Alice Wilburnin hautajaiset

Tilaisuudesta pelattiin Discord-rope, alla tiivistelmä (kuka tämmöistä kultaa muka voi tiivistää??) tapahtumista.

Trigger Warning

Mukana pelissä:
Hayley Wilburn
Cooper Miller
Harper MacDonald
Valeria Davis
Yumi Cho

David Wilburn, eli Hayleyn isä on järjestänyt hautajaiset Wilmingtonin kirkossa, seremonian jälkeen Alice lasketaan haudan lepoon ja muistotilaisuus järjestetään kirkon viereisessä rakennuksessa tämän jälkeen. Samassa rakennuksessa on myös hautaustoimisto ja Wilmingtonin ruumishuone kellaritiloissa.

---

Hayley tuijottaa pappia, joka puhuu vähän turhan innokkaasti käsiään heilutellen Jeesuksen opetuslapsista ja viimeisestä ehtoollisesta. Tuijottaa, sillä ei halua luoda katsettaan valkoiseen arkkuun, joka tuntuu melkein tuijottavan häntä herkeämättä. Isä on päättänyt että arkun kansi on suljettuna, isä on valinnut arkun ja kukat sen ympärillä. Isä on tehnyt kaiken ja Hayley on vain kävellyt turtuneena eteenpäin.
Pappi huudahtaa kovaan ääneen, julistaa että Jumala on kaiken anteeksiannon isä ja heilauttaa käsiään taas niin, että ehtoollisleipäastia lentää kaaressa lattialle. Hayley melkein tirskahtaa, kun pappi tuijottaa leipiä edessään ja jatkaa sitten saarnaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Cooper oli ehkä odottanut, että Millereiden ja MacDonaldien perheet yhdistyisivät vähän iloisemmissa merkeissä kuin kaverin äidin hautajaisissa, mutta nyt sekä Millerit että MacDonaldit istuvat hiljaa samassa rivissä ja kuuntelevat papin saarnaa. Cooper on tuijottanut polviaan, mutta vilkaisee sitten Harperia, joka istuu sen vieressä, ja sen jälkeen kauempana eturivissä istuvaa Hayleyta.

Harper ei ole koskaan ollut hautajaisissa.

Hän ei voi kuvitellakaan mitä Hayley käy läpi. Kukaan toinen ei voi millään tietää, miltä tuntuu menettää oma vanhempi, ja sen ajatteleminenkin kuristaa kurkkua ja vääntää sisuskaluja umpisolmulle. Tekee niin älyttömän pahaa Hayleyn puolesta, se ei olisi ansainnut tällaista, ja eivätkä mitkään sanat tunnu tarpeeksi lohduttavilta.

Kuoleman lopullisuutta ei vaan pysty ymmärtämään. Ensin joku on tässä, ja sitten yhtäkkiä ikuisesti poissa.

Harper kaivaa mustan hautajaismekkonsa taskusta nenäliinan ja rutistaa sitä sormiensa välissä, pystymättä juurikaan katsomaan eteensä.
"Nouskaamme seisomaan ja laulakaamme Amazing Grace", pappi julistaa ja hetken hiljaisessa kirkossa kuuluu yliluonnollisen kova kahina, kun ihmiset nousivat puisilta penkeiltä seisomaan.
Hayley kuuntelee kuinka pianon soinnut täyttävät hiljaisuuden, kuuntelee kuinka pappi aloittaa laulun ja liittyy itsekin sitten.

Valerian kasvot ovat kuin kivestä tehty, kun tyttö nousee vanhempiensa välissä seisomaan. Se on yllättynyt äidin ja isän reaktioista: siinä, missä Camille on yleensä vahva itsenäinen nainen ja Brian perheen pehmo, on tilanne kääntynyt nyt täysin päälaelleen. Äidin silmissä on kyyneliä, vaikka se on tavannut Alice Wilburnin vain muutaman kerran kaupassa, ja isä katsoo tyhjyyteen. Kai sen on täytynyt jollain tavalla erottaa itsensä kuolemasta töidensä takia.

