6 - Stars Depart

Salin tunnelma oli taianomainen, kun Etta Jamesin At Last soi kaiuttimista. Hayley ja Valeria seurasivat tanssilattian reunalta boolia siemaillen, kuinka tilan täyttivät hitaasti akselinsa ympäri huojuvat parit. Ne näyttivät kaikki niin hienoilta ja ihastuneilta, jopa melkein epätodellisilta savukoneen ja tähtivalojen luomassa maisemassa.

Joku olisi ehkä väittänyt olevansa Wilmingtonin kylänpahasessa, parhaat päivänsä nähneessä liikuntasalissa, mutta jos osasi yhtään heittäytyä, tiesi löytäneensä satukirjan onnellisine loppuineen. Illan kuningatar ja kuningas oli kruunattu, eikä jäljellä ollut enää kuin muutama tanssi ennen lyhtyjen lähettämistä. Savupilvetkin saivat hopeareunuksensa juhlasalin humussa.

Tällä hetkellä tuollainen epätodellisen täydellinen elokuvakohtauksen kopio aiheutti kuitenkin lähinnä ahdistusta näille kahdelle tytölle. Hayley koitti katseellaan hakea Grantia väkijoukosta, muttei löytänyt napashottikaveriaan mistään. Ehkä se oli tyttöystävänsä kanssa jatkanut iltaansa jo college-tason jatkobileisiin, tai siirtynyt jonnekin poistamaan toisen neitsyyttä, kuten promeissa oli antiikin aikojen legendan mukaan tapana tehdä.

Valerian oli vaikea pysyä paikoillaan. Joka kerta, kun tyttö sulki silmänsä, se näki vain yhdet kasvot, vaarallisen lähellä omiaan. Nenässä tuoksui edellen partavesi ja sormilla tuntui toisen viileä iho. Mitä olisi tapahtunut, jos Ashley ei olisi saapunut paikalle? Olisiko se tapahtunut jo kuukausia sitten, jos Lauren ei olisi tullut väliin ystävänpäiväbileissä? Mitä ihmettä se toinen ajatteli tästä kaikesta? Olisiko sekin voinut... tunsiko se myös... normaaleissa olosuhteissa Valeria olisi kuvitellut villihaukan löytäneen helpon saaliinsa, mutta tänään tyttö oli nähnyt jotain uutta toisen katseessa. Sitä ajatellessa sydän hakkasi rintaa vasten kuin olisi koettanut paeta, eikä raukkaa olisi siitä voinut oikein syyttääkkään. Korvissa humisi ja perhoset pyrähtivät taas lentoon vatsan pohjalla.

Sitten tanssilattia lähti pyörimään. Näkö sumeni eikä onnellisten parien hymyileviä kasvoja enää erottanut. Polvet notkahtivat eteenpäin niin, että Valeria otti vaistomaisesti kiinni lähellä olevan taittotuolin selkänojasta. Ja mikä pahinta - perhoset muuttuivat elefanteiksi ja alkoivat tömistellen kiertää vatsanpohjaa ympäri.
"Mun pitää mennä vessaan", tyttö vinkaisi ja oli jo kadonnut paikalta, kun Hayley kääntyi katsomaan hänen peräänsä.

Valeria hoiperteli sivuovesta käytävälle ja tyttöjen vessaan lähinnä lihasmuistin voimin, sillä maailma ei millään lopettanut pyörimistään. Ovelle päästessään tummaverikön koko kehon läpi kulki jo kuumia aaltoja, jotka vihlaisivat päässä ja saivat silmät puristumaan kiinni aina ohi mennessään.

Tyttöjen vessassa oli melkein säkkipimeää. Huonetta valaisi vain katon rajassa olevan pienen ikkunan takana olevan katulampun likaisenoranssi hehku. Valeria koitti oviaukosta itsensä sisään kammetessaan haparoida valonkatkaisijaa, mutta sormet onnistuvat vain hipaisemaan sen reunaa. Ihan sama, valot olivat hänen pienin huolenaiheensa nyt.

