2 - Three, two, one... Surprise!

“Kylläpä niillä kestää”, Valeria kuiskasi. Kaikki olivat asettuneet aloilleen, asemiinsa, ja pikkuhiljaa iloinen jutustelu oli vaihtunut odottavaan hiljaisuuteen. Vaikka jokainen tuntui höristelevän korviaan, meille johtavalta hiekkatieltä ei edelleenkään kuulunut moottorin ääntä.

“Ehkä ne feidas sut, Cooper”, Brandy ehdotti. “Mitä sä sanoit niille?”

“No mä valehtelin, että autosta valahti jäähdytysnesteet eikä me päästä Harperin kanssa kauppaan, ja kysyin voisko se ja Yumi käyttää meitä”, vastasin. “Että jos feidas, niin mun on syytä arvioida meidän ystävyyttä uudelleen.”

Paikalle oli saapunut Hayleyn ja Kestrelin lisäksi myös liuta muita Kansasin ja Yumin kavereita – Jenny ja niiden seurue, Yumin serkku Sarah sekä pari Wildcatsia, jotka ilmeisesti olivat Yuminkin tuttuja. Olin käskenyt kaikkia ajamaan autonsa hieman sivumpaan, meidän pihassa olevan vajan liepeille - siellä oli valmiiksi pari ikivanhaa autonrämää ja työkoneita, joten Kansas ja Yumi tuskin kiinnittäisivät niihin siellä suurempaa huomiota.

“Hei! Nyt tänne tulee auto!”

“Äkkiä asemiin!”

Porukka ahtautui olohuoneeseen ja hiljaisuus vaihtui jännittyneeseen supinaan, jota jouduin hyssyttelemään hiljemmaksi, vaikka muakin ois jostain syystä naurattanut kauheasti. Valeria näytti pelinrakentajalta kyyristellessään stereoiden luona sormi play-napin päällä, ja lopulta kuului auton oven paukahdus, joita seurasi askeleet verannalla.

Mä seisoin eteisessä, valmiina avaamaan oven, ja näytin vielä taaempana seisovalle Harperille merkkiä hyssytellä olohuoneessa odottavia olemaan hipihiljaa. Ovelta kuului koputus ja avasin oven.

“Hyvä kun tulit -”

“Ai, Arthurko ilmoitti tulostani? No hienoa. Hän sanoi, ettet välttämättä kiireiltä ehdi vastailla puhelimeen.”

Mun naama valahti sadasosasekunnissa ja käännyin katsomaan Harperia, joka näytti lähes yhtä säikähtäneeltä. Ovella seisoi naapurin herra Mitchell, joka kurkisteli mun olan ylitse takana seisovaa Harperia, ja vaistomaisesti laitoin käden eteen, jotta mies ei olisi tullut peremmälle.

“Öh”, sanoin ja vilkaisin uudestaan Harperia. Pystyin sen ilmeistä lukemaan, mitä se yritti mulle viestittää: miksi tuo on täällä? Vastasin sille minimaalisella päänpudistuksella en tiedä, ja käännyin herra Mitchellin puoleen. “Joo... Oli vähän huonot linjat, niin en kuullut oikein kunnolla – niin mitä olittekaan vailla?”

Olohuoneesta kuului vaimea yskähdys ja supinaa, ja mun teki mieli irvistää. Harper onneksi otti tilanteesta kopin ja käveli hyssyttelemään hämmentyneitä vieraita, jotka eivät tienneet mitä tapahtuu – herra Mitchell katsoi hetken aikaa Harperin perään ja sen kulmien väliin ilmaantui pieni ryppy, joka kuitenkin oikeni nopeasti.

“Niin, sitä niittokonetta tulin lainaamaan. Arthur sanoi, että vaja on lukossa, ja että tulla pyytämään avainta sinulta.”

“Aivan”, sanoin nopeasti. “Joo, no tuota – odottakaa siinä, minä haen avaimen ja tulen avaamaan! Ihan pieni hetki!”

Käännähdin ja marssin nopeasti avainkaapille. Sekunnit, joiden aikana etsin oikeaa avainta, tuntuivat painostavan pitkiltä, koska herra Mitchell seisoi yhä ovenpielessä ja pelkäsin, että se joko kävelisi peremmälle tai huomaisi jonkun koristeen, joita talo oli tulvillaan, mutta onnekseni mies keskittyi kaivelemaan kynsiensä alusia eikä ainakaan näyttänyt merkkejä siitä, että se aisti talossa olevan käynnissä jotain muutakin kuin kotiaskareiden tekoa.

Kun oikea avain löytyi, huokaisin helpotuksesta.

“Harper, menen avaamaan vajan oven herra Mitchellille!” kailotin kovaan ääneen, ennen kuin kävelin ovelle ja ohjasin naapurin kiireen vilkkaa alas portaita ja pihalle.