Valeria rutistaa tunteet pois mielestään kuin nenäliinan, joita hänellä on laukussaan paketillinen, mutta joihin hän on luvannut (itselleen) olla koskematta koko päivänä. Hän koitti jopa aamulla kieltäytyä niistä, mutta äiti oli katsonut häntä niin pahasti, että paketti oli sitten sujahtanut mukaan ilman sen suurempia protesteja. Valeria tekee, kuten se on aina tehnyt: rakentaa padon ajatusvirran tukkeeksi ja koittaa pysyä mahdollisimman realistisena. Hänellä on keinonsa selvitä vaikeista tilanteista ja tänään on tärkeää olla ystävän, tai jopa useampien tukena. Se on hänen tehtävänsä ja se on ainoa asia, jota hän aikoo ajatella.

Otteessaan tyttö puristaa pientä, hopeista pakettia, kuin hänen henkensä olisi siitä kiinni.

Yumi puree huultaan. Tunnelma kirkossa on vähintäänkin sydäntä särkevä, sieltä täältä kuuluu satunnaisia niiskutuksia. Yumiakin itkettää - jo itse hautajaistilanne - mutta vielä enemmän se, kuka suljetussa arkussa makaa. Miten maailma voi olla niin julma, että vie nuorilta lapsilta äidin? Hänen hyvältä ystävältään? Yumi ei pysty katsomaan kehenkään päin, sillä tietää, että siinä vaiheessa itkua ei pystyisi enää pidätellä, joten hän päätyy katselemaan kirkon ikkunoita ja niiden raameja. Ikkunat näyttävät vanhoilta. Ja pölyisiltä. Pöly ei näy alas penkkiriville asti, sillä ne ikkunat, mihin Yumi tuijottelee, ovat katon rajassa, mutta ei sieltä kuitenkaan varmasti kukaan ole pölyjä pyyhkinyt, kenties vuosiin.

Harperin äiti on tehnyt jo aiemmin selväksi tyttärelleen, että hautajaisissa ei saa tehdä itsestään minkäänlaista numeroa. Siinä missä yleensä kirkossa lauletaan kovaa ja korkealta, nyt on otettava kainompi ja hillitympi nuotti.

Harper kuulee hädintuskin omaa, epävireistä lauluaan, mutta ei siinä olisi mitään kuultavaakaan.
Vaikka onhan sahan soittaminenkin jonkun mielestä musiikkia. Samanlaista ujellusta molemmat.

Sen lisäksi, että tunnelma on painostava ja surullinen, on kirkossa myös ihan helvetin kuuma. Cooper saa sanattomasti viestittyä äidilleen, että tarvitsee nenäliinan. Pyyhkiessään hikeä naamaltaan Cooper yrittää naamioda sen näyttämään siltä, että se pyyhkii kyyneleitä.
Valeria näkee silmäkulmastaan, kuinka Cooperin kasvot punoittavat ja se näyttää ensin pyyhkivän silmiään, mutta nenäliina nouseekin otsalle. Oloa helpottaa, ettei ole ainoa, joka ei itke silmiään päästään - vaikka se aika kamalalta kuulostaakin, että tällaisessa tilanteessa saa tuosta jonkinlaista lohtua. Cooperin reaktio, tai lähinnä kyynelten huomattava poissaolo, saa kuitenkin hänet tuntemaan olonsa hiukan vähemmän friikiksi. Varsinkin, kun hän tietää äidin vierellä salaa miettivän, miksei Valeria vaikuta ollenkaan välittävän ystävän äidin kuolemasta.

Amazing Gracen jälkeen pappi viittelöi Hayleylle että kävelisi mikrofonin luokse. Lopulta vasta Davidin käsi sen selällä saa tytön liikkeelle ja loppumatkan Hayleyn jalat toimivat kuin robotilla, pysähtyen vasta mikin luokse. Hayley tuijottaa käsiään ja nyppii etusormen kynsinauhaa.
Se sulkee silmänsä kun kuulee ensimäisen soinnun ja yrittää sulkea kaiken muun paitsi musiikin ulos.

Jos kyynel ei vielä ollut vierähtänyt poskelle niin nyt sen aika on tullut. Harper yrittää ensin pyyhkiä kyyneliä ensin käsillään, mutta se ei riitä. Voi helvetti, kun niiden tulo ei ota loppuakseen millään ja kämmenetkin alkavat olla jo läpeensä märät. Pakko ottaa nenäliina käyttöön.
Kun Hayley laulaa, alkaa Valeriankin kurkkua vähän kuristaa, mutta tyttö nielaisee tunteen äkkiä pois ja keskittyy ihailemaan ystävänsä rohkeutta. Vaatii ihmiseltä paljon esiintyä kaikkien edessä ja vielä oman äidin hautajaisissa näin tunteellista kappaletta. Valeria on melko varma siitä, ettei pystyisi samaan - vaikka se taitaa olla vain onneksi kaikille, sillä hänen rääkymisensä ei olisi kovinkaan kiva kunnianosoitus vainajalle.
Cooper tuijottaa eteensä ja puree huultaan. Häntä ahdistaa, lähinnä Hayleyn puolesta, kaikki tämä epäreiluus ja taakka, joka tytön harteille on laskettu. Cooper ottaisi siitä osan kantaakseen jos pystyisi, mutta tietää, ettei se voi. Se voi vain kuunnella ja toivoa, että Hayley jaksaa tämän kaiken lävitse parempaan huomiseen.

