0 - Prologue

Harper varoo tarkoin narisuttamasta lattialankkuja, hiipii varpaillaan keittiöön ja alkaa valmistelemaan aamiaista. Muutamassa päivässä Harper on alkanut tunnistamaan ja muistamaan, mitkä lankuista narahtelevat ja mikä kaapinovista vingahtaa auetessaan, joten hän osaa jo aika hyvin toimia hiljaa herättämättä Cooperia. 

Kesäaamun lämpimät säteet suodattuvat puunoksien ja verhojen välistä maalaaten keittiön kaapinoviin kauniita kuvioita. Aamupalaksi Harper paistaa kananmunia ja asettelee muutaman leipäsiivun leivänpaahtimeen, joiden päällisiksi jääkaapista löytyy purkillinen vadelmamarmeladia. Lopuksi hän keittää vielä hatusta heitetyn määrän kahvia, koska ei ole varma paljonko sitä kuuluu keittää kun kahvinkeittimen vesimäärää mittaavat merkinnät ovat kuluneet näkymättömiin. 

Keittiön puuhyllyt ovat täynnä kodikkaita yksityiskohtia. Odottaessaan kahvin valumista, Harper juoksuttaa sormiaan hyllyjen pintaa pitkin ja miettii, mikä näistä puusta tehdyistä koriste-esineistä mahtaa olla Cooperin veistämiä ja mitkä Amyn tai Colinin. Yhden hyllyn päässä, puista kirjatukea vasten (johon on veistetty lehmän sarvet), on kolme reseptikirjaa aseteltuna limittäin.

"Keititkö kahvia?", aamunkäheä ääni havahduttaa Harperin ajatukset reseptikirjasta, jota hän on jäänyt tutkimaan. Cooper venyttelee käsiään ovenkarmia vasten niin, että valkoinen t-paita hieman nousee, ja ottaa sitten tarvittavat astiat ja välineet kaapeista samalla kun hyräilee katkonaisesti lempikappalettaan.

"Joo, saattoi tulla taas aika vahvaa. Onko nää sun äidin kirjottamia?" hän viittaa katsellaan edessään pöydällä lepäävään kirjaan, jonka kulmat ovat alkaneet repsottaa, mutta joita on kauniisti paikkailtu puuvillapintaisella askarteluteipillä.

Cooper kaataa kupillisen kahvia ja istahtaa aamupalansa kanssa pöydän ääreen, mutta joutuu vielä toppuuttelemaan kahvihammastaan, kun kuppi höyryää vielä liian kuumana. "Se on keränny noita reseptejä ties kuinka pitkään. Osa niistä on mun mummin peruja. Isällä taas oma pihvikirja on sen omassa päässä, mikä tuntuu olevan vieläkin vaalitumpi sukusalaisuus kuin tuo äidin kirja."

"Uskon sen. Mietin, että pitäiskö leipoa kakku Yumille ja Kansasille? Täällä on tällainen sitruunakakun ohje. Lupaan olla ottamatta talteen kuvaa sun äidin salaisista resepteistä", Harper sinetöi sormellaan huulensa ja katsoo kysyvästi pojan suuntaan.

Jokin saa Cooperin köhimään. Ehkä sillä on mennyt paahtoleivänmuru väärään kurkkuun. "Onks se se sama ohje missä siihen tulee basilikaa?"

"Näköjään on", Harper vastaa katse kiinni ainesosaluettelossa.

"Öööääh, joo no, älä tee sitä ainakaan. Mä luulen, että keski-ikäisillä on jotenkin heikentyny makuaisti, koska siinä kakussa ei ihan oikeasti maistu mikään muu kuin se basilika. Ihan tosi outo kakkumaku mun mielestä. Yhh. Älä kerro äidille, että sanoin noin."

Harper nyrpistää nenäänsä sen näköisenä, että basilikakakku ei kuulosta hänenkään mielestä kovin houkuttelevalta. Onneksi kakkureseptit eivät kirjasta ihan heti ole loppumassa. "Ehkä ihan perus mansikkakakku sitten."

