Harry seen her?

Harrietin tai Harryn, riippuu miten läheisiä ollaan tarinoita sieltä, täältä ja tien päältä. Aina nokka kohti seuraavaa seikkailua oli kyse sitten autokaistan ruokatilauksesta, kesäkuuman maastoreissusta tai hikisistä opiskelijabileistä.

stories by the harry in question:

01/09/2024

Hayward Pines Collegen käytävät tuntuivat loputtoman pitkiltä Harrietin taapertaessa niitä pitkin autoaan kohti. Ihmisiä tuli vastaan sivuilta, edestä ja takaa ja juuri sillä hetkellä tyttö ei toivonut mitään muuta kuin teleporttaustaitoa, jonka avulla hän pääsisi skippaamaan ajomatkan aina kotiin asti. Hän oli aivan liian tottunut muutamien minuuttien kävelymatkaan high schooliin, että reilu puoli tuntia autossa päivien aluksi ja lopuksi tuntui silkalta kidutukselta.

Täydeltä taivaalta ikkunoista siivilöityvä auringonvalo sentään sai vähän pontta Harrietin askeliin, jopa siinä määrin, että hän meinasi vahingossa törmätä erääseen kissa(?)pipoiseen kävelijään, joka löntysti pitkin risteävää käytävää. Ulko-ovi läheni onneksi askel askeleelta ja pian Harriet saisi taas keuhkonsa täyteen hikisiltä nuorilta haisevan sisäilman sijaan ihan oikeaa happea.

Vaikka kaksi viikkoa collegessa oli samaan aikaan kulunut kuin siivillä ja kuin tervassa, ei Harriet ihan vielä tuntenut oloaan kovin kotoisaksi suuren kampuksen käytävillä. Tyttö pysyi varsin hyvin edelleen kannassaan pysyä vielä ainakin jonkin aikaa äidin nurkissa. (Päätökseen saattoi vaikuttaa myös Harrietin haluttomuus jättää perheen koiria.) Siinä missä Aubree oli suunnittelemassa muuttoa nyt jo (öö ikää oli 14?), piti vanhempi sisaruksista edelleen tiukasti kiinni kodin turvasta. Äidin auto, joka tosin oli kauppareissuja lukuunottamatta lähes täysin Harrietin käytössä äidin etätöiden takia oli tarpeeksi liikkumavapautta tytölle. Sitä paitsi hän oli henkeen ja vereen pikkupaikkakuntalainen ja Boisen vilske ja meteli saivat Harrietin välittömästi kaipaamaan hijaisempaa elämää.

Auton moottori käynnistyi huristen ja Harriet luovi hitaasti tietään läpi maleksivien opiskelijajoukkojen kohti Wilmingtonia. Viimeiset lämpimät syyspäivät mielessään tyttö avasi auton etuikkunat ja antoi tuulen tuivertaa aamulla hartaudella laitettuja hiuksia. Hansikaslokerosta kaivettu Hersheyn suklaalevy hupeni hyvää vauhtia, kun Harriet pääsi kiihdyttämään maantielle. Puhelimesta autoon yhdistetty espanjalainen reggae pauhaten hän pysäköi lopulta kotinsa autotalliin napaten mukaansa koululaukun ja puhelimensa. Takapenkillä odottavat tallikamat saisivat odottaa vielä hetken.

“Hi, Harry darling”, äiti purjehti keittiöön suukottaen ohi mennessään esikoisensa poskea. Harriet kohotti kulmiaan. Jopa hänen äitinsä mittapuulla tervehdys oli imelä, eikä tytön aavistus osunut nytkään väärään.
“You should take a look at this”, Naomi Brown sanoi sitten ja nosti puhelintaan, jossa avautui Green Hill Stablesin lähettämä sähköposti. Harrietin ei tarvinnut lukea kuin muutama sana ja iloiset suunnitelmat päivän vauhtimaastosta Addisonin kanssa valuivat kuin hiekkana maahan.

“Fuck.”
“Harriet!”
“Heck.”

Äiti katsoi häntä ilmeellä, mikä naisella aina oli, kun Harriet oli pienenä syyttänyt mielikuvitusystäviään seinän sotkemisesta.
“Oh c’moon mom. They are gonna shut down the stable? I’m allowed to swear once”, tyttö pyöräytti silmiään turhautuneena. Asiasta oli ollut huhuja jo ties kuinka kauan. Green Hill oli kaukana loistokkaasta, mutta se oli toiminut Harrietille ja Quinnille toisena kotina aina tamman ostamisesta lähtien ja siksi uutinen kirpaisi syvältä.