Silmissä pimeni ja jalat tuntuivat muuttuvan lopullisesti ylikeitetyksi spagetiksi. Tyttö tarrasi lavuaarin reunasta kiinni ja laskeutui kyljelleen kellertäville lattialaatoille, ettei satuttaisi itseään tai tukehtuisi omaan oksennukseensa, jos pyörtyisi. Miten saattoi olla niin kylmä ja kuuma samaan aikaan, että iho tuntui polttavan, mutta keho hytisi kuin haavanlehti? Valeria ei koskaan ennen ollut tuntenut mitään tällaista, ja sitä pelotti. Se painoi silmänsä kiinni ja toivoi joko olon helpottavan tai kuoleman korjaavan. Kunhan tämä pyöriminen vain loppuisi.

Seuraavan kerran, kun tyttö tajusi jotain tapahtuvan ympärillään, se näki vessan oven avautuvan ja paljastavan käytävän himmeät valot, jotka piirsivät lattialle neliön. Vaivoin se kampesi istumaan lattialle jalat koukussa ja nojasi laatoitettuun seinään - koitti jopa nostaa katsettaan, mutta joutui painamaan otsansa pian polviaan vasten, ettei olisi sen siliän tien tyhjäntänyt vatsaansa tulijoiden edessä.

"Se on täällä!" joku parkaisi.
Ääni kuulosti etäisesti Brandylta.

Valeria kuuli jännittyneitä henkäisyjä, joita seurasi kolmen pitkin vessan lattiaa kulkevan korkokenkäparin kopina. Äänet ponnahtelivat kaakeliseiniltä toiselle. Hento ilmavirta osui kiharoiden alta paljastuneisiin korvalehtiin, kun Yumi muhkeine hameineen kyykistyi hänen viereensä.
"Mikä hätänä? Mitä sulle on tapahtunut?" se kysyi, ääni vähän vapisten, vaikka koittikin pysyä rauhallisena. Kun vastausta ei heti kuulunut, vaihtoivat tytöt huolestuneita katseita.
"Meidän pitää mennä terveydenhoitajalle, nyt", Yumi totesi ja koitti tarttua Valeriaa käsivarresta, mutta potilas alkoi vatkata kättään kuin hullu.

"EI! Ette saa kertoa kenellekään! Ei opeille, ei sille terkkarille! Luvatkaa! Lupaattehan?"
"Pakko meidän on sulle apua saada", Brandy koitti rauhoittella.
"Jos kerrotte, niin ne kertoo mun vanhemmille", Valeria sanoi melkein kuiskaten. Sen teki mieli itkeä.
"No, ehkä meidän pitäisikin kertoa…"
"Ei, ette kerro! Isä ei päästäis mua enää ikinä ulos…"

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi, kun tytöt arvioivat tilannetta.
"Mä tiedän, kuka auttaisi, ja sen saisi varmaan suostuteltua olemaan kertomatta kenellekään", Yumi sanoi hetken kuluttua ja sai osakseen kysyviä katseita. "Ethan."
"Ootko varma?" Hayley kysyi.
Brandy nyökkäsi. "Se on meidän paras mahdollisuus. Soitatko sä sille?"

Yumi yritti soittaa, mutta kerta toisensa jälkeen puhelimen näytölle ilmestyi teksti call failed.
"Siis onko täällä vessassa niin paljon hometta, ettei oo kenttää, vai mitä? Asbestia? Tää toimi vielä ihan hyvin tuolla ulkopuolella", tyttö mutisi. "Mun pitää mennä ulos soittamaan. Tuun ihan kohta takasin."

