0 - All star

All Star

Around 6pm @ Idaho City

Kuka olisi vielä puoli vuottakaan sitten osannut odottaa, että kaikista ihmisistä minä, Cooper Miller, olisin innoissani promeista?

Kyllä, koulun tanssiaisista, viimeisestä asiasta josta cooper millerit yleensä innostuivat, mutta tässä sitä nyt oltiin. Puku päällä (hyvin istuva sellainen, kiitos Harperin joka lähti - tai puolipakotti – mut mukaansa pukuostoksille), hiukset kammattuina, sikari taskussa ja elämä edessä. Äiti itki, joskin ihan vain liikutuksesta, ja isä ja Clyde näyttivät ylpeiltä katsellessaan, miten pojasta oli yhtäkkiä kasvanut mies, joka oli matkalla yhteen elämänsä tärkeimpään iltaan.

Kuvia otettiin ja paljon, mikä ei sekään normaalisti olisi ollut mun heiniä ja varsinkaan koska tiesin, että nämä kuvat päätyisivät joka ikisen sukulaisen jääkaapin oveen ja takan reunukselle ja ties minne, mutta kuten sanottua, muhun oli tarttunut innostus, ja olihan se nyt oikeasti aika siistiä kerrankin tuntea olevansa melkein kuin suuren luokan megatähti. Ja mä meinaan, että oikeesti, peilistä mua katsoi tänään aika coolin näköinen jäbä.

Ehkä makeinta oli kuitenkin se, mitä oli vasta tulossa. Kun olin poseerannut kaikkialla (talon portailla, auton edessä, lehmäaitauksen liepeillä, sisällä, ulkona, aurinkolasit päässä, ilman aurinkolaseja, äidin kanssa, isän kanssa, Colinin ja Amyn kanssa...), minä, isä ja Clyde hypättiin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Idaho Cityä. Me suunnattiin ensin syömään jättikokoiset burgerit, koska eihän kukaan tyhjin vatsoin juhli, mutta sitten oli h-hetken vuoro.

Ja siis tätä ette oikeasti usko. Tai uskotte te, kun kerron.

Me oltiin vuokrattu limusiini.

Kyllä, ihka oikea limu-vitun-siini, joka kiilteli Idaho Cityläisen vuokraamon pihassa, valmiina kuljettamaan meidät tanssiaisiin ison maailman tapaan. Kuski ei ollut Ranjit, vaan harmaahiuksinen ja melko laiha herrasmies, joka nousi avaamaan mulle oven ja viittoi kumartaen peremmälle.

“Mr. Miller”, se nyökkäsi ja hymyili oikein kohteliaasti. “Olkaa hyvä ja istukaa kyytiin. Minne suuntaisimme ensimmäiseksi?”

Mä tiesin, että Harper oli kavereineen laittautumassa äitinsä ammattimaisissa käsissä, ja mä oletin, että siinä menisi tovi jos toinenkin, että sellainen tyttölauma olisi mielestään tarpeeksi nättinä lähtemään ulos. Mulla ei ollut hajuakaan edes siitä, millainen mekko Harperilla olisi (se oli tarkoin varjeltu salaisuus, älkää kysykö miksi, en tiedä), mutta joka tapauksessa olin varma, että se olisi aivan tajuttoman kaunis tänään. Ja siis olihan se aina tajuttoman kaunis, mutta tänään se olisi varmasti kaunis kertaa satatuhatta.

“Wilmingtoniin”, vastasin sitten kuskille ja virnistin. “Katsotaan tarkkaa määränpäätä sitten matkalla.”

“Asia selvä, mr. Miller”, kuski sanoi ja mä käännyin katsomaan isää ja Clydeä, ennen kuin astuin autoon sisälle.

“Pidähän hauska ilta”, isä hymyili. “Ja pidä huoli itsestäsi ja MacDonaldin tytöstä.”

“Varmasti pidän”, hymyilin ja isä taputti mua olalle.

“Sinusta on tullut mies.”

Ne sanat lämmittivät ja saivat mut tuntemaan aivan suunnatonta ylpeyttä.

“Noniin, menehän nyt siitä.”

Limusiini tuntui megasuurelta, kun sinne istahti vieläpä yksinään. Moottori hurahti käyntiin ja kattoon syttyivät pienet ledivalot, ja jossain kaukana edessäpäin kuljettaja vilkaisi taustapeiliin.

