All around the world with Antonio

Käväisin aamulla tallilla ja sielä oli joku varsahulinadraama menossa. Tai "draama", mutta varsat olivat ilmeisesti omistajilleen yllätyksiä ja niin myös varsojen isän omistajalle. Tämän sain tilanteesta irti, enkä suunnitellut investoituvani siihen sen enempää. Toki oli pakko laittaa viesti ruunan rupsukkani entiselle omistajalla että kai se oli ihan oikeasti ruunattu ja sieltä vastattiin vähän hämmentyneenä myöntävästi. Todistukset ja kaikki laittoivait todisteena sähköpostiin.

Tällä viikolla on ollut vähän viileämpää, mutta eipä se haitannut minua. Farkkutakki niskaan ja ulos pyörimään ja silleen. Käväisin myöhemmin päivällä Boisessa ja ainut mitä sieltä jäi käteen oli harvinaisen paskan makuinen kahvi, joka oli kahvilassa kallis kuin mikä. Kotimatkalla tuli käytyä tekemässä random ruokaostokset. Täällä on vielä vähän hankala tehdä ruokaostoksia kun ei tiedä mitä ostaisi. Eiköhän se siitä kuitenkin lutviutuisi.

Uusia kyläpahasia ja paikkoja muutenkin on kyllä hauska tutkia, ehkä pitäisi kaivella seuraavaksi alueen parhaat maastot. Voisin käydä pyöräilemässä tai kysyä tallilta hyviä ratsastusreittejä...

Istuin kostealla sammaleen peittämällä kivellä. Olin alkanut meditoida viime aikoina ja se oli aina kovin mielenkiintoista. Kuuntelin tuulen huminaa ja keskityin siihen samalla hengittäen syvään. Nappikuulokkeista puhuva ääni ohjasi sitä: "take a deep breath and keep it for a while..." Yeah yeah sure, ei mun keuhkoilla ollut tuollaseen kapasiteettia, hengitän omaan tahtiin perkele. Kun hengittää syvään ja koittaa ikään kuin pidättää hengitystä, se sattuu. Tavallaan. Se tuntuu ikävältä kurkussa ja alkaa haukotuttaa. Mieli vaeltaa jälleen muualla, koitan palauttaa keskittymiseni hengittämiseen ja tuuleen. "You are walking in the forest..." Sanoo ääni hitaasti ja rauhallisesti. I'm literally in the fucking forest.

Joskus mietin onko meditointi mua varten, mutta kun keho rentoutuessa alkaa heijata musiikin tahtiin ees taas ja silmät sulkiessa mielessä välähtelee mielenkiintoisia mielikuvia. Tuntuu siltä, että jatkaminen on ihan worth it.

Meditaation on aika loppua, selostaja ohjaa liikuttelemaan raajoja. Aloitan varpaista, sitten liikuttelen sormia ja venyttelen kaulaa. Avaan silmät ja tippa tipahtaa silmäkulmasta posken kautta paidalleni. Avaan puhelimen, katselen hetken meditaation kommentteja. Minua aina kiinnostaa muiden kokemukset, mutta nyt niitä ei juurikaan ollut. Vain tuhansia kiitoksia meditaation tekijälle. Viestipalveluun kilahtaa viesti. Se on isältä, jotain uudesta hevosesta. Kuulemma amerikasta asti, askellajihevosia. Tai siis kävi se siinä välissä Ruotsissakin. Ok. En avaa viestiä vielä hetkeen, varmaan pariin päivään. Kuva tosin kiinnostaa, miltäköhän hevonen näyttää? Tiedän, että isä yrittää. Mutta se yrittää saada musta myös tilan perillistä, ja sitä mä en halua. Hitto.

Avasin aamukahvin ohessa sähköpostin, sillä odotin vastausta parista opiskelupaikasta. Siinä oheessa tuli selailtua mitä muutakin sinne oli ehtinyt kasaantua: mainoksia... mainoksia... lisää mainoksia. Tilauskirjeitä, roskapostia, alennuksilla houkuttelua. Heitin Aangille pallon, jotta se jättäisi mun aamupalan rauhaan. Katti hotki omansa sekunneissa.