"Mä luulen, että tuolta kaapeista löytyy kaikki mitä tarviit siihen", Cooper toteaa rauhallisesti ja ryystää lopulta sopivasti jäähtynyttä kahviaan. "Mun pitää lähteä huoltamaan kaivon vesipumppu tai ainakin ihmettelemään miksei se toimi kunnolla. Jos siellä on vaikka joku rotta jumissa..." hän jatkaa.

"Eeeewww!!"

Saatuaan syödyksi Cooper vie astiat tiskipöydälle ja katselee kun Harper alkaa etsiä kaappien perukoilta kakkuvuokaa ja vispilää. "Haluutko, että vien sen sun eilisen kultahipun Burkelle samalla kun käyn kaupungilla?"

"Äh, mitä turhaan. Se on niin pieni, ettei maksa vaivaa. Viedään se sitten kun on isompi saalis kerralla sen arvioitavaksi."



Taikinan tekeminen sujuu ilman suurempia ongelmia, siitäkin huolimatta, että vaniljasokeria ei ole ja Harper päättää korvata sen lisäämällä tavallisen sokerin määrää reilusti. Hän laittaa taikinan uuniin paistumaan ja ryhtyy valmistamaan täytettä, mikä osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä keskeytyksiä tulee jatkuvasti.

Puhelin soi ja sen lisäksi Harperilla on tarve tarkistaa viiden minuutin välein, ettei kakkupohja pala uunissa pohjaan.

Tietää melkein jo katsomattakin kuka soittaja on, sillä äiti ja isä ovat vuorotellen soitelleet vähintään kerran päivässä.  He ovat kuulostaneet ihan tyytyväisiltä, kun Harper on käynyt tunnollisesti töissä, lähettänyt kuvia kotitekoisista ruuista (kuvan ulkopuolelle oli hyvä jättää ne osat, jotka olivat kärähtäneet) noutoruuan sijaan ja osoittanut näin olevansa luottamuksen arvoinen. Siitä hyvästä hän on saanut aina pari päivää kerrallaan lisää armonaikaa, vaikka hänestä alkaakin pikkuhiljaa tuntumaan siltä, etteivät äiti ja isä kohta enää usko Cooperin vanhempien palaavan koskaan kotiin. Harper on antanut heidän paluuajankohdastaan vain epämääräisiä käsitteitä, jotka tuntuvat venyvän joka päivä vain pidemmälle ja pidemmälle. Vaikka eiköhän äidillä ja isällä on oikein kivaa kotona välillä ilman Harperiakin, koska eivät ole vielä tulleet hakemaan tyttöä kotiin.

"Onko toi sätkövatkaimen ääni?" äiti ihmettelee linjan toisessa päässä sen jälkeen kun on kertonut edellisen asiakkaansa, Sofia Millanin, elämän tuoreimmat käänteet. "Leivotko sä jotain?"

Jos hän kertoo leipovansa kakkua, äiti kysyy varmasti että onko heillä juhlat ja jos hän sanoo että on, äiti kyllä laskee yksi plus yksi yhteen ja tietää heidän ryyppäävän. Joten hän päättää olla kertomatta kakusta.

"Kunhan vain... smoothieta sekoitan."

"Oi, onpa kiva idea! Voisin hakea itsekin smoothien tauolla Ground Up Cafésta. Ai niin hei, huomasin, että sulta oli jääny kotiin sun meikkipussi, haluutko että tuun tuomaan sen illemmalla?"

Puhelin on lipsahtaa korvalta suoraan kermavaahtoon. Älä nyt saakeli tule käymään täällä tänään.

"En tarvii sitä!"
"Kai nyt vähän pitää laittaa ripsaria silmäkulmiin?"
"Ei tarvii, oikeesti, pärjään hyvin ilmankin."
"Huulikiiltoa edes?"
"Noup."
"No mä nyt vaan tässä yritän sanoa, ettää mulla on kyllä vähän ikävä jo sua, Harper, mitä jos tulisitte joku päivä käymään kotona? Vaikka kahvilla?"