“Saisiko mr. Millerille olla jotain musiikkia?”

“Joo, laita rockenrollit soimaan”, virnistin samalla kun otin puhelimen esiin. Viesti lähti kaikille, jotka olivat tulossa kyytiin:

Auto on alla ja lähdettiin kohti Wilmingtonia. Ketkä on valmiina hyppäämään legendaarisen prom-limusiinin kyytiin?

BLOOMS AND BOUTONNIERES
8PM @ Mores Creek Drive

"Nämähän voisi vaikka prässätä kehyksiin tanssien jälkeen", äiti mietiskeli ja sitoi rusetilla rannekukan tyttärensä käteen.

Kukat myynyt paikallinen floristi oli aamulla ollut silminnähden innostunut kertomaan Harperille ja tämän äidille erilaisista perinteistä ja taikauskoista, jotka liittyvät promeihin ja kukkavalintoihin. Tietyt kukat, kuten orvokit tai freesiat, olivat kuulemma olleet perinteisiä valintoja ja niiden uskottiin tuovan onnea ja menestystä tulevaan iltaan. Jos taas halusi erottua joukosta, kannatti valita jotain rohkeampaa ja yllättävää, kuten värikkäitä neilikoita tai orkideoita.

Floristin fanaattisuudesta päätellen ei olisi mikään ihme, jos näkisi illalla useammankin räikeänvärisistä orkideoista askarrellun kukkaseppeleen. Se oli kuulemma boheemin tanssijan valinta.

Kukkaseppele ei kuitenkaan tehnyt kauppaansa MacDonaldien kanssa. Mukaan oli tarttunut rannekukka Harperille, sekä samanlainen rintakukka Cooperin pukuun kiinnitettäväksi. Rannekukan osalta Harper oli kyllä varma, että se tulisi häviämään alta aikayksikön. Lisäksi siitä sojottavat terälehdet kutittivat inhottavasti ja koko härpäke tuntui vain olevan kokoajan tiellä.

"Pyörähdähän nyt niin otetaan video mummille Tennesseehen näytettäväksi!"

Toivottavasti raapimisesta punainen ranne ei erottuisi videolla. Harper opasti miten äidin tulisi kuvata ja liikkua kuvauksen aikana, pyörähti sen jälkeen akselinsa ympäri ja esitti lopuksi leikkisän ninjapotkun kameraa kohti.

Äiti ei ollut turhan innoissaan tyttärensä hulluttelusta. "Älä vaan tee tuota promeissa, alushoususi näkyvät."

Minuutit tuntuivat maailman pisimmiltä, jopa kuuluisat kevätlukukauden viimeiset minuutit ennen kesälomaa kuluivat tätä nopeammin. Harper odotti jo olohuoneessa täysissä pukeissa lähtöä, kun äiti kyykistyi tv-tason eteen alkaen penkoa alinta vetolaatikkoa ja nosti esiin vanhan VHS-nauhan.

"Siis mikä muinaisjäänne toi on?" Harper hymähti huvittuneena ja rojahti sohvan selkänojaa vasten. "Mikset sä vaan pistä sitä päälle? Kai siinä nyt 'play'-nappula on..."

Äiti kävi lattialle istumaan sääriensä päälle. "Se pitää kelata alkuun, senkin hassu. Tervetuloa ysärille." Videonauhuri rasahti sen merkiksi, että kelaus oli tullut päätökseensä. Ensin ruudulla näkyi ainoastaan villiä hämähäkinseittiä, kunnes se vaihtui ylhäältä alas pomppoilevaan videokuvaan. Muutaman sekunnin päästä sekin megapikseli-ihme rauhoittui.

Kun video alkoi kunnolla pyöriä, Harper ei ollut edes tunnistaa siitä äitiään. Yllättäen vaivaannuttavinta katsottavaa ei sentään ollut kulahtanut permanenttikampaus, ei puhvihihainen midimekko - vaan äidin silkkihansikkaat, joista puuttuivat jostain ihmeen syystä sormet. Mitkä muodin superluomukset totta tosiaan. Jos muoti kulki ympyrää kuten sanottiin, piti vain toivoa etteivät nuo palaisi enää ikinä muotiin. Ne muistuttivat lähinnä fancyn kodittoman rukkasia, jos fancyjä kodittomia oli edes olemassa muuten kuin teoriassa.