Sitten se kilahti. Avasin viestin iloisena myhäillen, koska olin selvästi 99% varma opiskelupaikasta. Mutta vaan, kun luin viestiä eteen päin, ilme muuttui. "Well shit." "Fuck this!" Kirosin itsekseni. "Fuck you too!" Ärähdin vielä perään. Ei kuulemma nyt ollutkaan tarvittavia papereita ym. todisteeksi sille, että olisin käynyt tarpeeksi pätevän koulun yliopistoon pääsemiseksi, vaikka olin tehnyt jo muutamat kaikille avoimet kurssitkin kevään aikana. Jaahas. Ehdottivat toki vuotta high schoolissa, jossa voisivat sitten miettiä asiaa kanssani ja todeta mut niin sanotusti päteväksi.

Lohduttavaa oli ehkä se, että tallilla kävi porukkaa paikallisesta koulusta ja ehkä olisi ihan erilainen motivaattori koittaa saada kavereita muista nuorista, kun pitäisi syksyllä aloittaa heidän kanssa samassa koulussa. Pääsisin samalla tutustumaan vähän Yhdysvaltojen erilaiseen koulukulttuuriin kaikkine Promeineen ynnä muineen... En tiedä hirvittikö vai innostiko, mutta pitäisi ehkä laittaa leipä naamariin ja lähteä taas tallille.

Bunkkeribileiden jälkeen maailma alkoi mennä sekaisin. Siksi päätin lähteä kotiin. Tai kotiin ja kotiin, en ole ihan varma enää, onko täällä niin mukava olla, että voisin kutsua tätä kodiksi. Vielä hetki sitten olin toisella puolella maailmaa ja nyt täällä vuoristoilman raikkaudessa. On välillä virkistävää vain tehdä tilahommia ajattelematta sen suuremmin elämää ja arkea, vanhemmat sponsoroi ruoat ja paikan missä nukkua. Muu oheistoiminta siihen päälle on toisaalta raskasta...

...


Illallinen oli pitkään hiljainen. Kuului vain ruokavälineiden kilinää ja ruoanmussutusta. Sitten isä avaa suunsa. "Kyllä ne tutkijat nykyään kaikenlaista propagandaa levittää." Katson isää tuomitsevana. Isä jatkaa: "Niin, kuulitteko mitä ne väittää niistä Pompeiin löydöistä?" Ja päästää jonkin epämääräisen tuhahduksen perään. Se ei pysty edes ääneen sanomaan, että tutkijat totesivat kahden Pompeiista löydetyn syleilevän hahmon olevan miehiä, ei sukulaisia. Sen mielestä se on sairasta ja varmaan tarttuu, jos sen sanoo ääneen. Voi helvetti.

Äiti kysyy tulenko seuraavana päivänä mukaan kirkkoon. En tule ja jos koittavat pakottaa, niin esitän sairasta. Äiti tietää kyllä etten ole. Tai no, miten sen nyt ottaa...

En edes kertonut perheelle miksi palasin kotiin pitkästä aikaa. Tai siis sanoin kaipaavani maisemanvaihdosta. En mä voi kertoa niille siitä kuinka maa repesi ja muista oudoista tapahtumista. Välillä mietin tapahtuiko ne edes oikeasti, mutta joku omituinen rouvakin tuli mun kahvilan työvuorolla voivottelemaan asiasta. Tallilla puhuttiin paljon oudoista tapahtumista, mutta en saanut kaikesta ihan kiinni. Ja siitähän riemu repeäisi, jos kertoisin olleeni bunkkeribileissä ja raahanneeni vähän vanhemman Yevan muiden tallilaisten luokse, kun alkoi tapahtua.


