NPC-tarinat

Olemme lähteneet Henryn kanssa vuosittaiselle reissulle Floridaan Miami International Auto Show:hun. Muutaman kerran ollaan jaksettu ajaa jopa autoja näytille, mutta tänä vuonna ajateltiin jättää välistä. Kummallakaan ei tuo kultasuoni oikein paljastanut itseään, ja kieltämättä sen etsimiseen oli mennyt vähän liikaakin aikaa - joten eipä meillä ollut autojakaan näytille vietäväksi. Me oltaisiin Miamissa kaksi viikkoa, joten Boost on Madisonin hellässä huomassa. Olisinpa minäkin. Perjantai on jäänyt meiltä tapahtuman osilta välistä matkojen takia, joten huomenna olisi ensimmäinen näyttelypäivä. Näyttelyn jälkeen olisimme vielä neljä päivää kiertämässä Miamia. Kyselen Madisonilta, miten heillä menee. Nainen on luvannut asustella minun asunnossani. Miettikää! MUN KÄMPÄSSÄ! Ajatuskin Madisonista nukkumassa mun sängyssä saa sisälläni perhosia liitelemään. Pian puhelin värähtää viestin merkiksi ja hyvä etten syöksy sen kimppuun. Henry pudistelee omalla sängyllään päätään. Olemme nimittäin säästösyistä samassa hotellihuoneessa, vaikka molemmilla on tietenkin omat sängyt - en mä nyt Henryn kanssa voisi nukkua lusikassa, enhän?
“We are doin good”, Madisonin viestissä lukee, liitteenä kuva missä nainen makaa sohvalla Boost päällään. Hymy leviää huulilleni ja pian tunnenkin tönäisyn käsivarteeni.
“Someone is in looove”, Henry tivaa venyttäen love-sanaa yhden o:n verran liikaa.
“No I’m not”, murahdan, mutten saa kasvojani tottelemaan. Kello on meillä jo lähemmäs keskiyötä, joten Wilmingtonissa kello on pari tuntia meitä “myöhässä”. Henry tuijottaa tv:tä surffaten kanavia läpi. En edes ehdi rekisteröidä, mitä kanavilla tapahtuu, kun seuraava on jo vuorossa. Joten keskityn viestittelemään Madisonille lievä hymy huulillani.

Olemme jo ajoissa liikkellä, näyttelyn ovet aukeavat vasta yhdentoista aikaa, joten ehdimme hyvin aamupalalle hotelliin. Meillä on vajaan mailin kävelymatka tapahtumapaikalle, mutta tummaa puhuvat pilvet eivät saa oloani yhtään mukavaksi tulevasta kävelymatkasta.
”So is your pookie already up or is she a sleeping princess?” Henry kysyy mätäten suuhunsa enemmän vaahtesiirappia kuin itse pannukakkua.
”Pookie? What a stupid word”, totean ottaen kulauksen kahvistani.
”That’s how kids talk nowadays you old soul”, saan jotenkin ystäväni sanoista selvää, kun tämä yrittää puhua posket pullollaan. Pudistelen vain päätäni keskittyen kahviini.

Matka tapahtumapaikalle onnistuu yllättävän kuivana - onnistuimme ajoittamaan kävelyn hetkelliseen taukoon sateesta. Yleensä aurinkoinen Miami Beach on nyt ukkoskuurujen ympäröimä - koko viikon. Paska tuuri, ei voi muuta todeta. Tapahtumahallin kattoon kuuluukin sateen ropina ja ikkuinoista näkyy salamoita tasaisin väliajoin. Pääsemme nopeasti sisälle ja lähdemme heti systemaattisesti kiertämään paikkaa ympäriinsä. Mä todellakin toivon, että mulla olisi Henrylle sellaiset lasten valjaat ja talutushihna - mies nimittäin tuntuu sinkoilevan kuin tennispallo kojulta toiselle. Itse haluaisin ottaa rauhallisemman lähestymistavan, olisihan meillä vielä useampi päivä aikaa kierrellä. Joten mikä hoppu? Madison oli ilmoittanut Boostin nukkuneen hänen vierellään koko yön, joten heillä tuntui olevan homma hanskassa. Ennen Austin on jäänyt vahtimaan kissaani, mutta nyt tuntui järkevämmältä kysyä ihastustani naapuriani hommaan. Muttei Boost ole nukkunut Austinin vieressä, vaan joko pyykkikorissa tai kiipeilypuussa. Lähestymme Hondan esittelykojua ja jään ihmettelemään Henryn mielestä ilmeisesti liian kauaksi aikaa Honda Odysseita - kahdeksanpaikkaista perhepakua.
“Aaaaw, our little Max is thinking about getting a family car. So cute”, mies käyttää jälleen vittuilevaa äänensävyään.
“Naah man, I was thinking about getting it on air and putting a body kit on it”, naureskelen.
“Aaaw, you wanna be a cool daddy”, Henry jatkaa samalla kävellen ihmismassaan kohti seuraavia kojuja. Mutta niin, olisiko perhepaku niin huono ostos? En mä nyt kuutta lasta halunnut, mutta olisihan yksi tai kaksi ihan kiva. Tai no.. Tietenkin riippuu kumppanista, mitä tämä haluaisi. Huomaamattani ajatuksieni sumussa olen avannut keskusteluni Madisonin kanssa ja tuijotan eilisen illan kuvaa - nainen hymyilee siinä leveästi ja aidosti. Sitä ei hirveän usein ole näkynyt. Haluaisin nähdä sitä lisää. Haluaisin saada naisen hymyilemään sillä tavoin. Mutta selkeästi Madison ei ole siihen valmis. Vaikka kuinka itse olisin ja haluaisin ja sitä toivoisin. Huokaisen syvään ja tungen puhelimen takaisin farkkujen taskuun lähtien kävelemään Henryn perään. Ystäväni löytyykin nyt RC Drifting kehästä ohjain kädessään.
“Look Max, they got S2000, pretty cool right”, mies toteaa minut huomatessaan leluauton mennessä lattialle tehdyllä radalla poikittain. Astelen ystäväni viereen vain nyökytellen. Ehkä vielä joku päivä itsekin pääsisin ajamaan ohjattavilla autoilla poikani kanssa.

Paistuvien kananmunien rätinää pannulla.

Kahvinkeittimen äänekästä hörinää ja huokailua.

Lasten joka-aamuista taistelua siitä, kuka pääsee ensimmäisenä suihkuun.

Ne olivat kaikki ääniä, jotka tekivät talosta kodin.

Kodin ambienssista kuitenkin puuttui jotain.

Kukaan ei valunut alakertaan puolipukeissaan valittaen, kuinka koulunkäynnin pitäisi olla vapaaehtoista tai ainakin alkaa aikaisintaan kello 12.
Kukaan ei vetänyt jääkaapin ovea auki niin ronskin ottein, että pelko saranoiden pettämisestä kävi ihan todellisena mielessä.
Kukaan ei korkannut energiajuomatölkkiä, peittäen sihahduksella ja kolinalla kaikki muut äänet alleen.