Tässä pätkässä he tanssivat koko vuosiluokan voimin kikapoota.

(Toivottavasti nykypromeissa ei enää tarvitsisi tanssia kikapoota.)

Vaikka video oli vanha ja suttuinen, siitä tuli kotoisa ja lämmin fiilis. Harper nauroi siinä nähdyille hassuille tanssiliikkeille ja äidin tanssikaverin kömpelöille yrityksille seurata niiden perässä. "Onko toi isä?"

"Väitätkö sä, että mä olisin noin huono tanssija? Sä et oo tainnu nähdäkään mun tanssiliikkeitä ja miten sulavia ne on", isä vitsaili ja veti äidin lattialta tanssin pyörteisiin. Niistä sulavista tanssiliikkeistä Harper ei ollut kovin vakuuttunut.

Kun vanhemmat olivat juuri lipumassa riehakkaan Haddawayn 'What is Love'-kappaleen jälkeen rauhallisemman 'Wonderwallin' tunnelmaan, pirahti ovikellon odotettu soitto. "Jaahas, noh - minäpä menen avaamaan!" isä virnuili, mutta äiti tuuppasi isän sivuun ampaistessaan kohti ovea. "Älä unelmoikaan!"

Myös Harper hypähti ylös ja suoristi mekkoaan. Oli vedettävä muutama hyvin pitkä ja hyvin syvä henkäys, ettei alkanut liikaa jännittämään. Äiti ja isä eivät varsinaisesti vielä olleet tavanneet Cooperia. Siis ainakaan virallisesti, sillä tavalla että olisi sanottu 'Hei, olen Cooper' ja 'Hei, me ollaan Harperin vanhemmat'. Ne olivat tavanneet sillä tavalla, missä poliisisetä käskee toisen maahan kädet näkyvillä ja iskee sen konepeltiä vasten.

Cooper seisoi hermostunut, pieni hymy kasvoillaan, ja nosti kohteliaasti hatun päästään.

"Pleasure to meet you, Mrs. MacDonald", hän sanoi, yrittäen näyttää niin rauhalliselta kuin siinä tilanteessa oli mahdollista, vaikka sen sydän varmaan takoi kuin hullu.

"Kiva, että käytit ovea tällä kertaa", äiti nojasi ovenkarmiin kädellään ja iski olkansa yli silmää Harperille - miten helvetissä ne tiesi aina kaikesta kaiken?

"Oh, c'mon I was just joking - kiva tavata, käy vaan peremmälle!"

Tahaton puna nousi Cooperin poskille, kun se kävi eteiseen ja esittäytyi ensin äidille ja sitten paiskasi isän kanssa kättä.

"Hei", Harper hymyili ja otti kukkakimpun vastaan. Käsissä ollut kimppu lähti välittömästi äidin mukaan ja löysi paikkansa maljakosta ruokapöydän lampun alta.

"Hei, Harper."

Katse kulki hitaasti viipyillen ylös ja alas, aivan kuin Harper olisi yrittänyt painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan näkemästään. Käsite 'Cooper puvussa' saattoi juuri viedä jopa voiton pitkään kärjessä olleelta 'Cooper ratissa'-käsitteeltä ja lämpötila huoneessa tuntui nousseen sekunnissa noin kymmenellä asteella.

"No niin, no niin... Vähän mukavammissa merkeissä tällä kertaa", isä myhäili, ja varmasti mielessään ajatteli että heitto oli tosi hauska. "Jeps... Hei, komeat kengät!"

Äiti palasi eteiseen ja kun hän huomasi miten isä oli motittanut Cooperin ikävästi pieneen tilaan, äiti viittoi pojalle tietä peremmälle olohuoneen puolelle.

"Oho, katos vaan poikaa, ilmeisesti Millerien tila tuottaa ihan kivasti tänä päivänä?" isä jatkoi salaperäisesti, kun hänen katseensa oli siirtynyt Cooperista ja Cooperin vieressä seinällä roikkuneesta almanakasta tienlaidassa odottavaan kulkupeliin. Harper yritti kuikuilla isänsä olan takaa mistä he oikein puhuivat, kunnes silmät tavoittivat kohteen.