Hayleyn onneksi kidutus on pian ohi ja hautajaiset jatkavat omalla painollaan. Kun vihdoin tulee aika alkaa valmistella arkku kantoa varten, tuntuu kuin ihmiset olisivat vihdoin saaneet luvan avata turvavyönsä lentokoneessa. Hayley seisoo sivummalla ja nyppii ruusun terälehtiä hajamielisesti yksi kerrallaan ja tiputtaa ne maahan jalkojensa juureen.
Kun pappi ilmoittaa tilaisuuden päättyneeksi ja kannustaa ihmisiä siirtymään ulos, sillä seuraavana vuorossa on arkun kanto hautapaikalle, on Valeria jo liikkeellä. Äiti koittaa älähtää jotain hänen peräänsä, mutta isä tarttuu sitä ranteesta juuri oikeaan aikaan. Tyttö pujottelee penkkirivin läpi kirkon seinustalle ja lähestyy ystäväänsä, joka keskittyy parhaillaan otteessaan olevaan ruusuun.

"Hayley... sä lauloit upeasti", tyttö sanoo varovaisesti hymyillen, koska ei tiedä mitä muutakaan sanoa, kaikki muu tuntuu jotenkin kovin tökeröltä. Se pitelee hopeista pakettia molemmin käsin selkänsä takana.
Hayley siirtää katseensa Valeriaan ja hymyilee vähän, siitä tuntuu kiusalliselta ottaa kehuja vastaan ja muutenkin olla sillä tavalla huomion keskipisteenä. Niskaan nutturalle kesytetyt hiukset tuntuvat tukalan kuumilta ja ilma muutenkin hirvittävän painostavalta.
"Kiitos?" Hayley vastaa, vaikka se kuulostaakin vähän kysymykseltä.

Cooper vilkaisee Hayleyn suuntaan, pidellen käsiään pikkusiskonsa harteilla. Ihmiset alkavat kulkea ulos ja Cooper perheineen kävelee niiden mukana. Sen on pakko päästä ulos, pakko saada vedettyä happea, ja se haluaa vielä hetken ajatella ja valita sanojaan, jotka se sanoisi Hayleylle kun ne kohtaisivat.

Tuntuu hyvältä, suorastaan helpottavalta nähdä pieni kymynkare ystävän suupielillä, oli se sitten kuinka vaatimattoman pieni tahansa. Valeriaa vähän jännittää, mutta tyttö tietää myös, että hänellä ei ole ikuisuuksia aikaa vetkutella, sillä kohta heidän täytyisi olla jo ulkona mukana saattueessa. Se ojentaa selän takana olleen paketin ystävälleen.

Sisällä on se sydämenmuotoinen milagro, pieni ihme, jonka Valeria sai äidiltään lahjaksi prom-iltana. Sen tehtävänä on toimia kantajansa suojelijana, opastajana ja apulaisena, ja muoto symboloi rakkautta elämässä - oli se sitten perheen tai ystävien keskeistä tai romanttista rakkautta.

"Halusin vaan antaa sulle tämän", tyttö sanoo varovaisesti. "Ajattelin, että sä varmaan tarvitset sitä enemmän kuin mä."
Hayley ottaa milagron käsiinsä, sen sydämessä tuntuu humahdus tunnetta, asia jota sinne ei ole mahtunut viikon aikana juurikaan ja se hymyilee, pieni puna poskilleen leviten.
"Kiitos", tyttö sanoo nyt varmemmin kuin äsken ja puristaa sydäntä kämmenensä sisällä, imien siitä lisää tunnetta itseensä. Se päättää halata Valeriaa eikä siitä tunnu yhtään vaivaannuttavalta viipyä siinä ihan hetken verran pidempään.
"Kiitos", Hayley sanoo jo kolmannen kerran päästäessään irti ystävästään, siltä tuntuu yhtäkkiä hävinneen kaikki muut sanat.

