Harry seen her?

Harrietin tai Harryn, riippuu miten läheisiä ollaan tarinoita sieltä, täältä ja tien päältä. Aina nokka kohti seuraavaa seikkailua oli kyse sitten autokaistan ruokatilauksesta, kesäkuuman maastoreissusta tai hikisistä opiskelijabileistä.

stories by the harry in question:

01/09/2024

Hayward Pines Collegen käytävät tuntuivat loputtoman pitkiltä Harrietin taapertaessa niitä pitkin autoaan kohti. Ihmisiä tuli vastaan sivuilta, edestä ja takaa ja juuri sillä hetkellä tyttö ei toivonut mitään muuta kuin teleporttaustaitoa, jonka avulla hän pääsisi skippaamaan ajomatkan aina kotiin asti. Hän oli aivan liian tottunut muutamien minuuttien kävelymatkaan high schooliin, että reilu puoli tuntia autossa päivien aluksi ja lopuksi tuntui silkalta kidutukselta.

Täydeltä taivaalta ikkunoista siivilöityvä auringonvalo sentään sai vähän pontta Harrietin askeliin, jopa siinä määrin, että hän meinasi vahingossa törmätä erääseen kissa(?)pipoiseen kävelijään, joka löntysti pitkin risteävää käytävää. Ulko-ovi läheni onneksi askel askeleelta ja pian Harriet saisi taas keuhkonsa täyteen hikisiltä nuorilta haisevan sisäilman sijaan ihan oikeaa happea.

Vaikka kaksi viikkoa collegessa oli samaan aikaan kulunut kuin siivillä ja kuin tervassa, ei Harriet ihan vielä tuntenut oloaan kovin kotoisaksi suuren kampuksen käytävillä. Tyttö pysyi varsin hyvin edelleen kannassaan pysyä vielä ainakin jonkin aikaa äidin nurkissa. (Päätökseen saattoi vaikuttaa myös Harrietin haluttomuus jättää perheen koiria.) Siinä missä Aubree oli suunnittelemassa muuttoa nyt jo (öö ikää oli 14?), piti vanhempi sisaruksista edelleen tiukasti kiinni kodin turvasta. Äidin auto, joka tosin oli kauppareissuja lukuunottamatta lähes täysin Harrietin käytössä äidin etätöiden takia oli tarpeeksi liikkumavapautta tytölle. Sitä paitsi hän oli henkeen ja vereen pikkupaikkakuntalainen ja Boisen vilske ja meteli saivat Harrietin välittömästi kaipaamaan hijaisempaa elämää.

Auton moottori käynnistyi huristen ja Harriet luovi hitaasti tietään läpi maleksivien opiskelijajoukkojen kohti Wilmingtonia. Viimeiset lämpimät syyspäivät mielessään tyttö avasi auton etuikkunat ja antoi tuulen tuivertaa aamulla hartaudella laitettuja hiuksia. Hansikaslokerosta kaivettu Hersheyn suklaalevy hupeni hyvää vauhtia, kun Harriet pääsi kiihdyttämään maantielle. Puhelimesta autoon yhdistetty espanjalainen reggae pauhaten hän pysäköi lopulta kotinsa autotalliin napaten mukaansa koululaukun ja puhelimensa. Takapenkillä odottavat tallikamat saisivat odottaa vielä hetken.

“Hi, Harry darling”, äiti purjehti keittiöön suukottaen ohi mennessään esikoisensa poskea. Harriet kohotti kulmiaan. Jopa hänen äitinsä mittapuulla tervehdys oli imelä, eikä tytön aavistus osunut nytkään väärään.
“You should take a look at this”, Naomi Brown sanoi sitten ja nosti puhelintaan, jossa avautui Green Hill Stablesin lähettämä sähköposti. Harrietin ei tarvinnut lukea kuin muutama sana ja iloiset suunnitelmat päivän vauhtimaastosta Addisonin kanssa valuivat kuin hiekkana maahan.

“Fuck.”
“Harriet!”
“Heck.”

