NPC-tarinat

Olemme lähteneet Henryn kanssa vuosittaiselle reissulle Floridaan Miami International Auto Show:hun. Muutaman kerran ollaan jaksettu ajaa jopa autoja näytille, mutta tänä vuonna ajateltiin jättää välistä. Kummallakaan ei tuo kultasuoni oikein paljastanut itseään, ja kieltämättä sen etsimiseen oli mennyt vähän liikaakin aikaa - joten eipä meillä ollut autojakaan näytille vietäväksi. Me oltaisiin Miamissa kaksi viikkoa, joten Boost on Madisonin hellässä huomassa. Olisinpa minäkin. Perjantai on jäänyt meiltä tapahtuman osilta välistä matkojen takia, joten huomenna olisi ensimmäinen näyttelypäivä. Näyttelyn jälkeen olisimme vielä neljä päivää kiertämässä Miamia. Kyselen Madisonilta, miten heillä menee. Nainen on luvannut asustella minun asunnossani. Miettikää! MUN KÄMPÄSSÄ! Ajatuskin Madisonista nukkumassa mun sängyssä saa sisälläni perhosia liitelemään. Pian puhelin värähtää viestin merkiksi ja hyvä etten syöksy sen kimppuun. Henry pudistelee omalla sängyllään päätään. Olemme nimittäin säästösyistä samassa hotellihuoneessa, vaikka molemmilla on tietenkin omat sängyt - en mä nyt Henryn kanssa voisi nukkua lusikassa, enhän?
“We are doin good”, Madisonin viestissä lukee, liitteenä kuva missä nainen makaa sohvalla Boost päällään. Hymy leviää huulilleni ja pian tunnenkin tönäisyn käsivarteeni.
“Someone is in looove”, Henry tivaa venyttäen love-sanaa yhden o:n verran liikaa.
“No I’m not”, murahdan, mutten saa kasvojani tottelemaan. Kello on meillä jo lähemmäs keskiyötä, joten Wilmingtonissa kello on pari tuntia meitä “myöhässä”. Henry tuijottaa tv:tä surffaten kanavia läpi. En edes ehdi rekisteröidä, mitä kanavilla tapahtuu, kun seuraava on jo vuorossa. Joten keskityn viestittelemään Madisonille lievä hymy huulillani.

Olemme jo ajoissa liikkellä, näyttelyn ovet aukeavat vasta yhdentoista aikaa, joten ehdimme hyvin aamupalalle hotelliin. Meillä on vajaan mailin kävelymatka tapahtumapaikalle, mutta tummaa puhuvat pilvet eivät saa oloani yhtään mukavaksi tulevasta kävelymatkasta.
”So is your pookie already up or is she a sleeping princess?” Henry kysyy mätäten suuhunsa enemmän vaahtesiirappia kuin itse pannukakkua.
”Pookie? What a stupid word”, totean ottaen kulauksen kahvistani.
”That’s how kids talk nowadays you old soul”, saan jotenkin ystäväni sanoista selvää, kun tämä yrittää puhua posket pullollaan. Pudistelen vain päätäni keskittyen kahviini.

Matka tapahtumapaikalle onnistuu yllättävän kuivana - onnistuimme ajoittamaan kävelyn hetkelliseen taukoon sateesta. Yleensä aurinkoinen Miami Beach on nyt ukkoskuurujen ympäröimä - koko viikon. Paska tuuri, ei voi muuta todeta. Tapahtumahallin kattoon kuuluukin sateen ropina ja ikkuinoista näkyy salamoita tasaisin väliajoin. Pääsemme nopeasti sisälle ja lähdemme heti systemaattisesti kiertämään paikkaa ympäriinsä. Mä todellakin toivon, että mulla olisi Henrylle sellaiset lasten valjaat ja talutushihna - mies nimittäin tuntuu sinkoilevan kuin tennispallo kojulta toiselle. Itse haluaisin ottaa rauhallisemman lähestymistavan, olisihan meillä vielä useampi päivä aikaa kierrellä. Joten mikä hoppu? Madison oli ilmoittanut Boostin nukkuneen hänen vierellään koko yön, joten heillä tuntui olevan homma hanskassa. Ennen Austin on jäänyt vahtimaan kissaani, mutta nyt tuntui järkevämmältä kysyä ihastustani naapuriani hommaan. Muttei Boost ole nukkunut Austinin vieressä, vaan joko pyykkikorissa tai kiipeilypuussa. Lähestymme Hondan esittelykojua ja jään ihmettelemään Henryn mielestä ilmeisesti liian kauaksi aikaa Honda Odysseita - kahdeksanpaikkaista perhepakua.
“Aaaaw, our little Max is thinking about getting a family car. So cute”, mies käyttää jälleen vittuilevaa äänensävyään.
“Naah man, I was thinking about getting it on air and putting a body kit on it”, naureskelen.
“Aaaw, you wanna be a cool daddy”, Henry jatkaa samalla kävellen ihmismassaan kohti seuraavia kojuja. Mutta niin, olisiko perhepaku niin huono ostos? En mä nyt kuutta lasta halunnut, mutta olisihan yksi tai kaksi ihan kiva. Tai no.. Tietenkin riippuu kumppanista, mitä tämä haluaisi. Huomaamattani ajatuksieni sumussa olen avannut keskusteluni Madisonin kanssa ja tuijotan eilisen illan kuvaa - nainen hymyilee siinä leveästi ja aidosti. Sitä ei hirveän usein ole näkynyt. Haluaisin nähdä sitä lisää. Haluaisin saada naisen hymyilemään sillä tavoin. Mutta selkeästi Madison ei ole siihen valmis. Vaikka kuinka itse olisin ja haluaisin ja sitä toivoisin. Huokaisen syvään ja tungen puhelimen takaisin farkkujen taskuun lähtien kävelemään Henryn perään. Ystäväni löytyykin nyt RC Drifting kehästä ohjain kädessään.
“Look Max, they got S2000, pretty cool right”, mies toteaa minut huomatessaan leluauton mennessä lattialle tehdyllä radalla poikittain. Astelen ystäväni viereen vain nyökytellen. Ehkä vielä joku päivä itsekin pääsisin ajamaan ohjattavilla autoilla poikani kanssa.