Kun ovi kolahti kiinni Yumin perässä, Hayley kumartui lattialla istuvan tummaverikön viereen ja asetti kätensä lohduttavasti sen olkapäälle. Iho tuntui kuumalta ja kostealta sormenpäiden alla.
"Mikä sillä on?" Brandyn äänestä paistoi huoli.
"Jonkun on täytynyt laittaa jotain sen juomaan. Ootko nähny sen mukia?"
"Valeria, mieti. Se oli sulla mukana, kun lähdit vessaan. Mihin sä jätit sen?"
"Oliko? En minä tiedä", tyttö vaikeroi jostain korpinmustan hiuspehkonsa alta. "En tiedä enää mistään mitään…"
"Se on sillä kädessä", Hayley huokaisi ja kumartui pujottamaan kätensä Valerian polvien välistä. Se irrotti vähän rypistyneen mukin toisen tiukasta, puristavasta otteesta.

Vessan ovi kävi, ja molemmat vielä tolpillaan olevat tytöt kääntyivät huolestuneena katsomaan tulijan suuntaan, mutta - luojan kiitos - se olikin vain Yumi.
"Ethan on tulossa", tyttö ilmoitti samalla, kun asteli ystäviensä luokse. "Se tapaa meidän koulun takana, ja jättää auton jalkapallokentän parkkipaikalle, niin meillä on paremmat mahdollisuudet lähteä huomaamatta."
"Hyvä", Brandy totesi samalla, kun siirteli Valerian silkkisiä hiussuortuvia sivuun toisen kasvoilta. "Kuka idiootti tekis tällästä kenellekään? Ja miksi Valerialle?"
"En mä tiedä… mutta tiedän kyllä jonkun, joka on tällä hetkellä varmaan aika vihanen sille", Yumi mutisi.
"Mutta mistä Lauren olisi saanut jotain huumeita tähän hätään? Eihän se tiennyt, mitä me ollaan tekemässä."

Hayley arvioi mukia kulmat rypyssä.
"Hei tyypit, tää ei ollut Laurenin tekosia."

Se nosti mukin eteensä niin, että Brandy ja Yumikin näkivät ja pyöritti sitä otteessaan ympäri. Siten kylkeen aikaisemmin illalla tussattu nimmari paljastui. Samalla hetkellä vessan lämpötila tuntui putoavan pakkasen puolelle.

Mukissa luki Harper MacDonald.

High school ei totisesti ole mikään demokratia ja Harper tietää varsin hyvin miten valtasuhteet tässä pienesssä mikrokosmoksessa nimeltä Blue Mountain High toimivat.

Hän on nähnyt miten nopeasti ystävät muuttuvat vihollisiksi ja miten helposti totuus täällä vääristyy. Miten juorut leviävät nopeammin kuin metsäpalo ja pienenpienikin väärinkäsitys paisuu kuin pullataikina uunissa. 

Harper muistaa hyvin freshman-vuodeltaan, kuinka koulun entinen suosikkipoika Mitch joutui armottoman ikävään paikkaan kun hän toimi välikätenä feikkihenkkareiden myynnissä ja hankinnassa, ja hänen uskottiin vetävät hirveät hillot välistä omaan taskuunsa (todistusaineistona: kalliita merkkivaatteita ja uusi sähköpotkulauta). Se voi toki olla tottakin, mutta hirveä soppa siitä syntyi. Eikä siihen sen enempää ei tarvittu, se johti Mitchin suistamiseen valtaistuimeltaan koulun vallankahvassa ja tilalle nousi - ja aina tulee nousemaan - uusi kuningas, uusi kumartelun kohde.

Niin tulee jälleen käymään viimeistään ensi vuoden jälkeen, kun nykyiset juniorit lähtevät, mutta Harper toivoo hartaasti, että se tapahtuisi jo paljon, paljon aiemmin.

Hän ei ehkä ole vielä oppinut purjehtimaan tämän nälkäpelityyppisen viidakon vaaroja varoen. Harper kyllä tietää, että joskus on parempi olla huomaamaton, pysyä taustalla ja vain kerätä tietoa. Se vain tuntuu olevan välillä niin kovin vaikeaa. Jos hän jotain haluaisi oppia, niin taidon pysytellä neutraalinharmaana välikohtausten keskellä, koska tällaisessa monimutkaisessa valtapelissä nimeltä high school näyttävät diplomaattiset taidot olevan kaiken a ja o.