Halauksen jälkeen Hayleyn kasvot on hieman hankala kohdata, kun aitojen tunteiden näyttäminen tuntuu vaikealta - hyvienkin sellaisten. Kaikki mieleen juolahtavat sanat tuntuvat taas tökeröiltä, joten Valeria tyytyy vain nyökkäämään ystävälleen. Hayleyn olkapään yli se näkee, kuinka useampi mies, niiden joukossa tytön isä, ympäröi arkun ja ne alkavat pujottamaan liinoja sen alta kantamista varten.
"Meidän pitää varmaan mennä", Valeria toteaa, mutta puristaa vielä ystävänsä kättä rohkaisevasti. Se ei vieläkään tiedä, mitä Hayleyn päässä pyörii, mutta on iloinen siitä, että sai toisen hymyilemään.



Cooper perheineen seisoo sivummalla ja katsoo, kun arkku peittyy hiljalleen multakerroksen alle. Amy on ripustautunut äitiinsä, joka silittää hiljaa tyttärensä hiuksia. Cooperin ajatukset vaeltelevat kuolemasta toiseen - Hayleyn äiti, Betty, joesta löytynyt ruumis... Tuntuu kuin kirous olisi laskeutunut Wilmingtonin ylle.
Harper on kaivetun kuopan toisella puolen ja katselee, kuinka Hayley suuntaa katseensa kohti taivasta. Hayley näyttää niin rauhalliselta ja mietteliäältä, että Harper ei voi olla miettimättä, kuinkahan syvästi tyttö mahtaa uskoa korkeampiin voimiin. Se kun ei varsinaisesti ole sellainen yleinen perjantaipuheenaihe nuorten keskuudessa.

Katse valuu arkun päälle ropisevaan multaan ja siitä Cooperiin, joka seisoo vieressä perheensä kanssa, vakavana.
"Otan osaa, Hayley", Harper vetää Hayleyn tiukkaan syleilyyn kun arkku on peittynyt kokonaan, eikä edes odota mitään vastausta, eikä varsinkaan anna Hayleylle mahdollisuutta pakoilla tarjolla olevaa halausta, koska sen se todennäköisesti tekisi jos mahdollisuus tulisi.

"Mä oon tässä, jos tarviit mitään - siis ihan mitä tahansa. Sun ei tarvi käydä tätä läpi yksin."

Halauksen lomassa hän hengittää syvään Hayleyn hiusten tuoksua, joka tuo mieleen pionin. Harper muistaa elävästi sen kerran, kun hän tapasi Hayleyn äidin. He olivat hakemassa Hayleyn ajelulle lopputalvesta, ja Harper oli soittanut ovikelloa. Alice Wilburn oli saapunut avaamaan oven ennen tytärtään, antanut hiusten heilahtaa kun hän viittasi Harperia käymään peremmälle ja silloin tuo sama hienostunut pionin tuoksu oli täyttänyt eteisen.

"Pieni askel kerrallaan eteenpäin, okei?"

Pionit ovat vahvoja selviytyjiä. Ne selviävät kaikenmaailman myrskyistä ja rankkasateista, ja silti ne aina senkin jälkeen puhkeavat kukkaan kauniimpina kuin koskaan aiemmin.

Aivan kuten Hayleykin tulee tekemään, Harper uskoo.

Hautakumpu näyttää mustalta, sitä ympyröivä alue on peitetty kankaalla, joka tuntuu eristävän sen muusta maailmasta. Sitten Harper on siinä, se tuntuu melkein olevan kallio, jonka voimaan Hayley on vähitellen alkanut luottaa. Tyttö halaa ystäväänsä takaisin, eikä tunne oloaan edes kiusalliseksi.

Hayley antaa itsensä vihdoin tuijottaa, miettii miten nopeasti multa muuttuisi vihreäksi, peittyisi ruoholla ja sulautuisi vain muihin hautakumpuihin. Kuin olisi ollut siinä aina. Tyttö päästää Harperista irti ja hengittää syvään.
Hayleyn isä avaa suunsa alkaakseen ohjata vieraita kohti muistotilaisuutta. Hayleyn miettii että toivottavasti kakussa olevat mansikat maistuisivat edes makealta, kun yhtäkkiä valtava jyrähdys halkoo ilmaa saaden maan tärisemään jalkojen juuressa.