Äiti katsoi häntä ilmeellä, mikä naisella aina oli, kun Harriet oli pienenä syyttänyt mielikuvitusystäviään seinän sotkemisesta.
“Oh c’moon mom. They are gonna shut down the stable? I’m allowed to swear once”, tyttö pyöräytti silmiään turhautuneena. Asiasta oli ollut huhuja jo ties kuinka kauan. Green Hill oli kaukana loistokkaasta, mutta se oli toiminut Harrietille ja Quinnille toisena kotina aina tamman ostamisesta lähtien ja siksi uutinen kirpaisi syvältä.

“Where am I going to find a stay for Quinn that fast? She’s not that good with big changes you know”,  Harriet puhahti avaten samalla jääkaapin ovea. Liikkeen voimasta pullot helisivät ovessa ja kuului vain tassujen rapinaa, kun Tiggy jo riensi katsomaan oliko jotain kenties sattunut putoamaan. Tyttö rapsutti narttua aamulla varmaan Aubreen jättämä puoliksi syöty leipä kädessään ja kääntyi katsomaan äitiään.
“We’ll figure something out. I know a couple of small stables nearby and you have been speaking about moving Quinn to Wilmington forever so here is your chance”, äidin rauhoittava ääni sai Harrietin paniikkia pumppaavan sydämen rauhoittumaan muutaman asteen, vaikka kurkkuun kipuava hermostus ei juuri hellittänytkään.

Vaikka Quinnissa oli valtavasti hyviä puolia, oli sen heikoin lenkki ehdottomasti sen kyvyttömyys sopeutua nopeasti uusiin paikkoihin. Lyhyet visiitit olivat vielä ihan okei, mutta pidemmät tuntuivat aina aiheuttavan mahahaavan joko omistajalle, tammalle tai molemmille ennen kuin Quinn sai takaisin rutiineista kiinni. Siksi tuntui kamalalta laittaa myöhemmin illalla äidin antaman listan perusteella wilmingtonilaisille puskatalleille viestiä, josko joku heidät voisi majoittaa. Osasta ehdittiin vastata jo ennen illan suihkua, että talli oli täysi, emme majoita ulkopuolisia, hinnoissa oli järkyttäviä ja keksittyjä kertoimia etc., kun osaa Harriet saisi vielä odottaa. Ja odottaminen jos joku oli kaikkea muuta kuin Harrietin heiniä.

06/09/2024

Harrietin äiti oli suunnitellut vuotuista syyskauden grilli-iltaansa jo varmaan puolitoista kuukautta, eikä kumpikaan tyttäristä ollut säästynyt järjestyshurrikaanin tieltä. Harrietin oli pitänyt rahdata työvuorojen päätteeksi Walmartista vaahtokarkkeja, grahamkeksejä ja suklaata puhumattakaan juomista ja grillimaisseista. Aubree-raukka oli koulun jälkeen joutunut haravoimaan ja kitkemään pihalla, ja pesemään jopa yläkerran ikkunoita. Naomi ei ollut kuunnellut vastalauseita verukkeena tallille meno tai Breen mutinoita koulun cheer-treeneistä.

Ehei. Brownien grilli-ilta oli äidin kaveriporukan hyvin tunnettu ja pitkäikäinen perinne, johon odotettiin joka vuosi panostamista. Siksi juuri Harrietin kohdalle oli osunut grillattavien hankinta. Lähinnä, koska Breellä ei ollut ajokorttia ja äidillä oli kädet täynnä valmisteltavaa. Aamulla takapenkille odottamaan laitettu cooleri mukanaan hän ajeli Hayward Pinesilta Blue Mountain Highlle.

Vaikka auton ilmastointi pauhasi täysillä, tuntui Harrietin olo silti nihkeältä auringon porottaessa tummaan autoon. Hänestä oli hassua pysäköidä auto high schoolin eteen odottamaan ja katsella etäisesti tuttuja naamoja valumassa ulos Blue Mountain Highsta, vaikka hän oli itse ollut samojen tyyppien seurassa vielä ennen kesää. Collegessa hän oli ehtinyt jo tottua loputtomaan kasvojen virtaan vaivautumatta juuri painamaan mieleen kuin muutamia samoilla kursseilla pyöriviä opiskelijoita.