“Where am I going to find a stay for Quinn that fast? She’s not that good with big changes you know”,  Harriet puhahti avaten samalla jääkaapin ovea. Liikkeen voimasta pullot helisivät ovessa ja kuului vain tassujen rapinaa, kun Tiggy jo riensi katsomaan oliko jotain kenties sattunut putoamaan. Tyttö rapsutti narttua aamulla varmaan Aubreen jättämä puoliksi syöty leipä kädessään ja kääntyi katsomaan äitiään.
“We’ll figure something out. I know a couple of small stables nearby and you have been speaking about moving Quinn to Wilmington forever so here is your chance”, äidin rauhoittava ääni sai Harrietin paniikkia pumppaavan sydämen rauhoittumaan muutaman asteen, vaikka kurkkuun kipuava hermostus ei juuri hellittänytkään.

Vaikka Quinnissa oli valtavasti hyviä puolia, oli sen heikoin lenkki ehdottomasti sen kyvyttömyys sopeutua nopeasti uusiin paikkoihin. Lyhyet visiitit olivat vielä ihan okei, mutta pidemmät tuntuivat aina aiheuttavan mahahaavan joko omistajalle, tammalle tai molemmille ennen kuin Quinn sai takaisin rutiineista kiinni. Siksi tuntui kamalalta laittaa myöhemmin illalla äidin antaman listan perusteella wilmingtonilaisille puskatalleille viestiä, josko joku heidät voisi majoittaa. Osasta ehdittiin vastata jo ennen illan suihkua, että talli oli täysi, emme majoita ulkopuolisia, hinnoissa oli järkyttäviä ja keksittyjä kertoimia etc., kun osaa Harriet saisi vielä odottaa. Ja odottaminen jos joku oli kaikkea muuta kuin Harrietin heiniä.

06/09/2024

Harrietin äiti oli suunnitellut vuotuista syyskauden grilli-iltaansa jo varmaan puolitoista kuukautta, eikä kumpikaan tyttäristä ollut säästynyt järjestyshurrikaanin tieltä. Harrietin oli pitänyt rahdata työvuorojen päätteeksi Walmartista vaahtokarkkeja, grahamkeksejä ja suklaata puhumattakaan juomista ja grillimaisseista. Aubree-raukka oli koulun jälkeen joutunut haravoimaan ja kitkemään pihalla, ja pesemään jopa yläkerran ikkunoita. Naomi ei ollut kuunnellut vastalauseita verukkeena tallille meno tai Breen mutinoita koulun cheer-treeneistä.

Ehei. Brownien grilli-ilta oli äidin kaveriporukan hyvin tunnettu ja pitkäikäinen perinne, johon odotettiin joka vuosi panostamista. Siksi juuri Harrietin kohdalle oli osunut grillattavien hankinta. Lähinnä, koska Breellä ei ollut ajokorttia ja äidillä oli kädet täynnä valmisteltavaa. Aamulla takapenkille odottamaan laitettu cooleri mukanaan hän ajeli Hayward Pinesilta Blue Mountain Highlle.

Vaikka auton ilmastointi pauhasi täysillä, tuntui Harrietin olo silti nihkeältä auringon porottaessa tummaan autoon. Hänestä oli hassua pysäköidä auto high schoolin eteen odottamaan ja katsella etäisesti tuttuja naamoja valumassa ulos Blue Mountain Highsta, vaikka hän oli itse ollut samojen tyyppien seurassa vielä ennen kesää. Collegessa hän oli ehtinyt jo tottua loputtomaan kasvojen virtaan vaivautumatta juuri painamaan mieleen kuin muutamia samoilla kursseilla pyöriviä opiskelijoita.

Hahmo, jota hän etsi valui porukkansa kanssa ulos viimeisten joukossa. Harrietin äidin kertoman mukaan hänen kyytiläiselleen oli aamulla annettu jonkinasteinen kuvaus tytön kulkupelistä ja kuinkas ollakkaan tummatukkaisen askellus pysähtyi koulun eteen skannaamaan edessä avautuvaa autojen vanaa. Hetken etsimisen jälkeen poika ilmeisesti vilkutti heipat kavereilleen ja maleksi kohti Harrietin pysähdyksissä olevaa Hondaa.

“Hi”, Harriet tervehti, kun Cooper avasi auton oven.
“Hey”, poika nyökkäsi samalla ja hetkeksi auton valtasi kiusallinen hiljaisuus. Harriet kiiruhti käynnistämään moottoria saadakseen jotain tekemistä.
“Soo, how are you doing? I heard mom say that your horse moved to Wilmington?” Cooper jatkoi aikomuksenaan selkeästi täyttää hetki hetkeltä levittäytyvää hiljaisuutta. Harriet ohjasi auton muistelemaansa oikeaan suuntaan ja käänsi radion hiljaisesti päälle samalla kun vastasi.
“I just started in Hayward Pines so it’s kinda hectic, but yeah Quinn moved here. She got place close to Twin Falls Farm.”
“Yeah? Ronya lives there”, Cooper sanoi kääntäen nopeasti katseensa kohti Harrietia. Tyttö laittoi vilkun päälle ja kiihdytti maantielle risteyksestä.

