0 - Welcome to Spring Peak

Welcome To Spring Peak
Around 2PM @ Resort Cabins

Pyörittelin sormissani avainnippua, jonka olin hetki sitten saanut respasta ja viheltelin kävellessäni mökkirivistöjen välissä kohti mökkiä numero 16. Sesongista johtuen paikka tuntui kuhisevan ihmisiä ja usean mökin ikkunasta näkyi loistavan valoja ja kuuluvan epämääräistä bassonjympytystä, vaikka elettiin vielä keskipäivää.

Mökki numero 16 sijaitsi aivan tien päässä metsän laidalla. Sen edustalla näkyi vielä tuoreita jalanjälkiä hangessa, joten edellisten asukkaiden poistumisesta tuskin oli kovin kauaa. Laskin (maltilliset) matkakamppeet kuistille (maltilliset siksi, koska olin bussissa nähnyt tyttöjen matkalaukut, ja oli ihme että ne oli kaikki saatu ängettyä bussin ruumaan, koska ne oli ahdettu niin täyteen kaikenlaista kamaa) ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi avautui naksahtaen.

Mökki oli sisältä pieni mutta ihan kotoisa. Sängyt olivat kahdessa tasossa yhdellä seinustalla, joten tilaa oli sekä sohvalle että pöytäryhmälle sekä pikkuruiselle keittonurkkauksellekin. Jääkaappi oli ehkä tarpeisiin nähden aika pieni, mutta onneksi takapihan pieni terassi ajoi asiansa virvokkeiden jäähdyttämisessä - olin nimittäin melko varma, että tällä reissulla nesteitä nautittaisiin enemmän kuin kiinteää ruokaa.

Ovi kävi ja Mikael sekä Ilmari astelivat sisälle omine kamppeineen ja viimeksi mainittu sanoi jotain suomeksi, mitä ilmeisimmin jotain hauskaa, sillä virne kipusi laikukaskasvoisen Mikaelin huulille. Tavoittaessaan mun katseen se riisui piponsa ja nyökkäsi mun jalkoja kohti.

“Ilmari ei vieläkään ihan arvosta tätä kenkäkulttuuria”, se selvensi ja mä kohotin toista kulmaani samalla kun katsahdin jaloissani olevia Columbian talvikenkiä.

“Ja mä en tajua ihmisiä, jotka haluaa tepastella sukkasillaan kylmillä lattioilla”, mä sanoin ja istua rojahdin sohvalle, jonka vieressä olevalta sivupöydältä nappasin Tervetuloa Spring Peakiin –esitteen ja tervetuliaiskarkin. “Welcome to America, buddy.”

Me oltiin jo tyyliin purettu omat tavaramme ja asetuttu taloksi, kun tytöt saapuivat. Ne olivat löytäneet jostain pulkat, joissa ne raahasivat ylipainavia matkatavaroitaan ja aloittivat heti määräilyn keskustelun siitä, missä kukakin nukkuisi.

“Onko sillä hirveesti väliä, tuskin me kupataan näissä mökeissä muutenkaan”, kommentoin sen jälkeen, kun mut oli passitettu ylös sohvalta, johon Hayley ja Harper tarttuivat yksissä tuumin ja levittivät sen auki. “Ja eiks toi kannattais levittää vasta myöhemmin, eihän täällä mahdu kunnolla olee jos toi rötiskö on auki.”

“No totta kai se levitetään nyt, törppö”, Harper sanoi kädet lanteillaan. “Aattelitko, että jengi saa tätä levitettyä enää neljältä aamuyöstä?”

Mä kohautin olkiani ja astelin jääkaapille. Sihautin auki yhden Budweiserin (Harper katsoi mua pahasti), siirryin röhnöttämään toiselle alasängyistä ja katselin, kun tytöt operoivat sohvan parissa – Mikael ja Ilmari tulivat pihalta polttopuiden kanssa.