Vielä muutama viikko sitten Kansas olisi voittanut aamun suihkuunmenokilpailun ja opettanut samalla nuoremmille sisaruksilleen, kuinka käsitellään häviö.

Nyt voiton vei kuitenkin George.

Minä tai Beatrice kumpikaan ei oltu kuultu Kansasista moneen päivään.

Se ei vastannut viesteihin, eikä sille kannattanut edes yrittää soittaa - se ei puheluihin vastaisi ja vielä vähemmän soittaisi takaisin.

Siitä päätellen, että Mikael ei ollut ilmestynyt ovemme taa kyselemään pojan perään, oli Kansas kuitenkin vielä hengissä.

Hain kännykkäni käteeni, laittaakseni Kansasille viestin.

Vaikka pojan viimeaikaiset edesottamukset olivat olleet kertakaikkiaan hyväksymättömiä ja täydellisiä esimerkkejä sen klopin typeryydestä, on se silti osa perhettäni.

Me at 6.21AM
Good morning. Hope you're doing well and enjoying your time in Boise. Remember to eat and drink water. Let me know if you need anything.

Viestin checkmarkit muuttuivat välittömästi.
Kansasilla oli ilmeisesti keskustelumme jo auki.

Kansas is typing…

Kansas at 6.22AM
Everything's splendid
We're having a super early brunch with our neighbors
[1 attachment]
Tell Mom I love her

Kuva oli Kansasin ottama selfie, jonka taustalla näkyi iso joukko muita suunnilleen saman ikäisiä nuoria suuren pöydän ääressä.
Suurimmasta osasta näki, että he eivät suinkaan olleet heränneet aikaisin - kukaan ei vain ollut mennyt nukkumaan.
Kyllä sitä muistan vielä omat collegeaikani, jolloin varsinkin ne ensimmäiset viikot menivät hyvin pitkälti nauttiessa terveydelle haitalliset määrät alkoholia.

Me at 6.24AM
Glad to hear. Remember to sleep at some point too.

Tiedän useita vanhempia, jotka olisivat Kansasin kaltaisen lapsen kanssa aivan pulassa ja huolehtisivat joka sekunti, kuinka se pärjää elämässään.

Kansas on kuitenkin vahva. Se on aina ollut.

Se pärjää kyllä.

Wilmingtonin yllä velloi matalapaine, joka ei ottanut loppuakseen. Tummien pilvien kehystämässä laaksossa kaksi ratsukkoa kulki verkkaista hölkkää eteenpäin, vaitonaisina, vuorien takaa kantautuvaa jyrinää kuulostellen. Ratsujen hännät piiskasivat ilmaa ja sieraimet pärskyttivät levottomina – oliko se sitten painostavaksi käyvä ilma tai etäällä jylisevä myrsky, joka sai hevoset niin rauhattomiksi, mutta joka tapauksessa miehet pistivät sen huolestuneina merkille.

Kaikki ei ollut kohdallaan. Sen aisti niin ympärillä huokailevasta laaksosta, kuin alla korskuvista ratsuistakin. Arthur Miller loi synkän, merkitsevän silmäyksen rinnallaan ratsastavaan mieheen, jonka katse oli porautunut kaukana siintävään metsänrajaan ja sen edessä leijuvaan sumuverhoon.

“Mitä luulet, onkohan tuo myrsky tulossa päälle?” Arthur kysyi ja sai Clyde Johnstonin huomion siirtymään metsänrajasta itseensä. Ajamattoman, pitkäksi venähtäneen parransängen välistä pilkottava suu kiristyi viivaksi, kun mies katseli synkkänä vellovaa taivasta.

“En tiedä”, Clyde vastasi tummanruunikon ratsunsa selästä. “Varmaan parasta pitää kiirettä varmuuden vuoksi.”

Hevoset nostivat laukan peräkanaa, ja miehet ratsastivat vaitonaisina laakson poikki, pitäen taivaanrantaa visusti silmällä.



Arthur oli olettanut löytävänsä karjansa pohjoislaitumelta, mutta yllättyi, kun eläinten jäljet johtivat paljon idempään. Se oli poikkeuksellista, sillä maasto niillä main ei ollut parasta laidunmaata saati eläinten suosiossa – kumpuilevat hiekkaharjut yhtyivät siellä vuorten liittymäkohtaan eikä paikoitellen pahastikin vesakoitunut ja louhikkoinen maa tarjonnut paljoa laidunnettavaa. Arthur katsoi jälleen Clydeä, mutta jos mies olikin huolestunut, ei sitä voinut juuri lukea ulospäin.

“En olisi odottanut lauman siirtyneen tänne”, Arthur virkkoi kannustaessaan ratsastamaansa palominoa reippaampaan hölkkään. Sateet olivat piiskanneet laaksoa ja maa oli muuttunut paikoitellen upottavaksi liejuksi, kun vesi valui harjujen reunoilta alaviin kohtiin ja jäi sinne seisomaan. Varmajalkainen tamma löysi pitävät kohdat vaikeassakin maastossa, ja sen jälkeläinen seurasi emänsä perässä Clyde selässään reippaassa tahdissa. Arthur tunsi tuulen pureutuvan tummanruskean takkinsa läpi, mikä vain lisäsi miehen levottomuutta – Wilmingtonissa tuuli tuskin koskaan.

Naudat olivat polkeneet maahan onneksi niin selvät jäljet, että niiden seuraaminen oli helppoa ja vaivatonta. Kun ensimmäiset, tummat päät pilkistivät sumun ja pajujen keskeltä, Arthurin otsa painui hienoisille rypyille. Elikoiden puhahdukset ja vilkkuvat silmänvalkuaiset kielivät siitä, että ne olivat valppaina ja hälytysvalmiudessa, aivan kuin vartoen jonkin suuren uhan saapumista.

Clyde ja Gypsy olivat kiertäneet lauman toiselle sivulle. Arthur haravoi katseellaan karjaa, jonka ääntely ja pelokas uhoaminen saivat Pamin luimistelemaan korviaan. Jokin oli ajanut eläimet tänne jumalan hylkäämään loukkoon, mutta oli täysi mysteeri, mikä.

“En pidä tästä, Clyde”, Arthur virkkoi ja katsoi miestä, joka kohensi stetsoninsa asentoa ja loi sitten katseensa vuorten kupeeseen.

“Se on tainnut todellakin alkaa jälleen.”

Arthur ei olisi halunnut myöntää sitä ääneen. Pahaenteinen tunne söi miestä sisältäpäin, kun se käänsi hevosensa ympäri ja katsoi tulosuuntaan, laaksoon, jonka ylle usva hiljaa kiemurteli kuin varkain.

“Pahoin pelkään niin.”




