Born of Teeth and Fire

Blue Mountain High, Wallasien koti

“Serafina, do ya know the answer to number three?” Ceran vieressä istuva tyttö kysyy. Se varmaankin luulee kuiskaavansa, mutta päätellen poikien hiljaisesta räkätyksestä Amberleigh sai sanat kantautumaan ainakin puolien luokkaa täyttävien ihmisten korviin eli siis niiden, jotka eivät millään jaksaneet keskittyä matikan tuntiin.

Ceran kylkeen on kiinnittynyt takiainen, iso sellainen. Ei kirjaimellisesti, vaikka Amberleigh (älä kysy Ceralta, enemmänkin kyseenalaista tytön vanhempia) tosin tekee parhaansa olemaan kaikilla mahdollisilla tavoilla takiaisen ihmisilmestymä. Se roikkuu Cerassa kiinni jonkun ihmeen takia, minkä syynä saattaa toki olla se että se on ainoa koko vuosiluokassa joka ei tunnu katsovan Amberleightä nenänvartta pitkin ja naureskele selän takana. Monelle oikea termi tapahtuneelle taitaa olla maineen itsemurha, mutta Cera vielä toistaiseksi jätetään rauhaan. Ehkä sitä vaan kunnioitetaan liikaa mahdollisena rahanlähteenä.

Amberleigh on, no, värikäs yksilö. Siis vaatteiden kannalta (ja onhan sen mustanpuhuvissakin hiuksissa värillisiä raitoja seassa). Jotka koostuvat useimmiten mustavihreästä ruutuhupparista, sen alle tungetusta mustasta topista ja tummanpinkeistä ihonmyötäisistä farkuista. Ei Cera voi tietty valittaa toisten tyylisuuntauksista nyt hirveästi, on vaan suhteellisen selvää miksi kaikki pilkkaa Amberleightä. Ne ei jaksa tai halua ymmärtää, miksi joku on erilainen ulkonäöltään käytäviä laahustavista zombeista.

“Minus eighteen.”

Amberleigh hymyilee niin helvetin suuresti Ceran mumistusta vastauksesta, ei sen suupielien puolesta muuta voi tehdä kuin melkein pelätä. Cera ei ole edes varma onko sen tekemä laskutoimitus oikein, saatika sen saama tulos. Se saattaa saada hyviä arvosanoja koulusta, mutta se ei tarkoita sitä että se tietää tiettyjä laskutoimituksia joita yritetään runtata alakoulusta asti nuoren koululaisen mieleen. Cera ei ole varma oppiko se edes koskaan mikä on vastaus kahdeksan kertaa kahdeksaan, vaikka sen kolmannen luokan opettaja kauhean kovasti yritti.

Amberleigh sanoo jotain taas kovaan ääneen ja matikan luokan hihitys kasvaa äänenvoimakkuudessa aaltoisella tavallaan. Cera on varma - täysin positiivinen itseasiassa - että se haluaa paiskata päänsä pulpettia vasten ja jäädä siihen makaamaan. Se haluaisi puhua sille saakelin neropatille, joka teki matikasta päivän ensimmäisen tunnin. Vitun tyylikäs veto.


Cera tiputtaa sen kymmentä kiloa lähentelevän koulurepun huoneensa lattialle tömähdyksen kera. Sen jälkeen se kaatuu tyylikkäästi ylävartalo edellä ja kädet jeesusmaisesti sivulla sänkyynsä. Sen jalat makaavat tyynyn päällä, kun Cera tuijottaa huoneensa kattoa, jossa komeilee edelleenkin ne pari rohkeaa pimeässä hohtavaa tähteä jotka ole tippuneet sen naamalle nukkuessa. Cera on tunkenut suurimman osan niistä tippuneista tähdistä seinän ja sänkynsä väliin, saaden niillä imurin kerran tukkoon. Sen jälkeen äiti on pakottanut ja katsonut sivusta että se oikeasti laittaa ne roskiin. Cera miksi niitä ei voi säästää, koska voihan se aina laittaa ne takaisin paikoilleen, se ei vaan jaksa kurkotella patjan päällä niin kauan.