Keittiönikkunaan ilmestyy yhtäkkiä Cooperin pää. "Tarvitsetko apua?" ääni kuuluu vaimeana lasin lävitse.

"En, ei hätää! Tää on ihan hallussa!" Harper vastaa mykistäen puhelimen rintaansa vasten, vaikka kermavaahto ei näytä yhtään siltä miltä sen olettaisi näyttävän ja apu olisi enemmän kuin tarpeen.

"- tai mennään vaikka ulos syömään porukalla", äiti jatkaa, kun puhelin on taas korvalla. Harper kuulee, kuinka ovi käy ja askeleet käyvät kohti keittiötä.
"Joo, kuulostaa ihan kivalta. Mun smoothie alkaa nyt olemaan valmis, niin käyn nyt sen kimppuun. Soitellaan huomenna taas?"
"Soitellaan huomenna. Laita mulle kuva sit siitä smoothiesta, niin saan vähän motivaatiota jatkaa tauolle saakka!"

Harper laskee puhelimen ja kermavaahtokulhon pöydälle, ja katselee Cooperia, joka on astellut kengät jalassa keittiöön ja nojailee huolettomasti keittiönkaappeihin. Sitten hän muistaa mitä Cooper kertoi aikaisemmin siitä vesipumppuun jumahtaneesta rotasta ja tekee mieli kysyä saiko hän homman hoidetuksi, mutta toisaalta taas hän ei halua kuulla vastaustakaan jos siihen liittyy rottia millään tavalla, joten hän painaa sähkövatkaimen takaisin päälle ja kokeilee, josko se lähtisi paremmin kuohkeutumaan kun vekottimen säätää täysille.

Se onkin sitten oikea turbovaihde ja kermavaahdon pisaroita sinkoilee kattoa myöden.

"Ehtisin oikeesti auttaa hetken aikaa, ennen kuin käyn hoitamassa yhen jutun iltaa varten", poika sanoo hyväntuulisesti ja pyyhkii käsivarsilleen eksyneitä kermapisaroita.

Kulhossa pyörivällä kermavaahdolla on kyllä joku ongelma, mutta se on nyt mitä on, eikä se näköjään ainakaan vatkaamalla enää paremmaksi muutu. Tuskin koostumus ainakaan makuun vaikuttaa. "Pärjään kyllä. Kerro mulle, mikä se juttu on mikä sun pitää hoitaa?"

Cooper tarttuu sätkövatkainta pitelevään käteen ja painaa laitteen sammuksiin.

 "Anna mä autan", hän sanoo painokkaasti sivuuttaen kysymyksen kokonaan. Sitten hän kumartuu lähemmäs ja pyyhkäisee lempeästi kermavaahtoa Harperin nenänpäästä. Harper yrittää väistellä, koska hän luulee pojan yrittävän työntää sormia tämän nenään tai jotain muuta kepposta.

"Pysy nyt paikallas hetki", hän virnistää ja saa lopulta pyyhittyä kermavaahdon Harperin kasvoilta. "Sano, mitä mä voin tehä."

Kakkupohja valmistuu uunista kreivin aikaan. Se jäähtyy nopeasti tiskipöydällä ja pian sen pinnalle levitetään lässähtänyt kermavaahto mansikoineen.

"Haluutko koristella?"
"Aika paljon sä luotat mun taiteelliseen silmään."
"Sä halusit auttaa!"

Mikä tahansa koristelu on varmasti parempi kuin Harperin tekemä, sillä hänellä ei ole yhtään taiteellista silmää. Lukuaineita hän voi päntätä niin paljon kuin haluaa ja pärjätä niissä, mutta kuvaamataito on kyllä sellainen asia, että se joko on ihmisellä veressä tai sitten sitä ei ole. Tekniikan voi kuka tahansa opetella, mutta luovuus tulee sisältäpäin. Se on aina ollut Harperin kompastuskivi koulussa. Häpeäpilkku hyvien arvosanojen välissä.

