1 - A party without booze is just a meeting

“Ei tää voi olla todellista!”

Yumi retkahti meritähtiasentoon mökin lattialle. Se painoi kämmenensä päänsä molemmin puolin ja pelkäsin, että se repisi kohta sen hiukset irti (mun mielestä Yumilla oli nätit ja kiiltävät hiukset ja uskoin, että ne puki sitä paremmin kuin kalju).

“Ei tää nyt oo maailmanloppu, Yumi.”

“Onpas, varsinkin jos äiti on löytänyt ne!” tyttö valitti kovaan ääneen. “Jos se ois ollut vaikka hard cideriä niin ehkä sitten, mutta se oli litran pullo vodkaa ja kaksi taskukokoista Fireballia!”

“No, tuskin tässä nyt kenenkään tarvii kuivin suin olla”, lohdutin ja ojensin juuri tekemääni minttukaakaota Yumille, joka kuitenkin kieltäytyi pienellä päänpudistuksella.

“Jos nyt jään kiinni juomisesta, niin ihan varmasti oon kuivin suin viiskymppiseksi”, se voivotteli. “Äiti varmaan muuttaa collegeenkin mun kanssa samaan huoneeseen, että voi vahtia etten varmasti biletä enää ikinä.”

“No höpö höpö. Sä oot vaan unohtanut pakata ne. Eiköhän ne löydy sieltä sun vaatekaapin kätköstä sitten, kun päästään kotiin”, Harper vakuutteli. “Ja turha sitä on nyt stressata!”

“Niinpä, tuomio tulee joka tapauksessa vasta huomenna jos on tullakseen”, virnistin ja Yumi yritti viskata mua lattialla lojuvalla pullonkorkilla, mutta heitto kimposi ainakin metrin ohitse. “Lähetäänks vielä laskemaan vikat laskut? Käydään vaikka siellä rinnekahvilassa. Ja sieltä on kuulema helppo saada juomista alaikäisenäkin!”




Side Sipiä ei turhaan kehuttu nuorison suosikiksi. Siinä missä vuoren huipulla sijaitseva näköalaravintola veti korkeine hintoineen puoleensa lähinnä ylempää keskiluokkaa olevia lapsiperheitä ja vanhempaa väkeä, Side Sipissä oli ruuhkaa ja ihmisten keski-ikä vaikutti olevan reilusti kahdenkympin puolella. Violetit ja vaaleanpunaiset valot vilkkuivat kahvilan sisäpuolella ja seinustalle oli kertynyt pitkä rivistö suksia ja lumilautoja.

Eivätkä huhut olleet väärässä - kun ahtauduimme ihmismassan sekaan, Harper asteli rohkeasti tiskin ruuhkaan ja tilasi itselleen jonkun (epäilemättä makean) drinkin. Baarimikko tuskin vilkaisi tyttöä, vaan kuunteli nopeasti metelin yli huudetun tilauksen ja alkoi valmistaa sitä nopein kädenliikkein. Harperkin näytti siltä, että hädin tuskin uskoi tuuriaan todeksi – saatuaan juomansa sen silmät säihkyivät ja poskipäät olivat kohonneet ylös leveän hymyn myötä.

“Oikeesti, oliko se noin helppoa?” Yumi intoili. Se ahtautui lähemmäs tiskiä Brandy vanavedessään ja mä tein samoin.

Mutta kun mun vuoroni tuli tilata, ehdin vain juuri ja juuri sanoa “yksi Coors Light, kiitos”, kun baarimikko pysähtyikin katsomaan mua ja siristi silmiään.

“Henkkarit, kiitos.”

“Täh?”

“Niin, että paperit, jos tilaat alkoholia.”

Katsoin baarimikkoa hölmistyneenä. Se vain pudisteli päätään ja otti mun vieressä olevan tilauksen - sillä ei kaiketi ollut aikaa ja jaksamista jäädä odottelemaan, aioinko vetäistä henkilöllisyystodistuksen mystisesti esiin hihastani tai jotain vastaavaa.  

“Mulle ei myyty”, sanoin hieman näreissäni ja pettyneenä, kun änkeydyin takaisin muiden luo. “Mä en tajua – se ei ees kattonut teitä, ja multa se pyys nähdä henkkarit!”

“Se johtuu siitä, että me ollaan naisia”, Brandy kommentoi tyytyväisen kuuloisena. “Mutta sä oot niin siloposki, että sulle myyminen ois eettisesti yhtä oikein kuin sätkän tarjoaminen 5-vuotiaalle.”

“MITÄ”, sanoin dramaattisesti ja hieraisin leukaperiäni. “Jos se on viiksistä kiinni, niin saamasi pitää!”

“Brandy, älä pliis anna sille ideoita”, Harper huokaisi.

Loppujen lopuksi Hayley tarjoutui tilaamaan mulle samalla, kun se kävi tiskillä - ja selvästi Brandy oli tietyllä tapaa oikeassa, sillä tarkkaillessani tiskiä huomasin, että tytöt olivat selvä enemmistö, jolle suostuttiin myymään. Hayley palasi lopulta haluamani Coorsin kanssa ja kiitin tyttöä samalla, kun ojensin sille vaivihkaa setelin, vaikka siinä väenpaljoudessa tuskin henkilökunta olisi muutoinkaan mitään nähnyt.

Side Sip oli koristeltu niin överillä tavalla, että oli vaikea päättää mihin suuntaan katsoa. Seinät ja katto oli peitetty erilaisilla peltikylteillä, julisteilla ja asiakkaiden kirjoittamilla terveisiä, että itse rakenteita tuskin näkyi niiden alta; siellä täällä näkyi hassuja figuureita, kimmeltäviä discovaloja ja humoristisia tauluja ja iskulauseita. Sisustus oli niin mauton, että se oli jo cool, ja kaiken kruunasi laskettelulaseissa reivaava DJ, jonka soittolista tuntui koostuvan pelkästään cringeimmistä ja kliseisimmistä bilehiteistä menneiltä vuosikymmeniltä.

Siinä ympärilleni katsellessani ja olutta maistellessani onnistuin kuitenkin huomaamaan ihmismeren seasta jotakin, joka sai mun karvat nousemaan hetkeksi pystyyn. Sanoin Harperille nopeasti “odota” ja lähdin harppomaan näkyä kohti - sydän heitti melkein kärrynpyörää, kun saavutin bongaamani bruneten ja koputin sitä olkapäähän.