Valurautapadassa hautunut ruoka oli juuri jäähtynyt kylliksi ja Claire Miller oli nostamassa sitä jääkaappiin säilöön, kun ovi kävi ja tavattoman väsyneen näköinen Arthur astui ovesta sisään. Mies riisui bootsit jalastaan ja ripusti kostean takkinsa naulakkoon kuivumaan, asetteli stetsonin sen päälle ja käveli sitten vaitonaisena keittiön ohi kohti toimistoaan. Claire oli nähnyt miehensä vuosien varrella huonotuulisena ennenkin, mutta nyt miehen olemus kieli jostain tavanomaista synkemmästä. Aseteltuaan padan kylmään Claire huokaisi syvään, laski patakintaat käsistään ja asteli sitten raolleen jääneen toimiston ovelle ja koputti siihen vaimeasti.

“Arthur. Painaako joku mieltäsi, kun et tullut syömään?” Claire kysyi astuttuaan sisään huoneeseen. Nainen laski kätensä lempeästi miehensä olkapäälle ja katsoi, miten kumarassa istuva Arthur puristi mustekynää ristittyjen sormiensa välissä.

“Lauma oli siirtynyt laakson itäosiin”, mies totesi ja tyhjensi keuhkonsa katkonaisella huokauksella. “Luulen, että se on paras ajaa kotiin joutuin.”

“Nyt jo?” Claire kysyi yllättyneenä. Naisen silmien väliin ilmestyi ryppy, kun se siirtyi miehensä vierelle, pidellen kättään yhä tämän olkapäällä. “On vasta lokakuun alku. Normaalistihan ne ovat saaneet olla laitumilla ties kuinka myöhään, ensilumiin saakka... Mistä on kyse? Ruokinnastako?”

“Ruokinta on aivan yhtä kallista ja aikaavievää, vaikka lauma olisi tilallakin”, Arthur vastasi. “Ei, luulen, että kyse on... Että...”

Clairen ilme oli vakava ja huolestunut, kun hän kuunteli, miten Arthur tapaili sanojaan hermostuksissaan. Jokin oli saanut miehen pois tolaltaan, ja Claire arveli tietävänsä mistä oli kyse, vaikka olikin halunnut sivuuttaa kaikki ilmassa leijailevat merkit ja enteet ja uskotella, etteivät ne pitäneetkään paikkaansa.

“Ei kai nyt sentään”, Claire sanoi, yritti paikata tilannetta kepeällä äänensävyllä, mutta Arthur pudisteli päätään ja veti tuoliaan taaksepäin niin, että pystyi luomaan katseen suoraan vaimonsa silmiin.

“Kyllä se on niin, Claire. Kaikki merkit viittaavat siihen, että se on tapahtumassa taas. Me emme voi enää ohittaa niitä ja elää, kuin mitään ei olisi meneillään. Koko kaupunki huokuu sitä taas! Sitä samaa, kammottavaa energiaa, kuin viimeksikin.”

Claire veti huulensa tiukaksi viivaksi, nieleskeli miehensä sanoja, ja Arthur sai tilaisuuden jatkaa:

“Cooper saa tulla Clyden ja minun mukaan. Ilmoitan kouluun, että Cooper on poissa minun luvallani, että kyseessä on työtehtävä.”

Claire tuskin ehti avata suutaan sanoakseen vastalauseen, kun etuoven käynti kaikui hiljaisessa talossa ja Arthurin kulmat kurtistuivat.

“Oliko se -”

“Cooper”, Claire vahvisti. “Tuli varmasti kotiin juuri.”

“Tähän aikaan?” Arthur parahti hiljaa. “Kellohan on ties mitä... Missä se poika oikein notkuu tätä nykyä, illat pitkät?”

“Arthur”, Claire toppuutteli, hymyn karehtiessa kuitenkin naisen huulilla. “Anna Cooperin olla. Kai näet, miten väsynytkin hän on – toinen käy seniorvuottaan ja opintojen päälle hukutat pojan vielä tilan töihinkin.”

Arthur näytti melkein loukkaantuvan.

“Kyllä minä poikani tunnen”, Arthur puolustautui. “Cooper ei taatusti tee enempää, kuin mihin pojan jaksaminen riittää. Hänhän on aina janonnut päästä osaksi työntekoa, se on pojalla verissä! Tuo jatkuva ulkona hyppääminen taas... Ei ihmekään, jos väsyttää, eihän tuo ole Cooperin tapaista ollenkaan!”

“Cooper”, Claire sanoi ja hymyili miehelleen rauhoittavasti, “on seitsemäntoista ja tuossa iässä kuuluukin olla muutakin elämää, kuin kotona oleminen.”

Arthurin ilme ja olemus olivat niin turhautuneita, että Claire siirtyi miehensä eteen ja istui kirjoituspöydän reunalle. Nainen tarttui miestään hellästi leuasta ja kallisti tämän kasvoja lähemmäs.

“Miten yhtäkkiä sun mielipide koulukäynnistä ja kotiintuloajoista on noin kepoinen?” Arthur kysyi, yrittäen kuulostaa yhä tiukalta ja uhmakkaalta, mutta sortui kuitenkin leppymään kun Claire kumartui eteenpäin ja naisen huulet käväisivät miehen huulilla. Kaikkien vuosien jälkeenkin pari oli onnistunut säilyttämään välillään leimuavan, heidät yhteen hitsaavan kipinän.

“Eihän tässä puhuttu koulunkäynnistä, vaan siitä, että Cooper on sinun mielestäsi liikaa ulkona”, Claire sanoi ja virnisti pienesti. “Cooper on tullut aivan sinuun, huomaatko sen?”

“Älä yritä kääntää tätä mun harteilleni”, Arthur sanoi, mutta miehen kasvoilla ehti käväistä pieni hymynkare, jonka Claire ehti pistää merkille.

“Cooper on sanonut tekevänsä koulutehtäviä iltaisin ystäviensä kanssa”, Claire sanoi sitten, suoristaen selkänsä takaisin pystyasentoon. Arthur retkautti päänsä takakenoon kuin turhautunut teini, jolle aikuinen oli juuri sanonut jotain tavattoman noloa tai typerää.

“Et kai oikeasti usko, että Cooper pänttää läksyjä illat läpeensä? Claire”, Arthur vetosi vaimoonsa turhautuneesti. “Cooper on fiksu, muttei mikään lukutoukka. Ei Cooper ole sillä tavalla akateeminen, vaan käytännön ihminen.”

“Ensinnäkin, nyt on aika lopettaa tuo oman poikasi aliarviointi”, Claire totesi tiukasti, eikä naisen olemuksesta enää paistanut samanlainen ilkikurisuus kuin vielä hetki sitten. “Ja toiseksi, sinä itse syötät tuota ajatusta pojallesi, Arthur. Et anna toisen edes yrittää. Me molemmat tiedetään, että Cooper on isänsä poika, ja isäänsä hän myös kuuntelee. Voisit kannustaa Cooperia opintoihin sen sijaan, että suhtaudut häneen kuin palkolliseen!”

