan melkeinpä kuukaudet, olivat kuluneet kuin siivillä ja niiden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Westernweek, selkkaus Wyattin kanssa, nämä promit... Ja tietenkin se, että mä nykyään seurustelin, vieläpä maailman ihanimman tytön kanssa. Mutta kaiken sen pyörityksen keskellä mä olin unohtanut mun parhaat ystävät.  

Loppuun poltetut tupakat tipahtivat maahan ja Dylan polkaisi ne sammuksiin. Henley hyppäsi alas kaiteelta ja kun me lähdettiin kävelemään takaisin sisälle, mä nojauduin vähän lähemmäs Dylania.

“Hei, Dylan...” mä aloitin ja vilkaisin edellä kulkevaa Henleytä. “Ja Hen. Te molemmat.”

“Niin?” Henley kysyi. Se pyörähti ympäri ja käveli nyt takaperin, ja mä tartuin sitä kädestä ja pysäytin - osaksi, koska mä halusin sanoa asiani vielä, kun me oltiin ulkona, osaksi siksi, etten halunnut sen kompastuvan mihinkään.

“Mä oon tosi, tosi pahoillani”, aloitin ja hieraisin niskaani. Yhtäkkiä tuntui helpommalta katsoa kengänkärkiä kuin kumpaakaan ystävistä. “Mä tiedän, ettei tää oo mikään selitys, mutta mulla on oikeasti ollut tässä tosi paljon kaikkea. Kiireitä, ja myös asioita, joita mun on pitänyt käsitellä.”

“Here we go”, Henley sanoi ja kohotti Dylanille kulmiaan.

“Mä oon ollut tosi paljon poissa kuvioista. Anteeksi siitä. Etenkin anteeksi, Dylan”, mä sanoin ja nostin katseeni Dylaniin. “Mä muistan, kun me puhuttiin tästä, ja mä lupasin, etten mä anna minkään vaikuttaa meidän ystävyyteen.”

Dylan huokaisi syvään. Sen kädet olivat taskuissa, kun se vaihteli painoa jalalta toiselle. Lopulta se nosti katseensa muhun ja hymyili pienesti.

“Coop”, Dylan aloitti. “Rauhoitu. Mä ymmärrän.”

“Mutta -”

“Ei mitään muttia, dude. Mä oikeesti ymmärrän. Me ollaan puhuttu tästä Henin kanssa. Mä tiesin kyllä, että sä tarviit nyt aikaa ja että sä tulet vielä takaisin.”

Mä virnistin ennen kuin Dylan ehti kaapata mut halaukseen. Mä taputin sitä selkään ja naurahdin vähän (sellaisella miehisen liikuttuneella tavalla), ja sitten me irrottauduttiin sen verran, että me saatiin kaapattua Henleykin mukaan.

“Revolting rabbles?” kysyin ja Dylan nauroi.

“Revolting rabbles for ever.”



Liikuntasali tuntui entistäkin sumuisemmalta pienen ulkona vietetyn hetken jälkeen. Mä katselin hetken ympärilleni näkemättä kuitenkaan ketään tuttua, ja nojauduin Henleyn ja Dylanin puoleen.

“Sori kaverit, mutta mun pitää etsiä Harper”, mä huusin musiikin yli. Henley virnisti ja tarttui mun rusettiin, ja suoristettuaan sen se puristi hellästi mun olkapäätä.

“It’s okay”, Henley vastasi. “Nähdään myöhemmin, Miller.”

Katsoin kaksikkoa kiitollisena vielä kerran, ennen kuin lähdin työntymään ihmisten välistä kohti tanssilattiaa. DJ olisi saanut oikeasti hieman himmailla savukoneensa kanssa – sininen valaistus ja kaikkialla leijaileva utu tekivät ihmisten tunnistamisesta ärsyttävän vaivalloista. Lisäksi savuverho antoi juhlakansalle mahdollisuuden sikailuun – sen turvin muovimukit ja muut roskat oli helppo hylätä lattialle sen sijaan, että ihmiset olisivat vieneet ne roskikseen, ja lattia tuntui inhottavan tahmaiselta kenkien alla.