“Hei, Harry”, sanoin ja pikkuserkku kääntyi ympäri ja mittaili mua yllättyneenä katseellaan, ennen kuin moikkasi takaisin. Sen seurassa oleva blondi ei joko osannut tai välittänyt peitellä ilmeitään, joista paistoi uteliaisuus ja joku sellainen vain tyttöjä koskettava tunne, joka oli sekoitus jotain vihjailevaa ja pirullista.

“Hei, tota”, aloitin ja yritin olla vilkuilematta Harryn vieressä seisovaan tyttöön, joka Harryn kiemurtelusta päätellen tökki sitä suoraan kylkiluiden väliin, “Et kai sä vaan oo täällä äitis kanssa??”

Harry kurtisti kulmien lisäksi vähän naamaansakin, kun se katsoi mua epäuskoisesti ja pudisti päätään.

“No en”, se sanoi, ja jotenkin sen äänenpainosta kuulsi, että jos oltais oltu vähääkään läheisempiä, se olisi lisännyt perään sanan törppö. “Ihan ollaan collegeporukalla.”

“Aa, jaa, no hyvä”, sanoin huomattavasti kepoisemmin ja helpottuneena. “Kiva juttu. No ei mulla muuta. Moikka.”

Käännyin jo lähteäkseni, kun Harry kuitenkin keskeytti mut.

“Sä oot vissiin kans kaveriporukalla?”

Vilkaisin Harrya ja muikistelevaa blondia ja nyökkäsin. Mä mietin oisko mun pitänyt tarkentaa jälkimmäiselle että mä ja Harry oltiin sukulaisia ennen kuin sen poskilihakset sais rasitusvamman siitä virnuilusta.

“Juu, oon. Tai, talliporukalla oikeestaan.”

Harry hymyili vähän.

“Hei, onpa kiva!” se sanoi. “Mä ja Quinn saatiin tallipaikka sieltä!”

Toljotin Harrya, enkä osannut sanoa mitään. Jos Harry oli saanut Twin Falls Farmilta tallipaikan, sehän tarkoitti silloin sitä, että joku oli lähdössä sieltä pois.

Mutta kuka?

Tunti meni aivan liian nopeasti. Mökissä numero yksitoista loppuilan alustava suunnitelma tuli selväksi. Osa lähtee vielä laskettelemaan siihen saakka, kunnes rinteet menisivät kiinni. Edelleenkään; mua ei saa rinteeseen. Joten suuntaan saluunaan neljän naisen ja kolmen miehen kanssa. Vähän mietin, että olisiko minun sittenkin pitänyt vain pysyä uusi vuosi kotona, tai ilmoittautua vaikka vapaaehtoiseksi tallille valvomaan hevosten menoa. Mutta ei, täällä sitä oltiin tuntemattomien keskellä jossain laskettelukeskuksessa - mihin mä en todellakaan tuntenut kuuluvani.

Kaksi miehistä lähtevät tupakille ja John lähtee nilkuttaen kohti baaritiskiä, joten jään kanalauman kesken. Pitkähiuksinen platinablondi vilkaisee taakseen miehen suuntaan, varmaan tarkistaakseen ettei tuo ole enää kuuloetäisyydellä.
”Soo, are you like Max’s girl or something?” brunette kysyy silmiään pyöritellen ja rakennekynsiään katsoen.
”Oh, we are neighbors and friends”, totean ja huomaan naislauman vilkaisevan toisiaan vuorotellen. Tiedän kokemuksesta, ettei ilme voi tietää hyvää. Viinilasi pyörii pienellä ranneliikkeellä naisen kädessä ja jään vain katsomaan nesteen pyörimistä. En muista tyypin nimeä, mutten usko että heitä edes kiinnostaa ystävystä mun kaltaisen heppatytön kanssa. Valma on myös reissulla mukana, kuitenkin tällä hetkellä rinteessä.
”Mhm.. If you say so”, platinablondi toteaa. Vieressäni istuva brunette nojautuu hieman minua päin tökäten pitkän punaisen kynnen olkapäähäni. Kylmät väreet kulkevat selkää myöden ja niskavillat nousevat pystyyn.
”Max will never be interested in someone like you, horse girl”, uhkaus tulee kuiskauksena. Minua inhottaa, etten uskalla enää sanoa vastaan. Viisi vuotta sitten olisin haistattanut suoraan koko porukalle ja suudellut Maxia heidän edessään heti miehen nähdessäni. Nyt vain nyökkään ja kiinnitän katseeni edessä seisovaan minttukaakaohon. Kermavaahto on jo hieman sulanut kuuman nesteen joukkoon. Naiset alkavat jutustelemaan jostain turhanpäiväsestä, ihan kuin koko asiaa ei olisi tapahtunut Johnin nilkuttaessa takaisin kohti pöytää kahden tuopin kera. Voin uskoa, ettei mies haluaisi hirveästi jalkansa kanssa kävellä turhaa. John istahtaa vieressä olevalle tyhjälle penkille.
”I need to go outside”, totean miehelle pienesti hymyillen ja nousen penkistä ylös saatuani Johnilta nyökkäyksen.
”You can drink that”, osoitan mukia pöydällä ja lähden kävelemään kohti narikkaa. Mun olisi pakko saada hieman happea.