Koko talo on oudon hiljainen verrattuna kesälomaan, milloin tuntui aina kuulevan jotain ääntä Asherin nyt tyhjästä huoneesta ja Marién äänekästä puuhailua yleensä siivouksen ääressä. Mutta hiljaisuus on Ceran mielestä ihan mukavaa. Se pitää hiljaisuudesta, koska se ei aina jaksa ääntä. Joskus sen mielestä olisi kiva voida ottaa kuuloaisti hetken pois. Silloin sen ei täytyisi kestää kaikkea tyhmää mitä tyypit koulussa tai muutenkaan vetää ulos perseestään maailman kuulemaksi.

Ceran hetkellinen rauhan tunne ratkeaa sen kuullessa himmeää ähkimistä ja metallista kilinää jostain ulkoa. Hetken aikaa se ehtii jopa olla huolissaan, että sen pitää kohta tainnuttaa jonkunsortin murtautuja maahan. Sen vasen käsi puristuu nyrkkiin automaattisesti sen jännittäessä.

Wallasien etuovi narisee auki samalla hetkellä, kun taivaalla olevat pilvet tulevat auringon eteen. Cera kuuntelee pidättäen hengitystään sisälle tulleen henkilö laskiessaan kädessään kilisevät avaimet johonkin alas, varmaankin eteisessä edelleen keikkuvan epätasajalkaisen pöydän päälle. Sen äidin ääni täyttää sen jälkeen asunnon Marién huudellessa sen nimeä saadakseen tietää onko Cera taas kerran löytänyt tiensä turvallisesti kotiin, jossa se on asunut koko elämänsä. Se huokaa itsekseen helpotuksesta. Ei murtovarkaita vielä tälläkään kerralla.

“Cera, come help me carry these bags to the kitchen!” äiti huutaa heti jälkeenpäin. Cera tosin nousi jo sängystään heti kuullessaan sen äänen, koska se ei ole suurin fani Ceran makailusta sängyssä päivävaatteet päällä jalat tyynyliinalla. Voisi se aina olla pahempikin. Tytöllä sentään on tarpeeksi järkeä ottaa kengät pois ennen rituaaliaan.

Marié kannattelee käsissään paria - ihan kevyttä muuten - ostoskassia, jotka se tuuppaa Ceralle heti tyttärensä saapuessa. Sen lähtee niiden kanssa heti keittiön suuntaan välttääkseen tarpeetonta puhetta. Sen äiti ilmeisesti tyytyy siihen asetelmaan, koska nainen alkaa keskittyä lukemaan kädessään olevaa postia. Tai ehkä lukea on väärä sana. Marié katsoo keneltä kirjekuori on yksi kerrallaan tekien samalla listan mielessään tärkeysjärjestyksessä, jonka mukaan se oikeasti lukee sisällön.

Ceralla on olematon sosiaalinen elämä, jos ette ole huomanneet. (Kouluarjen aikana sen parhaita kavereita on oma äiti ja sen sänkyä vastapäätä sijaitseva seinä, jossa riippuva hevosjuliste tuijotti sitä aina tuomitsevasti.) Niin sillä on ollut hyvin aikaa viimeisten vuosien aikan tottua äitinsä tapoihin, miten tahansa outoja ne onkaan.

Cera tunkee kamalan määrän porkkanoita jääkaappin - joita sen ei tarvitse syödä vaikka sen silmän lähellä mojottaakin arpi, se ei joskus tajua mistä Facebookin pilasivuilta Marié vetää vinkkinsä - samalla kun sen äiti hoiperoi keittiöön kädessään postikortti. Se näytti vähän joltain pilakuvalta puhelinaddiktion kanssa taistelevasta teinistä, sen ollessa niin keskittynyt lukemaan tekstiä tukevan rantakuvan takana.

Postikortti on selvästi Ceran isältä, koska Johnilla on tapana aina flexailla tietyn maan nähtävyyksillä kaikille muille perheenjäsenilleen. Kuin sanoisi että katsokaapas kuinka mukavaa mulla on ilman teitä. Sitten Marié tavoittaa Ceran silmät ja hymyilee jotenkin varovaisesti. Se oikeasti näyttää iloiselta, vaikka sen tummissa silmissä näkyy vivahde jotain muuta jota Cera ei osaa nimetä juuri tällä hetkellä.