Clairen sanat saivat Arthurin ahdistumaan. Kaikista vähiten mies olisi halunnut nyt riidellä oman vaimonsa kanssa, mutta suuttumus nosti päätään, kun Claire jatkoi syyttelyään.

“Nuoruus on lyhyt aika. Cooperilla on koko elämä edessä, elämä täynnä raatamista! Poika on tehnyt töitä pikkupojasta asti, eikö toinen ole jo ansainnut mennä ystäviensä kanssa ja pitää hauskaa? Minun mielestäni olisi kaikille parasta, jos palkkaisimme jonkun ulkopuolisen -”

“For God’s sake, Claire!” Arthur ärähti. “Tämä on elämää! Tämä! Mistä ihmeestä me revimme rahaa palkata tänne lisää työntekijöitä? Rakas, tämä on pieni karjatila Idahossa, ei mikään HBO:n Yellowstone. Me tulemme hädintuskin toimeen omillamme!”

Claire oli hätkähtänyt miehensä äkillistä tunnepurkausta, ja Arthur tunsi siitä syyllisyyttä. Mies tarttui vaimoaan käsistä ja nojasi otsansa niitä vasten.

“Anna anteeksi, Claire. Ei ollut tarkoitus korottaa ääntä. Tämä vain... Tämä kaikki... En haluaisi sanoa tätä, mutta minua pelottaa. Pelottaa ihan oikeasti...”

Claire kietoi toisen kätensä miehensä pään ympärille, haroi sormillaan tummia, paksuja hiuksia, jotka olivat alkaneet hiljalleen menettämään kiiltoaan ja taittamaan harmaan sävyihin. Kaikki vanhenivat, mutta tilalliset vanhenivat vielä nopeampaa kuin muut. Niin se vain oli.

“Ei hätää”, Claire sanoi ja laskeutui kirjoituspöydältä Arthurin syliin, painoi päänsä miehen olkapäätä vasten. “Ei hätää, Arthur. Ei hätää.”

Arthur rutisti vaimoaan, painoi sänkisen leukansa toisen kaulakuoppaan ja tunnusteli vaaleaa hiusmerta, joka laskeutui naisen niskasta lapaluiden alapuolelle. Olo oli yhtäaikaa lohduton ja tyhjä.

“Ehkä pelkään vain niin kovasti menettäväni hänet.”

Claire silitti miestään ja tunsi piston sisimmässään.

Pimeys on verhonnut Wilmingtonin.

Se on niellyt tähdet, pujotellut metsien puiden väleihin ja teiden risteyksiin. Katuvalot taistelevat sitä vastaan, mutta pimeys ja sumu yhdessä meinaavat tukahduttaa niidenkin heikon kajastuksen sisäänsä, eikä niiden tuoma valo ulotu keskustan ulkopuolelle.

Eikä pimeyskään saa otetta kaikesta, vaikka niin yrittääkin. Wilmingtonin reunamilla on talo, ja talon suurista ikkunoista lankeaa vielä suuremmat valojuovat pihan nurmelle. Talon sisällä on hiljaista, mutta keittiössä istuu nainen, joka kaataa itselleen lasin viiniä ja odottaa kellon lyövän kaksitoista.

Nainen kuitenkin tuskin ehtii nostaa lasia huulilleen, kun ovelta kuuluu koputus. Nainen empii hetken, mutta laskee sitten lasin pöydälle, vetää mustaa, samettista kylpytakkiaan päälleen tiukemmin, ennen kuin astelee eteishallin poikki ja raottaa ovea.

Oven takana seisovalla miehellä on bootsit ja cowboyhattu, joka varjostaa kasvoja, jotka ovat painuneet viistosti maata kohti. Ne kasvot nainen silti tuntee paremmin kuin hyvin, vaikka pimeys yrittääkin piilottaa uurteet ja parransängen, väsyneet silmät ja tummat rinkulat niiden ympärillä.

Nainen henkäisee. Miehen nimen lausuminen ääneen tuntuu oudolta, mutta se saa miehen katseen kohoamaan, ja nainen puristaa ovea tiukemmin sormillaan.

“Sanoinhan, ettei me voida tavata tällä tavalla”, nainen sanoo. Ei vihaisesti, ennemminkin hermostuneena. Mies kopistelee bootsinsa kynnyksellä ja astuu sisälle taloon, eikä nainen laita vastaan.



Kylmän kesän jälkeen ei syksykään ole lämmin. Kylmä tuuli riepottelee puita ja ujeltaa pitkin tumman rakennuksen nurkkia. Pimeässä huoneessa nuori tyttö kietoo ohutta peittoa tiukemmin ympärilleen, kun ikkunoiden pieluksista käyvä veto nostattaa kalpean ihon kananlihalle.

Tyttö on nuori, tuskin edes kahdeksaatoista. Kasvoilla on vielä lapsenpyöreyttä ja suuret silmänsä ovat kuin kauriilla. Tummat, paksut hiukset kehystävät kapeita kasvoja, ja kun huoneen ovi aukeaa, tyttö säpsähtää ja vetää kätensä vatsansa suojaksi.

Valkotakkiset, pitkänhuiskeat miehet piirittävät tytön, joka on liian peloissaan, liian heikossa kunnossa pistääkseen vastaan, kun sairaalasängyn laidat nostetaan ja tyttöä lähdetään kuljettamaan pitkin rakennuksen kelmeästi valaistuja käytäviä. Kämmenissään tyttö tuntee vauvan potkut vatsansa läpi.



Miehen takista putoilee pisaroita vaalealle kivilattialle. Nainen sipaisee vaaleat suortuvat korvansa taakse kasvojen molemmin puolin, ennen kuin vetää kätensä puuskaan. Talo on hiljainen, liian hiljainen, joten nainen astelee suuren olohuoneen puolelle ja kääntää kaukosäätimellä stereot päälle. Musiikin turvin nainen voisi ehkä huomaamatta kohdata vieraansa, herättämättä talossa olevia lapsia, jotka ovat täysin tietämättömiä mitä alakerrassa tapahtuu.

“Et voi vain tulla tänne tuolla tavalla”, nainen sanoo sitten, kun vaimea musiikki on täyttänyt suuren olohuoneen. “Minulla on aviomies. Entä jos hän olisi ollut kotona?”

“Tiesin, ettei hän ole”, mies vastaa ja katselee hetken ympärilleen hulppeassa talossa. Se on suuri, moderni ja kalliisti sisustettu. Sellaiseen paikkaan on vaikea tuoda lämpöä, varsinkin tällaisina pimeinä ja synkkinä aikoina, eivätkä kivilattiat ja vaaleat seinät tunnu toivottavan miestä tervetulleeksi. Portaikossa mies näkee valokuvien rivistön - kuvia naisesta, miehestä ja hymyilevistä lapsista. Talossa asuvasta perheestä.