Päästyäni melkein tarjoilupöytien luokse joku tarttui mua olkapäästä, ja sekunnin sadasosan verran luulin hahmon olevan Mikael tai Kansas, kunnes mun silmäni siristyivät viiruiksi.

“Mitä sä haluat, JJ?”

JJ näytti hieman kiusaantuneelta, mutta se yritti silti hymyillä sovittelevasti. Mä sen sijaan vedin käteni puuskaan ja katsoin entistä ystävääni ärsyyntyneenä, kun se hieraisi olkapäätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, ennen kuin kumartui lähemmäs.

“Coop, mä tiedän, että sä oot mulle vihainen, mutta -” JJ aloitti ja vilkaisi vielä kerran olkansa yli, “- mutta mun on pakko varoittaa sua. Sun ja Harperin juttu ei ole yhtään hyvä homma.”

“Vau, JJ”, mä sanoin sarkastisen ihailevalla äänellä. “Sä et koskaan ole ollut mikään suuri ajattelija, mutta tää ylittää kyllä kaikki odotukset! Me ei olla puhuttu sun kanssa melkein vuoteen ja nyt sä päätät rikkoa hiljaisuuden vihjaamalla, että mun pitäisi jättää mun tyttöystävä?”

“En mä sitä tarkoita”, JJ sihahti äänellä, josta kuulsi turhautuminen ja hermostuneisuus. “Sun pitää kuunnella mua, Coop. Mä en tiedä mitä jotkut suunnittelee, mutta sen tiedän, että se on jotain pahaa. Sä oot vaarassa, Cooper. Te molemmat voitte olla.”

JJ yritti tarttua mun käsivarteen, mutta mä kiskaisin itseni irti. Mä katsoin JJ:tä hetken silmät salamoiden, kunnes mä huomasin punaisen mekon, joka näkyi tarjoilupöydän liepeillä JJ:n selän takana.

“Mitä? Yrittääkö joku taas ampua mut, vai mitä tarkoitat?”, sylkäisin halveksivalla äänellä.

“Sitä, että se maailma on erilainen. Niiden maailma. Cooper, sä et tiedä, keiden kanssa sä oot tekemisissä.”

Tuijotin JJ:tä ja purin hampaita yhteen niin, että se kävi kipeää.

“Jätä mut rauhaan, JJ. Sun ei tarvitse välittää Wyattin pelotteluviestejä mulle enää jatkossa. Excuse me.”

JJ ei yrittänyt estellä, mutta jäi katsomaan mun perään, kun kävelin sen ohitse kohti Harperia. Mun mielessä myrskysi, kun mietin JJ:n röyhkeyttä, mutta mun olo rauhoittui välittömästi, kun pääsin Harperin luokse ja tartuin sitä kädestä. Harper kääntyi ja kietoi välittömästi kätensä mun ympäri, painautuen mun rintaa vasten.

“Missä sä olit?” kuulin sen kysyvän ja silitin tytön selkää samalla, kun tasailin mun hengitystä, joka oli kiihtynyt äskeisen keskustelun aikana kuin varkain.

“Kävin ulkona”, vastasin ja Harper irroittautui musta sen verran, että pystyin näkemään tytön kasvot. Jokin sen olemuksessa ja siinä tavassa, miten se pyyhki poskeaan kuin piilotellen, saivat mut huolestumaan.

“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja Harper nyökytteli, muttei katsonut mua silmiin.

“Joo, on”, se sanoi ja puristi mun sormia kevyesti. “Mun pitää etsiä Valeria. Nähdään kohta?”

Harper päästi irti ja käveli väkijoukkoon, ja mä katselin sen perään, mietin sen kuiskausta Love Testerin luona ja sanoja, jotka halusin sanoa, mutta jotka eivät vieläkään löytäneet tietään ulos huulilta.