Ulkona ei ole onneksi liian kylmä. En muista milloin viimeksi olisin polttanut tupakan, mutta nyt sellaista tekee mieli. Harmittavainen takaisku, kun sellaisia ei tullut ostettua mukaan. Etusormi näpyttää tasaiseen tahtiin kännykän takakuorta tylsistyneenä. En haluaisi palata takaisin sisälle, suurista ikkunoista näenkin neljän naisen ryhmärämän nautiskelemassa liian sivistyneen näköisenä viinejään. Huokaisen syvään ja pieni höyrypilvi lähtee kohoamaan taivasta kohti. Mun pitäisi mukamas sietää kyseistä porukkaa, kunnes rinteet menisivät kiinni ja Wilmington Wheelersien lasketteluporukka jaksaisi tulla takaisin alas. Alkuperäinen suunnitelma on kokoontua koko poppoolla saluunaan, ennen kuin lähtisimme yhdessä kohti Side Sip:iä. Katseeni kiertää hieman maisemissa, kunnes huomaan valaistulla polulla jotain tuttua. Kissapiposta ei voi erehtyä, ja kukas muukaan kuin Kansas harppoo minua kohti tomerin askelin - mies näyttää enemmän Michelin-ukolta toppavaatetuksensa kera, enkä ymmärrä miten toinen voi kiitää niin nopeaan tahtiin sellaisessa asussa. Kädet kietoutuvat ympärilleni.
”Thank god, you are here”, iloinen (ja ilmeisesti jo hieman humaltunut) mies toteaa ennen kuin päästää minut otteestaan. Hymähdän hieman huvittuneena, en usko sisällä istuvien kanojen olevan samaa mieltä kissapipoisen kanssa.
”Are others here as well?”
”Yeah yeah. You are coming with me now. I can’t stand this cold”, Kansas toteaa lähtien vetämään minua perässään kohti tuntematonta. Tämä ei voi tietää kuin hyvää, ehkä mun pitäisi pistää viestiä Maxille myöhemmin - mutta ei sillä ole kiire. Miehellä on kuitenkin ystäviä paikalla enemmänkin.

Kun jalat oli maitohapoilla laskemisesta ja alla jonkun verran minttukaakaota oli Addisonin mukaan aloitettava illanvietto. Side Sip oli valikoitunut juuri harkitsematta paikaksi aloitella ja ainakin tähän mennessä päätös oli osoittautunut oikeaksi. Kaksikko (tai oikeammin ehkä vielä Addison) oli jutellut ainakin seitsemän eri tyypin kanssa niitä näitä ja blondi oli kuin kotonaan tämänkaltaisissa tilanteissa missä alkoholi, bilemusiikki ja tuntemattomat ihmiset hyökyivät iholle.

Harriet sen sijaan tykkäsi enemmän hiljaisemman sivusta seuraajan roolista, vaikkei varsinaisesti arastellutkaan avata suutaan. Juomatkin olivat hoituneet helposti Addien toimesta, vaikka se tyttö kyllä hommasi ne vaikka naapurin mummolta tarvittaessa. Joskus Harriet oli todennut, että hänellä oli vähintään 45-vuotiaan wine auntin ego, jonka Addison oli ottanut ilmeisesti suurempanakin kohteliaisuutena, sillä siteerasi lausetta silloin tällöin edelleen. Hyvin alkanut ilta keskeytyi ensin järkytykseen, sitten hämmennykseen ja lopulta vielä johonkin ymmärrykseen, kun serkkupoika ilmestyi kyselemään. Millä tuurilla vain pohti Harriet. Ensin he eivät nähneet moneen vuoteen kuin yksittäisiä kertoja ja yhtäkkiä jatkuvia törmäyksiä tuntui olevan mahdotonta väistää.

Heti Cooperin mentyä Harriet tunsi nipistyksen kyljessään. Addisonin viekas ilme oli ehtinyt vuosien aikana tulla tutuksi ja brunette tiesi täsmälleen, mikä kysymys tätä ilmettä seurasi.
“Who was that? He’s cute”, tyttö kysyi sanojaan venytellen. Harrietin silmät suurenivat järkytyksestä ystävänsä sanoja kohtaan.
“Firstly, he’s my cousin, secondly he’s two years younger than you and thirdly he has a girlfriend”, Harriet tilitti edelleen naama järkytykseen taipuneena. Ei hän nyt tietenkään sellaisiin asioihin huomiota kiinnittänyt ei luojan kiitos, kun oltu Alabamassa. Vielä vähemmän hän halusi sellaisia kuulla parhaan ystävänsä suusta.

“Your cousin!?? Why didn’t I know that you have cousin in here”, Addison melkein kiljahti kädessään oleva drinkki läikähtäen. Harriet ei ollut aivan varma mitä here tarkoitti. Kenties Wilmgintonia, Idahoa vai ylipäätään maapalloa?
“We aren’t that close”, tyttö selitti ja Addison nyökkäsi ymmärtäväisenä katse edelleen johonkin Cooperin suuntaamaa reittiä kohti. Ilmeisesti (onneksi) Addien kiinnostus oli lopahtanut kahden vuoden ikäeron kohdalla tai viimeistään tyttöystävästä kuultuaan.
“Explains why he was asking about your mom.”

Musiikin tunkeutuessa pikkuhiljaa paremmin ja paremmin Harrietin aivokuorelle alkoi hänkin rentoutua. Paksu kirjavan vihreä villapaita oli heivattu johonkin ja tyttö lauloi mukana jokaisessa ikonisessa bilehitissä, mitä DJ soitti niin kovalla, että vielä ylihuomennakin korvat luultavasti tinnittäisivät. Addisonin blondit hiukset oli letitetty tiukoille leteille, joita Harriet ei nyt uskaltanut päästää näkökentästään, ettei hukkaisi ainoaa tuntemaansa henkilöä ihmismassan sekaan. Korjaus siis Cooperinhan hän tiesi myös, mutta serkun seuraan ei hän viitsisi tuppautua ainakaan ihan heti yksikseen.

“I wanna get another drink!” Addison joutui melkein huutamaan Harrietin korvaan. Tytön posket paistoivat iloisen punaisena sisätilojen kuumuudessa ja silmät loistivat elämää. Harriet nyökkäsi, kun musiikin ylihuutamisesta ei kuitenkaan olisi ollut hyötyä. Blondi nappasi Harrietia kädestä ja lähti vetämään häntä kohti tiskiä ohi tanssivien ihmisten ja ilmakiekkopöydän.

Paikka oli ihan liian täynnä porukkaa mun makuun ja musiikki pauhas turhan kovalla minkä takia basson jytke tuntu naputtelevan tärykalvoja vasten turhanki riemukkaasti. Mutta mikään siitä ei varsinaisesti haitannu mua siinä hetkessä kun seurasin Ilmarin jalanjäljissä väenpaljouden läpi kohti baaristiskiä, missä porukka parveili kuin parvi herhiläisiä ja yritti saada tilauksensa kuulumaan hälinän yli.
Cooper oli vasta hetki sitte käyny tyttöjen perässä kokeilemassa onneaan, mutta oli saanu kokea karvaan pettymyksen kun tiskin takana työskennellyt baarimikko oli läväyttäny pöytään ainoastaan tiedustelut henkkareista. Mutta totta kai meidän oli pakko kokeilla omaaki onneamme ennen kuin turvauduttais seurueen muihin jäseniin juomien saamisessa!