Paistuvien kananmunien rätinää pannulla.

Kahvinkeittimen äänekästä hörinää ja huokailua.

Lasten joka-aamuista taistelua siitä, kuka pääsee ensimmäisenä suihkuun.

Ne olivat kaikki ääniä, jotka tekivät talosta kodin.

Kodin ambienssista kuitenkin puuttui jotain.

Kukaan ei valunut alakertaan puolipukeissaan valittaen, kuinka koulunkäynnin pitäisi olla vapaaehtoista tai ainakin alkaa aikaisintaan kello 12.
Kukaan ei vetänyt jääkaapin ovea auki niin ronskin ottein, että pelko saranoiden pettämisestä kävi ihan todellisena mielessä.
Kukaan ei korkannut energiajuomatölkkiä, peittäen sihahduksella ja kolinalla kaikki muut äänet alleen.

Vielä muutama viikko sitten Kansas olisi voittanut aamun suihkuunmenokilpailun ja opettanut samalla nuoremmille sisaruksilleen, kuinka käsitellään häviö.

Nyt voiton vei kuitenkin George.

Minä tai Beatrice kumpikaan ei oltu kuultu Kansasista moneen päivään.

Se ei vastannut viesteihin, eikä sille kannattanut edes yrittää soittaa - se ei puheluihin vastaisi ja vielä vähemmän soittaisi takaisin.

Siitä päätellen, että Mikael ei ollut ilmestynyt ovemme taa kyselemään pojan perään, oli Kansas kuitenkin vielä hengissä.

Hain kännykkäni käteeni, laittaakseni Kansasille viestin.

Vaikka pojan viimeaikaiset edesottamukset olivat olleet kertakaikkiaan hyväksymättömiä ja täydellisiä esimerkkejä sen klopin typeryydestä, on se silti osa perhettäni.

Me at 6.21AM
Good morning. Hope you're doing well and enjoying your time in Boise. Remember to eat and drink water. Let me know if you need anything.

Viestin checkmarkit muuttuivat välittömästi.
Kansasilla oli ilmeisesti keskustelumme jo auki.

Kansas is typing…

Kansas at 6.22AM
Everything's splendid
We're having a super early brunch with our neighbors
[1 attachment]
Tell Mom I love her

Kuva oli Kansasin ottama selfie, jonka taustalla näkyi iso joukko muita suunnilleen saman ikäisiä nuoria suuren pöydän ääressä.
Suurimmasta osasta näki, että he eivät suinkaan olleet heränneet aikaisin - kukaan ei vain ollut mennyt nukkumaan.
Kyllä sitä muistan vielä omat collegeaikani, jolloin varsinkin ne ensimmäiset viikot menivät hyvin pitkälti nauttiessa terveydelle haitalliset määrät alkoholia.

Me at 6.24AM
Glad to hear. Remember to sleep at some point too.

Tiedän useita vanhempia, jotka olisivat Kansasin kaltaisen lapsen kanssa aivan pulassa ja huolehtisivat joka sekunti, kuinka se pärjää elämässään.

Kansas on kuitenkin vahva. Se on aina ollut.

Se pärjää kyllä.