1 - Preparation

“Vähän vasemmalle.”

“Tähänkö?”

“Hmm, ota vähän ylemmäs.”

Minä ja Mikael keikuttiin tuolien päällä kädet puuduksissa. Harper seisoi eteisessä ja katseli arvioivasti, kun siirtelimme edestakaisin suurta banderollia, johon oli kirjailtu isoin värikkäin kirjaimin HAPPY BIRTHDAY X2.

“Joo, siinä on hyvä!”

Mikael oli hätkähtää alas tuolilta, kun Bindi alkoi yhtäkkiä haukkumaan. Buster yhtyi kuoroon ja koirat säntäsivät eteiseen perässään Brandy, joka kietaisi vauhdikkaasti kiharapehkonsa kiinni ja työnsi puhelimensa farkkushortsien takataskuun.

“Poreallas tuli!” se ilmoitti ja pyyhälsi ovelle, estellen koiria seuraamasta perässä. “Cooper, mihin ohjaan sen?”

“Öö”, sanoin samalla kun kiristin banderollin reunaa tiukemmalle, “Laittakaa sen ison tammen alle vaikka. Saadaan sitten vettä helposti siitä pihanreunan puutarhaletkusta.”

“Aight”, Brandy sanoi ja puikahti ovesta, jonka taakse Bindi asettui makuulle vinkumaan.

Meidän talo oli saanut nopeasti melkoisen juhlalookin – koristeita, ilmapalloja ja muuta sälää oli viritetty niin moneen paikkaan, että niitä oli mahdotonta enää painaa muistiin, ja toivoin ettei vanhempien palatessa mistään löytyisi shottilaseja tai koristenauhaa. Laskeuduin alas tuolilta ja hieroin olkavarttani samalla, kun Valeria käveli keittiöstä eteiseen.

“Booli on tehty valmiiksi, enää vain viina puuttuu.”

“Oleellisin osa”, virnistin ja Mikael naurahti.

“Teillä on kyllä niin ihana talo, Cooper”, Valeria sanoi hymyillen. “Rakastan tällaisia siirtomaatyylisiä maalaistaloja.”

Kuljetin hetken katsettani seinien puupaneeleissa ja niille ripustetuissa tauluissa. Yhdessä niistä oli kuvattuna meidän koko perhe - hymyilevä potretti oli otettu toissavuonna, kun olin aloittanut high schoolin. Sen vieressä oli äidin ja isän hääkuva.

“Kiitos”, sanoin ja tartuin tuoliin, jonka päällä olin hetki sitten seissyt. “Oliko enää mitään ripustettavaa?”

“Ei”, Harper sanoi. Se seisoi kädet lanteillaan ja kurkisteli ikkunasta ulos pihalle, jossa Brandy juuri opasti poreammetta kuljettavaa peräkärryä oikeaan paikkaan. “Milloin se Ethan sanoi tulevansa?”

“Varmasti kohtapuoliin”, vastasin ja kävelin Harperin luo ikkunalle. Oli outoa nähdä poreamme meidän pihalla. “Brandy on hullu, right? Se oikeasti tilasi tänne poreammeen. Ja se saapui parissa tunnissa!”

“Brandy osaa asiansa”, Harper virnisti ja kuljetti kätensä mun vyötärön ympärille. Tunsin tytön leuan lepäävän mun olkapäätä vasten ja hetken aikaa me vain katseltiin, miten pari nuorta miestä uurasti poreammeen kimpussa, Brandyn keimaillessa niiden ympärillä.

“Okei, Kansas ja Yumi ovat jossain joella”, Mikael sanoi. Se oli istahtanut sohvalle ja selasi puhelintaan. “Se on näköjään löytänyt kultaa.”

“Onnea sille”, sanoin kääntyessäni Harperia päin ja kietoessani kädet sen ympärille.

“Näyttää aika isolta tuo sen hippu.”

“Aijaa”, sanoin huolettomasti, koska mun huomio oli hetken ajan Harperissa ja sen sormissa, jotka vaeltelivat mun alaselällä. Kaikki puheet ja jaetut haaveet äkkirikastumisesta, yhteisestä tilasta, matkoista, ja yhdessä vietetty kahdenkeskinen aika viime päivinä olivat saaneet mut miettimään mun omia tunteitani. Sitä, mistä tiesi, milloin ihastuminen muuttui rakastamiseksi, ja milloin tiesi, että oli kohdannut sen oikean. Oliko isä ja äiti tienneet sen heti? Koska ainakin musta tuntui siltä, että mä olisin voinut viettää Harperin kanssa kahden viikon sijasta loppuelämäni.

“Hey, lovebirds, maa kutsuu”, Valeria sanoi ja heilutteli kädessään olevaa puhelinta. “Soitin Hayleylle. Se voisi kohta tulla ja hakea Kestrelinkin samalla? Ketä kaikkia me nyt ylipäätään kutsutaan?”