“That’s nice. Wasn’t she a western horse?”, Harriet kysyi, kun ei muutakaan keksinyt. Cooper nyökkäsi tummat hiukset heilahtaen.
“Yes, she is”, poika sanoi ja Harriet puolestaan nyökkäsi. Auton valtasi jälleen hiljaisuus, johon kumpikaan ei keksinyt sanottavaa ennen kuin kuskin virkaa toimittavan Harrietin oli pakko kysyä ajo-ohjeita. Cooper huoahti kuin ilma olisi hetkellisesti loppunut autosta ja ohjasi sitten tytön kääntymään oikeaan suuntaan.

Kiusaantumisasteen kasvaessa koko ajan suuremmaksi tyttö teki palveluksen molemmille ja käänsi radiota hieman suuremmalle.
“Is this fine?” Harriet kysyi koulumatkalla poppia soittaneen kanavan jäätyä päälle.
“Yea, sure”, Cooper vakuutti t-paitansa helmaa räpläten ja Harriet toivoi, että matka olisi nopeasti ohi.
Heidän edellisestä keskustelustaan oli vähän turhan kauan, että tyttö olisi voinut käyttäytyä täysin rennosti saati sitten normaalisti.

‘Miller’s’ kyltti tuli onneksi pian näkyviin ja kumpikin saattoi hengittää jo vähän normaalimmin. Kauniin peltomaiseman keskellä kohoava talorykelmä sai Harrietinkin ihan hetkellisesti haaveilemaan karjatilallisen elämästä, vaikka aika nopeasti hän heräsikin takaisin oikeaan elämään. Ilmeisesti auton äänen kuultuaan Cooperin äiti käveli pihamaan poikki kantaen kahta muovikassia käsissään ja vilkutti autolle sen lähestyessä pihamaata.

“Hi Harriet! How’s your mom doing?” Clairen kirkas ääni kysyi, kun Harriet nousi pojan rinnalla ulos.
“She’s great, thanks for asking”, Harriet vastasi kohteliaan hymyn kera, vaikka ääni ehkä hukkuikin  aavistuksen auton takapenkille hänen kaivellessaan sieltä cooleria.
“That’s nice to hear. Here is everything your mother asked”, Claire jatkoi ojentaen toista kassia Harrietin tehdessä epämääräistä niiausnyökkäyskiitosta.
“Cooper, please help your cousin”, nainen jatkoi, kun poika yritti luultavasti hitaasti hivuttautua takavasemmalle. Cooper lonni auton toiselle puolelle koulureppuaan olallaan tasapainotellen ja kumartui maassa odottavan laatikon puoleen. Poika avasi coolerin kannen samalla, kun Harriet yritti asetella muovikassia sen sisään niin, että kansi mahtuisi vielä kiinni. Pikaisten (ja ilmeisesti myös pakollisten) kuulumisten ja ‘hope to see you soon again’ jälkeen Harriet sai vihdoin nostaa kytkintä pois pikkuserkkunsa tontilta.

Ilmeisesti Naomi oli jälleen kutsunut talon täydeltä naapurustoa, sen verran siinä oli pakko olla ruokaa Harriet pohti ajellessaan peltotietä kohti kotiaan. Pitäisi kai toivoa, ettei tyttö ajaisi kolaria, ettei poliisien pitäisi samalla myös selvittää kenet raukan Harriet oli koulumatkallaan päätynyt paloittelemaan.  Toisaalta, ehkä seuraavalla kerralla äiti hoitaisi sitten itse omat lihaostoksensa, jos Harriet viettäisi aikansa vaikka tutkintavaikeudessa.

16/09/2024

Kuukauden perinteinen kotipizzailta oli Addisonin luota muutettu ihan ravintolapizzaillaksi, sen jälkeen, kun tyttö oli muuttanut collegen asuntolaan. Dormien keittiöt eivät vastanneet Addisonin ja Harrietin laatuvaatimuksia, eikä kumpaakaan hirveämmin houkuttanut ruokansa jakaminen kymmenen muun nälkäisen lokkeilijan kanssa. Siksi kaksikon askeleet veivät sateisessa illassa kohti Boise’s Pizza Havenia. Paikkaa ei voinut kutsua ihan räkäläksi, vaikka kaukana hienostosyömälästä se kyllä oli. College-opiskelijoiden suosiossa paikka kuitenkin tuntui olevan, sen verran monta tuttua naamaa pizzerian pöydissä notkui.

Addison veti Harrietin istumaan yhteen nurkkaloosseista, josta oli hyvät näkymät koko salin leveydeltä.
“I can't with college”, Addie aloitti heti mongerruksensa ja Harrietin oli pakko nyökätä myötäelämisensä.
“Don’t worry. Only four years left”, tyttö lohdutti sarkastisesti ja Addison tuhahti ruokalistansa takaa.
“How can I handle four, when one month is already killing me?” blondi käytännössä ottaen monkui ja Harriet taputti tätä olalle myötätuntoisesti.
“Maybe you get used to it?” hän ehdotti, vaikka Addisonin silmien alla olevat silmäpussit löytyivät luultavasti myös hänen kasvoiltaan.
“Yeah, maybe. What are you gonna take?”