Nainen huokaisee. Lopulta se viittilöi miestä tulemaan mukanaan keittiöön.

“No, tule sitten”, nainen sanoo ja vilkaisee olkansa yli miestä, joka on ottanut stetsonin päästään. Tummat hiukset ovat liimaantuneet otsalle ja kasvojen sivuille, ja nyt nainen huomaa miehen näyttävän vanhemmalta kuin hän oikeasti on. Hetken ajan nainen tuntee myötätuntoa miestä kohtaan.

“Kaadanko sinullekin lasillisen?” nainen kysyy. Mies ei vastaa, eikä nainenkaan jää odottamaan vastausta, vaan kaivaa kaapista toisenkin lasin, jonka täyttää viinin sijasta viskillä.

“Sinulla on varmaankin hyvä syy tälle vierailulle?” nainen kysyy.

“Tiedät itsekin, mikä on syy”, mies vastaa ja tarttuu viskilasiin.

Nainen katsoo, kun mies juo lasinsa tyhjäksi yhdellä huikalla, ja kaataa nielaisten uuden paukun.




Syntymää kutsutaan ihmeeksi, mutta tässä syntymässä ei ole mitään kaunista. Se on ruma, suunnattoman tuskan ja kärsimyksen täyteinen hetki, eivätkä valkotakkiset miehet tee elettäkään helpottaakseen kuollakseen pelkäävän nuoren äidin kipuja.

Monitorit seuraavat jokaista hetkeä, äidin ja lapsen jokaista elintoimintoa, mutta tuskaa ne eivät pysty mittaamaan.

Maailmassa ei ole sijaa nuorille, naimattomille äideille eikä äpärille, joita he synnyttävät.

Kun lapsi päästää ensimmäisen, riipivän huutonsa, nuori äiti itkee. Se on ainoa, ohikiitävä helpotuksen hetki, jota tyttö ehtii tuntea – oman lapsen huuto, merkki siitä, että lapsi on vaikean synnytyksen jälkeen elossa.

Se on viimeinen kerta, kun nuori äiti kuulee lapsensa äänen. Sitä ei nosteta äitinsä rinnalle, eikä se koskaan tule tuntemaan oman äitinsä sylin lämpöä tai kuulemaan äitinsä lempeää ääntä. Lapsi viedään pois, ja äiti huutaa, itkee lapsensa perään.

Ja kun vuorokausi vaihtuu, on äidin ruumis jo kylmä, eikä Wilmingtonissa kukaan muista tai kaipaa tummatukkaista, kauriinsilmäistä tyttöä, joka yhdeksän kuukauden ajan kantoi sisällään suurta salaisuutta.



Mies ei ole juonut sillä tavalla koskaan naisen nähden. Toinenkin viskilasi on kumottu tyhjäksi, ja nainen, joka pitelee pulloa yhä käsissään, ei enää kaada uutta.

“Se on mennyttä”, nainen sanoo lopulta hiljaa. “Se ei liity meihin enää. Minä olen jo jättänyt sen taakseni ja niin pitäisi sinunkin.”

“Kumpikaan meistä ei voi”, mies vastaa. “Se, mitä tapahtui, seuraa meitä nyt ja tulee aina seuraamaan.”

Nainen verhoaa ahdistuksensa viinilasinsa taakse. Se vilkaisee portaikkoon, joka on onneksi edelleen hiljainen ja tyhjä, ja palauttaa sitten katseensa takaisin mieheen.

“Sinä itse haluat pitää menneisyyden mukanasi, etenkin kun tulit tänne”, nainen melkein kivahtaa. “Juuri tällä tavoin herätät huomion, ruokit huhuja, joita kaupungissa kuiskitaan!”

Mies katsoo synkästi naista kulmiensa alta, puristaa viskilasia sormissaan, tukahduttaa sisällään myrskyävät ajatukset ja tunteet.

“Menneisyyttä ei voi paeta”, mies sanoo ja avaa takkinsa hitaasti. Naisen hengitys kiihtyy, kun mies paljastaa työn muovaamat käsivartensa, kohottaa niistä noisen naisen eteen. Ihoon on piirtynyt arpia, syvempiä kuin nainen muistikaan. Niiden seassa näkyy haalistuneella, levinneellä musteella piirretty merkki, syvälle ihon alle tikattuna:

NO 584




Sellaista tulipaloa ei Wilmingtonissa ole aiemmin koettu.

Sammutustyöt kestävät useamman päivän, eikä palaneen haju poistu kaupungin yltä viikkokausiin.

Pormestari pitää hätäkokouksen, eivätkä kaupungin asukkaat koskaan unohda pormestarin synkkyyttä tihkuvia sanoja tai tapaa, jolla pormestari niitä painottaa.

Sinä iltana kaupunkilaiset vaipuvat koteihinsa nukkumaan, tietämättä, että kantaisivat mukanaan suurta salaisuutta seuraavat neljäkymmentä vuotta.

Sairaalassa pieni sylilapsi huutaa tuskissaan vielä monta viikkoa. Lapsen ihossa on palovammoja, neulanjälkiä ja teksti: NO 584.



“Aika on loppumassa”, mies sanoo. Nainen on haudannut kasvot käsiinsä ja pudistelee päätään, mutta miehen äänensävy on vankkumaton. “Meidän on astuttava esiin. Minun ainakin. Emmekö voisi... Etkö voisi silloin tukea minua?”

Nainen pudistelee yhä päätään ja säpsähtää, kun mies onkin yhtäkkiä noussut ylös ja laskenut kätensä naisen olkapäälle.

“Ei... En...”, nainen sanoo.

“He luulevat edelleen, että se pitää paikkaansa. Että koe onnistui. Ja he haluavat jonkun vastuuseen.”

“Mutta ethän sinä ole vastuussa!” nainen henkäisee, liian kovaan ääneen. “Sinä olet uhri! Kuten muutkin lapset!”

“Tiedän”, mies sanoo. “Mutta he eivät usko sitä.”



Laiha poika pitelee kiinni reppunsa hihnoista. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, ja koulun piha on täyttynyt lapsista, joiden vanhemmat suukottavat heidän poskiaan, toivottavat hyvää koulupäivää. Poika katselee äitejä, jotka halaavat omia poikiaan, ja miettii, miltä tuntuisi, jos hänelläkin olisi äiti.

Koulun käytävillä käy kuhina. Moni lapsi tuntee toisensa jo entuudestaan, mutta poika ei tunne ketään. Sen sijaan muut tuntevat pojan, sen poika huomaa pian, kun lapsijoukon huomio kiinnittyy häneen.

“Kummajainen!” lapset kuiskivat ja nauravat. “Friikki! Frankensteinin hirviö!”

Pojan posket punoittavat. Se on kompastua jalkoihinsa, kun topakka ääni komentaa ivailijoita:

“Lopettakaa, senkin irvinaamat!”

Vaaleat letit heilahtavat, kun tyttö kävelee pojan luo, tarttuu sitä kädestä ja sanoo:

“Tuu, älä sä välitä noista typeryksistä!”