En mä oo ees varma miksi mä olin niissä bileissä. Halusin nollata pään, olin kuullut High Schoolissa juttua niistä ja Yeva oli vinkannut mulle osoitteen. Ei kai siinä muuta tarvitse itselle selitellä, mä vaan jotenkin päädyin sinne.

...

Isä esitteli mulle aamulla sen uuden hevosen. Se kehui, että Coco olisi mulle hyvä työjuhta. Kun jään kotiin pitämään farmia yllä. Sanoin sille sadatta kertaa, etten jää. Se tuohtui, mutta jatkoi isämäisiä horinoitaan. Amore sattui juuri sopivasti paikalle ja kysyi haluaisinko, että se hoitaa Cocon mun puolesta. Tiesin miksi se kysyi ja toivon, että voisin auttaa sitä. Kieltäydyin, mutta luettelin sille hommia mitä en ollut isän kanssa kerennyt tekemään.

Kun me lastattiin isän kanssa sadon viimeisiä sitruunoita kuljetettavaksi markkinoille, selitin sille kuinka joudun käymään Amerikassa yhden vuoden High Schoolia, että voin jatkaa tavoittelemalleni polulle. Se naurahtaa. "Että semmoseen jouduit! Minkälaista siellä High Schoolissa on?" Se kysyy. "Tympii vähän, että osaan suurimman osan asioista jo, mutta on toki tullut uuttakin. Ja on kiva yrittää tutustua paikallisiin samanikäisiin," vastaan. "Onko sulla kavereita? Tai Erityisiä kavereita...?" Se jatkaa vinkaten silmää. "E-eh ei oo!" Älähdän vaivaantuneena. "En oo varma onko mulla kavereitakaan, mutta tallituttuja on kyllä," jatkan. Isä näyttää säälivältä. Se tietää, että mun on aina ollut vaikea tutustua ihmisiin ja se selkeästi yrittää keksiä jotain tsemppisanoja mun lohduksi. Lopulta se keksii tokaista vain: "Kyllä se siitä!" Mutta arvostan sen yritystä.

...

Äitiä ei haittaa, että haluan auttaa kokkaamisessa. Isää se vähän huolestuttaa, ei ole kuulemma miesten hommaa se. No kyllä mun pitää mun pakussakin osata itselleni kokata ja tykkään muutenkin leipoa ja tehdä ruokaa äidin kanssa. Keittiössä on kuuma, kun liedet ja uunit pauhaa kuumuudessaan. Käyn haukkaamassa happea. Ulkona on vilpoisaa, 5 astetta. Sadepilvet näyttää vyöryvän kaukaisuudesta kohti meidän kylää. Sade on hyvä, sade virkistää. Palaan sisälle ja ruoan tuoksu lävähtää jo ulko-ovelta naamaan.

...

Amore pyysi mua mukaan maastoretkelle. Se halusi juoruta sukujuoruja, mutta äiti ei oikein tykkää, kun me juoruillaan. Satuloin Tamman ja Amore Monzan. Mun hevosen nimi on Tamma, koska isä ei koskaan keksinyt sille nimeä. Mä oon yrittänyt keksiä sille nimen, mutta se on helvetin vaikeaa. Oon jopa kysynyt itse hevoselta: "Mikä sun nimi on??" Ja se vaan hörisee vastaukseksi. Saisiko kirjallisena?

Ollaan kymmenen metriä pihapiirin ulkopuolella ja Amore laukoo: "Tiesitkö, että..." Se yappaa 20 minuuttia ennen kuin saan sanotuksi, että sisko rakas hengitä! Vuoren pääliosalta on kauniit maisemat laaksoon. "Mua harmittaa, ettei isä tajua mun arvoa", Amore toteaa nyt vakavana. "Mä ymmärrän", vastaan jatkaen selityksillä siitä kuinka haluaisin käydä siellä, täällä ja tuolla, kilpailla ja ratsastaa, opiskella ja nähdä maailmaa. Se toppuuttelee mua siitä, etten halua viettää aikaa näin hienossa paikassa, mutta on hyvillään siitä, etten halua pestiä, jonka se haluaa.