What's Bugging

           

Tuijotan isoäitini pitkiä, sierainten ulkopuolella riehuvia nenäkarvoja, sillä se on ainut asia, mikä saa itkun pysymään sisälläni. Jos ihminen noin muutenkin siistitään muistotilaisuutta varten, miksei heidän nenäkarvojaan ajella myös? Etenkin, kun se on lähes ainut asia, mitä hautajaisseurue avoimesta arkusta näkee istuessaan kirkonpenkeillä. Jos annan katseeni valua mihin tahansa muualle, tunnen, kuinka kyynelkanavat alkavat tuutata kosteita helmiä poskelleni kuin tämä olisi niiden viimeinen käyttöpäivä. Pysyttelen siis nenäkarvoissa. Teen havaintoja niiden vaihtelevasta pituudesta ja kaartevuudesta, enkä rekisteröi sanaakaan mitä pappi sanoo.

Havahdun vasta, kun minua tökätään kyynärpäällä kylkeen.

Minua on pyydetty pitämään muistopuhe isoäidistä näissä hautajaisissa. Sanoin äidille jo viikko sitten, etten halunnut tehdä sitä, koska saattaisin itkeä niin rankasti että sanat juuttuisivat kurkkuuni. Äiti oli kuitenkin päättänyt jo asian. Sillä sipuli, kuulemma. Miten äideillä oli tuollainen valta lapsiinsa vielä vaikka lapsi oli jo reilusti yli kolmikymppinen? Eivätkö lapset lakanneet milloinkaan olemasta lapsia vanhempiensa silmissä?

Liu'utan virsikirjan sylistäni äidin hoteisiin ja nousen seisomaan, ja kun pääsen arkun toiselle puolelle ja seison suorana, pääsen zoomaamaan niitä nenäkarvoja entistäkin lähempää. Kyyneleet pakenevat raivokkaasti takaisin samaa reittiä mistä olivat jo puskemassa esiin.

Selvitän kurkkuani.

Vilkuilen sivusilmällä hautajaisseuruetta, sillä pelkään kuollakseni millaisen vastaanoton huonosti valmisteltelemani ja aivan liian rönsyilevä muistopuheeni pian saa.

Olen jo avannut suuni puhuakseni, mutta suljen sen äkisti sen jälkeen kun suustani oli päässyt pieni mumahdus sanasta "muistan". Vääntelehdin sen näköisenä kuin minua kutittaisi pahasti. Todellisuudessa vatsaa alkaa vääntää todella helvetin pahasti. Se menee kuitenkin ohi yhtä nopeasti kuin tulikin, joten päätän jatkaa muistopuhetta.

Saan sanottua ensimmäisen sanan loppuun, kunnes vatsanpurut palaavat uudelleen ja paljon voimakkaampina. Voi vittu. Heittäydyn melkein kaksinkerroin kun mahassani röpöttää niin äänekkäästi, ettei se kuolemanhiljaisessa kirkkosalissa jäänyt varmasti keneltäkään kuulematta. Aunt Lydia peittää häpäistynä silmänsä tummalla käsineellä ja pyörittää päätään.

Odotan hetken vatsanväänteiden laantumista, mutta sitä ei tapahdu.

Kirkkosali on liimannut katseensa minuun. He seuraavat tilannetta kuin jännitysnäytelmää. Paitsi Aunt Lydia, joka viittoo vaativasti nahkahansikkaallaan minua siirtymään pois arkun luota.

Pakarat yhteenpuristettuina jätän kuolleen isoäitini ilman ainoan pojantyttärensä muistopuhetta ja kiirehdin lähimpään vessaan toivoen, että sauronin silmä ei petä minua tällä kertaa. 

"Ooooh shit jesus fuck me" pääsee suustani kun tavoitan lopulta posliinireunuksen.