“Your father’s coming back from his business trip soon.” Ceran tekee mieli kysyä kuka helvetti sen nyt yhtäkkiä jätti kun pitää jopa tulla takaisin vaimonsa luo piruillakseen. Mutta sillä on aavistus ettei äiti arvostaisi sitä.

“Why?” Cera ihmettelee ääneen. Mitä ihmettä John voi mahdollisesti saada siitä että se tulee Wilmingtoniin jossain syyskuun tienoilla.

Sen visiitillä on pakko olla syy. Eikä syynä ei voi olla vaan se, että miehellä tuli ikävä perhettään. Se ei taaskaan näkynyt kummankaan sen lapsen synttäreillä, lähetteli vaan pahoittelukortteja pari päivää aikaisemmin pehmentämään iskua. Kyllä se kovat kolme päivää näkyi kesäkuun alussa, kunnes se taas lähti jonnekin tuhansien mailien päähän.

Vastauksena Cera saa postikortin omiin käsiinsä. Se sulkee jääkaapin oven nojaten sitä vasten. Sen käsi tärisee inasen sen lukiessa Johnin käsialaa. 31. elokuuta, yksi päivä ennen syyskuun alkua, on se päivä kun Ceran isä posottaa kodin pihaan kiiltävällä autollansa ja tulee varmasti pilaamaan sen elämän pysymällä kaupungissa kuukauden.

“Aren’t you excited?” Marié kysyy ja Cera ei ole koskaan aikaisemmin tuntenut yhtä syvää ärsyyntymistä kuin nyt. Joo, Cerahan oikein pomppii innosta tällä hetkellä. Se on niin helvetin onnellinen. Se kohauttaa olkapäitään vastaukseksi.

Ceran puhelimen uumenissa

Wallasien koti

Niin, nyt on se pitkään odotettu päivä. Se syy miksi Cera on tullut kouluun kuolemanväsyneenä valvonaisten öiden seurauksina. Se Helvetin päivä siinä Helvetin postikortissa. Elokuinen taivastikin tuntuu surevan tihkusateen muodossa.

John Wallas on takaisin Wilmingtonissa. Miehen musta auto kaartaa Wallasien kotipihaan ilman moista kiirettä, vaikka Cera yrittää saada sen kääntymään takaisin ajatuksen voimalla. Se katsoo kun Marié ryntää ulos miehensä luokse helpottunut ilme kasvoillaan.

Nyt äiti voi taas hetken peitellä jälkiä mistään pahasta asiasta ja mennä keskiyön jälkeen polttamaan hermoröökiä kuistille salaa. Kyllä se muutenkin sitä tekee, mutta ainoastaan Ceran ollessa kotona se ei yritä enää peitellä tapaa. Ei tyttöä varsinaisesti se haittaa. Ei rööki Ceran maailmankuvaa erityisesti kaada, tekopyhyys on kuitenkin lähellä.

Sillä tekee aina välillä mieli vetää Mariéta kunnolla turpaansa, koska se pyörii miehensä (Cera ei ole varma haluaako se edes kutsua sitä sen isäksi) ympärillä väännellen tämän kaulusta oikeaan suuntaan, käyttäytyen erilailla kuin koko edellisviikon aikana. Silloin se istui jotenkin apaattisesti iltaisin keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli postikorttia sen käsissä aina välillä. Se ei ollut soittanut yhtään puhelua kenellekään missään vaiheessa. Sitten viimeisinä päivinä ennen Johnin tuloa äiti sai ihmeen raivovimman tyhjästä, huudellen Ceralle aina sen ollessa kotona.

Mitä tyttö ei rehellisesti enää paljoa ollut. Äiti kuljetti vielä tallille, mutta vaikutti aina ärtyneeltä oman kotiorjan lähtiessä pois silmätikun roolistaan edes pariksi tunniksi. Onneksi Waffles, vaikka se pirullinen ponikokoinen otus olikin toisena persoonanaan, ei oikein omistanut tarvittavaa aivotoimintaa sen jokaisen liikkeen tulkitsemiseen. Ainakaan se ei avannut suutaan kiroillen passiivisesti hengityksen alla siitä, että Cera oli laittanut sen oven kiinni.