Tilauksen tehtyään (Addisonille tuna, Harrietille perinteinen hawaii) tytöt vaipuivat keskusteluun. Kevyt sade vihmoi ulkona ja Harriet irvisteli jo valmiiksi mielessään kymmenen minuutin kävelyä autonsa luokse.
“But wheeere?” Addien kysymys hevosen etsinnästä oli venytetty ja blondi väänteli turhautuneena käsiään, “He moved to Ontario. I can’t afford going there three times a week. Gas is expensive you know.”
“Maybe I can ask miss Moore if she could lend her mares? And of course you can borrow Quinn sometimes”, Harriet rauhoitteli.

Green Hillin mentyä nurin Addisonilta oli lähtenyt vuokrahevonen alta ja tyttö oli jäänyt niin sanotusti tyhjän päälle. Tilanne oli niin sanotusti shitty, eikä Harriet ollut aivan varma mikä saisi ystävänsä piristymään. Addison jos joku nimittäin kaipasi haastetta ja kilpailuhenkeä ja kuten tyttö arvelikin, blondi ei ollut ihan samalla aaltopituudella laiskanpulskeiden cobien lainailusta.
“Argh, sometimes isn’t enough for me and don’t even start about those two. They are cuties sure, but not my piece of cake”, Addie ystävällisesti valaisi ja Harriet nyökkäsi ymmärtäväisenä. Aavistuksen kyllästyneen oloinen Pizza Havenin työntekijä toi heille ruoat ja Harriet ajatteli tippaavansa hieman ylimääräistä ihan vain mahdollisesti parantavansa naisen mieltä vähän.

Harrietin tunkiessa ensimmäistä pizza palaansa suuhunsa paikan iloisesti kilahtava ulko-oven yläpuolella riippuva kello helähti. Raikuva naurunremakka sai Harrietin kiinnittämään huomiota tulijoihin ja saman tien hän toivoi olevansa jossain muualla.
“Hide me”, Harriet kuiskasi epätoivoisena hampaidensa välistä ja Addisonin kiinnostus heräsi välittömästi. Sen näki oikein silmistä, kuinka ne alkoivat kiilumaan uteliaana ja blondi laski ääntään epämääräiseksi sipinäksi.
“From who?” Harriet oli ollut varma, ettei hänen olisi tarvinnut kertoa kiusallisesta kohtaamisestaan parhaimmalle kaverilleen, mutta ilmeisesti universumi päätti toisin.
“I literally ran into him. Like full blown collide.” Addie päästi ihmeellisen vinkaisun ja oli lähellä, ettei kaatanut samalla coca cola mukiaan Harrietin osoittaessa vaivihkaa blondia poikaa.
“Harryy! He’s hot!” hän huutokuiskasi ja Harrietin posket punehtuivat samalla, kun hän yritti mielensä voimalla nujertaa Addisonin äänihuulet.

Harriet oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa edellisellä viikolla sattuneen välikohtauksen, jossa osapuolina oli ollut hän, pahaa aavistamaton puhelimen katsoja ja poika, myös pahaa-aavistamattomana. Tytöllä oli ollut niin kova kiire seuraavalle tunnilleen, ettei hän lukujärjestystä selatessaan ollut tajunnut katsoa samalla myös eteensä. Niinpä hän oli pikakävellyt suoraan päin kavereidensa kanssa juttelevan blondin selkää ja sylissä puoliaukinaisena ollut penaali sisältöineen oli levinnyt käytävän lattialle. Sata seitsemänkymmentä ‘I’m so sorrya’ myöhemmin kynät oli kerätty lattialta ja Harriet näytti ehkä siltä, että kärsi aivohalvauksesta. Poika oli vilauttanut vinon hymyn ja Harriet oli rukoillut voivansa vaihtaa collegea juuri siellä ja silloin. Tilannetta ei ollut juuri parantanut uhrin kaksi kaveria, jotka vaatteista päätellen kuuluivat Hayward Hornseihin. Addien odottava ilme pakotti Harrietin selittämään koko tilanteen nöyryyttäviä yksityiskohtia myöten ystävälleen toivon mukaan niin hiljaa, ettei kahden loossin päähän istuutunut porukka kuulisi.

“Isn’t he also in Hayward Horns? His name starts with J, I think? Jason, Jackson or something”, Addison kysyi naamallaan niin suuri virne, ettei Harriet ollut aivan varma miten ne edes pysyi kasassa.
“Uhh, please no”, Harriet huokaisi haudaten kasvonsa käsiinsä. Sivusilmällä hän näki porukan tilaamassa siltä samalta kyllästyneeltä naistarjoilijalta, joka oli heitäkin palvellut. Brunette ei kieltänyt Addisonin kommenttia pojan hyvästä ulkonäöstä ja kieltämättä salamaihastujana poika oli saattanut ilmestyä Harrietin mieleen muutamaankin otteeseen (tosin myös iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin Harriet olisi mielellään toteuttanut hitaan vesikuoleman). Pizzan maku oli hälvennyt jonnekkin hulluna nolostuksesta hakkaavan sydämen tykytysten alle ja Harriet yritti mahduttaa ylimääräistä siivua suuhunsa ihan vain saadakseen tekemistä.