Kun viimein selviydyn kolmen vartin jälkeen hotelli helpotuksesta ulos, en uskalla edes liittyä kakkukahveille, sillä paskan haju on varmasti pinttynyt vaatteisiini, joten skippaan kakkupöydän ja lampsin ulos etsimään kevään merkkejä. Myöhemmin käyn viemässä mummon hautapaikalle kaksi löytämääni kuollutta heinäsirkkaa, koska ostamani kukkapuska on hävinnyt vessareissuni aikana.



Viikkoa myöhemmin tapaan perheemme asianajajan Boisessa. Veljeni ja vanhempani, sekä tätini ovat siellä myös. 

Sillä aikaa kun kirjapölyltä tuoksuva asianajaja alkaa laatia perunkirjoja ja käy läpi isoäitini tekemää testamenttia, katselen, kuinka yksinäinen sarvikaskas ilmestyy kuin tyhjästä ikkunanlasiin ja alkaa kivuta vikkelästi karmia ylöspäin. Sen selkäkilpi on niin läpitunkevan vihreä, että päättelen, ettei sen kuoriutumisesta voi olla kauaakaan. Samalla mietin, miten se on eksynyt näin korkealle seitsemännen kerroksen ikkunaan. Pienellä ötökällä on pitkä kotimatka edessään sitten kun se päättää vaelluksensa kohti tuntematonta.

"Joten, otatko sen vastaan vai kieltäydytkö perinnöstä?"

Olen hivuttanut tuoliani hiljalleen lähemmäs sarvikaskasta, kun minua aletaan ensimmäistä kertaa puhutella käyntimme aikana. Katseeni kiertää hämmentyneenä jokaisessa, kunnes totean että tässä taidettiinkin puhua minusta ja osoitan itseäni sormella epäuskoisena.

"Minä? Öh, jeez - en uskonut, että isoäidillä olisi mitään jätettävää minulle... Tulin tänne vain laittamaan nimen papereihin ja jatkamaan elämääni kuten ennenkin. But yeah I guess I could use some... old... stinky... clothes or pans or something. So yeah, yeah, totally."

Sarvikaskaan surullinen vaellus tulee näköjään päätökseensä ennen kuin uskoinkaan, sillä sudenkorento porhaltaa paikalle aivan puskista ja kidnappaa viattoman pikkukaverin ilman vastalauseiden mahdollisuutta. Toivottavasti sarvikaskas pelastautuu viimeiseltä lennoltaan jollain ihmeen kaupalla ja tipahtaa jonkin ihanan kasvipuutarhan turvaan.

Virallisen näköinen paperi liukuu eteeni naarmuista pöydänpintaa pitkin ja saa ajatukseni palaamaan taas tähän inhottavan apaattiseen tunnelmaan. 

Asianajaja kopauttaa paperia mustekynällä. "Sulle on testamentattu hevostila Wilmingtonissa. Otatko sen vastaan vai kieltäydytkö perinnöstä?"

Säikähdyksen häivähdys valahtaa lävitseni ja pikakelaan elämääni Ohiossa niin eteen- kuin taaksepäinkin. Monta kertaa, oikeastaan. Mihin se olikaan minua viemässä? Absolutely fucking nowhere. Mitä minulta jäisi Ohioon? Pelkkiä paskoja muistoja ja kourallinen vesikauhuisia exiä.

Silmäni ovat edelleen kuin pelästyneellä chihuahualla.

Kuitenkin exien pelko voittaa kädenväännössä tuntemattomaan hyppäämisen, joten allekirjoitan paperin ja mietin, että mihin helvettiin olen taas itseäni pistämässä.

"Oho", sanon kun sormeni liukuu pölyistä ikkunalautaa pitkin. 

Se on ensimmäinen huomioni uudesta kodistani. Talo ei ole entisensä. Se ei ole yhtä huolitellussa kunnossa kuin mummoni aikana, pihalle ei ole vielä kannettu kesäkalusteita ja ikkunalautojen kuihtuneista kukista päättelen niiden ne olevan vähintään viimekesäisiä.

"Tota noin, oltiin just reilun viikon reissussa niin ei ole ehtinyt siivoamaan", tatuoitu mies selittää hieroen niskaansa.