Hayley katsoo taivaalle ja tajuaa että mustat pilvet vyöryivät hirmuista vauhtia lähemmäksi.


Silloin kuuluu ensimmäinen sireeni, tornado lähestyy.


Cooper säpsähtää, kun tornadovaroitus alkaa huutaamaan. Tornado? Täällä? Ja miksi juuri nyt?
Ihmisten joukosta kuuluu levotonta liikehdintää, ja Cooper sysää Amyn ja Colinin lähemmäs vanhempiaan.
"Cooper", äiti sanoo vaativasti pojalleen, joka on kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle. Se harppoo Harperin ja Hayleyn luo, ja katsoo molempia huolestuneesti.
"Mennään suojaan", se sanoo lyhyesti, koska ei osaa muutakaan. Tuntuisi typerältä alkaa ottamaan osaa nyt, kun potentiaalinen uhka vyöryy taivaalta heitä kohti.

Niiskutus pysähtyy kuin seinään, kun ukkonen jyrähtää. Tornadovaroitus saa kaikkien kasvot kalpenemaan ja aistit terästymään. Valerian selkää raapivat kylmät väreet ja katse käy salamana ystävissä, sitten äidissä ja isässä. Pappi on kuitenkin jo valmis ottamaan tilanteen haltuun ja levittää kätensä kuin kutsuisi seurakunnan lapsiaan syliinsä.

"Ei hätää, pysykää rauhallisina", mies lausuu niin hartaalla äänellä, että se on melkein hypnotisoivaa. "Juhlatilan kellarissa olemme turvassa. Tähän suuntaan."

Valeria lähtee vanhempiensa perään, koska tietää, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se ei voi kuitenkaan olla vilkuilematta ystäviään, jotka ovat kerääntyneet yhteen kasaan ja toivoo, että voi sisällä livahtaa niiden seuraan.
"Cooper, voitko auttaa etsimään vettä tai jotain muuta mitä saatetaan tarvita tuolla alhaalla?" Harper huudahtaa huoneen toiselle puolelle. "Meidän on pakko varautua siihen jos joudutaan olemaan siellä pidempäänkin!"

Harper harppoo huoneen toiseen laitaan ja riuhtaisee auki ensimmäisen löytämänsä kaapin oven. Hän kumartuu nopeasti tarkastelemaan kaapin hyllyjä, kopeloi vauhdilla jokaisen tason tarjontaa ja kyykistyessään alimmalle hyllylle hän kiskaisee vahingossa hameensa helmaa liian ylös. N-a-n-o-sekunnin ajaksi.

Takana seisovan papin silmät meinaavat pullahtaa kuopistaan.
Kaapissa on pelkkiä lautasia ja aterimia. Hän avaa toisen oven - sen takana on pöytäliinoja. Tosi hyödyllisiä.

Aika alkaa käymään vähiin ja sireeni huutaa edelleen. On päästävä alas suojaan.
"Täällä on radio", Cooper ilmoittaa, muuta hyödyllistä se ei sitten löydäkään. Poika pamauttaa kapistusta pari kertaa nyrkillään, mutta laite ei osoita elonmerkkejä. Avatessaan paristokotelon sen sisältä valahtaa valkeaa jauhetta, kun sisällä olleet, ajat sitten parhaat päivänsä nähneet paristot ovat vuotaneet. Great.
"Nevermind, tässä ei ole paristoja."

Hayley seuraa muita sisälle, se ei osaa oikein vieläkään tajuta että he ovat oikeasti vaarassa. Tyttö syö nakkipiiloja ja vilkuilee kohti mansikkakermakakkua. Kaikki säntäilevät ympäriinsä ja Hayley ehtii nähdä tyrmistyneen papin ilmeen ja vahingossa tirskahtaa ääneen. Yrittää yskiä vähän peittääkseen äänen.

Valeria on nähnyt elämänsä aikana tornadoja ennekin, eikä siitä ole kauaa - onhan hän asunut Tornado Alleyn alueella, kun äiti oli töissä Nebraskassa. Hän on piiloutunut kellariin ennenkin, niin kotona kuin koulussakin, ja kaikki on aina päättynyt hyvin. Niinpä tyttöä ei juurikaan pelota, kun askeleet vievät portaita alas. Keskimäärin tornadot kestävät 5-10 minuuttia eivätkä aiheuta henkilövahinkoja, niin Valeria muistuttelee itselleen.