“Do you want to say hii?” Addie kiusasi ystäväänsä, joka oli tässä vaiheessa valmis länttäämään lautasella odottavan pizzan hänen sievään naamaansa.
“What do you think?” Harriet sihisi edelleen, kykenemättä lopettamaan varmisteluaan, ettei kukaan porukasta vahingossakaan katsoisi heidän suuntaansa. Valitettavasti hänen kauhulla odottamansa hetki koitti juuri, kun brunette käänsi katseensa kohti sitä pahuksen poikaa ja blondin silmät osuivat Harrietin omiin. Nopea tunnistuksen välähdys vaihtui jälleen ilkikuriseen hymyyn ja Harrietin poskilta jo laskemaan päin oleva punaisuus palasi kohisten. Kohteliaaksi kasvatettuna hänen oli pakko nyökätä lähes olemattomasti ja kääntää katseensa takaisin kohti Addisonia.
“When are you ready?”

29/09/2024

Bam-Bam loikki Harrietin jalkaa vasten. Paha tapa, jonka uros oli oppinut jo ihan pikku pentuna, ja vaikka fiksu koira oppikin vaikka mitä, ei jäärä suostunut päästämään juuri tästä tavasta irti. Tyttö hymyili koiralleen, joka kokeili pyörimistä Harrietin kädessä olevan leivän saamiseksi.
“Can you do something with him? He’s going nuts”, äiti hymähti keittiösaarekkeen toiselta puolelta ja Harriet kumartui suukottamaan uroksen otsaa.
“What is she saying? Bad things about youu? Neverr”, tyttö lässytti rapsuttaen Bam-Bamin kaulaa niin, että koko koira meni ihan mutkalle.

“Take him for a walk Harry. Bree took Tiggy, Vega and Phoebe and when she gets back we have to go to Walmart. You don’t need a car today do you?” äiti kysyi katse jääkaapissa. Kädessään hänellä oli muistilappu, johon hän silloin tällöin raapusti puuttuiva ruoka-aineita. Harriet mumisi kieltävästi ja kutsui Bam-Bamin yläkertaan mukaansa hakemaan laukkua. Uros ymmärsi heti yskän ja iloisesti haukkuen se loikki portaat yläkertaan kiihdytellen aina Harrietin huoneeseen. Samalla vauhdilla uros juoksi myös ulko-ovelle ja brunetella oli hankaluuksia saada valjaitakaan päälle Bam-Bamin kierrosten noustessa.

Ulos päästyä koira rauhoittui nopeasti ja Harriet nautti hiljaisesta kotikadusta. Kaksikko päätyi suuntaamaan kohti metsän reunaa, josta lähti heidän usein käyttämänsä ulkoilupolkunsa. Harriet ei halunnut lähteä liian pitkälle – tippumisessa (vaiko säälittävässä ja huonosti suuntautuneessa mätkähdyksessä) oli ranteen lisäksi ottanut osumaa myös lonkka ja iso mustelma ei tuntunut mitenkään parhaalta pitempään käveltyään. Harriet uppoutui ajatuksiinsa ja antoi Bam-Bamin johdattaa reittiä antamatta sen kummempia suuntaviivoja.

Jossain kohti kivusta tykyttävä ranne kiinnitti kävelijän huomion. Kaiken järjen mukaan tarkoituksella lyhyemmän lenkin aikana särky olisi tuskin yltynyt kovin kovaksi, mutta silti Harriet ymmärsi ympäristön muuttuneen vieraammaksi ja Bam-Bamin käytöksen siinä mukana. Koira painoi korviansa niskaa vasten ja häntä oli painunut takajalkojen väliin. Pieni paha aavistus valtasi Harrietin. Hän oli kokenut metsässä liikkuja ja tiesi varsin hyvin, että eläinten liikkeet kielivät yleensä ihan tosista asioista, eivätkä niiden mielikuvitukset tehneet samanlailla tepposia kuin ihmisen.

Hölmönä Harriet katseli ympärilleen. Ilta oli pimennyt vauhdilla – turhan vauhdilla tytön mielestä. Eikö hän vasta lähtenyt kotoa puoli seitsemän aikaan? Paikan hän kyllä onnekseen tunnisti, Wilmgintonin laidalla hän kävi vain harvemmin, sillä kauempana alemmas rinteellä odottava kirkko suorastaan puistatti häntä. Harriet oli aina ollut herkkä reagoimaan ympäristöönsä, eikä vanha lahoava hökötys voinut olla hänen mielessään mitenkään niin pyhä kuin kirkot tuntuivat yleensä olevan. Sentään hänellä oli repussa otsalamppu mukana, vaikkei hän nyt uskaltanutkaan painaa valoa päälle, koska kirkolta paistoi hämärässä hyvin erottuvaa valoa.