“Olikos tuo sinun tyttöystävä?” herra Mitchell uteli. Vilkaisin sitä ja nyökkäsin kurkkuani selvitellen.

“Joo, oli. Harper. Se on käymässä... Ei jää yöksi.”

“Harmi”, herra Mitchell sanoi sellaiseen sävyyn, että mä halusin vaihtaa puheenaihetta nopeasti.

“Tarvitsetteko pitkäksi aikaa niittokonetta?”

“Ei, ei, lähinnä pihatielle. Ihan nopea homma, saat sen takaisin jo tänään illalla.”

“Ei!” sanoin hätäisesti, ja jatkoin sitten vähän rauhallisemmalla äänellä, “Siis tarkoitan, että ei mitään kiirettä! Itseasiassa lupasin mennä auttamaan meidän tallin omistajaa tänään... Tuota, hyllyn kokoamisessa. Niin siinä saattaa mennä tosi kauan. Että ei kannata tänään enää tuoda.”

“Hyllyn kokoamisessa?” Herra Mitchell naurahti. “Onko isokin hylly?”

“On aivan järjettömän iso. Monta kerrosta ja paljon osia.”

“On nuo nykyajan hyllyt sitten yksiä palapelejä”, herra Mitchell totesi. Olimme saapuneet vajalle ja avasin sen ovessa olevan riippulukon, jotta herra Mitchell pääsi sisälle. “Sano sille tallinomistajallesi, että ostaa jatkossa käytettynä. Ennen vanhaan oli kalusteet täyspuuta, eikä tarvinnut säheltää ruuvien ja sekavien ohjeiden kanssa!”

“Joo, täytyy sanoa”, vastasin otsaani hieroen.



Herra Mitchell lähti lopulta niittokoneen kanssa kohti kotiaan, ja huokaisin helpotuksesta. Olin jo kävelemässä takaisin talolle, kun vilkaistessani pihatielle näin vihdoin tutun, kullanvärisen auton lipuvan horisontissa meille päin. Yumi ja Kansas olivat saapuneet.

Naputtelin Harperille nopeasti viestin nyt ne tulee, olkaa valmiita ja jäin seisoskelemaan ulos, kun kaksikko ajoi pihaan ja nousi pois autosta.

“Coopeeeeer”, Kansas kiekaisi heti, kun sen pää pilkisti pelkääjänpaikan ovesta ulos. “Onko meidän pikku Cooper rikkonut perheen auton... Soo, soo...”

“Very funny”, virnistin ja hymyilin sitten Yumille. “Moi, Yumi. Kiva, kun pääsitte pelastamaan meitä tuon vitsiniekan kanssa.”

“Ei mitään, ilo olla avuksi”, Yumi virnisti niiaten pienesti. Mua nauratti vähän ja viitoin sitten kaksikkoa talolle päin.

“Harper on sisällä, se on varmaan päiväunilla, käydään herättämässä se.”

“Päiväunilla, tähän aikaan?” Kansas ihmetteli. “Hävytöntä!”

“Hei, tilan työt pitää hoitaa, vaikkei vanhemmat olekaan maisemissa”, sanoin. “Se on kuule rankkaa hommaa näillä helteillä. Tietäisit sinäkin, jos ylipäätään tekisit töitä.”

Kansas marisi jotain väsymyksestä ja kiireistä, enkä ottanut niitä kuuleviin korviini, kun johdatin Yumin ja Kansasin terassille ja siitä sisälle. Oli hiljaista – juuri täydellisen hiljaista – ja viittilöin kaksikkoa kohti olohuonetta.

“Peremmälle vaan, Harper on olohuoneessa.”

Pääsin olohuoneen oviaukolle ja virnistin Harperille, joka piti kättään suunsa edessä. Jokaisen huoneessaolijan silmissä kiilui innostus ja jännitys, ja näin, että Brandyn hartiat hytkyivät pidätellystä naurusta.

“Teillä on kyllä just sen näköinen talo, kuin oon aina kuvitellutkin”, Kansas julisti kovaan ääneen. “Mistä vetoa, niin teillä on lehmäntalja olohuoneessa, eikö olekin -”

Samassa Kansas käveli Yumi vanavedessään olohuoneen ovelle ja jähmettyi paikalleen. Valeria painoi musiikin päälle ja kaikki huusivat yhteen ääneen:

♬ SURPRISE! ♬

Saturday, 22nd of June 2024
At around 7PM, Tumbleweed Valley, Wilmington, ID

"Watch out, there's a - ouch - a pothole", huomautin Yumille, jonka tilannenopeus oli tien kuntoon ja kusenkeltaisen Yariksen jousitukseen nähden aivan liikaa.

"Oh shut up, it wasn't that bad", Yumi naurahti ja nojautui lähemmäs rattia, kuin puolisokea mummeli.