Jotenkin Ceraa tuntui että äitiä pelotti. Ei se sitä syyttäisi jos pelottaisikin. Mutta jotenkin siitä tulee kauhean kireä heti hermostuessaan. Tai toisena vaihtoehtona se itkee keskiyöhön asti pöydän ääressä ja seuraavana aamuna hymyilee Ceralle punasävysteisin silmin kuin se ei tietäisi pitäneensä toista hereillä. Cera ei ole varma pelottaako sitä itseään enää John. Ehkä joskus lapsena. Nykyään kutsuisi mieluusti päin sen naama miestä kusirunkkariksi ja ei sitä harmittaisi, jos joku siitä seuraisi. Cera vaan levittää katsos ihmisten sanaa - sitä totuutta, jota uutiset eivät uskalla sanoa. Vaikka Wilmingtonissa tuntuu nyt olevan yleinen käsitys että John Wallas on niljaska limakasa tai sitten sitä pidetään melkein samalla tasolla kun Jeesusta.

(Arvatkaa hei te kumpi on Ceran mielipide. Sekä tietty sisarpidennyksen kautta myös Asherin.)

Cera kääntyy poispäin keittiön ikkunasta yökkimään itselleen, kun se näkee äidin ja Johnin pussaavan. Kammottava kokemus, vetäisi jalat alta varmaan kovimmiltakin mieheltä. Se hiipii huoneeseensa ja jättää oven raolle takanaan. Kengät se potkii jalasta työpöydän alle.

Se yrittää peittää itsensä peitolla ja vaikuttaa nukkuvalta. Se kuulee Johnin vakavan, matalan äänensävyn koko talon seinien läpi. Se ei kerrankin huuda, kun se tulee kotiin. Vaikka Ceran pitäisi kai olla kiitollinen että sen korvat säästyy tänään, ei se voi keskittyä muuhun kuin sen sydämen tikitykseen tytön vanhempien kävellessä avonaisen oven ohi. Se oikeasti varmaan hallusinoi koko jutun, mutta se vannoo kuulevansa äitinsä suusta helpottuneen huokauksen. Olihan se hyvä, että jollain tässä talossa hermostuneisuus loppui.

Cera luulee vihaavansa joskus Mariéta. Se ei ole rinnassa räjähtävää vihaa vaan semmoista, joka saa sut itkemään itsesi kuiviin ja piiloutumaan muiden katseilta. Ja sen mielestä se saattaa olla vielä toista vaihtoehtoa pahempaa.



Wallasien talon takana on pieni ja hento metsäalue. Siihen on jyrätty aukeama, johon oli tarkoitus rakentaa nuotiopaikka. Jostain syystä sekin suunnitelma meni plörinäksi. Ulkona ilma on kirpeää, kesän helteet vasta edessä. Cera kävelee hiljaa, ilman sanoja, ruohossa makaavan ruumin viereen ja istuu alas. Asher ei näytä merkkiäkään siitä, että se edes huomaa siskonsa.

Cera istuu suu tukossa märällä ruohikolla. Se tuntee kuinka sen perse vettyy joka sekunti enemmän hevospäisten yöhousujen läpi, mutta se silti istuu pikkuveljensä vierellä. Se ei halua mennä mihinkään. Asher ei katso sitä päin, tarkkailee vaan taivaalla killuvia, himmeitä tähtiä. Cera irrottaa vihdoin sen silmät Asherin sinipunaisesta naamasta ja katsoo ylöspäin.

"Mä haluun et sä lähet sisäoppilaitokseen tai jonnekin," Cera sanoo ja esittää ettei sanat saisi sen koko ajan enemmän punastuvaa rannetta vihlomaan. "Mä en haluu et sä jäät tänne." ‘Mä en kestä sitä jos sä jäät tänne.’ jää sanomatta.

Se katsoo Asheria, tällä kertaa kunnolla sen silmiin. Ne on saman väriset kuin Cerallla, vaikka toinen niistä meinaa paisua umpeen. Ehkä se on vähän itsekäs, kun toivoo niin, mutta Cera ei halua Asherin oppivan kestämään niiden isää. Sen ei tarvitse, koska Cera ottaa sen paikan minä tahansa päivänä pikkuveljensä sijasta. Kuka tietää, milloin John menettäisi kaikki loput järjestään. Puhumattakaan siitä mitä silloin tapahtuisi.