Hetkinen.
Valoa?

Kaiken järkensä vastaisesti jokin veti Harrietia puoleensa heti, kun hän oli asian tajunnut. Bam-Bam liikkui hitaasti ja jännittyneenä pois polulta, kun tyttö liikkui lähes transsin omaisesti kohti hohtavaa ja oudosti väreilevää valonlähdettä. Koiran niskavillat olivat pystyssä ja silloin tällöin se vilautteli hampaitaan, vaikkei Harriet sitä huomannutkaan. Metsä oli liikkumattomana hänen ympärillään, eikä askelista kuulunut ääntäkään kaksikon kulkiessa rinnettä pitkin. Metsän reuna lähestyi vauhdilla ja Harrietin päässä humisi kuin pyörtymistä enteillen. Viimeinen askel pois tiheän kasvillisuuden seasta ja Harriet olisi täysin näkyvissä –

Koira ulvahti hätääntyneenä juuri niin kovaa, että tytön päässä napsahti kovaa paukahtaen. Oli kuin joku olisi kääntänyt jälleen ääntä kovemmalle ja teräväpiirron päälle. Harriet katseli alempana avautuvaa näkyä, joka siivilöityi lehvästön välistä orastavan kauhun tehdessä pikku hiljaa tietään kohti kehon ääreisosia. Täysin normaalin näköisiä ihmisiä oli ainakin parikymmentä kokoontuneena kirkon ovien edustalle. Tyttö ei saanut kenenkään tunnistettavista piirteistä kiinni ja jokin liikehdinnässä hermostutti tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. Se oli katkonaista ja hidasta, aivan liian luonnotonta.

Harriet yritti kääntää päätään, katsettaan, mitä tahansa pois, kun sisältä ilmestyi uusi hahmo liehuviin kankaisiin pukeutuneena. Se nosti kätensä mahtipontisesti ilmaan ja avasi suunsa ja yhtäkkiä Harriet tajusi, ettei koko näytelmästä kuulunut pihahdustakaan. Kaikkien maailman lakien mukaan hänen korviensa pitäisi rekisteröidä jotain puhetta, muminaa tai ylipäätään ihmisen tuottamaa ääntä, mutta ainoa mitä hän kuuli oli hänen oma tihentynyt hengityksensä ja ympäröivässä metsässä yhtäkkiä nouseva tuuli. Bam-Bam murahti ja valjaiden remmi oli kiristynyt tiukaksi, kun koira veti tiukasti päinvastaiseen suuntaan.

Vihdoin Harrietin onnistui riuhtaista katseensa pois alempana aukeavasta näystä. Hänen koko kehonsa kiljui “väärä, väärä, väärä” ja sappi nousi kurkkuun. Harrietia oksetti ja päätä särki. Suoranainen kauhu tuntui pumppaavan jääkylmillä käsillään betonia tytön sisuksiin, eikä hän aluksi ollut varma mihin päin hänen täytyisi edes lähteä. Hämärä metsä tuntui uhkaavalta, vaikka mikä tahansa houkuttikin enemmän kuin valoa oudosti hohtava rakennus ihmisineen.
Viimeinen vilkaisu kirkkoa kohti oli paha virhe.

Harriet vannoi, että yksi tyhjäkatseisista seurakuntalaisista käänsi katseensa.
Juuri sinne missä Harriet seisoi.

Piilossa, lehvästön suojissa.

Silloin hän juoksi.
Ei välittänyt rahisevista lehdistä ja katkeilevista oksista tai korviin yhtäkkiä kantautuvista epävireisistä ihmisäänistä. Bam-Bamia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Se pinkaisi sellaiseen juoksuun, että jos Harriet olisi irrottanut remmistä, se olisi ollut kotona jo muutaman minuutin päästä. Enemmän kuin mitään muuta tyttö toivoi, että olisi voinut kasvattaa siivet tai muuttua pieneksi hiirulaiseksi ja sukeltaa turvaan johonkin kiven koloon. Tyttö oli varma, että selässä tuntuva ikävä pistely oli katseet, jotka seurasivat hänen loittonevaa selkäänsä paniikin työntäessä kynsiään yhä enemmän ja enemmän hänen sisuksiinsa.

Oli Harrietkin aistinut kaupungissa kuukauden mittaan muuttuneen tunnelman – ei hän täysin sokea ollut ja ties mitä huhuja oli ollut liikkeellä, mutta mitään tälläistä hän ei ollut pystynyt kuvittelemaankaan. Herran tähden hänen oma mummonsakin oli mutissut omituisia ja vaiennut tiukasti, kun Harriet oli yrittänyt kysellä mitä tämä tarkoitti.