Hahmo, jota hän etsi valui porukkansa kanssa ulos viimeisten joukossa. Harrietin äidin kertoman mukaan hänen kyytiläiselleen oli aamulla annettu jonkinasteinen kuvaus tytön kulkupelistä ja kuinkas ollakkaan tummatukkaisen askellus pysähtyi koulun eteen skannaamaan edessä avautuvaa autojen vanaa. Hetken etsimisen jälkeen poika ilmeisesti vilkutti heipat kavereilleen ja maleksi kohti Harrietin pysähdyksissä olevaa Hondaa.

“Hi”, Harriet tervehti, kun Cooper avasi auton oven.
“Hey”, poika nyökkäsi samalla ja hetkeksi auton valtasi kiusallinen hiljaisuus. Harriet kiiruhti käynnistämään moottoria saadakseen jotain tekemistä.
“Soo, how are you doing? I heard mom say that your horse moved to Wilmington?” Cooper jatkoi aikomuksenaan selkeästi täyttää hetki hetkeltä levittäytyvää hiljaisuutta. Harriet ohjasi auton muistelemaansa oikeaan suuntaan ja käänsi radion hiljaisesti päälle samalla kun vastasi.
“I just started in Hayward Pines so it’s kinda hectic, but yeah Quinn moved here. She got place close to Twin Falls Farm.”
“Yeah? Ronya lives there”, Cooper sanoi kääntäen nopeasti katseensa kohti Harrietia. Tyttö laittoi vilkun päälle ja kiihdytti maantielle risteyksestä.

“That’s nice. Wasn’t she a western horse?”, Harriet kysyi, kun ei muutakaan keksinyt. Cooper nyökkäsi tummat hiukset heilahtaen.
“Yes, she is”, poika sanoi ja Harriet puolestaan nyökkäsi. Auton valtasi jälleen hiljaisuus, johon kumpikaan ei keksinyt sanottavaa ennen kuin kuskin virkaa toimittavan Harrietin oli pakko kysyä ajo-ohjeita. Cooper huoahti kuin ilma olisi hetkellisesti loppunut autosta ja ohjasi sitten tytön kääntymään oikeaan suuntaan.

Kiusaantumisasteen kasvaessa koko ajan suuremmaksi tyttö teki palveluksen molemmille ja käänsi radiota hieman suuremmalle.
“Is this fine?” Harriet kysyi koulumatkalla poppia soittaneen kanavan jäätyä päälle.
“Yea, sure”, Cooper vakuutti t-paitansa helmaa räpläten ja Harriet toivoi, että matka olisi nopeasti ohi.
Heidän edellisestä keskustelustaan oli vähän turhan kauan, että tyttö olisi voinut käyttäytyä täysin rennosti saati sitten normaalisti.

‘Miller’s’ kyltti tuli onneksi pian näkyviin ja kumpikin saattoi hengittää jo vähän normaalimmin. Kauniin peltomaiseman keskellä kohoava talorykelmä sai Harrietinkin ihan hetkellisesti haaveilemaan karjatilallisen elämästä, vaikka aika nopeasti hän heräsikin takaisin oikeaan elämään. Ilmeisesti auton äänen kuultuaan Cooperin äiti käveli pihamaan poikki kantaen kahta muovikassia käsissään ja vilkutti autolle sen lähestyessä pihamaata.

“Hi Harriet! How’s your mom doing?” Clairen kirkas ääni kysyi, kun Harriet nousi pojan rinnalla ulos.
“She’s great, thanks for asking”, Harriet vastasi kohteliaan hymyn kera, vaikka ääni ehkä hukkuikin  aavistuksen auton takapenkille hänen kaivellessaan sieltä cooleria.
“That’s nice to hear. Here is everything your mother asked”, Claire jatkoi ojentaen toista kassia Harrietin tehdessä epämääräistä niiausnyökkäyskiitosta.
“Cooper, please help your cousin”, nainen jatkoi, kun poika yritti luultavasti hitaasti hivuttautua takavasemmalle. Cooper lonni auton toiselle puolelle koulureppuaan olallaan tasapainotellen ja kumartui maassa odottavan laatikon puoleen. Poika avasi coolerin kannen samalla, kun Harriet yritti asetella muovikassia sen sisään niin, että kansi mahtuisi vielä kiinni. Pikaisten (ja ilmeisesti myös pakollisten) kuulumisten ja ‘hope to see you soon again’ jälkeen Harriet sai vihdoin nostaa kytkintä pois pikkuserkkunsa tontilta.