Niin pääsisi varmasti helpoimmalla. Wyattin sanojen myötä Harper on alkanut kietoa yhteen eri lankoja ja hahmottaa kuvaa, joka on paljon monimutkaisempi kuin hän on aluksi kuvitellut.


Joten, toisin kuin yleisesti ehkä kuvitellaan, high school ei siis ole demokratia. Se ei myöskään ole diktatuuri, eikä missään nimessä anarkia. Se on jumalalliseen oikeuteen perustuva monarkia, jossa valta määräytyy monen eri tekijän perusteella, yleensä ulkonäön ja sosiaalisen aseman, sekä joskus myös ihan puhtaan sattuman kautta.


Liikuntasalin valojen välke alkaa hiljalleen himmetä, kun se tekee tilaa illan huipentumalle. Ilmassa vallitsee seesteisen rauhallinen tunnelma, kun oppilaat valmistautuvat siirtymään ulos ja yrittävät ahtautua jonkun näköisessä järjestyksessä parkkipaikalle. 

Heti ovista astuessa huomaa, miten ilta on viilentynyt miellyttävästi. Sen pehmeä tuulahdus sivelee tanssimisesta punehtuneita kasvoja ja tuntuu ihanalta hengittää hetki ilmaa, joka ei ole savukoneen ja Axen kyllästämä. Taivaalla tuikkii lukemattomia tähtiä, eikä Harper osaa mitenkään päätellä, mikä niistä on Cooper Miller, vaikka sen pitäisi olla yksi kirkkaimmista. Cooper Miller - siis se oikea - on naulinnut katseensa yhteen tähdistä ja on ilmeisesti löytänyt sen, tai sitten sen niska vain kramppaa.

Kansasin mielestä harvinaisen hauskaa on se, että heidän kaveriporukkansa (tai oikeastaan puolikas siitä) on sijoittunut juuri invaruudun kohdalle parkkipaikalla, sillä koulupäivisin kyseisessä ruudussa nimittäin yleensä paistattelee yksi toinen invalidi punaisella Mustangillaan. Invapaikka on kaikkein lähimpänä pääovia, jolloin kukaan ei voi olla huomaamatta autoa kun sen jättää paikkaan josta kaikki kulkevat ohi - mikä tuntuu olevan joillekin elämääkin tärkeämpi asia.

Mikael alkaa höhöttämään itsekseen ja taputtaa sinistä kylttiä, jossa on pyörätuolin kuva. Se on tainnut vasta nyt ymmärtää, ettei ruutu ole mikään coolien poikien vip-ruutu vaan invapaikka.

"Oho, katos vaan" toteaa Kestrel, joka vilkaisee kylttiä melkein irvistäen. "Jos se tarvitsee invapaikkaa näyttääkseen coolilta, niin ei voi kovin hyvin mennä."

"Onko toi kyltti aina ollu tossa?"

"Eiköhän se tullu siihen vasta sen jälkeen, kun se douchebag alko käyttämään sitä", Cooper sanoo tyynesti, samalla avaten takin napitusta. Pojalla on sellainen tosi itsevarma habitus tänään ja se pukee sitä äärimmäisen hyvin.

Tuntuu kummalliselta, että lähestulkoon puolet porukasta on jossain heiltä kadoksissa. Brandy, Hayley, Yumi ja Valeria. Ketään heistä ei ole näkynyt hetkeen. Ne todennäköisesti ovat löytäneet jonkun terästetyn boolipiilon tai ovat vessassa ottamassa kaverikuvia, eivätkä huomaa ajankulkua - mikä on tietysti hyvä heidän kannaltaan, mutta Harper ei voi sille mitään, että hänestä tuntuu vähän ulkopuolelle jätetyltä.

Taskumatti sujahtaa huomaamattomasti povitaskuun, kun Kansas alkaa hieroa rystysiään yhteen. "Aina kun mä näen sen, haluun vaan -"

"Rauhotu, Kansas", Mikael keskeyttää topakasti.