Juoksu tuntui ikuisuudelta. Miten hän oli edes ehtinyt näin kauas? Pimeys laskeutui liian nopeasti, keuhkoja poltti, eikä Harriet uskaltanut hidastaa, vaikka kunto tuntuikin loppuneen jo aika päiviä sitten. Metsä vilisi silmissä ja jossain kohti hän taisi pyöräyttää nilkkansakin oikein kunnolla. Vasta oman pihan lähetessä Bam-Bamin hurja kiito vaihtui kevyemmäksi juoksuksi ja tyttökin siirtyi epäröivästi ja taakseen vilkuillen hölkkään.

Koko kehoa särki niin jumalattomasti ja Harriet huomasi kauhukseen verta kämmenessään, kun hän pyyhkäisi poskeaan. Ilkeä viiru kulki koko poskipään yli ja verta oli valunut kaulalle saakka. Bam-Bam sentään näytti päällisin puolin ehjältä, vaikka ravasikin edelleen remmi tiukalla. Kotioven näkeminen ei koskaan ollut tuntunut näin hyvältä ja puuskuttaen Harriet kaivoi avaimia rintalaukusta. Tytöstä tuntui kuin ilmaa ei olisi olemassakaan ja rinta kohoili ja laski niin kovaa, että Harriet pelkäsi rintakehänsä halkeavan. Oven hän riuhtaisi auki ja kiinni sellaisella voimalla, että eteisen seinällä riippuvat taulut kolahtivat.

Vasta yrittäessään irrottaa Bam-Bamilta valjaita Harriet tajusi miten paljon hän tärisi. Kädet eivät tuntuneet toistavan aivojen komentoja ja ranteen murtuma sykki niin kovaa, että tyttö epäili, että lääkäri oli meinannut juuri tätä käskiessään pidättäytymään kovasta liikunnasta. Niskassa kulki edelleen väristyksiä samalla tavalla kuin sen ihmisen kääntyessä katsomaan häntä. Ei tilanteessa sinänsä olisi ollut mitään outoa, jos sen olisi nähnyt kirkkaassa päivänvalossa.

Harriet ei kuitenkaan pystynyt ravistamaan harteilleen tipahtanutta huutavaa vääryden tuntua, joka valtasi hänen aistinsa sokaisevasti heti, kun hän palasi hetkiin metsässä.

06/10/2024

Lokakuun vaihde oli tullut ja mennyt ja Harriet oli päivä päivältä vaipunut enemmän stressin kynsiin. Tyttö ei ollut koskaan suhtautunut koulumenestykseensä erityisen heppoisesti lähestyvät midtermin kokeet saivat tuskan hien nousemaan otsalle jo pelkästä ajatuksesta. Sen lisäksi tapahtumat metsässä kummittelivat mielessä jatkuvasti, eikä Harriet vieläkään ollut päättänyt kertoako vai ei äidille tai edes Addisonille asiasta. Äiti saattaisi vielä ostaa asian, sillä nainen tuntui ihan samalla tavalla reagoivan asioihin kuin tyttärensäkin, mutta Addie oli täysin pesunkestävä ateisti, eikä oikeastaan uskonut mihinkään, mikä vaati sanan eteen “yli”-lisäosan. Ystävä siis luultavasti pistäisi omituisen tunteen ja mykistyksen hetkellisen kuulovaurion ja Harrietin mielikuvituksen piikkiin, eikä asiasta sen enempää keskusteltaisi.

Harriet ei siis juuri ollut nukkunut ja jopa Mooren neiti, jonka tyttö oli tuntenut ehkä kuukauden oli kysynyt, että oliko Harrietilla kaikki hyvin. Salaisesti brunette oli kiitollinen, että ranne oli murtunut juuri nyt ja Quinnin liikutus oli pääasiassa muiden vastuulla. Häntä oikeasti kammotti vähänkään hämärtyvä metsä ja vanhan kirkon hän kiertäisi varmasti niin kaukaa kuin olisi mahdollista. Biologian luento tuntui menevän täysin ohi korvien, kun tyttö yritti keskittyä pitämään silmiään auki. Professorin monotoninen ääni tuntui vaivuttavan Harrietin aina vain syvemmälle omiin mielikuviinsa, jossa laukkasivat niin koiria vaahtoa poskelta valuen kuin tyhjäkatseisia kaapuihin pukeutuneita hahmojakin.

Tunnin vihdoin loppuessa oli Harriet jo aivan valmis päivän kanssa. Sisuksissa velloi levoton myllerrys, josta tyttö ei aivan saanut otetta ja vielä olisi kaksi kokonaista tuntia kärsittävänä. Sentään hän oli luvannut nähdä Addien kampuksen ruokalassa ja siitä seuraava tunnin hyppytunti opettajan poissaolon takia nosti mieltä edes sen verran, että tyttö jaksoi keräillä kamansa ja jatkaa matkaansa sen sijaan, että olisi keksinyt huonon tekosyyn poissaoloille ja kurvannut suoraan kotiin.