Ilmeisesti Naomi oli jälleen kutsunut talon täydeltä naapurustoa, sen verran siinä oli pakko olla ruokaa Harriet pohti ajellessaan peltotietä kohti kotiaan. Pitäisi kai toivoa, ettei tyttö ajaisi kolaria, ettei poliisien pitäisi samalla myös selvittää kenet raukan Harriet oli koulumatkallaan päätynyt paloittelemaan.  Toisaalta, ehkä seuraavalla kerralla äiti hoitaisi sitten itse omat lihaostoksensa, jos Harriet viettäisi aikansa vaikka tutkintavaikeudessa.

16/09/2024

Kuukauden perinteinen kotipizzailta oli Addisonin luota muutettu ihan ravintolapizzaillaksi, sen jälkeen, kun tyttö oli muuttanut collegen asuntolaan. Dormien keittiöt eivät vastanneet Addisonin ja Harrietin laatuvaatimuksia, eikä kumpaakaan hirveämmin houkuttanut ruokansa jakaminen kymmenen muun nälkäisen lokkeilijan kanssa. Siksi kaksikon askeleet veivät sateisessa illassa kohti Boise’s Pizza Havenia. Paikkaa ei voinut kutsua ihan räkäläksi, vaikka kaukana hienostosyömälästä se kyllä oli. College-opiskelijoiden suosiossa paikka kuitenkin tuntui olevan, sen verran monta tuttua naamaa pizzerian pöydissä notkui.

Addison veti Harrietin istumaan yhteen nurkkaloosseista, josta oli hyvät näkymät koko salin leveydeltä.
“I can't with college”, Addie aloitti heti mongerruksensa ja Harrietin oli pakko nyökätä myötäelämisensä.
“Don’t worry. Only four years left”, tyttö lohdutti sarkastisesti ja Addison tuhahti ruokalistansa takaa.
“How can I handle four, when one month is already killing me?” blondi käytännössä ottaen monkui ja Harriet taputti tätä olalle myötätuntoisesti.
“Maybe you get used to it?” hän ehdotti, vaikka Addisonin silmien alla olevat silmäpussit löytyivät luultavasti myös hänen kasvoiltaan.
“Yeah, maybe. What are you gonna take?”

Tilauksen tehtyään (Addisonille tuna, Harrietille perinteinen hawaii) tytöt vaipuivat keskusteluun. Kevyt sade vihmoi ulkona ja Harriet irvisteli jo valmiiksi mielessään kymmenen minuutin kävelyä autonsa luokse.
“But wheeere?” Addien kysymys hevosen etsinnästä oli venytetty ja blondi väänteli turhautuneena käsiään, “He moved to Ontario. I can’t afford going there three times a week. Gas is expensive you know.”
“Maybe I can ask miss Moore if she could lend her mares? And of course you can borrow Quinn sometimes”, Harriet rauhoitteli.

Green Hillin mentyä nurin Addisonilta oli lähtenyt vuokrahevonen alta ja tyttö oli jäänyt niin sanotusti tyhjän päälle. Tilanne oli niin sanotusti shitty, eikä Harriet ollut aivan varma mikä saisi ystävänsä piristymään. Addison jos joku nimittäin kaipasi haastetta ja kilpailuhenkeä ja kuten tyttö arvelikin, blondi ei ollut ihan samalla aaltopituudella laiskanpulskeiden cobien lainailusta.
“Argh, sometimes isn’t enough for me and don’t even start about those two. They are cuties sure, but not my piece of cake”, Addie ystävällisesti valaisi ja Harriet nyökkäsi ymmärtäväisenä. Aavistuksen kyllästyneen oloinen Pizza Havenin työntekijä toi heille ruoat ja Harriet ajatteli tippaavansa hieman ylimääräistä ihan vain mahdollisesti parantavansa naisen mieltä vähän.