"I told you I could've driven us here", muistutin kurottaessani kohti pääni yläpuolella olevaa kauhukahvaa, joka yllättäen kyllä tuntui olevan lujinta tekoa oleva osa koko autossa.

"That would've been a DUI case", Yumi tokaisi ja katsahti mua hyvin merkitsevästi.
"No wonder you were so keen on letting me drive us to the stream", tyttö jatkoi, katse taas tiessä. Luojan kiitos.

Auto tumahti toistamiseen vähän syvempään kuoppaan.

"I don't know if Cooper is gonna be impressed with your driving skills if you manage to hit every single pothole on this road", virnistin.

"Shut up Kansas, or you will walk home", Yumi uhosi ja mottasi mua kevyesti nyrkillään olkapäähän.

Pian Millereiden kotitalo näkyi viimeisen pusikon takaa.
Oli pääteltävissä, että talon pihalla näkyvä muurahaistakin pienempi piste oli Cooper.

"Oh, how lovely, I will get to see lil' Coopie-pookie again! Oh how I've missed him", huokaisin dramaattisesti, tiputtaen käteni kauhukahvalta lepäämään ovelle.

"... You saw him literally two days ago."

"So? That's over 48 hours, and when you've gotten used to seeing someone every day whether you want to or not, you grow to look forward to seeing them and if you don't see them, you'll miss them", selitin.

"You are drunk", Yumi nauroi.

Kusi-Yaris kaarsi loivaan kulmaan melkein keskelle Millereiden pihaa, ja mä käytin tilaisuuden välittömästi hyväkseni ja nousin autosta.
"Cooopeeeerrrr!"

Cooperin kasvoille levisi hymy.

"Onko meidän pikku Cooper rikkonut perheen auton… soo soo", sätin virnistäen.

Se pojan kasvoilla ollut hymy muuttui hyvin äkkiä vitsiäni arvostavaksi (not) virneeksi, saatesanoin "very funny".

Mä kuuntelin lähinnä puolella korvalla mitään, mitä Cooper ja Yumi keskenään puhui, ja oikeastaan myös kaiken, mitä Cooper selitti meidän kävellessä sisään.
En ajatellut tarpeeksi kommentoidakseni, mutta siitä huolimatta kuulin olevani äänessä vähän väliä.

Havahduin kunnolla takaisin todellisuuteen vasta, kun talon olohuoneesta kajahti musiikki soimaan ja ihan jäätävä lössi porukkaa huusi "YLLÄTYS".

"What the- you did NOT just Rick Roll us!" nauroin, kun Rick Astleyn ikoninen Never Gonna Give You Up nosti ilmiselvän biletunnelman kattoon heti kättelyssä.

"Of course we did", Cooper myhäili tyytyväisenä ja näytti peukkuja olohuoneessa odotelleille vaanijoille.

Yumin hymy levisi ainakin kaksi kertaa naaman ympäri, kun se nosti kädet kasvoilleen.
"Oh my god!"

"Happy birthday you two!" Yumia halaamaan tanssahtelevat Valeria, Harper ja Brandy toivottivat.

"This feels like a motherfucking fever dream", myönsin, kun näin samassa tilassa armaiden tallilaisteni kanssa myös Jennyn ja kumppanit.
Tuntui oudolta, ettei Jennyn vanavedessä kulkenut punatukkaista tyttöä, mutta oikeasti - parempi näin.

”You guys are too sweet, really! Thank you!” kiitin varmaan kymmenennen kerran saapumiseni jälkeen. Juhlat olivat todellakin tulleet yllätyksenä, enkä ollut todellakaan varautunut omalta osaltani epäonnistuneen kullanhakureissumme päättyvän näin. Meidän kaveriporukka oli todellakin paras, siitä ei tarvinnut kiistellä.


Sarah hivuttautui vierelleni sohvalle ja ojensi käteeni jääkaappikylmän White Clawin. Tölkki aukesi sihisten ja kulautin ensimmäisen kulauksen alas, kääntäen katseeni serkkuuni.


”En kestä, että säkin oot täällä! Luulin että sulla oli töitä tänään,” hymyilin serkulleni.
”Kyl sä tiiät, a girl has her ways,” se vastasi ja räpytteli silmiään viettelevästi, purskahtaen sitten nauramaan kanssani. ”Meidän esimies on semmoinen nuori äijä, oli aika helppoa ylipuhua hänet.” Katsoin Sarahia päin huvittuneesti ja jätin asian sikseen. Oli ehkä parempi, että en kuullut yksityiskohtia.



Tunsin äkisti kädet hartioillani ja käänsin pääni kattoa kohden nähdäkseni taakseni ilmestyneen henkilön. Brandyn vihreät silmät tuijottivat muhun intensiivisesti, blondatut hiukset valuen osittain mun päälleni. Tytön naamalla oli viekas virne.