"Miten tosta tuu mitään parkkisakkoa, kun ei oo invalätkää tuulilasissa?" ihmettelee Kestrel. "Luulis, että joku opettajista tai vartija huomais toistuvan väärinpysäköinnin."

"Sähän voit vinkata sun isälle siitä..."

"No, ei ne opettajat näytä mahtavan sille mitään. Mutta nämä teräsrystyset sen sijaan...", Kansas jatkaa uhmakkaasti ja nyrkit viuhuvat ilmassa.

Kestrel nyökkää. "Jep, ja en tajuu miten kaikki oppilaat jotka ei vihaa häntä, ihailee sitä kuin jotain suurta sankaria. Ihan sairasta."

Keskustelunaihe tuntuu Harperista epämiellyttävältä, eikä hän osallistu keskusteluun. Harper ei jaksaisi jauhaa enää hetkeäkään Wyattista, ei nähdä sitä eikä antaa ajatustakaan koko idiootille. Koska hänestä on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, ettei Wyattia pysäytä mikään.

Se on helvetin pelottava ajatus.

Pientä lohtua tarjoaa Cooperin käsivarsi, jonka alle voi paeta näitä ajatuksia.


Tilanteeseen tulee onneksi nopeasti pelastus, kun opettajat siirtyvät riviin seisomaan suuren pöydän taakse, jonka päälle on he nostavat riveittäin kauniita paperilyhtyjä. Kynttilät niiden sisällä syttyvät, kun kutsu käy hakemaan jokaiselle oman lyhdyn ja sen kuullessaan Harper melkein työntää Cooperia pöydän suuntaan.

Fysiikan lehtori, Mrs. Barker, haukottelee makeasti (se on niin vanha, että sen pitäisi olla jo haud- siis nukkumassa jo) ja tarttuu yhteen lyhdyistä. "Tässä lyhtynne, olkaapa hyvät. Pitäkäähän huolta, että kynttilä pysyy sytytettynä koko matkan ajan."

"Oukkidoukki", Cooper vastaa reippaasti ja ottaa lyhdyn vastaan. Harper tekee samoin ja kiittää opettajaa hiljaa, koska Cooper on niin innoissaan, että on unohtanut tehdä niin.


"Mitä sä aiot toivoa?" Kestrel tiedustelee, kun kaikki paikkallaolijat ovat palanneet lyhtyjensä kanssa invaruutuun.

"Kuuluuko tässä toivoa jotain, vai?" Harper kummastelee ja katselee lyhdyn lämmintä hehkua samalla kun miettii vastaustaan. Lopulta vastaus lyötyy varsin helposti. "Toivon, öö, toivon kesää ilman mitään draamaa. Ja sitä, että se pirun jätskikiska palaa poroksi eikä tarvitse mennä sinne kesätöihin! Äläkä ota sitä nyt minään vinkkinä, se olis oikeesti ihan kamalaa jos niin kävis. Entä sä? Mitä sä aiot toivoa?"

Kansasin lyhty näyttää sammuneen ennenaikaisesti, mutta Mikael kumartuu poikaystävänsä puoleen ja auttaa sytyttämään kynttilän uudelleen. 

"Valmina?" Cooper kysyy kaikilta yhteisesti ja vetää Harperin kainaloonsa.

"Oo, varovasti ettei nää sytytä vaatteita tuleen! Joo, valmiina."


Kolme, kaksi, yk-...


Lyhtyjen lähetys keskeytyy, kun Kansas kääntyy äkisti kannoillaan ja osoittaa taaksensa. "Kattokaa tyypit - mitä hittoo, Ethankin tuli tänne?!"

Heti perään Kansas vislaa kuuluvasti. 

Se on todella Ethan, Harper tunnistaa miehen pitkän hahmon ja t-paidan paljastaman tatuoidun käsivarren, kun tämä nousee autosta ja rientää avaamaan takaovea. Ethan nostaa vislauksen kuultuaan katseensa nopeasti ja jos näin kaukaa on mahdollista tulkita sen ilmettä, näyttää se huolestuneelta ja levittää käsiään samalla tavalla kuin jalkapallotuomari kun maalia ei hyväksytä.