Ceran sanat roikkuvat edelleen ilmassa hiljaisuuden keskellä. Ainoa ääni pimeässä on kirpeän tuulen puhallus Wallasien talon vieressä olevan metsän puissa. Jossain lentää lintu, jonka varjo tulee hetkeksi kuun eteen.

"Sure," Asher vastaa ja kääntyy vihdoin Ceraa päin. Sen ääni on käheä, kurkku liian paljon käytetty huutamiseen viimeisen tunnin aikana. Ceran sormet ympäröi huomaamatta sen oman kipeän ranteen silmäkontaktin aikana.

Tällä kertaa Cera tuijottaa tähtiä, koska mikä tahansa tuntuu helpommalta kuin Asherin  katsominen siinä hetkessä. Pojalla on edelleen normaalit vaatteet päällä, juoksi pari tuntia toista aikaisemmin ulos - pois Johnin silmistä. Cera antoi sen maata ruohikolla hetken aikaa, yrittäen itse löytää jonkun vielä vahvan kohdan itsestään joka jaksaisi puhua sille.

Melkein ihon polttaneen suihkun jälkeen oli Cera päättänyt vihdoin tulla ulos. Nyt sen nenä on jo valmiiksi kylmiksissään ja Asherinkin posket punoittavat huolestuttavan paljon.

Cera näkee Marién valvovan kahta makuuhuoneensa ikkunasta. Sen tekee mieli näyttää keskaria ja huutaa sille päin naamaa. Se ei tajua, miksei se koskaan edes yrittänyt tehdä mitään. Se vain puhui kiltillä ja kauniilla äänellä Johnille ennen kuin tämä lähti talosta ulos niin kiukkuisen oloisena, että siltä kohta poksahtaa joku verisuoni päässä. Tyynnytellyt vielä Ceraa jälkeenpäin, kun tämä johtui vaan pienestä ärsyyntymisestä. Ei se teidän isä tosissaan tarkoittanut. Totally.

"You wanna go inside?" Cera kysyy varovaisesti. Ei sen takia että se pelkäisi Asherin hajoavan muuten, vaan sen takia että ulkona vallitseva hiljaisuus ei vaikuta arvostavan kovaäänistä puhetta. Tuntuisi väärältä sanoa sanat ääneen, koska silloin ne kaikuisi kaikkien metsäneläimien korville.

"Not yet." Cera huokaisee. Huomenna on Asherin syntymäpäivä. Se miettii tietääkö John, että miehen poika täyttää yhdentoista. Se ei ole tosin varma, onko John huomenna enää samassa maassa. Se pakenee aina jonnekin ulkomaille omia ongelmiaan. Cerasta on alkanut tuntumaan, että sen lapset lähinnä oli se ongelma. Johnny boy kuuli mitä sen pitäisi tehdä vanhemmuudessa ja päätti että 'en vitussa jaksa', ja päätti toisen lapsen putkahtaessa ulos aloittaa kunnon soolomatkailun.


Cera nukahtaa sinä iltana seitsemän aikaan petiinsä, farkut ja t-paita päällä, eikä kukaan tule herättämään sitä kunnes kello lyö kuusi seuraavana aamuna. Tyttö syö aamupalan kireän Marién ja Johnin kanssa samassa pöydässä, olevinaan huomaamatta äitinsä sieluttoman näköisiä kasvoja verrattuna isänsä tyytyväisiin.

Eilen oli tapahtunut riita, jonka voittaja oli selvä. Onko Cera maininnut kuinka paljon se vihaa isäänsä vielä? Koska tässä vielä muistutus. (ja se viha vasta räjähtävää onkin)

"Serafina. You've grown to look like your old man now, haven't you?" Johnin ääni kuulostaa väärältä miehen puhuessa jostain hyväntahtoisesti. Cera oikeasti oksentaa. Yhtäkkiä maidossa uivat murot maistuvat hiekalta ja sen pitää saada maku pois suustaan.

Sen sijaan Cera tyytyy tuijottamaan puukuviota keittiönpöydässä. Tummat linjat vetelevät eteenpäin etanan jäljin tavoin hapuillen ja varovat aina välillä vanhojen oksien soikioita kohtia. Pöydän päällystelty pinta kimaltelee vähävoimaisessa aamuauringossa.

"I guess."