Tungen kädet takin taskuihin ja keinuttelen painoa kantapäiltä varpaille samalla kun katseeni skannaa pitkin alakertaa. Huomioni värähtelee asiasta toiseen kun perhonen kesätuulessa. Täällä ei ole juuri mitään, mikä muistuttaisi mummosta. Jopa takan päältä on siivottu pois kaikki valokuvat perheenjäsenistä. Olisi ollut helppoa osoittaa omaa kuvaa jostain nuoruusvuosilta ja sanoa, että "yep, that's me" - sen sijaan tunnen oloni tunkeilijaksi jonkun toisen kodissa. 

Yritän hymyillä, mutta se tulee ulos enemmän irvistyksenä.

"Joo. Sellasta... Niin, mä oon Ethan."

Nyökkään ja kohotan vähän kättäni taskussa. "Cool, cool", vastaan. "Statler. Marion oli mun isoäiti, en tiiä tapasitteko koskaan. Varmaan tapail-- siis tapasitte, kun sä oot täällä pidelly majaa ilmeisesti jonkun aikaa - ei ole totta, katso tätä vanhaa keinutuolia! Toimiiko se vielä? Oon vetäny tällä ympäri niin monta kertaa", ilahdun huomatessani vanhan keinutuolin, joka näyttää toimittavan nykyään enemmän vaatekapin virkaa huoneen nurkassa. 

Annan sille vähän vauhtia, jolloin se kumoaa koko vaatekasan maahan ja katson, miten kenkäni peittyvät sen alle. Ja siinä se ovat, kuin kirsikkana kakun päällä.

"Nuo - jep, ne todellakin yrittää varastaa nyt koko shown, mut älä huoli, mä en todellakaan ehtiny nähdä onko ne käytetyt, reikäiset vai kumpaakin niistä."

Ethan seisoo edelleen etuovella vaikean näköisenä.

"Ootko palanu auringossa? Näytät punaselta."

"Ööh, en kai- tai mä-..."

"Aa, ei mua yhdet kalsarit pelästytä! Hassua. Yleensä mulla ei oo tollasta vaikutusta ihmisiin, yleensä se olen mä joka punastelee. Jep. Ne on hyviä uutisia mun kannalta. Saan ihmiset Idahossa punastumaan. Ne on oikeastaan loistavia uutisia. Millaset deittimarkkinat täällä on?"

Kokonainen kaupunki täynnä uusia, ihania naisia. Tai oikeastaan kaupungit - ilmeisesti Boise on täälläpäin se place to be, mutta kyllä sitä pitää oman kylänkin tarjonta käydä läpi ennen isojen verkkojen laskemista vesille.

Ohio on sellainen amerikan perseenreikä, että luotan missä tahansa olevan parempi tarjonta kuin siellä. Idahon jälkeen vaihtoehtonani on enää kansainvälinen deittailu. Siinä vasta olisikin markkinat, kun miettii kuinka paljon ihmisiä on vaikkapa Intiassa.

Ethan tirskahtaa kun potkaisen ohimennessäni sohvanjalkaa ja joudun pyörimään muutaman kolmesataakuuskymppisen yhdellä jalalla helpottaakseni kipua. "Mietin vaan... Sellasta vaan, että onko sulla mitään käsitystä hevostilan pidosta?" Ethan pohtii ääneen.

"Ei, onko sulla?" vastaan nopeasti. Voin vihdoin lopettaa yhdellä jalalla hyppelyn ja puhallan lopuksi äänekkäästi kaiken pahan energian itsestäni ulos.

"Oon mä täällä nyt jonkun aikaa ollut tavallaan puikoissa siitä lähtien kun se hullu äm-, siis se edellinen vuokralainen lähti."

"Mitä sille kävi?"

"Kuoli."

"Awesome."