"Jaaaaa mitä helvettiä..." Mikael mutisee kaulukseensa.

Harper joutuu siristämään silmiään, kun autoa lähestyy epämääräinen kasa juhlamekkoja ja tunnistaa heidät pian kadonneiksi ystävikseen. He ovat kumartuneina jonkun ylle, he näyttävät taluttavan jotain. Porukan liikkeissä on jotain todella hätäistä ja salamyhkäistä. 

Juuri ennen kuin he saavat viimeisenkin jalan auton sisäpuolelle, Harper näkee tyttöjen välistä miten valkoinen hansikas valahtaa roikkumaan velttona mekkoa vasten. 


Jotain on sattunut.


Samaan aikaan ensimmäinen lyhty nousee ilmoille toiselta puolen parkkipaikkaa. 

Lyhtyihin on ladattu hurja määrä toivoa ja suuria unelmia, mutta ne myös muistuttavat kaikkia siitä, kuinka helposti ne voivat kadota näkyvistä ja hajota tuuleen.

somewhere between dusk and dawn

Joskus puolen yön ja kello yhden välillä havahduin tyynyni alta kantautuvaan tukahtuneeseen puhelimen värinään. En ollut ehtinyt nukahtaa vielä kunnolla, ja olin hetkessä täysin hereillä. Tiedostin jokaisen tavaran olinpaikan poimiessani puhelimen käteeni, vaikka huoneessa olikin säkkipimeää.

Soittaja oli Yumi, ja kellonajasta päätellen jotain oli taas sattunut — aavistin sen jo ennen kuin ehdin saada puhelua auki, joten nousin samalla ylös ja hapuilin jo vaatteita tuolin selkänojalta. Tiesinhän minä, että kaikki nuoret olivat samassa paikassa, kun oli promit. Siellä oli myös Kansas ja alkoholia, joten riskit kaikenlaisille sattumuksille olivat ilman muuta olemassa.

“Hi, it’s me. Are you awake? You seem to be. Our friend is… feeling bad, she’s not okay at all. Can you come pick her up?”
“Yeah, I’m already on my way”, sanoin puhelin korvan ja olkapään välissä kiinnittäessäni samalla vyönsolkea ja tunkien sitten avaimet ja lompakon puolihuolimattomasti housuntaskuihini epämääräisen dejavu-tunteen vallassa. “Who’s hurt and what happened?”
“I don’t really know what went down but I think someone dropped something on Valeria’s drink.”
“I assume y’all don’t want her parents to know about this.”
“Yeah, if that’s…”
“I see. This could be a case for the police, you know, for her own sake and to stop these idiots from trying to daze young girls”, huomautin hypätessäni autoon. “But whatever you say. I won’t be asking any more questions than it’s necessary. I’ll be there in twenty.”

Puhelu päättyi siihen, ja minä sain taas painaa kaasua tavallista raskaammin poistuessani pihasta. Onneksi nuoret tajusivat soittaa kerta toisensa jälkeen ensimmäisenä minulle näissä tilanteissa, mutta asiayhteys oli jälleen kaikin tavoin ikävä. Puristin rattia vielä vähän lujempaa ajatellessani leukaperät kireinä, mitä saattaisi käydä, jos saisin tekijän selville. For fuck’s sake.

Statler ei onneksi vaatinut tietoja menemisistäni ja tulemisistani samalla tavoin kuin edeltäjänsä, joten en enää välittänyt postilaatikkoa vasten lentävän soran kilahtelusta ja moottorin pahaenteisestä urahduksesta kiihdyttäessäni pick upini laittomaan nopeuteen heti pihasta päästyäni.

Kiinnitin turvavyön vasta, kun katuvalot tulivat näkyviin.

Vessassa vallitsi painostava hiljaisuus. Salista kantautuvan musiikin jytke tuntui kaukaisemmalta kuin koskaan.