Tässä tapauksessa jätin puhumisen Ilmarin huoleksi.

“Hellou, vat trinks wud juu sukkest from joor menu?” Ilmari nojautu lopulta kysymään kun oli hetken silmäilly yläpuolella näkyviä hinnastoja ja eri juomien nimi.
“Excuse me?” tiskin takana ripeään tahtiin liikkunut baarimikko pysähty kysymään kulmiaan kurtistaen.
“Trinks”, Ilmari toisti ja viitto yläpuolella olevia tauluja sekä tiskillä näkyviä laseja, “Vat kaind of tous juu rekommend” se jatko puhumista hitaammin ja selkeämmin samalla kun elehti sanojensa päätteeksi. “Vii aar from Fintlant änd ool tis trinks aar stainge to as sou vii tount know wat to order ven vii vant samting tifferent tän beer.”

Heiluttelin varpaita mun kengissä, pysyen muuten mahdollisimman neutraalina tonnin setelinä. Mulkasten vain näreästi muutamaa jotka sattu ohimennen tönästä mua vähän enemmän.
Koska ei sais olla liian jäyheäkään, se ei nimittäin toimis.

“... And how strong drinks would you and your friend want?” työntekijä tiedusteli samalla kun nopeasti laski pari hanajuomaa asiakkaille jotka pyrki jo melkein tiskin päälle.
“Not tuu stronk, iivning is still jang. Samting saur”, Ilmari heitti ja käänty mun suuntaan, “Millasta juotavaa sie haluvat?”
“Sammaa mitä sieki”, vastasin lyhyesti päätäni nyökäyttäen.
“Hii wud teik seim äs mii”, Ilmari vahvisti mun tilauksen tiskille.

Baarimikko taisi hetken puntaroida että kysyiskö meiltä papereita vai ei. Mutta näytti lopulta päättävän että joko käyttäisi tilanteen hyväksi ja toivon mukaan saisi kiskottua turisteilta enemmänki rahaa illan aikana, tai halus meistä vaan eroon ettei sen tarvinnu kuunnella Ilmarin rallienglantia sanaakaan enempää.
Sopivassa määrin Ilmari jäi maistamaan juomaa tiskin ääreen, nostaen peukkua ja kommentoi saamaansa juomaa muutamalla sanalla. Kun taas mä tyydyin nyökyttelemään päätä hyväksyvään sävyyn.
Raha vaihto omistajaa ja lähdimme hilautumaan takasi meidän porukan luo.


“How the fuck did you two get actual drinks and they didn’t sell me even a beer?” Cooper sujahti tiedustelemaan melkein heti, aavistuksen närkästyneenä omasta menestyksestään tiskillä.
“Vii aar just poor little turists”, vastasin kevyellä rallienglannilla ja virnistin voitonriemukkaasti, “And I obviously left all the speaking for Ilmari.”
“That is… so clever but also so fucking unfair”, Cooper nurisi ja hörppäsi omasta juomastaan lyhyesti. “Can I have a sip?”
“Sure.”

En tiedä millasta juomaa Cooper oli odottanu, mutta selvästi todellisuus ei ollu vastannu sen kuvitelmia. Koska lasin reunalta otetun pitkän huikan jälkeen toisen kasvoille vetäyty nyrpeä ilme mitä seurasi köhähdys.

“What is there? That is like... drinking liquified Sour Patch Kids with.. Moonshine or something!”
“I have no idea. Ilmari asked for something not too strong and sour. So we got very sour and very strong”, nauroin ja otin lasin takasi haltuuni.

Kepeä pakkanen nipisteli mun paljasta nenänpäätä laskiessani Spring Peakin vuorenrinnettä alaspäin. Mun viimeisin laskettelukerta taisi tapahtua kolmisen vuotta sitten perheen yhteisellä Levin reissulla (jota en kyllä kovin lämmöllä muistellut), mutta siitä huolimatta lautailu lähti luonnistumaan yllättävän nopeasti. Vaihtelin painoa varpailta kantapäille saaden laudan kiemurtelemaan ässän muotoisia kiemuroita. Laskin rinnettä rauhassa, nauttien laskevan auringon maalaamasta väriskaalasta taivaalla.

Ylempää rinteestä alkoi kuulua voimistuvaa musiikin ääntä, joten hidastin itseni pysähdyksiin radan reunalle ja käännähdin mielenkiinnosta katsomaan äänen suuntaan. Aluksi pelkästään pienenä pisteenä erottuva Ilmari kannatteli käsissään pientä JBL kaiutinta ja syöksyi rinnettä alas musiikit pauhaten, tomaatinvärinen, suorastaan pihisevä Mikael kannoillaan. Poikien suhahtaessa ohitseni, käänsin lautani takaisin reitille ja lähdin seuraamaan kauhukaksikon katoamaan suuntaan hymysuin.




Side Sipissä oli ihanaa lämmitellä kohmeisia sormia (ja sisuskaluja) lämpimällä minttukaakaolla. Ravintola suorastaan pursusi ihmisiä ja mua pelotti ajatuskin siitä, miten mä ikinä tulisin löytämään pihalle lähtiessäni mun ulkovaatteet täyteen buukatusta narikasta. Mun katse harhaili ravintolan koristeellisilla seinillä. Himmeä valaistus hankaloitti yksityiskohtien näkemistä, mutta pystyin silti erottamaan erimalliset ja väriset peltikyltit sekä tanssilattian takaseinää koristavan valtavan, täytetyn hirvenpään. Sen sarvet olivat lautasmaiset ja katse lasittunut. Sitä katsoessa mulle tuli äkisti kylmät väreet.


”Earth to Yumi”, Harper naurahti heiluttaen kättänsä mun naaman edessä. Räpyttelin hämmentyneenä silmiäni ja hymy valui suupielilleni. ”Mistä me juteltiinkaan?” ihmettelin hölmistyneenä. ”Cooper ja Johnson on menossa ottamaan ilmakiekkomatsin. Tuutko mukaan?”