“Jep, ja milloin mä voin pyytää Kansasin ja Yumin tänne, ja millä verukkeella?” Mikael jatkoi sohvalta. “Ei siis siinä, laittakaa paikat kuntoon mun puolesta ihan rauhassa, mutta Kansas alkaa vähän hermostua, kun vastaan sen viesteihin niin ympäripyöreästi.”

“Näähän on ihan pienet bileet vaan”, totesin, vaikka jostain syystä mun takaraivossa kytikin pieni huoli siitä, että bileet eivät ehkä sittenkään jäisi niin pieniksi. “Tytöt, te varmaan tiedätte paremmin Yumin kavereista? Ja Mikael, sähän oot ollut Kansasin kanssa vaikka missä, sulla varmaan on sen kavereiden numeroita?”

“Öh”, Mikael vastasi.

“Tänne tulee auto”, Harper sanoi ja osoitti ikkunasta ulos.

“Sen on pakko olla Ethan”, sanoin ja vetäisin lippiksen päähän. “Mä menen vastaan, koittakaa te sillä välin ottaa selkoa aikataulusta.”



Brandy vilkutti poreammemiesten vieressä, kun hölkkäsin terassin rappuset alas ja kävelin Ethanin autoa kohti. Vaikka olin liikkeissäni ripeä, Ethan oli vielä ripeämpi - se nousi autosta ulos nopeammin kuin ohjus ja huiskutti mua pysähtymään.

“Howdy”, tervehdin ja virnistin. “Kiitos Ethan, oot oikea mvp. Ollaan palvelus velkaa -”

“Palveluksen teette, kun ette tapa itseänne tai joudu muuten ongelmiin”, Ethan sanoi ja käveli pullojen kanssa mua kohti. “Otin, mitä kaapeista löysin -”

“Itseasiassa, me ajateltiin, olisitko mitenkään voinut vielä ajaa kaupan kautta? Oltais voitu ottaa olutta vielä.”

“Cooper”, Ethan aloitti painokkaasti.

“Pliiiiiis”, anelin. “Meillä on kylmälaukkuja sitä varten... Ei me voida niissä limua pitää!”

“Mitä mä juuri sanoin siitä palveluksesta ja itsensä telomisesta -”

“Hei, me ollaan ihan turvassa täällä! Oikeasti, usko pois, ja jos se noin häiritsee, niin voit vaikka jäädä hetkeksi ja varmistaa, että me bailataan ihan asiallisesti -”

“Kuka muka bailaa asiallisesti?”

Ethanin autosta oli noussut esiin Statler, joka tiiraili mua kohti käsi lippana sen silmien yläpuolella. Mä auoin suutani ja Ethan näytti kerrankin elämässään vähän säikähtäneeltä.

“Vai tää on pelin nimi, kämppis hyvä”, Statler sanoi veijarimaisesti virnistäen, kun se osoitti Ethanin käsissä olevia pulloja ja sitten mua.

Näytin varmaan samalta kun laitumella pällistelevä lehmä kun olin jääny tuijottaan ihan vaan jonnekki Cooperin kysymyksen jälkeen. Olinhan mä jonku kerran ollu Kansasin matkassa viettämässä aikaa sen kavereiden kanssa, mutta oliko mulla niitten numeroita? Ei. Vain Cherryn, koska se oli ottanu oman käden oikeuden ja napannu kännykän mun käsistä ja lisänny ittensä mun yhteystietoihin.
Vaikkakin lopulta olin ohjeistanu sitä siinä, koska sen yritys oli tyssänny hyvin nopeasti kielimuuriin. “Luo uusi yhteystieto” ei ollu helpoimmin pääteltävissä.
Jennyn kanssa oli sentään instagram keskustelu avattuna, vaikkakin sen sisältö oli lähinnä “is Kansas there, are you with Kansas” ja “tell him to pick up his fucking phone.”
Naputtelin lopulta jälimmäiselle instan kautta kutsun Jennylle. Se myös varmasti osais laittaa kutsun eteenpäin parille muulle Kansasin kaverille jotka se ehkä haluais paikalle.

Tuskin olin ainoa, mutta mun takaraivossa häily ikävä aavistus siitä että näistä tuskin tulis sellaset pienet juhlat mitä ehkä oli aateltu. Tungin kännykän takas taskuun, ja valuin itekki ulos. Ethanin olin osannu odottaa mutta Statler tuli yllätyksenä. Se oli… mielenkiintonen. Mutta en olis huolissani siitä ettäkö se heittäytyis kielikelloksi joka soittelis kaikkien vanhemmat ja Burke läpi että täällä aijotaan rellestää ja aikunenki tuonu alaikäsille alkomaholia.
Ennemmin näin kuinka Statler hyppäis vaan sekaan että bileet pystyyn missäs booli.
Kännykkä tuntu olevan riivattu kun se väristi tämän tästä taskunpohjalla, minkä takia kaivoin sen taas käsiini. Kansas ei selvästi ollu tyytyväinen mun kaiken keskellä annettuun vähäseen reaktioon toisen eläketurvan löytymiseen, tai muutenkaan.