Keskustelun kuihduttua huomaan, kuinka Ethan kiinnostuu kolhuilla olevasta Sierrastani. Toinen hänen kulmakarvoistaan kohoaa ja hän ristii käsivartensa mietteliäänä. Pelkään hänen saaneen jotain kautta tietää, että siitä on verot pystyssä kahdelta edeltävältä vuodelta ja että oikeastaan se on eksäni eikä minun nimissäni, mutta hän onkin vain tyytyväinen etten tuonut mukanani yhtään enempää tavaraa. Sierran perässä on huoltsikalta "lainattu" peräkärry, mikä kätkee sisäänsä vain pari kassia vaatteita, työmappeja ja pahvilaatikollisen romanttisia apuvälineitä - ja minkä kylkeen olen tussilla kirjoittanut HUVITTAVAT HÄRPÄKKEET. Takapenkille niitä ei voinut laittaa, sillä takapenkkejä ei ole. Ne on myyty pahimmassa rahapulassa.

Ellei kukaan ole lähiaikoina menossa Ohion suntaan, niin voi olla, että tämä salanimellä "lainattu" peräkärry ei koskaan palaudu.

"Käykö sulla paljon naisia täällä?" kysyn, kun saan ensimmäisen laukun laskettua lämpimän sisäilman turviin.

"Onko sulla joku kyselyikä?" Ethan puhahtaa naurahtaen ja tuo toisen kassin ensimmäisen viereen. Hyvä, nyt niitä tavaroita on tuotu kohta jo puolet perille. Sitten voisin laskea ammeeseen kuumaa vettä ja nostaa jalat ylös pitkän ajomatkan jälkeen. Vaikka tiedustelen Ethanilta tykkääkö se kylpeä ammeessa, se ei innostu ajatuksesta.

Muuttaminen alkaa janottaa, joten avaan jääkaapin kuin olisin kotonani - tai hetkonen, minähän olen - ja avaan ensimmäisenä käteeni osuvan kaljan.

"Mä pidän susta. Ollaan kavereita."

Kämppäkaverillani on jotain meneillään. Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen, että se harrastaa jotain hämäräpuuhia ja sen myötä elämästäni Idahossa tuli yllättävänkin mielenkiintoista.

Näin yksi päivä nimittäin ikkunasta miten se haettiin auton kyytiin liittovaltion poliisin toimesta ja ei mennyt kuin päivä tai kaksi, niin se oli itsekin pukeutunut samanlaisiin pukimiin. Tummat aurinkolasit ja kaikki. Palasi kotiin synkän näköisenä. Joutunut varmaan heti tositoimiin ja pistämään jonkun kaverin kylmäksi, tai ainakin lähettämään Siperiaan vankileirille.

Ethan on ollut tosi vähäsanainen, ja jos ajattelette että se olisi ollut joku papupata aiemminkaan niin ei, mutta nyt se on vain tuhissut jotain yksikseen eikä sillä oikein ole kuulemma lupaa vastata oikein mihinkään.

Mysteeristä.

Pidän siitä.

Tavallaan haluaisin, että se ottaisi mut mukaansa seikkailuihinsa pistämään roistoja nippuun, mutta en kyllä sittenkään halua, koska muuten se alkaisi kaivella mun tietoja ja huomaisi, että tuo tammen alla ruostuva peräkärry olisi pitänyt palauttaa ohiolaiselle huoltoasemalle jo kauan sitten ja nimeni vilkkuu varmasti siksi tietokannassa punaisella.

Voisin ehkä sittenkin jättää kysymykset sikseen ja turvata oman selustani.

Kun tarkemmin ajattelen, en tiedä sittenkään pidänkö tästä niin paljoa.

Ethan on myös kokonaan unohtanut sen aloittaman ja keskeneräiseksi jääneen työmaan parkkipaikan ja ratsastuskentän välissä, josta on ilmeisesti tulossa jonkinsortin painiareena sen muodosta päätellen. Kakkosnelosia lojuu siellä täällä - no, se porakone saattaa olla munkin jäljiltä kun yritin vähän sitä yksi ilta avittaa - ja hommat ovat seisseet jo usean viikon ajan.