Joten hän ei ole ollenkaan pahoillaan jäätyään koristelusta paitsi ja katselee tapahtumaa mieluummin vierestä.

"Valmis!" Cooper julistaa hetken päästä ja nuolaisee sormenpäätään. "Hitto että tästä tuli komea."

Sympaattinen voisi olla ehkä se sanavalinta mitä Harper siitä ennemminki käyttäisi, vaikka ei hänellä ole kyllä varaa valittaakaan.

Cooper on piirtänyt sormellaan kakun kermapintaan erikokoisia ja varsin epäsymmetrisiä ehkä - öö - kolmioita (jotka kauempaa katsottuna ovat kuitenkin selvästi tunnistettavissa sydämiksi) ja pari aaltoilevaa koristeviivaa, ja asetellut mansikoita jonoon kiertämään kakun reunoja pitkin. Jokainen mansikka on huolellisesti aseteltu paikalleen, niiden välissä on noin viiden sentin välit, joihin ehkä olisi mahtunut vielä lisää mansikoita, mutta mistä Harper ei aio ääneen sanoa koska hänen näkemykseensä nyt ei kannata tässä asiassa luottaa pätkääkään. Mansikkajonosta tulee vähän mieleen sellainen elefanttien lauma, jotka tallustavat samaan suuntaan toisiaan hännästä pidellen. Nekin ovat sympaattisia.

"Se on hieno", Harper kehuu ja kiertää kätensä pojan käsivarren ympärille. "Pitäskö tätä vähän maistaa ennen kuin tarjoaa muille?" Harper jatkaa kaivaen vetolaatikosta yhden haarukan.

"Jos me vähän maistetaan tuolta takareunasta niin kukaan ei ehkä huomaa..."

Harper leikkaa haarukallaan pienen palan kakkua. Hän kääntää haarukkaa sulavalla liikkeellä kädessään ja ojentaa sen Cooperille.

Pojan ilme on erikoinen, joten Harper nappaa kiireesti toisen haarukallisen kakkua ja laittaa sen suuhunsa. Makusteltuaan sitä hetken he kääntyvät molemmat katsomaan toisiaan. Cooper näyttää melkein siltä, ettei saa kakkupalaa alas kurkustaan.

Mutta sitten hän alkaakin hymyillä saatuaan ensin juksattua, että kakku olisi pahanmakuinen.

Harper hymähtää. "Onks sun vanhemmilla täällä mitään viinakaappia?"

⋆

Helkutin helkutti. Laastari vai lääkäriin? Kuinka paljon tulee verta?

Aikaa on helvetisti liian vähän sheivaamiseen mikä tietää aina vahinkoviiltoja, mutta koska kolmospesälle etenemisen mahdollisuus on aina tällaisissa tilanteissa olemassa, on viidakko siistittävä vaikka aikaa lähtöön olisi tarkalleen noin 16 minuuttia. Niin kauan kestää pimeällä taksilla saapua toiselta keikalta tänne, mutta uskon että sillä menee tosiasiassa puolet kauemmin, sillä kyytini on ensin pysähtynyt Wendy'sin autokaistalle ja sen jälkeen se pieni kaara siinä kartassa alkanut edetä sivuluisussa aivan päinvastaiseen suuntaan. Välillä se teleporttaa koko rotiskon jonnekin toiseen ulottuvuuteen, katoaa ja sitten taas ilmestyy Fairview Avenuelle kuin ei olisi mitään maailmojenvälistä aikamatkaa koskaan tehnytkään.

En edes halua tietää millainen Apollo 13 sieltä oikein saapuu minua (nyt 15 minuutin päästä) hakemaan. Toisaalta sama kai se on kunhan perille pääsee, mutta alan kuitenkin taas epäröimään, sillä ei Apollo kolmetoistakaan koskaan päässyt vaan se räjähti matkalla kuuhun. Näin ollen merkit viittaavat siihen, että minunkin kyytini keskustaan tulee posahtamaan valtavaksi liekkimereksi ja palan karrelle, ja joudun päättämään maallisen vaellukseni ennenaikojani.