Nainen katsoo vaitonaisesti, kun mies tekee lähtöä. Se on painanut stetsonin takaisin päähänsä ja astellut ovelle, jonka luo nainen miehen saattaa. Mies ehtii jo ulos, portaiden alapäähän, kun nainen avaa suunsa.

“Anteeksi, Clyde”, nainen sanoo. Clyde Johnston kääntyy katsomaan vaaleahiuksista naista, joka hytisee ovensuussa, mustassa samettikylpytakissaan. Naisen kasvoilla on surullinen ilme. “En tiedä, pystynkö enää puolustamaan sinua samalla tavalla, kuin lapsena pystyin.”

Clyde katsoo naista hetken, ennen kuin painaa hetkeksi sormensa stetsoninsa lipalle.

“Kiitos siitä”, Clyde sanoo, ja sitten mies onkin jo kääntynyt ja mennyt menojaan, eikä suuren talon suurella pihalla ole enää muita elonmerkkejä kuin ovensuussa hytisevä nainen ja sisältä lankeavat valojuovat.

Sisältä portaikosta kuuluu ääniä, ja nainen sulkee äkkiä etuoven, ennen kuin hänen poikansa ehtii alakertaan.

“Kenelle oikein puhuit?” poika kysyy, ja nainen hymyilee jäykästi.

“En kellekään”, nainen vastaa. “Mene vain takaisin nukkumaan.”

“Okei”, poika vastaa hieman empien. “Hyvää yötä, äiti.”

“Hyvää yötä, Maverick.”

Zacharias Bond mieltää itsensä kunnon kristityksi.

Käyhän hän kirkossa joka sunnuntai, laittaa joka kuukausi $100 kirkon köyhäinavustukseen ja toimii vapaaehtoisena seurakuntansa järjestämissä tapahtumissa.

Ja mikä tärkein - uskoohan hän Jumalaan.

Mutta hänen uskonsa on horjunut jo hyvän tovin.

Miksi niin armollinen, rakastava Jumala, joka toimi kristinuskon kulmakivenä, saattoi hänen esikoispoikansa sairaalaan?
Miksi niin turvallinen Kaikkivaltias salli pojan harhautumisen Herran tieltä? Sai hänet kuvittelemaan, että kohtalonsa olisi maallikon käsissä?
Miksi kaikkia luomuksiaan hoivaava, isällinen Jumala on antanut lukemattomien luontokappaleidensa päättää elämänsä mitä kummallisimmilla tavoilla? Eikö jokainen lintu, jokainen jänis ollutkaan Hänen silmissään yhtä arvokas?

Viimeaikaiset pohdinnat jäävät kuitenkin pian varjoon, jonka langettanut ei kuulu tähän maailmaan.

Zachariaksen tuijottaessa autonsa edessä avautuvaa näkymää, miehen mielessä pyörii tasan yksi kysymys:

“Mitä helvettiä?”

Tiellä seisoo ainakin tusina tummiin kaapuihin pukeutunutta henkilöä.

Tai ainakin hahmot olivat oletettavissa ihmisiksi - ne seisovat kahdella jalalla, kädet suorina sivuillaan.

Zacharias pysäyttää autonsa.
Hän painaa ovien lukitusnappulaa. Pehmeä, neljästi kertautuva naksahdus parantaa miehen turvallisuudentunnetta.

Mutta vain hetkeksi.

Tummat hahmot ryhtyvät marssimaan kohti mustaa Chevyä.
Kylmät hikikarpalot muodostuvat välittömästi miehen otsalle.

Hän vetää autonsa vaihteen pakille ja painaa kaasua.
Auton ajovalojen eteen nousee hiekkapilvi, joka peittää tummat hahmot taakseen.


Tummat hahmot ovat vierailleet Zachariaksen unissa useita kertoja.
Ensimmäisellä kerralla hän päästi hahmot lähelleen - ja sen jälkeen oli pitänyt visusti huolen, että ne eivät koskaan päässeet edes autolle asti.

Ensimmäinen kerta oli pinttynyt miehen verkkokalvoille, vaikka se olikin unta.

Veren tahrimat auto ja ympäristö eivät jättäneet miestä rauhaan, vaikka unesta oli kulunut useampia viikkoja, ellei jopa kuukausia.
Näky seurasi Zachariasta töihin, kotiin ja jopa kirkkoon - paikkaan, jonka piti olla turvallinen. Jossa maalliset murheet saivat jäädä sellaisiksi, kuin ne ovat - maallisiksi murheiksi.

Kaikki maalliset murheet ovat kuitenkin tuntuneet poikkeuksellisen raskailta.

Jumala tuntui päivä päivältä työntävän Wilmingtonia kauemmas armonsa ulottuvilta.

Vaikka Bondien perhe oli vasta vuosi sitten muuttanut Wilmingtoniin, ei Zacharias tai Beatrice kumpikaan ollut säästynyt pikkukaupungin outoudelta.
Eikä Zacharias sitä tulisi koskaan myöntämään, mutta hän kyllä oli jo ennen muuttoaan tiennyt Boisen piirikunnassa olevasta, muutaman tuhannen asukkaan uinuvasta paratiisista, jonka historiaa verhosi ennennäkemätön synkkyys.
Siitä hän oli saanut tietää toukokuussa 2021.

Hän tiesi, mistä moinen synkkyys oli saanut alkunsa, ja hän tiesi, kuka tai mikä salli sen jatkuvan.

Hän tiesi, koska Michelle, esikoisensa, oli siihen perehtynyt.
Michelle oli uskoutunut isälleen uskonlahkosta, joka lupasi Ilmestyskirjan tapahtumien koittamispäivän olevan kohta käsillä. Päivän, jolloin maa repeäisi auki, ja kuoren alta pinnalle syöksyisi Saatanan vuodatettu veri. Jolloin kaikki heidän seuraajansa saisivat olla osa jumalallista sotaväkeä, joilta ei kunnia ja rikkaudet koskaan loppuisi.

Michelle ei ollut uskonut koko humpuukiin, mutta hänen ystävänsä oli.
Se sama ystävä, jonka luo tyttö oli matkalla kesäkuun 24. päivänä vuonna 2021.

Oli kestänyt vuosia, ennenkuin Zacharias oli saanut langat yhdisteltyä.
Ennenkuin hän oli vihdoin ymmärtänyt, että ehkä Kansas ei ollutkaan vastuussa siskonsa kuolemasta. Ehkä Michellen autosta ei pettäneetkään jarrut, vaan tapahtui jotain aivan muuta.
Jotain, mitä ei pystynyt järjellä eikä uskonnolla selittämään.

Uskonlahko ei ollut jättänyt Zachariasta rauhaan vuosienkaan jälkeen.
Hän oli tonkinut Michellen tavaroita, etsinyt tytön luotetun päiväkirjan käsiinsä ja repinyt talteen kaikki sivut, joissa oli edes etäistä mainintaa lahkosta.
Joskin vuosien aikana se oli saanut jo uuden tittelin - kultti.