Ajatus käy kuitenkin kaikissa niissä, jotka eivät ole paikalla. Ensimmäisenä Teddyssä, joka varmaan parhaillaan tutisee pelosta Andersonien laitumella, ja pieni paniikki alkaa muodostua. Mitä jos sille kävisi jotain? Entä jos tornado menisi Twin Falls Farmille? Entä jos heidän kotinsa tuhoutuisi, tai jonkun muun? Valeria aina sanoo itselleen, ettei kannata huolehtia tuollaisia ennen kuin ne ovat oikeasti tapahtuneet, mutta yhtäkkiä on kovin vaikeaa pysyä rauhallisena.

Kaapeista ei löydy mitään.

"Vettä, tarvitaan vettä sinne! Vaikka sit ämpäriin jos ei muuta astiaa löydy!" Harperin isä, Dean MacDonald ohjeistaa muita, tuloksetta, ja päätyy etsimään itse vesipulloja takatilojen jääkaapeista.
Cooperin löytämästä radiostakaan ei ole mihinkään.
"No, toivotaan että niillä on alhaalla joku hätävara jo valmiina."

Harper ajattelee hetken ottavansa edes pöydällä sulavan mansikkakakun mukaansa alakertaan, koska hei on se tyhjää parempi, mutta huomaa miten Millie MacDonald viittoilee tytärtään luokseen ja tuuppaa jonkun vanhan rouvan tämän käsivarteen.

Harper toimii auttavana kätenä iäkkäälle hautajaisvieraalle, kun he alkavat laskeutua hitaasti jyrkkiä portaita ja lämpötila laskee joka askelmalla. Portaissa on tungosta, mutta portaiden alapuolella se vasta ryysis onkin.
Viimeisenä yläkerran ovet sulkee paikan työntekijä, joka hoputtaa muita alas.


Hayley kulkee vähän kyyryssä, väistelee muita ihmisiä ja on melkein törmätä Ethaniin ja Kansasiin, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä heidän luokseen.
Poikien kasvot näyttävät aavistuksen kalpealta, kun he katoavat taas väkijoukkoon, ihan kuin eivät olisi huomanneet Hayleyta.
Tai tytön käsissä olevaa kokonaista kermakakkua.

Ihmiset puhuvat toistensa päälle, varmistelevat että kaikki ovat päässeet turvaan ja päivittelevät tilannetta. Cooper nojaa viileään seinään ja yrittää nähdä perheensä ihmisten seassa.

"Tehkää tilaa, ja rauhoittukaa", joku kehottaa, ja Cooper pääsee luikahtamaan portaista kellarin puolelle. Siellä haisee vähän ummehtuneelta, mutta ainakin siellä on viileää - vielä.
Jollakin naisella on erityisen kova kiire, vaikka ollaankin jo turvassa kellarin suojissa. Se tönäisee ohi kulkiessaan Valeriaa kylkeen, mikä saa tytön horjahtamaan muita vieraita päin ja saamaan osakseen useita paheksuvia katseita. Valeria keräilee hetken ajatuksiaan, kunnes sen näkökenttään ilmestyy tutut kasvot.

"Hayley!" tyttö huudahtaa vähän yllättyneenä, katse harhaillen alemmas. "Ja kakku!"
"Mä en voinut jättää sitä tuonne", Hayley kertoo ja yrittää katsoa ihmisiä, tajuten vähitellen että heitä oli siellä aika paljon.
"Ootko sä nähnyt muita? Haluatko kakkua?" tyttö kysyy kun Valeriaan törmännyt nainen on hävinnyt muiden joukkoon.
Naurahdus purkautuu huulilta ilman lupaa, kun Hayley tarjoaa Valerialle kakkua hymy suussa. Tilanne on niin absurdi, että huolet unohtuvat hetkeksi kokonaan.

Alakerran seinämällä on puinen säilytyslaatikko, jonka kyljessä on katkonaisilla kirjaimilla painettu EMERGENCY KIT. Harper kävelee ripeästi sen luokse, avaa kannen kiireellä ja kääntää katseensa nopeasti sen sisältöön.

Paskapaperia ja laastareita.