Toisaalta, sehän on täysin ymmärrettävää jos hän on päättänyt liittyä mustapukuisten miesten joukkoon, eiväthän hanttihommat silloin enää napostele tietenkään. Kyllä minä itsekin saan loput lankut kiinni ja voin vähän tuunaillakin, joten nousen kuistin portaalta kahvikuppini kanssa ja käärin hihat.

Porakoneen tärinä vavisuttaa aivojani sen verran, että jotain niissä loksahtaa kohdilleen.


ETHAN ON VARMAAN MUKANA SALAISESSA TAPPELUKERHOSSA JA TÄSTÄ ON TULOSSA SEN NÄYTÖSPAIKKA


Päätän sittenkin jättää areenan viimeistelyn ja lasken porakoneen takaisin heinikkoon. Pyörin hetken ympyrää kun en tiedä minne mennä ja kenelle kertoa asiasta, enkä pääse ajatuksissani minkäänlaiseen lopputulemaan, kun El Toro työntää jo kottikärryjä suuntaani.

"Ei tähän voikaan rakentaa", ilmoitan ja raavin otsaani, kun mietin miten muotoilen sen, etten tahdo pihastani mitään salakerhon kokoontumispaikkaa.

Ethan päästää irti kottikärryn kahvoista. En tiedä miksi, mutta hänestä huokuu sellaista kyllästynyttä energiaa. Kun hän ei sano mitään, käännyn osoittamaan molemmilla käsilläni painiareenaa ja levitän niitä vuorotellen ylös-alas-sivulle, jotta pointtini tulee selväksi.

"Saanko kysyä, että miksi?"

"Tässä menee muurahaisten moottoritie, vatso kaikka", ilmoitan niin nopeasti, että sanat menevät sekaisin, ja kyykistyn pieneksi möykyksi heinänjuuritasolle. Ethan tulee lähelle ja tekee samoin, mutta siitä ei tule yhtä pientä möykkyä kuin minusta.

Hermostuttaa meneekö hätävalheeni läpi. Maassa onneksi menee muutamia muurahaisia sievässä jonossa ja minulta pääsee paukku kun pystyn vähän rentoutumaan. En tiedä kuuleeko Ethan sitä. 

Ampaisen ylös ja jatkan aiemmin aloittamaani päätöntä pyörimistä. Nyt sen tarkoitus on kuitenkin enemmänkin hälventää hajuja kuin kirkastaa mieltä.

Ethan ei sano mitään. Se vain paukauttaa riisuttuja käsineitään yhteen ja pyyhkii hikeä otsaltaan.

Niin, kyllä minuakin alkaisi kuumottaa jos joku olisi jäljilläni tällaisessa asiassa. Että hikoile vain se synti ulos!!! 

"Et tiedäkään millainen sota siitä syntyy, jos nää muurahaiset ei löydä oikeaan kotiinsa, jos siis moottoritie katkaistaan, ja ne joutuvat pakon edessä hyökkäämään toisen muurahaispesän kimppuun ja valtaamaan sen itselleen uudeksi kodikseen", sanomani kuulostaa sepittelyltä, vaikka se on totta. "Et halua olla vastuussa sellaisesta joukkotapp- JOUKKOMURHASTA. Se on raakaa, buddy. Hirveää. Pienet muurahaiset. Siis..."

Edes vaativa päänpyörittely ei näytä vakuuttavan Ethania. Päätän kysyä vielä muutaman tarkentavan kysymyksen, jotta voin varmistua areenan käyttötarkoituksesta.

"Alright, man. Jos sä oot kerran päättänyt olla vastuussa kahden muurahaisyhdyskunnan mahdollisesta tuhosta, niin en mä voi sua estää. Joten... Ööh... Millanen tosta rakennelmasta niin kuin tulee? Tai niin kuin että... millanen pohja siinä on?"

"Pehmeä. Sellainen, ettei se käy jalkoihin. Tällaisenaan se on liian kova."

"JEP."