Katsahdin ilmakiekkopöydän suuntaan. Koko putiikki oli ahdattu niin täyteen, että porukkaa hengaili pöydän ympärillä runsain määrin, vaikka kukaan ei varsinaisesti pelannutkaan sitä. Puntaroin vaihtoehtojani, ja päätin olla litistymättä ihmispannukakuksi väentungoksessa ja jäädä istumaan vielä hetkeksi pöydän ääreen.
”Menkää te vain, mulla on tää juoma vielä kesken”, sanoin nostaen minttukaakaotani ilmaan. Harper nyökkäsi ja katosi kumppaneineen ihmismassan sekaan.

Aikani kuuntelin Mikaelin, Kansasin, Ilmarin ja Maddyn keskusteluita. Pojat kinastelivat keskenään siitä, oliko -8°C asteen pakkanen arktisen tason säätila, vai ihan normaali talvipäivä ja Maddy katseli junnujen menoa siihen tapaan, että se varmaan kohta purskahtaisi joko nauruun tai itkuun. Minttukaakao oli tehnyt tehtävänsä ja lämmittänyt mut takaisin huoneenlämpöiseksi ja vielä vähän lämpimämmäksi. En tiennyt johtuiko tukalan kuumottava tunne poskillani pakkasesta, alkoholista (vai seurasta) vai niiden yhdistelmästä mutta happea oli saatava, ja äkkiä.


”Mä käyn tossa terdellä haukkaamassa happea, ja palaan sit tiskin kautta tähän. Tarviiko joku jotain juotavaa?” kysäisin noustessani ylös penkistä. Maddy pudisteli päätänsä.

”Mulle voisit tuoda vodkabatteryn, pretty please?” Kansas aneli räpytellen räpsyripsiään kauniisti.

”Sä vissiin ihan oikeasti haluat saada sydänkohtauksen kolmekymppisenä?” Mikael kyseenalaisti poikaystävänsä juomavalintoja ja lisäsi: ”Mä voisin ottaa vaikka samanlaisen, ku sä!” Katseeni vaelsi Ilmariin. Poika takelsi hetken ennen vastaamistaan.

”Ai kan join juu if its okei vit juu. I alsou niid to ket a nyy trink, so its iisier to kärry if teres tuu of as.”

“Of course!” hymyilin ja pungersin Kansasin ylitse käytävälle. Silmäkulmastani näin, kuinka Kansasin naamalla käväisi ilme, jota en ihan osannut tulkita sillä se katosi yhtä nopeasti, kuin saapuikin. Mikael vilkutti meille heipat ja lampsimme Ilmarin kanssa peräkanaa terassille.




DJ:n soittama musiikki kuului ulos vaimentuneena jytinänä. Raikas pakkasilma naamallani viilensi ihoani ihanasti nojautuessani terassin kaiteeseen. Päästin ulos syvän huokauksen mikä höyrystyi välittömästi edessäni. Ilmari nojautui selkä aitaa vasten vierelleni.


”Souu… Juu laike to snoupoard?” blondi rikkoi hiljaisuuden.

”Yeah, haven’t done it for a few years tho”, vastasin hymyillen. “Have you been skiing for long? Pretty impressive moves you got.” Ilmari hieraisi niskaansa ja kääntyi samoin päin kuin minä, katse vuorille.

”Jeaa, tanks. Ai häve been duuing it since ai vas a kid. Wii used to gou wit Mikael to the… wat is te word… Laskettelukeskus its in finnis…” Ilmari takelsi sanojensa kanssa.

“Ski resort you mean?”

“Jea! Vait, hau did juu knou?” poika kääntyi katsomaan muhun päin hämmentyneenä.

”Oh, Mikael didn’t tell you? He must have forgotten”, tokaisin ja käänsin katseeni takaisin rinteeseen.

”Tell mii wat?”

Pyörittelin sanoja suussani mietiskellen, miten asian toisin ilmi. Helpommalla olisi varmasti päässyt, jos olisin pitänyt suuni kiinni, mutta tässä sitä oltiin.

”That I understand some finnish? My uhm… my dad speaks-“, pysähdyin hetkeksi ja huokaisin syvään. ”Spoke to me in finnish as it’s his first language, so I can understand it pretty well”, tokaisin ulos.

Ilmari katsoi minua pitkään hölmistynyt ilme naamallaan.
“Eli siis ymmärrät tämän kaiken?” se kysyi varovasti suomeksi, johon nyökkäsin ujosti.

”Woah. Onpa outoa. Miks et heti sanonu? Ei olis tarvinnu kuunnella mun rallienglantia”, se naurahti leveä, hupsu hymy naamallaan.

”I don’t really go around and advertise it. Actually, I’m not even sure how many of my friends know about it. I’m not on terms with my father, so it’s not something I bring up often”, sanoin ja nappasin lettini päädyn ja aloin pyörittelemään sitä sormieni ympäri. Tunsin, kuinka Ilmari katseli vieressäni suoraan muhun päin.

“Oh, ai sii. So ai kess tat ai vill kontinue to speak to juu in enklis?” poika kysyi hetken päästä varovasti ja hieraisi kaulaansa.
”That would be lovely, thanks”, vastasin hiljaa ja hymyilin pienesti pojan suuntaan. Jäimme hetkeksi hiljaisuuteen katselemaan rinnettä laskevia laskettelijoita.


Henkäisin syvään kylmien väreiden kulkiessa kroppani lävitse. Keskustelun aikana olin ehtinyt viilentymään hyvin, ja nyt pakkanen alkoikin puremaan jo kevyen vaatekerraston läpi ikävästi.

”Should we go back inside? I’m getting cold and also really craving some long island tea”, ehdotin virnistäen hetken hiljaisuuden jälkeen. Ilmari nyökkäsi myöntyvästi ja siirtyi avaamaan terassin oven, jääden pitämään sitä auki kuin mikäkin herrasmies. Livahdin pojan ohitse sisälle ihmismassan joukkoon vieno hymy kasvoillani.

Muutaman olutpullon kumoamisen jälkeen olo alkoi tuntua mukavan lämpimältä. Musiikin rytmi alkoi tempaista mukaansa ja hotellihuoneen neljän seinän sisällä kyhjöttäminen alkoi tuntua pidemmän päälle tylsältä. Myös naapurihuoneen asukas alkoi mitä ilmeisemmin olla sitä mieltä, että poikien olisi parempi siirtää bileensä pikkuhiljaa muualle, sillä seinään alkoi kumista kerta toisensa jälkeen aina vain vaativamman kuuloisia nyrkiniskuja. Äänistä päätellen koputtelija oli vieläpä joku testosteronin katkuinen salihirmu, eikä Maverick ollut erityisen innokas tapaamaan seinänaapuriaan kasvotusten, mikäli seuraava koputus kuuluisi heidän oveltaan.