Harrietin tunkiessa ensimmäistä pizza palaansa suuhunsa paikan iloisesti kilahtava ulko-oven yläpuolella riippuva kello helähti. Raikuva naurunremakka sai Harrietin kiinnittämään huomiota tulijoihin ja saman tien hän toivoi olevansa jossain muualla.
“Hide me”, Harriet kuiskasi epätoivoisena hampaidensa välistä ja Addisonin kiinnostus heräsi välittömästi. Sen näki oikein silmistä, kuinka ne alkoivat kiilumaan uteliaana ja blondi laski ääntään epämääräiseksi sipinäksi.
“From who?” Harriet oli ollut varma, ettei hänen olisi tarvinnut kertoa kiusallisesta kohtaamisestaan parhaimmalle kaverilleen, mutta ilmeisesti universumi päätti toisin.
“I literally ran into him. Like full blown collide.” Addie päästi ihmeellisen vinkaisun ja oli lähellä, ettei kaatanut samalla coca cola mukiaan Harrietin osoittaessa vaivihkaa blondia poikaa.
“Harryy! He’s hot!” hän huutokuiskasi ja Harrietin posket punehtuivat samalla, kun hän yritti mielensä voimalla nujertaa Addisonin äänihuulet.

Harriet oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa edellisellä viikolla sattuneen välikohtauksen, jossa osapuolina oli ollut hän, pahaa aavistamaton puhelimen katsoja ja poika, myös pahaa-aavistamattomana. Tytöllä oli ollut niin kova kiire seuraavalle tunnilleen, ettei hän lukujärjestystä selatessaan ollut tajunnut katsoa samalla myös eteensä. Niinpä hän oli pikakävellyt suoraan päin kavereidensa kanssa juttelevan blondin selkää ja sylissä puoliaukinaisena ollut penaali sisältöineen oli levinnyt käytävän lattialle. Sata seitsemänkymmentä ‘I’m so sorrya’ myöhemmin kynät oli kerätty lattialta ja Harriet näytti ehkä siltä, että kärsi aivohalvauksesta. Poika oli vilauttanut vinon hymyn ja Harriet oli rukoillut voivansa vaihtaa collegea juuri siellä ja silloin. Tilannetta ei ollut juuri parantanut uhrin kaksi kaveria, jotka vaatteista päätellen kuuluivat Hayward Hornseihin. Addien odottava ilme pakotti Harrietin selittämään koko tilanteen nöyryyttäviä yksityiskohtia myöten ystävälleen toivon mukaan niin hiljaa, ettei kahden loossin päähän istuutunut porukka kuulisi.

“Isn’t he also in Hayward Horns? His name starts with J, I think? Jason, Jackson or something”, Addison kysyi naamallaan niin suuri virne, ettei Harriet ollut aivan varma miten ne edes pysyi kasassa.
“Uhh, please no”, Harriet huokaisi haudaten kasvonsa käsiinsä. Sivusilmällä hän näki porukan tilaamassa siltä samalta kyllästyneeltä naistarjoilijalta, joka oli heitäkin palvellut. Brunette ei kieltänyt Addisonin kommenttia pojan hyvästä ulkonäöstä ja kieltämättä salamaihastujana poika oli saattanut ilmestyä Harrietin mieleen muutamaankin otteeseen (tosin myös iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin Harriet olisi mielellään toteuttanut hitaan vesikuoleman). Pizzan maku oli hälvennyt jonnekkin hulluna nolostuksesta hakkaavan sydämen tykytysten alle ja Harriet yritti mahduttaa ylimääräistä siivua suuhunsa ihan vain saadakseen tekemistä.

“Do you want to say hii?” Addie kiusasi ystäväänsä, joka oli tässä vaiheessa valmis länttäämään lautasella odottavan pizzan hänen sievään naamaansa.
“What do you think?” Harriet sihisi edelleen, kykenemättä lopettamaan varmisteluaan, ettei kukaan porukasta vahingossakaan katsoisi heidän suuntaansa. Valitettavasti hänen kauhulla odottamansa hetki koitti juuri, kun brunette käänsi katseensa kohti sitä pahuksen poikaa ja blondin silmät osuivat Harrietin omiin. Nopea tunnistuksen välähdys vaihtui jälleen ilkikuriseen hymyyn ja Harrietin poskilta jo laskemaan päin oleva punaisuus palasi kohisten. Kohteliaaksi kasvatettuna hänen oli pakko nyökätä lähes olemattomasti ja kääntää katseensa takaisin kohti Addisonia.
“When are you ready?”