Vaikka Zacharias ei sitä koskaan tulisi myöntämään, oli hän raahannut perheensä Michiganin Farwellista Idahon Wilmingtoniin kaivaakseen esiin totuuden kultista.

Kun kaikki Wilmingtonin vanhemmat olivat ryhtyneet kerääntymään kaupungintalolle, muuan Bond oli mennyt mukana.
Huolimatta tuoreista kasvoistaan, oli Zacharias saanut vakuuteltua itsensä osaksi ryhmää.
Hänelle oli pian selvinnyt, että puheet maan repeämisestä ja veren tihkumisesta eivät olleet humpuukia - aikuisten ihmisten hätäinen puheensorina viimeaikaisista tapahtumista oli vain vahvistanut Michellen vuosien takaiset puheet oikeiksi.

Kultin levittämä saarna oli jälleen käymässä toteen.

Vuosi 1984 kummitteli edelleen vanhemman väestön tuoreessa muistissa - heiltä ei saanut mitään kunnon vastausta, mutta kaikki toistivat epämääräisiä muminoita viattomista uhreista ja katastrofista.

Zachariaksen itselleen ja Jumalalle esittämä kysymys ei ollut enää onko kultti todellinen, vaan montako uhria se tällä kertaa vaatii?

9.11.2024
Ivalo, Suomi
Ilmari Kiprianoff

Yhdeksän tuntia oli paljon. Se oli enemmän kuin tyypillinen koulu- tai työpäivä. Siinä ajassa ehti mennä autolla Norjan Kirkkoniemeen, käydä syömässä ja ajella takasi kotia tai ehtisi ajaa vaikka Rovaniemelle Mäntyvaaran raveihin ja ravien jälkeen körryytellä takasi kotia.
Mun ja Mikaelin kellon lukeman välissä oli yhdeksän tuntia. Mutta silti kestäisi yli kahdeksantoista tuntia että pääsisin samaan kaupunkiin mun parhaan kaverin kaa.
Halvimmillaan se vaatisi lähes 800 euroa ja kolmekymmentäkolme tuntia.
Pääasiassa noin 1 000 euroa ja kahdeksantoista tuntia.
Kalleimmillaan hyvästi yli 2 000 euroa ja silti sen kahdeksantoista tuntia.
Suurinpiirtein.

Viisi minuuttia taas ei ollu aika eikä mikään. Siinä ajassa ehti keittää kahvit, tyhjentää tiskikoneen tai lakasta rappuset lumesta. Siinä ajassa ei ehtiny tehdä paljoa. Mutta siinä ajassa oli ehtiny kävellä tietä pitkin meiltä Mikaelille tai toisi päi. Nopeammin, jos käveli reippaasti tai jopa hölkkäs.
Sen takia oli ollu yllättävän vaikiaa tottua uuteen normaaliin, missä vaati kalenterin syynäystä ja suunnittelua että löyty rako jollon voitiin jutella reaaliajassa tai jopa pelata jonku aikaa. Niiden hetkien säätäminen oli myös hankaloittunu entisestään kun Mikaelin arkeen oli rysähtäny jostaki mukaan ensinnäki parisuhde. Sitte toinen hevonen. Oli alkanu viimenen vuosi ennen collegea (rip vaan kaveri, toivottavasti et tarvi opintolainaa), uus harrastus ja ties mitä muuta. Kaikki sellasia asioita mistä olin ilonen sen puolesta, hyvä että elämä rapakon toisella puolella alko saamaan mukaan kivojaki asioita. Mutta samaan aikaan olin harmissani omasta puolestani. Tuomas tai koulussa saadut uudetkaan kaverit ei kuitenkaan korvannu päivähoidon hiekkalaatikolla alkanutta kaverisuhdetta, minkä myötä laskin Mikaelin enemmän veljeksi mitä "vaan" parhaaksi kaveriksi.
Onneksi kaikesta huolimatta etanapostin tavoin liikkuva yhteys ei tuntunu vaikuttaneen meidän väleihin oikeastaan yhtään, juttu jatku aina yhtä vaivatta useamman päivänki jälkeen niin kuin ei mitään. Siitä olin ihan pirun kiitollinen.


Pyörähdin ympäri mun tuolilla, ja vilkasin jo nyt puoliksi pakattuja matkalaukkuja lattialla. Katse vaeltaen sitä kautta seinällä olevan kalenterin näkymään. Menneitä päiviä merkitsevien laatikoiden päälle oli vedetty paksut ruksit. Odotettavia päiviä oli kaikki tyhjät laatikot, joissa oli vain alanurkassa koneen painamat nimipäivät. Niiden jälkeen oli punasella tussilla rengastetut pari laatikkoa. Lähtöpäivä.
Sitte yhdeksän tuntia olisi taas viisi minuuttia.
Oikeastaan vieläkin vähemmän.
Kunhan vaan sain tehtyä nämä rästitehtävät alta että varmasti pääsin lähtemään työharjotteluun.

”Thank fuckin god”, sain huokaistuksi Madisonin vihdoin avatessa ovensa. En naista ollut nähnyt koko viikkona, ja vaikka olin ovella käynyt - en ollut silti saanut naapuriini yhteyttä. Pelkäsin jo jotain pahaa tapahtuneen. Burke ei tuntunut ottaneen huoli-ilmoitusta tosissaan. Kaupungin työntekijät tuntuivat muutenkin salailevan jotain koko syksyn. Kauaa helpotukseni ei jatkunut, Madison näytti ruituneelta, kalpealta ja väsyneeltä. Silmissä ei ollut tuttua ihanaa pilkettä.
”What happened?” kysyin ja tungin itseni oviaukosta sisään sen enempää kyselemättä kaapaten Madisonin halaukseen. Pelkäsin naisen menevän rikki mikäli puristaisin liian lujaa. Kuin pieni hento ruusu. Madison ei vastannut halaukseen, mutta alkoi hytkymään aloillaan. Pian tunsin paitani kostuvan naisen kyyneleistä.
”It’s okay Madison, I’m here”, koitin kuiskutella punapäälle. En edelleenkään tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta kun saan tietää ketä on rikkonut pienen hennon ruusuni - sen päivät ovat luetut.