”Mitäs se synttärisankari täällä vain istuskelee, huh? Eihän tällainen peli vetele, ei sitten lainkaan!” tyttö nappasi mua kädestä kiinni ja vetäisi mut matkaansa ilman sen suurempia saatesanoja. Kikatin kummastuksesta, mutta seurasin ystävääni kyselemättä.


Saavuimme keittiöön, minkä pöydällä seisoi kauniisti riviin aseteltuja, täysinäisiä shottilaseja. Kansas ja Mikael seisoivat pöydän toisella puolella, Harper ja Cooper päädyssä ja Valeria, Hayley ja Kestrel vastapäätä. Katselin hiljentynyttä kokoonpanoa hieman kummastuneena.


”Noniin, arvon juhlakansa, on aika aloittaa nämä juhlat virallisesti! Edessänne pöydällä on jokaiselle varattu oma shottilasi, olkaa hyvä ja valikoikaa rivistä omanne – mutta älkää juoko niitä vielä. Pelataan pientä peliä ensin,” tyttö ohjeisti määrätietoisesti ja nappasi itsekin shottilasin käteensä. Lasit olivat kaikki samanlaisia: läpinäkyviä, pieniä laseja, joidenka sisältö oli myös läpinäkyvää. Epäilyttävää.


”Homman nimi on se, että yhdellä teistä on lasissa sitä ihanaa ja kaikkien rakastamaa vodkaa. Muiden laseissa on ihan tuikitavallista juomavettä ja meidän tehtävänä on selvittää, kenen lasiin on eksynyt hieman vettä väkevämpää,” Brandyn selittäessä huoneessa kuului yksimielisiä hymähtelyitä. Kansas meinasi jo kertaalleen kulauttaa shottinsa kurkkuunsa, mutta vieressä seisova Mikael oli nopeampi liikkeistään ja tarrasi poikaystäväänsä jämptisti käsivarresta.


”Jos säännöt ovat nyt selvät, niin voidaan aloittaa – koittakaa siis vain pitää mahdollisimman neutraali naama! Josko synttärisankarit aloittaisivat,” Brandy sanoi ja käänsi katseensa ensin muhun ja sitten Kansasiin. Kansas viittoi mua aloittamaan. Nostin lasin huulilleni ja kulautin juoman kurkkuuni. Se poltti valuessaan kurkustani alaspäin. Niin pirusti. Meinasin refleksistä irvistää, mutta pyrin pitämään naamani peruslukemilla.

”Easy!” hymähdin muka iloisena laskiessani lasin pöydälle ja viitoin Kansasia. Brandy katsahti muhun päin hetkeksi hymyillen viekkaana ja käänsi sitten päätänsä seuraavan juoman juojaan päin. Kierros meni nopeasti ympäri ja päättyi Brandyyn, joka kulautti lasinsa ennätysvauhdissa ja laski sen sitten kilauksen kera pöydälle.


”Any guesses?” tyttö kysyi edelleen viekas hymy naamallaan. Huoneen äänenkorkeus nousi äkisti, kun porukka alkoi syyttelemään toisiaan ja yrittivät vakuutella heidän epäilyjään oikeiksi.


”Kestrelhän nytkähti ihan kunnolla juodessaan lasinsa, aivan varmasti hänellä se oli!” Kansas sanoi varmana.
”No ei ollut kyllä sunkaan suorituksessa hirveesti kehumista…” Mikael mutisi vierestä.
”Hei, mulla meni vedet väärään kurkkuun! Kyllähän mä nyt vodkaa osaan juoda, kehtaatkin väittää toisin!” Kansas uhosi virnistäen takaisin.


”NONIIN, josko olisi viimeisiä arvauksia? Mitä jos kaikki osoittaa epäiltyä ja sen jälkeen paljastetaan oikea uhri?” Brandy ohjasi. Useampi sormi osoitti Kestreliin, muutama Kansasiin ja yksi muhun. Käännyimme kaikki katsomaan Brandyä päin.


”Ja sitten, se, jolla oli vodkaa veden sijasta nostaa kätensä ylös, ä nyy tee nyt!”


Nostin käteni. Ja niin teki Kansas. Ja Kestrel. Ja Cooper. Ja oikeastaan kaikki pöydän ympärillä. Käännyimme katsomaan Brandyä, joka purskahti nauramaan. Se kikatti menemään, ennen kuin tajusimme mitä oli tapahtunut.


”Ehhehhee, oisitte nähneet teidän ilmeenne!” tyttö hihitti itsekseen. ”Ootte aika loistavia valehtelemaan, I’ll give u that!”


”I guess we needed a way to get this party started,” Harper kohautti harteitaan ja nosti pöydältä avonaisen vodkapullon. “Another round, anyone?”