Siispä iloisena raikaavien kavereidensa harmiksi Maverick katkaisi Grantin puhelimesta JBL-kaiuttimeen tulevan musiikin ja totesi sitten juhlallisesti:
“No niin arvon herrasmiehet! Jos saan pyytää, niin seuraavaksi rintamasuunta saisi osoittaa kohti klubia.”
Sanomaansa tehostaakseen poika röyhisti rintaansa teatraalisesti ja viittoi kohti ulko-ovea, jonka suuntaan pojat katosivat lopulta yksi toisensa jälkeen.


“Eiköhän täältä, jos jostain, luulisi löytyvän joku kiinnostava daami kainaloon”, Tristen visersi harppoessaan lumisella tiellä eteenpäin, kun Side Sipistä kantautuva musiikinjytke alkoi jo kantautua nelikon korviin. Tristen katsahti vieressään kävelevään Maverickiin ja tönäisi tätä leikkisästi olkavarteen.
“Johan se olisi jo Maverickinkin aika löytää emäntä rinnalleen”, poika murjaisi virnistäen leveästi.
“Ei oo kyllä emännät jaksaneet viime aikoina pahemmin kiinnostaa”, Maverickin huulilta lipsahti puolivahingossa, vaikkei lausahdus ollut alun perin tarkoitettu sanottavaksi ääneen. Tahtomattaan Maverick huomasi ajatuksissaan vilahtavan erään tummahipiäisen latinon, jonka huulet olivat käyneet eräänäkin tanssiaisyönä lähes kosketusetäisyydellä. Samainen latino oli kuitenkin sen koommin tuntunut katoavan kuin tuhka tuuleen.
“Noniin Mav, nyt ei murjoteta - nyt biletetään!” Grant tarttui Maverickia ranteesta ja nosti tämän käden ilmaan, jotta tämä yhtyisi hänen hurraukseensa.
“Mutta saanen huomauttaa sen olevan kyllä ihan totta, että Mavin öljylantiolla houkutellaan huomattavasti todennäköisemmin mies- kuin naisseuraa puolelleen”, Jace hörähti ja sai kaverinsa yhtymään nauruunsa.
“Bros before hoes silloin, kun Shakira soi”, Maverick vastasi iskien Jacelle silmää ja referenssiksi keikautti vielä sulavasti persettään Side Sipistä kantautuvan musiikin tahdissa.


Side Sipin räikeänä säihkyvät värivalot ja desibelirajat roimasti ylittävä musiikki olivat juuri sitä, mitä nyt tarvittiin bilefiiliksen kohottamiseksi. Ennen kuin nelikko huomasikaan, löysivät he itsensä jo keinahtelemasta musiikin tahtiin yli-imelät drinkit käsissään. Baari alkoi olla tupaten täynnä porukkaa ja istumatilaa puolestaan näytti olevan melko rajallisesti.

Yrittäessään metsästää katseellaan tyhjää istuinsijaa ihmismassan seasta, tunsi Maverick yhtäkkiä törmäävänsä selkä edellään johonkuhun. Käännähtäessään ympäri poika oli juuri aikeissa pahoitella, kun hän yllätyksekseen tunnistikin törmäyksen uhriksi joutuneen kasvot.
“Anteek- ai Harper moi! Tekin ootte täällä!” pojan kasvoille levisi hymy, kun tämä kumartui keskustelemaan pöydässä istuvan blondin kanssa ja tervehtimään samalla muitakin pöydässä istuvia tallituttuja.

Humalatilaltaan häneltä jäi huomaamatta, miten hänen vieressään seisovan Grantin katse hakeutui lähes automaattisesti pöydässä istuvaan Hayleyhyn, jolle poika soi ystävällisen hymyn. Grant ei tavallisesti ollut mikään jännittäjä, mutta hän tunsi sisällään pienen kutkutuksen astellessaan lähemmäs värikäshiuksista tyttöä.
“Moi! Haluaisitko tulla käymään mun kanssa ulkona? Täällä ihmispaljoudessa on aika tunkkainen ilma”, poika naurahti varovasti.

Hayley oli vaihtanut päälleen siisteimmät farkkunsa ja mustan villapaidan, kietonut hiuksensa suihkun jälkeen tiukalle nutturalle lukuunottamatta suortuvia, jotka oli jättänyt kehystämään kasvojaan. Ihme kyllä meikitön tyttö oli siitä huolimatta saanut tiskiltä juomaa, vaikka oli itse tällä kertaa päättänyt pitäytyä vain miedoissa cocktaileissa ja satunnaisissa siidereissä.

Luojan kiitos, kun Johnson kävi haastamassa Cooperin kaksintaisteluun, hänet jätettiin istumaan pöytään rauhassa. Hayleylla oli kyllä kivaa, ystävien nousevaa humalatilaa seuraten, mutta kieltämättä Side Sip oli ehdottomasti enemmän extroverttien ihmisten paikka.
Joku vaaleahiuksinen poika yllätti Hayleyn ja tuli pyytämään tätä tanssimaan, mutta huomattuaan kuinka intensiivisesti joku poikaporukka tuijotti heitä kohden, Hayley pudisti päätään.
"Oikeesti? Tulisit nyt?"
"Ei kiitos", tyttö toisti ja pudisti uudelleen päätään.
"Whatever", poika lopulta luovutti ja kohautti olkiaan. Hayley yritti olla katsomatta sen perään ja kuinka sen kaverit nauroivat vaikka yrittivätkin peitellä sitä käsiensä taakse. Inhottava tunne pusersi tytön mahanpohjaa ja hän yritti keskittyä johonkin aivan muuhun.

DJ reivasi niin kovaa, että Hayley odotti vain melkein transsiin vaipuneena tuijottaen koska siltä putoaisi laskettelulasit päästä.
Silmäkulmastaan tyttö näki kuinka joku törmäsi Harperiin. Hayley oli jo valmis nousemaan ylös, mutta sitten sen näkökenttään ei enää mahtunut muuta, kuin yksi tatuoitu tummaverikkö. Tytön mahanpohjasta kouraisi melkein kivuliaan hyvällä tavalla eikä hän voinut kasvoilleen mitään, kun ne vastasivat jo Grantin hymyyn.