Hän oli ehdottomasti odottanut enemmän kirkon hätävarustelulta. Kenties jotain kuten vettä, ruokaa tai jonkinlaisen radiolähettimen. Mutta ei, vain paskapaperia ja laastareita.
Cooper kävelee Harperin luokse. Se hipaisee kädellään tytön käsivartta ja jää sitten katsomaan laatikon melko masentavaa sisältöä.
"Tätä kirkkoa ei ainakaan Bear Grylls pyöritä", Cooper sanoo hiljaa ja sen toinen suupieli nytkähtää. "Are you alright?"
Päivä on varmasti raskas Harperillekin, ja nyt he ovat kaiken lisäksi sulloutuneena kirkon kellariin pakoon tornadolta. Cooper vilkaisee olkansa yli mustiin pukeutunutta hautajaiskansaa ja huokaisee.

"Se menee kyllä ohi", Harper vastaa Cooperin kysymykseen viitaten tornadoon, vaikkei edes tiedä, onko vaara edelleen lähestymässä vai kiertänyt heidät kokonaan. "Kaikki okei."

Vain hetki sitten he olivat olleet kirkon puolella suremassa Hayleyn äidin menetystä ja nyt he ovat täällä, suojassa tornadolta. Tuntuu kuin todellisuus olisi kääntynyt ympäri noin vain. Hautajaiset olivat itsessään jo olleet raskas kokemus ja nyt tämä luonnonvoima oli tuonut mukanaan uuden pelon.
Hän huomaa pian, miten toisella puolen huonetta Hayley ja Valeria näyttävät pistelevän sitä vähän sulaneen näköistä mansikkakakkua poskeensa. "Ainakin meillä on reilusti paperia, jos tuo pistää noiden mahat vääntämään."
"Mitä me tehään nyt?" hän vakavoituu ja istahtaa laatikon reunalle.

"Ootko nähnyt muita?" Valeria kysyy ystävältään. Tämä väenpaljous on jo alkanut ärsyttämään, ja vaikka se vähän itsekästä onkin, Valeria miettii että he voisivat porukalla löytää jonkun siivouskomeron tai muun vastaavan hiljaisen paikan ja nautiskella kakusta ihan keskenään. Ehkä äiti ja isä ymmärtäisivät.
"Näin kyllä Ethanin ja Kansasin hetki sitten. Ja vilauksen Cooperista, eiköhän kaikki ole täällä", Hayley vastaa Valerialle ja katsoo kuinka pieni versio Cooperista sujahtaa heidän ohitseen.
Kermakakku on hyvää, Hayley iloitsee että sen makuaisti on sittenkin edelleen tallella. Mikään ruoka ei ole maistunut hyvältä viikkoon.
"Pitääkö meidän etsiä muita?" Hayley pohtii ääneen.
Hayley on nähnyt Ethanin ja Kansasin. Täällä hautajaisissahan on siis melkein kaikki mukana. Valeria ei voi sille mitään, että hänen ajatuksiinsa ilmestyy joku aivan toinen, jota hän oli ajatellut jatkuvasti sitten promien - ja ei, se ei ollut Wyatt, vaan eräs toinen villihaukka, jonka kanssa hän ei ollut ollut yhteydessä sitten sen illan. Onkohan se täällä? Vai kenties tornadon kourissa? Niiden kellarin täytyy kyllä varmaan olla isompi kuin Valerian perheen omakotitalo. Todennäköisesti se on siis kunnossa. Toivottavasti.

Valeria alkaa kauhoa mansikkakakkua suuhunsa saadakseen jotain muuta ajateltavaa. Tässä on nyt ihan liikaa meneillään, ei lainkaan aikaa miettiä ihania typeriä poikia. Pojista puheen ollen, silmiin osuu eräs Miller kaukaisella seinustalla.
"Tuollahan Cooper ja Harper näyttävät olevan", Valeria huomauttaa suu täynnä kakkua ja osoittaa huoneen toiselle puolelle, jossa kaksikko käy intensiivisen näköistä keskustelua. "Ovatpas ne vakavan näköisiä. Eiköhän mennä piristämään tunnelmaa palalla kakkua."

Valeria ei enää tässä vaiheessa tiedä, onko hän todella saavuttanut jonkinlaisen zen-tilan, jossa mikään ei enää hetkauta häntä, vai kenties täysin lamaantunut kaikesta tapahtuneesta. Se lähtee kantamaan jälkiruokaa Hayley kantapäillään ystävien luokse. "Saisiko olla kakkua?" tyttö töksäyttää tilanteeseen nähden lähes pelottavan tyyni hymy huulillaan.