En tiedä miten tuollaiset tappelukerhot toimivat, mutta aion ottaa siitä selvää jotta tiedän mihin valmistautua, sillä Ethan ei ilmeisesti ole perääntymässä hankkeestaan.

Pullonkorkki, teipin palanen... On ihme, että edes huomaan ne, mutta joka tapauksessa kaikenlaista paskaa sitä kertyykin parkkipaikan laidoille.

Tupakantumppi... Wendy'sin pilli...

Olen taas kadottanut silmälasini.

Se on ehkä jo kolmas kerta tällä viikolla ja se johtuu vain siitä, että minun pitäisi käyttää niitä vaikka en yhtään pidä niistä, jolloin tungen ne aina joka paikkaan heti kun saan ne silmilleni. En pidä silmälasien hiostavasta tunteesta nenäni päällä ja niiden paksut raamitkin tuntuvat peittävän puolet näkökentästäni, mutten myöskään halua käyttää piilareita, koska saan niistä silmätulehduksia kun unohdan ottaa ne yöksi pois.

Saatoin ehkä pitää niitä päässäni kun ajoin Home Depotista kotiin, tai sitten en. En muista.

Jossain kohtaa vain luovutan, koska mitä väliä; jos en niitä laseja edes käytä niin tarvitseeko niiden olla tallessakaan. Käyn keittämässä kahvia ja käyn kuistin portaille istumaan. Ilta on todella lämmin, puuportaat tuntuvat nihkeiltä ilmankosteudesta johtuen tai sitten se on vain hikoileva perseeni - tosi cool, mutta joka tapauksessa kesä tuntuu vain jatkuvan, vaikka kesälomat ovatkin jo lähes kaikilta ohitse. Ei tietoakaan vielä syksyn kellastamista lehdistä tai kirpeistä syysaamuista.

Musta auto ajaa pihaan hiekka renkaiden alla rohisten. Nyökkään kuljettajan paikalta nousseelle tytölle, se on yksi niistä teineistä jolla tällä tallilla on hevonen, nimi taitaa olla Harper. Mutta koska minulla ei ole laseja ja aurinko roikkuu pahasti taivaanrajassa tehden minusta melkein sokean myyrän, en voi olla siitä täysin varma. Tyttö kuitenkin vilkuttaa avaimet kämmenessä kilisten.

Silloin kuulen sen ensimmäistä kertaa tänä kesänä; heinäsirkkojen sirinän. Se on satavarma loppukesän merkki. Siritys alkaa hiljalleen, mutta pian se kasvaa täyteen voimaansa ja täyttää ilman. Erotan jokaisen vivahteen, jokaisen pienen sävelen, ja minua hymyilyttää. Tällaisia luontoääniä ei Ohion kerrostaloyksiö tarjoillut. Ohion kerrostaloyksiö tarjoili aivan toisenlaisia ääniä. Mutta en halua muistella niitä ja hymynikin hyytyy.

Täytyy myöntää, että Idaho on ollut juuri sellainen kuin muistelinkin. Pidän siitä, miten lähellä luontoa täällä ollaan. Pitäisi lähteä vaeltamaan joku viikonloppu. Vois törmätä vaikka harmaakarhuun. Taidanpa tehdä sen.

Mutta lähtisinkö yksin? Tuntemattomille poluille? Tarvitsen ehkä jonkun mukaan.

Harper on jäänyt autonsa viereen seisoskelemaan. Sen askellus on hiipunut pysähdyksiin ja nyt se kaivaa puhelintaan esiin samalla tavalla kuin minä Sawtooth Clubilla, kun törmään johonkin yhden illan hoitooni ja kun leikin etten huomaa sitä.

Niin oli käynyt pari viikonloppua sitten Rubyn kanssa, jonka ikävästi ghostasin, kun pari kiertotietä mutkistivat matkaa niin paljon, että myöhästyin pahasti treffeiltäni. Saattaa olla niin, että unohdin myös ilmoittaa siitä asiasta, siis ylipäätään siitä etten taida päästäkään treffeille. Ruby suuttui, minä suutuin kun Ruby suuttui, ja sitten jouduin vielä kohtaamaan hänet baarissa. Syytän kyllä kaikesta Ethania.