“Okei, se yks ryömii kohta varmaan lankoja pitkin tänne”, mutisin puoliääneen kun olin päässy lähemmäs autoa, “Ethan, lähekkö sä käymään kaupassa että pääsenkö kyydillä vai saisinko lainata autoa?”
“What? No, nnooou, no way”, Ethan totes sormi pystyssä, “Tiedän että jo tämä yksistään on rikollisuuden puolella, mutta kortittomal–”
“Kortti on”, totesin lyhyesti samalla kun naputtelin vastausta yhden viestipommitukseen.
“Hä? Mistä lähtien?” Cooper uteli ensimmäisenä, “
“Ei kauhean kauaa. Mutta, mulla on idea millä saadaan pelattua vähän lisäaikaa mutta se tarkottaa että pitäis lähtä aikalailla...nyt”, selitin ja katoin Ethania vähän odottavasti.
“Come ooonn, buddy”, Statler helisi hymy leveänä laskiessaan toisen käden miehen harteille, “Samalla retkellä voit hakea sitä oluttaki. Eihän se oo enää mitään tässä vaiheessa”, nainen lisäsi samalla kun naputteli yhtä Ethanin käsissä olevaa pulloa.

Jostaki syystä mulla oli sellanen tunne, että Statler tais olla ensimmäinen joka löytyis kalja tai drinkki kädestä poreammeesta.

Jeepin penkki tuntui polttavan kuumalta farkkushortsien suojalta jäävällä iholla. Äidin vanha auto seisoi autotallissa, joten mun oli pakko jättää omani kesäauringon armoille. Onneksi ei sentään ollut mustia nahkapenkkejä, sillä ne olisi varmasti jättäneet reisiin vähintään toisen asteen palovammoja.

Tuulenvire helpotti oloa onneksi nopeasti, etenkin kun olin repinyt katon alas ennen lähtöä. Toivoin, että Kestrel ei olisi laittautunut mitenkään turhan isolla vaivalla, sillä sen hiukset eivät ainakaan selviäisi missään hienolla kampauksella ajomatkaa. Mä painoin lippistäni syvemmälle päähäni, kun se yritti ottaa hatkat ja soitin Kestrelille hälärin ennen kun käännyin sen kotikadulle.

"Miks sulla on ankka sun kojelaudalla?" Kestrel kysyi päästyään istumaan. Mä odotin, että se sai turvavyön kiinni ja lähdin kohti Millereiden kotia.
"Se on vissiin joku Jeeppi-juttu. Joku oli jättänyt sen mun ovenkahvaan kun olin Boisessa kaupassa", mä selitin ja vilkaisin punaista kumiankkaa.
"Se on oikeastaan aika söpö", mä lisäsin, vaikka heti tajusin miten lapselliselta kuulostin. Kestrel naurahti ja mun mahanpohjassa muljahti ikävästi.
"Mäkin haluan ankan autoon", Kestrel kuitenkin totesi ja tökkäsi sormellaan ankkaa ja mä tunsin helpotuksen aallon ylläni.

"Täähän on oikeen kunnon tila! Herranjumala miten iso talo Cooperilla on!" Kestrel henkäisi, kun me saatiin Millereiden koti näkökenttäämme. Mä olin käynyt täällä ennenkin, metsästysreissuilla hakemassa tarvikkeita ja muutenkin isän kanssa. Mä en ollut koskaan katsonut taloa sillä silmällä, mutta nyt kun siihen keskittyi niin olihan se törkeän hieno. Mieluummin mä olisin täällä yksin kotona, kuin tylsässä talossa keskustassa.

Kestrel riensi suoraan Brandyn luokse, se oli joidenkin tyyppien kanssa virittelemässä poreammetta. Mä huomasin Ethanin auton ja tajusin sitä kohti kävellessäni että Cooper, Ethan, Mikael ja Statler olivat kiihkeän neuvottelun keskellä sen vieressä. Ainakin äänistä päätellen ne yrittivät siis neuvotella jostain. Mä aloin yhtäkkiä jännittää ja en tiennyt pitikö mun vaan kävellä niiden ohi, sanoa jotain mennessäni vai pysähtyä niiden luokse. Eri vaihtoehdot vilisivät mun mielessä ja lopulta olin jo kävellyt niiden kohdalle pääsemättä mihinkään järkevään lopputulokseen ja Mikael huomasi mut ekana.
"Howdy", mun suusta pääsi kuin minkäkin pesunkestävän cowboyn tervehdys, käsi viittävaille nousemassa lakin reunalle ja löin itseäni henkisesti kämmenellä otsaan.
Yritin hymyillä sen verran aidon näköisesti, että ne eivät ehkä tajunneet miten paljon mua nolotti.