Pihkassa, niin helvetin pihkassa.
Grant tuli lähemmäksi ja vaikka Hayley olisi ehkä halunnut nousta ylös ja juosta piiloon, tyttö epäili jalkojensa toimintakykyä. Jos hän olisi päätynyt juomaan itsensä humalaiseksi, olisi Hayley siinä vaiheessa vetänyt Grantin perässään tanssilattialle ja ehkä vahingossa päätynyt tanssimaan pojan kanssa sen blondin porukan läheisyyteen. Mutta se oli asioita, joita itsevarmat tytöt tekivät.

Kun Hayley tajusi hiljaisuuden venyneen ihan liian pitkätksi ja Grantin edelleen odottavan kärsivällisesti vastausta, Hayley punastui, katsahti kenkiään toivoen että se olisi peittänyt kasvonsa ja nyökkäsi.
"Joo", tyttö sai myös sanotuksi ja nousi ylös. Grant käveli Hayleyn edessä, varmistaen jatkuvasti ettei Hayley jäänyt väenpaljouden jalkoihin. Lopulta he kuitenkin joutuivat niin kovaan reivitungokseen, että Grant otti Hayleyn kädestä kiinni jottei tämä olisi kadonnut perästään. Tytön sydän hakkasi niin kovaa, että se peitti alleen musiikinkin.

"Anteeksi", Hayley sanoi, kun joku tanssijoista työnsi hänet melko väkivalloin Grantin selkää päin. Poika kiepautti hänet eteensä ja suojasi häntä kuin henkivartija viimeiset metrit ulos asti.

Hayley veti syvään henkeä päästyään ulos. Pakkasilma täytti keuhkot, jotka vasta nyt tuntuivat ymmärtävän kuinka huonossa hapensaannissa olivat olleet tuntikausia. Hayley odotti, että Grant olisi päästänyt hänen kädestään irti nyt, kun he olivat jo selvemmillä vesillä, mutta poika vain hymyili niin, että Hayley melkein vajosi polvilleen lumihankeen.
"Kiitos, mä en edes tajunnut miten huono ilma tuolla oli", Hayley sai sanottua samalla, kun yritti olla tuijottamatta kuin ihastunut koulutyttö (jota hän kaikessa 5'2 tuumassaan oli) Grantin tummia silmiä. Hän mietti tunsiko poika heidän edelleen lomittain olevista sormista kuinka kovaa Hayleyn sydän edelleen hakkasi.
"Olitteko tekin laskettelemassa?" tyttö kysyi, vaikka se tuntui maailman typerimmältä kysymykseltä ääneen sanottuaan. Kuka (muu, kuin Kansas ehkä) olisi laskettelukeskuksessa ilman, että kävi laskettelemassa?

Grant saattoi viimein vetää keuhkonsa täyteen raitista pakkasilmaa, kun hän ja Hayley selvittivät lopulta onnistuneesti tiensä ulos ihmismeren keskeltä. Sisäilma oli alkanut toden totta käydä jo kovin raskaaksi ja oli mukava päästä jälleen väljemmille vesille ihmispaljouden kuumuudesta. Hänelle kun tuppasi tulemaan lähes aina baareissa kuuma.

Mutta jos Grant uskalsi olla aivan rehellinen itselleen, oli hänellä muukin syy vetäytyä ulkoilmaan kuin tunkkainen ja kuuma sisäilma. Se syy katsoi parhaillaan häneen tuikkivilla sinisilmillään.
“Kiitos, mä en edes tajunnut, miten huono ilma tuolla oli”, se sanoi.
“Tuolla ei ollut kyllä tukehtuminen kaukana. Täällä on tänään ihan tosi paljon porukkaa”, Grant vastasi naurahtaen pehmeästi. Sanoissaan hänellä oli mukanaan kylläkin pientä Lapinlisää – Grant oli viettänyt sisällä aikaa hädin tuskin puoli tuntia ja siinä ajassa tuskin kukaan kerkeäisi vielä tukehtua – mutta ehkä se annettaisiin hänelle tällä kertaa anteeksi.

Hayley nyökkäsi ja hymähti sitten heleästi.
“Olitteko tekin laskettelemassa?” tyttö jatkoi jutteluaan.
“Joo! Me oltiin tänään aika monta tuntia rinteessä ja oli kyllä kivaa, vaikken mä mikään kovin kummoinen laskettelija ookaan. Aina silloin tällöin tulee lautailtua, lähinnä perhelomilla”, Grant virkkoi ja huomasi sitten, että hän piteli Hayleyta yhä kädestä.
“Sori, mä en ees tajunnut”, Grant hymyili pahoittelevasti ja irrotti kätensä varovasti toisen otteesta toivoen, ettei Hayley ollut kokenut tilannetta ahdistavana. Tytön hymystä hän kuitenkin päätteli, ettei hän ainakaan kovin pahasti ollut sinisilmää säikäyttänyt.
“Lasketteletko säkin?” Grant kysyi kiinnostuneena ja otti pienen siemauksen kädessään pitelemästään juomasta. Tyttö vastasi nyökytellen.
“Joo! Mutta suksilla”, tämä hihkaisi, jota seurasi pienen punan nouseminen tytön kasvoille. Hayley käänsi katseensa laskettelurinteisiin ja Grant seurasi tämän esimerkkiä.
“Siistiä! Ootko lasketellut pitkään?” poika jatkoi jutustelua.


Hayleyn kanssa jutellessa aika tuntui kuluvan kuin siivillä, eikä Grant edes tajunnut, että pian he olivat viettäneet aikaa ulkoilmassa jo lähes parikymmentä minuuttia. Kaksikon puheenaiheet pyörivät lähinnä erilaisten harrastusten ympärillä; Grant muisti Hayleyn laulun Maverickin kotibileistä ja kertoi nauraen, että he olivat tutustuneet Maverickin kanssa toisiinsa pienenä, kun heidän vanhempansa olivat pakottaneet heidät käymään kuoroharjoituksissa. Kuoroharjoittelu oli saanut ajan myötä jäädä sikseen, mutta sen sijaan poika oli innostunut kitaransoitosta. Musiikin lisäksi he löysivät yhteisiä kiinnostuksenkohteita kalastuksesta ja eräilystä, mutta sen lisäksi Grant yllättyi siitä, että Hayley harrasti myös metsästystä.