Peruutan Lyftin ja maksan siis turhasta aloitusmaksun, eli $8. Niin pieni henkeni hinta ei ole.

Olen venyttänyt itseni taas aivan kamasutramaisiin asentoihin kylppärissä, enkä enää kiirehdi. Kirjoitan viestin TOTA NOIN NIIN ITSEASIASSA OISITKO PÄÄSSY HAKEMAAN MEIKÄLÄISEN, OSOITE ON 482 LITTLE JEEP RD, THANKS ja sen jälkeen sheivaan kaikessa rauhassa alakertaani varoen tekemästä taas yhtäkään uutta vertavuotavaa haavaa, jonka tyrehdyttämiseen minulla ei sentään ole aikaa, vaikka aikaa onkin enemmän kuin hetki takaperin.

Monen minuutin ajan ainoa asia mitä kuulen, on kaakelipinnoilla kaikuva tasainen woosh-woosh, kunnes kuulen puhelimen soivan (ei minun, minä en olisi keksinyt laittaa soittoäänekseni Mission Impossiblen tunnusmusiikkia) ja sen jälkeen joku laskeutuu rivakasti portaita. Luultavasti kämppikseni, joka on lähdössä taas hoitamaan jotain tappelukerhohommia. Sen soittoäänestä innostuneena vaihdan itsekin puhelimeeni Nalle Puhin tunnusmusiikin, koska mäkin oon se kaveri, jonka kanssa kukaan ei ehkä lähtisi älylliseen väittelyyn, mutta jonka seurassa on ihan jees olla. Plus ollaan yhtä karvaisiakin.

Työnnän alakerran kylpyhuoneen ovea auki toisella jalalla. "Ootko sä menossa johonkin?" kailotan pää kyyryssä ja kysymys tuntuu jäävän kaikumaan ikuisiksi ajoiksi.

Ethan on ihan siinä rajalla, että voiko se ees katsoa muhun päin nolostumatta, joten hän vain nyökkää katse katonpieliä nuollen. Ihan kuin mua kiinnostais kuinka paljon Ethan tästä showsta näkee vai näkeekö mitään. En jotenkin usko, että se ainakaan innostuisi vaikka katsoisikin puhuteltavaa päin.

Mies älähtää jotain joon tapaista ja yrittää esittää, ettei olisi juuri vilkaissut kylpyhuoneeseen. Kyllä minä sen näin, vaikka katsekontaktimme tapahtuikin jalkojeni välistä.

"Good", vastaan ja suoristan itseni. "Heitä mut kaupunkiin kun oot kerran lähössä liikkeelle. Sierrasta tuli jotkut nesteet pihalle viime viikolla ja se on pitäny ihmeellistä ääntä siitä lähtien..."

Vedän jo housuja jalkaan siinä toivossa, että Ethan on menossa samaan suuntaan. Lähettämääni viestiin on tullut niin epämääräinen vastaus, etten laske enää mitään sen varaan. Odotellessani Ethanin avaavan suunsa, ehdin avata kolme päivää päässäni muhineen nutturan ja pöyhiä vähän luonnonkiharoita oikeaan suuntaan.

"Mulla on... vähän niinku treffit, I guess" ilmoitan peilikuvalleni, mutta kyllä Ethankin sen kuulee. En ajattele että Ethania kiinnostaisi sellaiset asiat. Treffit toki varmaankin, mutta eivät minun. Mietin monesti, että mihin ne sen kaikki naiset ovat kadonneet, jotka täällä pyörivät silloin kun tänne tulin. Se toinen varsinkin, sitä mietin usein.