Brandy, jolla oli edelleen päässään prom queenin kimalteleva muovikruunu, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti siltä, että sen korvista alkaisi nousemaan savua hetkenä minä hyvänsä. Se ei pystynyt enää pidättelemään raivoaan. "Jumalauta mä ripustan sen saatanan mulkeron palleistaan riippumaan lipputankoon", se uhosi vihreät silmät liekehtien.
"Meidän on oikeasti pakko tehdä jotain", Hayley huokaisi, "tai muuten tästä ei tuu ikinä loppua. Mitä seuraavaksi? Pommi Cooperin autossa? Entä jos se kiipeää Harperin huoneeseen, kun se nukkuu?"
"Tiedättekö muuten, missä Harper on? Onhan se turvassa?" Yumi mietti huolissaan.
"Se vaikutti ihan omalta itseltään, kun näin sen. Se oli menossa lyhtyjen vapautukseen Cooperin, Kansasin, Mikaelin ja Kestrelin kanssa", Hayley vastasi.
"Okei. Hyvä."

Valeria koitti sanoa jotain, mutta sen kalpeilta huulilta pakeni vain epäselvää muminaa. Muut tytöt kumartuivat heti sen puoleen, taputtelivat hellästi olkapäälle, sipaisivat hiuksia pois kasvoilta, tarjosivat juotavaa — lupasivat, että apua oli jo tulossa ja ettei kenenkään tarvitsisi tietää, jos hän niin halusi.

Lattian reunaan lyyhistynyt musta kasa tiedosti, kuinka Yumi kertoi Ethanin olevan paikalla kymmenen minuutin kuluttua, mutta aika oli sellainen käsite, josta Valerialla ei ollut enää mitään tietoa. Sekunnit tuntuivat kuluvan raastavan hitaasti, mutta maailma juoksi ympärillä kuin maisema mootoritiellä viilettäessä. Pelotti, kuvotti, ahdisti. Miksei tämä pyöriminen voinut jo loppua? Kauanko tämä vielä jatkuisi? Hän ei kyllä enää ikinä joisi yhtään mitään. Ei mitään. Eikä söisi. Vatsa heitti edelleen kärrynpyörää ja pienikin ärsyke tuntui nostattavan ruokatorveen nestettä, joka yritti parhaansa mukaan päästä yläkautta vapauteen.

Ei. Ei enää yrittänyt.

Kun Valerian posket pullistuivat, Hayley oli ensimmäisenä liikkeellä. Se nappasi äkkiä käsivarresta kiinni, potkaisi lähimmän kopin oven auki kuin ninja ja veti tytön hellästi pöntön reunalle. Yumi kiirehti pitämään kiharaisia hiuksia ja Brandy polvistui viereen asettaen kädet hellästi olkapäille. Se räpytteli ripsiään, etteivät muut olisi huomanneet silmän kulmaan muodostunutta kyyneltä.
"I hate seeing her like this", se sanoi.
Yumi katsoi ystäväänsä silmiin ja tarttui kädestä. "I know. But she's going to be okay."

Kun Valeria oli saanut sisuskalunsa tyhjennettyä, tytöt pyyhkivät sen huulet puhtaaksi ja auttoivat pois ahtaasta kopista. Kello näytti jo siltä, että Ethan saattaisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tytöt päättivät yhdessä, että nyt olisi hyvä hetki siirtää Valeria takaovelle. Vaadittiin yritystä kaikilta kolmelta, että mustaan satiiniin kääritty, enimmäkseen veltto keho saatiin ylös lattialta ja liikkeelle. Hayley kulki peruuttaen porukan ensimmäisenä ja kurkkasi sydän pamppaillen jokaisen nurkan kaatse varmistaakseen, etteivät he jäisi kiinni. Ketään ei kuitenkaan näkynyt — kaikki olivat jo varmaan siirtyneet ulos osallistuakseen lyhtyjen vapautukseen.

Puhelin soi, kun he olivat jo melkein saavuttaneet takaoven, ja Yumi neuvoi Ethanin tulemaan oikealle ovelle.