Keskustan mellakka ei ollut onneksi levittäytynyt meidän asuinalueelle asti. Katsottiin kuitenkin uutislähetystä jännittyneinä Madisonin sohvalla. Säikähdimme molemmat ulkona kuuluvaa jysähdystä, nainen minua enemmän hypäten miltein ilmaan.
”Maybe that was the tunnels”, punapää oli mumissut päästessään yli jpahimmasta järkytyksestä, muttei suostunut asiaa mulle avaamaan yhtään sen enempää. Mä olin nukkunut muutaman yön Madisonin sohvalla, pelkäsin naisen häviävän uudestaan. Sänkyyn asti en ole itseäni halunnut tunkea, se tuntui olevan hieman liikaa. Punatukkaa oli pitänyt ensimmäiset päivät periaatteessa syöttää ja melkein kantaa nukkumaan, vaikka nainen oli käynyt hoitamassa Peachin ja tehnyt töitä aivan normaalisti. Itsestään huolehtiminen Madisonilla oli sen sijaan jäänyt pahasti toissijaiseksi, joten jouduin huolehtimaan naapuristani. Tai niin, uskoisin meidän olevan jotain enemmän kuin vain naapureita. Mutta sen miettiminen ei ollut nyt oleellista. Prioriteetti on nyt saada Madison takaisin omaksi itsekseen ja syksyn sekavuus unholaan. Valehtelisin, jos väittäisin ettemme olleet jätkien kanssa kiinnittäneet myös kummalliseen toimintaan huomiota. Varsinkin Henryn ja Miken ollessa crossipyörillä metsässä, kaksikko oli löytänyt muun muassa hylätyn kirkon - tai niin he ainakin luulivat, kunnes kaapuihin pukeutuneita hahmoja alkoi ilmestyä puiden takaa . Me oltiin luultu, että se on vaan jonkun halloween-pila. Mutta ei se tainnutkaan olla. Kaupungista poistuminen oli myös ollut jonkun aikaa mahdotonta, melko samoihin aikoihin Madison katosi. En ollut oikein saanut yhdistettyä kaikkia lankoja keskenään, toivoin vain naisen olevan jossain yhä elossa. Jacob oli nimittäin kertonut useamman ihmisen hävinneen kuin tuhka tuuleen ja löytyneen myöhemmin kuolleena. Tietenkin hän oli ilmoittanut tämän heti sen jälkeen, kun olin ilmaissut huoleni naapuristani. Mun oli silloin tehnyt mieli lähteä sinne kirkkometsään etsimään naista, mutta mitäpä jos takana olisikin ollut joku isompi taho? Tai jos se olisikin ollut mun loppu?

Pieni hymy nousee huulilleni nähdessäni Madisonin paistamassa kanaa astuessani ovesta sisälle. Olin käynyt sairaalassa katsomassa Josephia, hän oli nimittäin joutunut mellakan aikana aika pahaan kuosiin. Mies tuntui voivan joka päivä paremmin, mutta murtunutta jalkaa hän saisi aika pitkään parannella. Uutisissa tai kaupungilla ei puhuttu enään parin päivän takaisista tapahtumista, vaikka keskustan alue olikin nyt yksi iso rakennustyömaa. Ihan kuin asia oltaisiin lakaistu maton alle vähin äänin. Madison ei enää uskaltanut pitää oviaan auki, mutta oli antanut minulle vara-avaimensa. Keittiön tasolla on jo kahdella lautasella salaatit valmiina, ehkä nainen alkaa pikkuhiljaa palautumaan. Kultista, tunneleista tai Nevadan tapahtumista Madison ei kuitenkaan ollut suostunut puhumaan puolta sanaakaan. Joskus kuulin naisen itkevän ollessaan suihkussa ja se puristi rintaa. Mä toivoisin, että punapää voisi puhua mulle kaiken kaikesta, mutten oikein voi siihen patistaakaan.
”It smells good”, totean istahtaen jakkaralle.
”It’s just some lemon-rosemary chicken”
”So how was your day?”
”Work was normal and I went to see Peach”. Kanapihvit kääntyvät pannulla ympäri. Madisonista oli todella vaikeaa saada pidempiä lauseita ulos. Toivon senkin helpottavan ajan myötä.
”How was Peach?”
Nainen kohauttaa hartioitaan vastaukseksi. En tiedä voinko oikein tehdä muuta, kuin antaa ajan kulua ja olla naiselle tukena. Katson hellan edessä seisovaa punapäätä. Toinen on alkanut saamaan jo takaisin väriä itseensä, mutta silmien pilke oli edelleen kateissa. Puhumattakaan siitä, kuinka Madison tuntui toimivan hieman kuin joku automaatiolla oleva robotti tietyissä askareissa.

”Can you hold me for the night?” pieni värisevä ääni kuuluu jostain pimeydestä. Joudun hetken prosessoimaan sanoja, olen ollut unen rajamailla.
”Ofcourse Madison, let’s get some sleep”, totean heilauttaen jalat alas sohvalta ja suuntaan makuuhuonetta kohden peittoon kääriytyneen Madisonin perässä. Verhojen välistä makuuhuoneeseen tunkeutuu täysikuun valaistus, joten säkkipimeässä ei tarvitse olla. Nainen puristaa käsivarttani melko lujaa ennen nukahtamistaan. Kuuntelen tasaista tuhinaa enkä uskalla nukahtaa - mitä jos Madison vain lipuu käsistäni ja häviää? Vajaassa vuodessa olen kiintynyt naiseen liikaa. En ajatellut sotkeutua tässä vaiheessa elämääni mihinkään tunnekiemuroihin - mutta niin vain punapää muutti naapuriin ja vetäisi jalat alta. Hivuttaudun Madisonia lähemmäs painaen leukani naisen päätä vasten. Hengitän syvään, voisin tottua tähän.
”Tom, please. Don’t do it”, nainen käsivarsillani yllättäen huudahtaa ja rimpuilee käteni alta pois nousten istumaan raskaasti hengittäen. Madison katsoo huonetta läpi paniikinomaisesti ja silmät lukkiutuvat muhun kuin ajovaloissa seisovalla peuralla. Mitä helvettiä se Tom nyt oli tehnyt, jotta mun pieni hento ruusu näkee painajaista. Ihan kuin tässä syksyssä olisi ollut jo aivan tarpeeksi pohdittavaa ja asioiden prosessointia.
”Madison, it’s okay. Tom is not here and he’s not getting close to you on my watch”, yritän sanoa mahdollisimman rauhallisesti, vaikka sisälläni kiehuu. Nainen tuijottaa mua hetken räpytellen silmiään, ennen kuin laskeutuu makaamaan.
”Sorry about that”, Madison kuiskaa.
”No need to be sorry, Madison. You need to get some rest now. I will keep you safe”, kuiskaan. En kuitenkaan kiedo enää käsiäni naisen ympärille, vaikka Madison laskee päänsä rinnalleni.
”Thank you Max”, nainen toteaa hiljaa ennen kuin tasainen tuhina täyttää huoneen. Mä en kuitenkaan saa unen päästä irti. Tuntuu uskomattomalta, että Madison nukkuu samassa sängyssä mun kanssa ja vielä pitäen minua tyynynään. Mutta se ei ole ainoa asia, joka mua hereillä pitää. Mun on pakko saada tietää, mitä Nevadassa on tapahtunut. Ei me muuten voitaisi ikinä päästä yli syksyn tapahtumista ja aloittaa uutta alkua yhdessä.