Uskon, että Ethan on nyt saavuttanut sellaisen zen-tilan, jossa se on tullut lopputulemaan missä deittailu on turhaa koska sellaista ei kannata pakottaa. Eihän se paskakaan tule jos pinnistää eikä oikeasti ole hätä. Ethanilla ei ole nyt paskahätä. Sanon sen myös Ethanille, että kyllä se paska sieltä sitten tulee kun on se aika että älä huoli - vittu, suu käy taas nopeampaa kuin järki ja unohdan kertoa kokonaan kontekstin letkautukselleni. Samapa se, tottahan se on kumminpäin sitä tahtoo ikinä katsoakaan.

Joka tapauksessa Ethan on nyt sutinanpuutoksessaan keksinyt uuden ajanvietteen, nimittäin erakoitumisen. Se sanoo, että sillä on oikein syvällinen suhde Netflixin ja talikon kanssa. Se on tietty vähän surullista ja nyt menin vielä kaivamaan puukkoa haavassa omilla treffeilläni.

Astun ulos kylppäristä, Ethan pyllistelee mummon vanhalla viinakaapilla, kaivaa sieltä jonkun viskin ja ehkä toisenkin, ja mun tekee sitä vielä enemmän sääliksi kuin äsken.

Auton avaimet kilahtavat sen käsissä ja se on lähdön merkki.

"Meinaaks toi siis, että sä heität mut...?" mä kysyn epäilevästi kädet pusakan taskuissa ja mietin, voiko tähänkään kuskiin luottaa kun se on tuossa mielentilassa.

"Jos haluut kyydin, niin autoon, nyt."

Jepjep, selväselvä. Lähdemme kohti Ethanin autoa ja pidän kokoajan sivusilmällä huolta niistä Ethanin mukaan ottamista pulloista. Ne löytävät paikkansa keskikonsolista, josta niitä on tietenkin helppo naukkailla sillä kädellä, joka ei pitele ratista.

"Heitetään lenkki Tumbleweed Valleyn kautta ensin", Ethan toteaa rauhallisella äänellä, eikä katso muhun päinkään. Musta tuntuu, että se on vähän kireällä tuulella.

Me ajetaan sen tappeluringin ohitse. Se alkaa näyttää aika valmiilta, tatami vaan puuttuu. Toistaiseksi siinä on ollut aika hiljaista, mikä on hyvä. "Mä en oikeastaan keksi yhtäkään hyvää selitystä miksi me heitetään lenkki sen lehmätasavaltion läpi, joten pliis - valaise mua vähän. Koska, I mean, me saatetaan tuoksua vähän lehmältä sen jälkeen... Ja mä oon tosiaan siis niinku menossa sinne treffeille. Mut jos se tuntuu susta pahalta, niin..."

"Miks ihmeessä se tuntuis musta pahalta?"

"Okei! Okei. Se ei tunnu susta pahalta. Asia kuitti."

Ajomatka on jotenkin kiusallinen kun kumpikaan ei puhu mitään eikä kumpikaan osaa tai kehtaa edes laulaa radiossa soivien kappaleiden tahtiin. Muistan sentään jossain vaiheessa viestittää Rubylle, jonka kanssa olen menossa pelaamaan minigolfia keskustaan, että sainkin kyydin. Ruby vastaa siihen hymynaamalla ja sanoo, että sepä kiva, ei hän ehtinyt vielä lähteäkään. Kysyn, että mitä hän tekee ja hän sanoo, että hoitaa puutarhaa, mikä on kiva, koska rikkaruohottomat polut ovat tietenkin parhaita.

"Sä et tavallaan vastannu mun kysymykseen", mä sanon ja yritän vähän hymyillä Ethanille. Eli vedän naaman sellaiselle mutrulle, mikä kyynelien kanssa menisi aivan hyvin itkustakin.

Ethan katselee vuoronperään etu- ja sivuikkunasta, mutta ei se ainakaan etsi mitään, koska näissä pelloissa ei ole mitään nähtävää. Hän kokeilee toisella kädellään viinapulloja. "Sä voisit oikeastaan odottaa autossa kun päästään perille."