"No you did not!" Harper ei ollut uskoa näkemäänsä.

"Sulla on oikeen kuljettajakin hommattuna?"

"I sure do, sir."

"Ettekä meinaa karata Vegasiin illan päätteksi?"

"No, sir."

Vanhemmat olivat aivan liian liki jotta Harper olisi uskaltanut kehua ääneen kaikkea näkemäänsä. Kun äiti ja isä ottivat muutaman askeleen avoimen oven suuntaan tiiraillakseen limusiinia tarkemmin

(jota Harper ei vieläkään ollut uskoa todeksi), Harper muodosti huulillaan sanan "WOW" ja ryhdistäytyi salamannopeasti, kun isä pyörähti takaisin heihin päin.

"Okei, Pooper. Sitten voin nukkua yöni rauhassa."

START YOUR NIGHT

s p a r k l i n g 0 - All star 2728

Taluttaessani Harperia kohti limusiinia mä mietin, miten ihanaa oli että a) mä sain nykyään kutsua sitä mun tyttöystäväksi, ja b) että me vihdoin viimein lähdettiin pois sen vanhempien luota. Siis, älkää nyt käsittäkö väärin, sen vanhemmat oli tosi mukavia (varsinkin kun kumpikaan ei esimerkiksi tervehtinyt mua pesäpallomailalla), mutta olihan toi nyt jumalaare tosi jännittävä tilanne. Mä vilkaisin olkani yli ja näin, miten herra ja rouva MacDonald seisoivat oven pielessä ja katselivat meidän peräämme. Autettuani Harperin auton kyytiin mä heilautin niille vielä kättäni ja toivoin, että niille oli tullut sellainen olo, ettei niiden ehkä sittenkään tarvitsisi huolehtia, kun Harper oli mun seurassani.

Sisällä limusiinissa mä onneksi pystyin huokaisemaan ja nopeasti se sellainen ei-saakeli-jännittää -olo vaihtui fuck-yeah-miten-jännittävää -fiilikseen. Mä vedin Harperin kainaloon ja fiilistelin ihan vaan sitä, miten siistiä tää oli, että me istuttiin kahdestaan limusiinissa, ja että meillä oli ainakin mun mittapuulla vaatteet kuin hollywood-tähdillä ja että mulla oli niin uskomattoman hyvä vaisto, että tajusin olla hakematta Kansasia kyytiin ennen kuin me ajettiin Harperin pihaan.

“No nyt mä tajuan miksi Cooper halusi limusiinin! Noilla penkeillähän on tilaa pan-”

“Shut up and get in”, Mikael sanoi vilkuillen olkansa yli samalla, kun se työnsi Kansasia peremmälle. Mikaelin pihalla näkyi myös olevan vanhemmat paikalla, ja Kansas kompuroi sisään, istahti meitä vastapäätä ja veti Mikaelin viereensä, kunhan poika oli päässyt itsekin sisälle.

“Ketä kaikkia on tulossa? Tännehän mahtuu puoli koulua!”

“No ei nyt ihan”, virnistin ja katsoin Harperia, joka hymyili mulle ennen kuin kääntyi katsomaan Kansasia.

“Ainakin Yumi, Brandy, Hayley, Valeria, Kestrel...”

“Pelkkiä naisia?” Kansas ähkäisi. “Mikael, me taidettiin pilata Coopien suunnitelmat. Mähän sanoin, että näillä penkeillä on tilaa, mutta en mä nyt ajatellut että se aikoo ihan kaikkia -”

“Kenet haetaan ensimmäiseksi?” kysyin Harperilta kovaan ääneen, keskeyttäen Kansasin vitsinheiton. Harper selasi puhelintaan kuumeisesti.

“Jos eka Valeria, ja sitten Hayley. Brandy ja Kestrel vikana, kun niillä aina kestää!”

“Okey dokey”, vastasin ja koputin kuskin ikkunaan ja kerroin seuraavan osoitteen (ja ai että, se sai olon tuntumaan siltä, että me elettiin oikeesti jossakin leffassa).

Limusiini täyttyi pikkuhiljaa tytöistä ja parfyymintuoksusta, kun napsimme ihmisiä kyytiin yksi kerrallaan. Promien alkuun oli vielä aikaa, joten ehdimme ajella ympäri Wilmingtonia, jonka kaduilla kävi poikkeuksellinen kuhina, ja nauttia ihmisten katseista ja osoittavista sormista, kun limusiini lipui eteenpäin.