Addison odotti ruokalan ovella heidän etukäteen sopimassa kohteessaan, jossa kaksikko usein tapasi. Lisääntymisterveyttä mainostava juliste oli juuri tarpeeksi kiusallinen, ettei moni halunnut seistä juuri sen edessä, joten vaikka ovien edustalla oli usein kavereitaan odottelevia opiskelijoita, löysi Harriet ystävänsä helposti. Addisonilla oli kädessään puhelin, jota tyttö kiihkeästi naputteli ja nosti päätään vain nopeaan tervehdykseen.

“What’s going on?” Harriet kysyi napatessaan Addien käsikynkkään juuri parahiksi vetääkseen blondin pois äänekkäästi juttelevan tyttöporukan tieltä.
“Can you believe this? Mä löysin just itelleni vuokrahevosen!” Addison käytännössä katsoen hihkui ja työnsi puhelimen Harrietin naamalle. Näytöllä oli kuva kirjavasta hevosesta, joka katsoi ystävällisillä silmillä kohti kuvaajaansa. Kuvatekstiä ei Harriet ehtinyt edes vilkaista, kun Addie jatkui hihkumistaan.
“Se asuu tässä ihan nurkan takana, ja voin osan maksusta korvata töillä. Eikä sen omistaja vaikuta siltä, että sen pitäis istua jostain”, tyttö jatkoi katse edelleen näytössä viitaten edelliseen hevosehdokkaaseen, jonka omistaja oli paljastunut aavistuksen liian himokkaat silmät ja kädet omaavaksi.
“Thats’ good!” Harriet yhtyi blondin intoon kävellessään kohti linjastoa.

Ranteen murtumisen jälkeen tyttö oli vaihtanut koululaukkunsa väliaikaisest -reppuun, jottei hänen tarvinnut kurotellessaan pelätä leväyttävänsä laukkua lattialle. Yhdellä kädellä tarjottimen tasapainottelu oli jo tarpeeksi stressaavaa.
“What are you going to take?” Harriet pääsi juuri kysymästä, kun hänen aikeensa leivän ottamisesta katkaistiin.

“Sorry, I’m just gonna grab this quick”, jostain singahtanut poika lausahti ja ojensi kättään nappaamaan linjastolta valmiiksi täytetyn kananmunaleivän.
“Do you mind?” Harriet epätyypillisesti melkein kivahti väistäessään yhtäkkistä ja äkkinäistä liikettä. Poika oli onnistunut samalla osumaan käteen niin, että kipeä ranne kolahti sopivasti suoraan tarjottimen reunaan ja vihlaiseva kipu valtasi raajan hetkeksi.
“Oh”, poika äännähti kääntäen päätään Harrietin suuntaan, joka vaistomaisesti hieroi kättään.
“Sorry, didn’t see you there”, vaaleatukkainen jatkoi ja samalla Harrietin päässä napsahti päälle tunnistamisen hälytysmerkit.
Miten he törmäsivät aina näin yhtäkkiä ja valmistautumatta?

Ilmeisesti samat hälytyskellot soivat myös hänen edessään seisovan nuoren miehen päässä katseen risteillessä Harrietin kasvojen ja käden välillä. Hetken sanattoman ja varsin kiusallisen tuijotuksen jälkeen Harriet käänsi katseensa posket punertaen. Hän kuuli Addien pidättelevän naurua ja näki sivusilmällä pojan hierovan vapaalla kädellään niskaansa.
“Do you need help?” vaaleatukkainen kysyi ehkä jonkinlaisena sovinnon eleenä. Addie aloitti samaan aikaan “Yes, she very much nee–”, kun Harriet möläytti “No, I’m fine” ja jatkoi vielä thanksin loppuun, jottei vaikuttanut ihan taukilta ensin tiuskittuaan ja tuijotettuaan tyhmänä. Pojan suupielet kääntyivät epävarmaan hymyyn ja hän nyökkäsi sen merkiksi, että poistuisi tilanteesta, ennen kuin siitä tulisi enää yhtään sen kamalampi.

“What just happened?” Addison tirskahti peittäen suunsa kädellään. Harriet inhosi tunnetta, mikä hänen aistinsa oli vallannut. Sydän hakkasi ja aivot mystisesti vallannut sumu hankaloitti järkevän puheen muodostamista. Brunette keskittyi oikein kovasti  ruuan ottamiseen samalla, kun blondi vieressä meinasi tikahtua nauruunsa.
“He looked your way”, tyttö sai sanottua seurattuaan toisen blondin kulkua toiselle puolelle ruokalaa.
“Yeah, probably because I snapped at him”, Harriet mumisi pitäen katseensa tiukasti tarjottimessaan.
“I’d have a crush too”, Addie myhäili virnistellen.
“Oh just shut up.”