“Hei onko sulla kylmä? Pärjäätkö sä?” Grant huomasi yhtäkkiä Hayleyn silminnähden hytisevän vieressään.
“K-kyllä mä pärjään”, Hayley hymyili, mutta sen tärisevä kroppa kertoi toista.
“Hei ota sä tämä. Mulla on muutenkin kuuma”, Grant riisui takkinsa ja laski sen Hayleyn harteille, vaikka tyttö yrittikin kovasti sopertaa, ettei tarvitsisi.

Grant ei tiennyt, tekikö humala hänelle tepposet vai iskikö häneen vain jonkin sortin yhtäkkinen rohkeudenpuuska, mutta yhtäkkiä hän uskaltautui tarttumaan Hayleyta uudestaan kädestä ja vetämään tämän lämpimään halaukseen. Poika tunsi sydämensä pamppailevan rinnassaan, kun Hayley kiersi varovasti kätensä hänen ympärilleen.

Jos meteoriitti olisi sillä hetkellä iskenyt maahan, Hayley olisi kuollut onnellisena. Se, että Grant oli pidellyt tyttöä kädestä oli ollut jo ehdottomasti koko kuukauden (ehkä vuodenkin) paras asia, mutta sitten toinen oli vielä kietonut takkinsa hänen ympärilleen ja heti perään vetänyt hänet halaukseen. Jos Hayley ei olisi tärissyt kylmästä niin kovin, hän olisi aivan varmasti sulanut pieneksi punaisen-violetin-turkoosiksi läntiksi Side Sipin pihamaalle. Grantin tuoksu ympäröi Hayleyn niin huumaavasti, että tyttöä pelotti hengittää liian syvään tai olisi voinut vetää yliannostuksen tuoksusta. Hayleyta pelotti ja samaan aikaan tuntui samalta kuin benji-hyppyä tehdessään, adrenaliinin kohistessa suonissa kuin olisi seisonut korkean kielekkeen reunalla. 

"Kiitos", Hayley sai mutistua kalisevien hampaitensa välistä Grantin pehmeää paitaa vasten, hämmentyneenä siitä kuinka kumpikaan heistä ei ollut vieläkään päästänyt toisesta irti. 

Hayley tunsi Grantin liikahtavan ja katsoi ylöspäin nähdäkseen oliko toisella epämukava olla tai jotain. Sen sijaan hän kohtasi pojan silmät, ne tutkivat Hayleyn kasvoja lempeä, melkein hämmästynyt hymy viipyillen tämän huulilla. Hayley tajusi tuijottavansa niitä huulia vasta siinä vaiheessa, kun huomasi erottavansa hämärässäkin pienen vaalean arven alahuulen reunassa. Hän oli juuri kysymässä tarinaa sen taustalla, mielikuvituksensa laukatessa epätodelliselta tuntuvassa tilanteessa aivan ylikierroksilla, kun Hayley huomasi Grantin nielaisevan. 
"Saisinko..." Grantin ääni oli karhea, kun se keskeytyi valtavaan pamahdukseen, jota kumpikin säikähti. Hermostuneen naurun säestämänä heidän katseensa siirtyi taivaalle, jossa kaunis valomeri tervehti heitä rakettien muodossa. Ei ollut vielä keskiyö, sillä taivas ei raikunut sotatantereena, mutta Hayleyllä ei ollut hajuakaan kuinka kauan he olivat seisseet siinä pihalla, toisiinsa sanojensa ja sitten käsiensä kanssa kietoutuneina. 

"Onko joku nähnyt Hayleytä? Hayley!?" 
Harperin ääni kaikui pitkin laskettelurinteitä ja samassa Grantin lämpö hävisi Hayleyn iholta. Kylmyys tuntui yhtä julmalta, kuin ajatukset tytön sisällä. 
"Joo?" Hayley sanoi ääneen ja astui muutaman askeleen lähemmäksi oviaukkoa, josta Brandy ja Harper molemmat ilmestyvät seuraavaksi. Tyttöjen katseet olivat kuin rikosetsivien, humalasta huolimatta ottaen sisään kaiken aina Hayleyn punaisena hehkuvista poskista Grantin takkiin tämän yllä. 

"Me mennään johonkin Maddyn kaverin luo jatkaa, haluutko sä tulla?" Brandy kysyi lopulta.
"Mä taidan mennä mökille tästä suoraan, mutta pitäkää te hauskaa", Hayley yritti pitää äänensä vakaana, kuten koko kehonsakin. 
"Mm-h, pitäkää hauskaa. Ja muistakaa ehkäisy!"
"Brandy! Sori, laita viestiä Hayley jos haluut sittenkin tulla!" Harper työnsi Brandyn, joka kyseli kovaan ääneen mitä väärää oli muka sanonut, sisälle ennätysvauhtia ja loi Hayleyhin vielä pahoittelevan hymyn. 

Siinä vaiheessa Hayley olisi mieluusti ottanut sen meteoriitin, jottei hänen olisi enää tarvinnut ikinä näyttää kasvojaan Grantille tai kenellekään muullekaan. Jos olisi satanut lunta, se olisi haihtunut kiehuen sillä hetkellä Hayleyn kasvoilta. 

"Haluutko sä lähteä jo vai?" Grant kysyi, Hayley melkein antoi itsensä toivoa, että toinen ei ollut kuullut Brandyn sanoja.
"En. Tai siis, jos sä haluat? Sä voit kyllä mennä jatkamaan iltaa Maverickin ja..." Hayley kääntyi ympäri ja hätääntyi siitä, että olikin jotenkin pidätellyt Grantia vasten tämän tahtoa jo aivan liian kauan.
"En. Ellet sä halua, että mä lähden?" Grant kysyi keskeyttäen Hayleyn paniikinomaisen selittelyn. Pojan silmät tutkivat tämän kasvoja niin tarkkaan, että Hayley punastui kahta kovemmin. 
"Mä viettäisin mieluiten vuodenvaihteen sun kanssa, jos sulle sopii?" Hayley uskaltautui tunnustamaan ja kaikessa rohkeudessaan vielä kurotti sormensa uudelleen Grantin sormien lomaan. 
Ne tuntuivat sopivan yhteen kuin olisivat tehdyt toisilleen.