“Kaikki varmaan miettivät, että keitä täällä on kyydissä”, Yumi kikatti.

“Mä ainakin aion poistua tästä autosta kuin kuningatar”, Brandy sanoi ja otti poseerausasennon ennen kuin jatkoi, “toivon että siellä on punainen matto ja kamerat valmiina.”

“You wish”, Kansas vinoili. “Korkeintaan rehtori Donovan on vastassa ja sekin varmaan vaan puhalluttaa kaikki saapujat.”

“Onko siellä puhallutus?” Kestrel säikähti. “Mä join yhden viinilasin joku tunti sitten!”

“No ei”, mä vastasin naurahtaen. “Tai ei ainakaan aiempina vuosina oo ollut, mitä Dylanin sisko on kertonut.”

“Joo, ihan bullshittiä nuo puhallutukset”, Brandy sanoi ja virnisti. “Ja siitä puheenollen – maistuisiko arvon juhlakansalle kuohuva?”

Tottakai se oli Brandy, jolla oli pullo mukanaan. Auton varusteluun kuului onneksi melkoinen määrä laseja, ja pullo aukesi poksahtaen. Brandyn kaataessa laseja täyteen yksi toisensa perään huomasin, miten kuski katseli meitä taustapeilistä.

“Tää on alkoholitonta!”

“Of course it is...”, kuski virnisti, kääntäen katseensa takaisin tiehen.

Peilistä tuijottavat silmät näyttivät vierailta, Hayleyn vatsanpohjaan oli asettunut jännityksen lisäksi monta muutakin tunnetilaa ja jos joku kehtasi väittää, että promiin valmistautuminen oli elämän parasta aikaa, tyttö oli sillä hetkellä valmis vaikka lyömään sellaisia ihmisiä. Hayley tiesi, että äiti olisi hössöttänyt kotona kuin kunnon kanaemo konsanaan, jos se olisi voinut. Olisi räpsinyt kamerallaan kuvia, itkenyt, nauranut, saanut Hayleyn hermoromahduksen partaalle ja samalla vienyt ajatukset kaikesta typerästä pois. Nyt Hayley ei ollut edes varma muistiko tai tajusiko äiti että juhlat olivat juuri tänään. Sairaalassa aika tuntui kuluvan ihan omalla tavallaan, samaan aikaan tuntui että äiti oli mennyt sinne vasta eilen ja toisaalta tyttö ei muistanut enää aikaa ennen sitä.

Isä ei ollut taaskaan kotona, mutta Hayley ei myöskään ollut hiiskunut sanallakaan promeista, että ehkä sekään ei muistanut että ne olivat tänään.

Hayley siirtyi keittiön pöydän ääreen, yritti olla repimättä paitaa alemmaksi ja nypläämättä hameen hapsureunoja tuhannen umpisolmuun jo ennen juhlia. Eivät ne varmasti selviäisi ilman vahinkoja illasta, mutta jos edes siihen asti että pääsisi itse juhlapaikalle.

Kun limusiini pysähtyi kadunvarteen, Hayley oli jo ulkona ovesta. Tytön piti pakottaa jalkansa liikkeelle ja keskittyä ettei olisi juossut ajotien poikki kuin lapsi. Toisaalta siksi, että halusi päästä ulos talosta ja toisaalta siksi, ettei kääntyisi ympäri ja kieltäytyisi lähtemästä.

Tytöt vaihtoivat autossa ihastelevat sanoituksensa toistensa pukeutumisesta ja Hayley uskalsi jopa virnistää nopeasti komealta näyttävälle Cooperille. Hillitymmän hymyn tyttö soi Mikaelille ja Kansasille, kunnes Valeria kaappasi Hayleyn kainaloonsa ja ryhtyi hypettämään illan tapahtumia niin intensiivisesti, että Hayleyn ei auttanut kuin antautua virran vietäväksi. Se loihti kasvoilleen niin taitavan naamion, ettei itsekään olisi nähnyt sen peitteen taakse.

0 - All star

0 - All star

Blooms And Boutonnieres

Start your night sparkling

Vs: 0 - All star

Vs: 0 - All star