Valeria raotti silmiään vasta, kun se tunsi ulkoilman raikkaan tuulahduksen kasvoillaan. Näkö oli edelleen sumea, mutta tyttö tunnisti silti taivaalla leijuvat valot lyhdyiksi, joista oli puhuttu promien suunnittelukokouksissa kyllästymiseen asti. Ne lähettivät liikkeelle pienen lämpimän pilkahduksen rinnassa, vaikka maailma tuntui sillä hetkellä muuten kovin kylmältä.

Samalla tyttö tiedosti, kuinka kolme ystävää kannattelivat häntä kohti pölyistä pickup truckia, mutta oli liian tokkurassa tajutakseen, ettei tämä ollut kenenkään hänen tuttunsa auto. Korviin kantautui huolestuneen miehen puhetta, muttei sekään herättänyt hälytyskelloja pään sisällä.

Valerian mekon laahus oli hyvin maltillinen, ja siksi Ethanin oli suhteellisen helppo taitella pienikokoinen tyttö auton takapenkille sillä aikaa, kun muut koittivat parhaansa mukaan peittää näkyvyyttä koulun parkkipaikalle. Yksi valkoinen silkkihansikas pääsi kuitenkin hivuttautumaan pois käsivarrelta ja putoamaan pölyiseen maahan auton vasemman takarenkaan viereen. Se jäi kaikilta huomaamatta.

"I love you guys", Valeria kuiskasi selkeästi liikuttuneena, ja vaikka sen silmät olivat edelleen kiinni, sormet etsivät haparoiden otetta ystävien käsistä. Molemmin puolin takapenkille kivunneet Brandy ja Hayley painautuivat sitä vasten ja kiersivät kätensä tytön ympärille.
"We love you too", ne sanoivat rauhoitellen. "Sä oot turvassa nyt."

Ethan kiipesi etupenkille ja vilkaisi olkansa yli.
"Viedään Valeria — olihan se Valeria? Okei, hyvä — varmaan mun luokse?" mies kysyi pelkääjän paikalle asettuneelta Yumilta.
"Se on varmaan parasta", tyttö vastasi. "Ja ehkä myös ainoa vaihtoehto."
"Olen edelleen sitä mieltä, että tästä pitäisi kyllä ilmoittaa Valerian vanhemmille ja poliisille", Ethan ilmoitti.
"Minusta Valerian äiti taitaa jopa olla poliisi", Yumi mietti.
"Ei, se on armeijassa. Ei se pysty pidättämään ketään", Hayley korjasi takapenkiltä.

Rattia puristava kuski räpytteli silmiään hämmentyneenä, kuin sitä olisi juuri löyty laudalla päähän. "Valerian äiti työskentelee Yhdysvaltain armeijassa? Ja te soititte minulle?"
"Sen isä on myös sairaanhoitaja... mutta Valeria aneli, ettei me kerrottais niille. Musta meidän täytyy kunnioittaa sen toiveita. Sitten, kun se on taas kunnossa, voidaan keskustella asiasta uudestaan", Brandy vakuutti.

Ethanin leukaperät kiristyivät, kun se kävi moraalista taistelua sisällään. Olisihan takapenkillä hädin tuskin tajuissaan oleva tyttö ollut miljoona kertaa osaavammissa kädissä, jos se olisi toimitettu kotiinsa vanhempiensa luokse — ja jos hänelle tärkeä ihminen olisi joutunut tällaiseen tilanteeseen, olisi hän halunnut olla ensimmäinen, joka sai tietää. Siitä huolimatta mies ymmärsi myös, miksi Yumi oli soittanut. Parempi hänelle kuin ei kenellekään, joka olisi varmaan ollut seuraava vaihtoehto.

Ethan huokaisi keuhkonsa tyhjiksi. "Hyvä on. Mutta jos Valerian tila huononee, me soitamme heti hätänumeroon, ok?"
Tytöt vaihtoivat muutaman varovaisen katseen ja nyökkäsivät sitten.
"Hyvä."

Auto käynnistyi murahtaen ja lähti rullaamaan hitaasti kohti Twin Falls Farmia.