Sivusilmällä näen sen yhden täplikkään punahevosen (Pancake vai mikä se oli) kävelevän parkkipaikan suuntaan ja sen läpi. Sitä taluttaa joku uusi ihminen, jota en ole koskaan nähnyt. Mä nyt en Harperia juurikaan tunne, mutta hevosen taluttaja ei vaikuta Harperin tyyppiseltä, joten en usko aiemmin ehdottaamaani teoriaan yhden illan jutun välttelystä. Olisi kuitenkin kiva jos näkisin paremmin, silloin erottaisin minkälaisia katseita he vaihtavat keskenään. Että ovatko ne sellaisia ex-lover-katseita, enemies-katseita vai minkälaisia katseita.

En ole aivan varma mitä tässä on meneillään, mutta sen kyllä aistin, että jokin tässä on nyt tuolle Harperille vaikeaa. 

"Hjaistan palaneen käryä", kuulen äänen vierelläni. Se on yksi niistä kämppikseni naisista, se millä on vahva aksentti.

Nainen seisoo kädet puuskassa kuistin kulmalla ja tähyilee ympärilleen. Mukanaan hänellä on kärryssä maailman ärsyttävintä ääntä pitävä hälytysjärjestelmä a.k.a pikkupylly / itkupaketti / tittymaster, joka menee päälle ja pois aivan randomisti ilman selitystä ja jossa ei ole mutetusmahdollisuutta. Saan aika varmaan tuosta äänestä vielä joku päivä korvasyövän.

"Äläpä, geez, vitsi teinityttöjen elämä on vaikeaa", vastaan ja ryystään kahvia niin, että sitä menee nenäänkin.
"Häh?"

Kirpeät kyyneleet alkavat valua silmäkulmistani, kun kahvi polttelee nenäni limakalvoja. "Mitä häh?"

"En kjyllä kutsuisi sua tjeiniksi enää", nainen vastaa ja kurtistaa kulmiaan, kun vaeltelevat silmäni jäävät kiinni itse teossa. En voi sille mitään, mutta Yevan kannut näyttävät kyllä äärettömän hyviltä tuolla tavalla vähän turvonneina. "Mjutta ihan oikeasti. Täällä haisee pjalaneelta."

Näytän varmaan ihan lurppaposkiselta vainukoiralta kun yritän saada Yevan sanoista kiinni, mutta sitten se osuu kuin osuu minunkin nenääni. Jossain todella käryää.

"Pjoltatko?" Yeva kysyy.
"Enpä oikeastaan."
"Onko joku muu pjolttanut juuri kuistilla?"
"Enpä usko, tuskinpa, tai voihan se toki olla, mutta ei kyllä varmaan."
"Pjöydän alta tulee savua."

Sieltä tosiaan nousee pieni savukiehkura ja samassa aivoissani tapahtuu niin paljon ja toisaalta taas ei yhtään mitään, että jäädyn paikoilleni.

"Pois tieltä", Yeva tokaisee vaativaan sävyyn työntäen minut sivuun. 

Hetken ehdin jo nähdä mielessäni sen ihastuttavan mielikuvan värikkään animetaustan siivittämänä, jossa alakulmasta esiin pongahtaa Yeva, joka nostaa paitaansa ja sammuttaa palon valtavien tykkiensä sisällöllä, ihan palomiestyyliin, mutta todellisuudessa hän valitettavasti vain kaataa kahvikuppini sisällön kuistin tummuneelle lankulle, jolloin savu katoaa kuin pieru saharaan. Animemielikuva sen mukana.

"Sjinun?" Yevalla on kädessään silmälasini.

Ainakin ne löytyivät. Yay.

Mikä tarkoittaa sitä, että sytytin melkein taloni juuri palamaan. 

Yay. "Let's just not tell anybody right...?"