“Pistetään kamiinaan tulet saman tien”, Mikael sanoi ja katsoi sohvaa. “Pitäiskö toi levittää vasta -”

“Ei”, Harper ja Hayley vastasivat yhteen ääneen.

Mikael vilkaisi mua ja kohautin olkiani – se kai näki parhaaksi olla väittämättä vastaan tehotytöille ja välttää täten joutumasta nukkumaan ulkosalla, ja käveli suosiolla kamiinan luo.

“Missä Kansas on?” kysyin ja Mikael nytkähti selkä muhun päin.

“I have no clue”, se vastasi sitten verkkaisesti. Ilmari katsoi mua ja elehti käsillään, ettei silläkään ollut hajua kissapipon olinpaikasta – Kansas oli tehnyt klassisen katoamistempun heti bussin saavuttua Spring Peakiin.

“Ehkä se meni varaamaan huonetta Paradisesta?” Harper tirskahti. “Katsoin sen arvostelut - “...budjettimatkailijan unelma” ja mitä vielä - ehkä Kansas on vihdoin joutunut makselemaan velkoja takaisin?”

“Miks aina kaikkien hämärien ja muuten karseiden mestojen nimet on jotain tyyliin Paradise tai Fantasy tai jotain vastaavaa?” nauroin. “Ois kyllä hulvatonta, jos Kansas ois oikeesti siellä.”

“Kyllä sen piti tänne tulla”, Mikael mumisi. “Mut ei se kyllä toisaalta oo maksanut vielä...”

“Mä lyön kympistä vetoa, että Kansas on Paradisessa”, Harper julisti.

“Kakskyt”, Hayley korotti ja mä otin paremman asennon sängyllä.

“Viiskymppiä ja wings-ateria!” virnistin ja katsoin Mikaeliin, jota vain pudisteli päätään ja asetteli puita kamiinaan.

Hayley viritti matkakaiuttimen ikkunalaudalle ja pian meidän mökkimme yhtyi päiväpopitukseen, joka mökkikylässä vallitsi. Uusi vuosi Spring Peakissa tulisi olemaan eeppinen.

WINTER FUN
6PM @ Ski Slopes

Korvissa soivat iloiset huudahdukset, kun ihmiset laskeutuvat ketterästi rinnettä alas ja siirtyvät kohti hissejä ja uutta laskua. Hissilippu Harperin käsissä on puristua kasaan, kun hän katsoo gondolihissiä, joka kiemurtelee kohti taivaanrantaa ja hän tuntee, miten sormet alkavat hikoilla sormikkaissa. Päässä alkaa hiljalleen huimata ja rinne kallistua silminnähden.

"Tuu jo! Ei se niin paha oo", Yumi hymyilee ja taputtaa Harperia rohkaisevasti olkapäälle, ennen kuin piippaa oman lippunsa lukulaitteeseen.

"Mä varmaan kuolen tonne."

"Höpö höpö, korkeintaan kuolet kylmään jos jäät siihen seisomaan. Chop, chop, seuraava hissi on meidän!"

"Jos sä selviit tosta, niin saat valita ekan rinteen, johon mennään!" Hayley lisää.

Harper vavahtaa jos-sanan kohdalla kun hän toistaa ystävänsä sanat mielessään. Lähestyvän kuoleman pelkoa pahempi asia on vain se, että kuolemanpelossa rupeaa itkemään kun hissi ensimmäistä kertaa heilahtaa kevyesti ilmassa ja alkaa nousta kohti vuoren huippua, ja vielä sitäkin pahempaa on se, että yrittää napata rinnetyöntekijän hihasta kiinni ja huutaa kyynelehtien: "Päästäkää mut pois! Mä en halua kuolla vielä! Pleeeaaaaaseeee!!"

(Mutta niinhän ei tietenkään tapahtunut, tai jos tapahtui, niin siitä ei ole kenelläkään lupa puhua sanallakaan.)

Vaikka sitä ei heti uskoisi, laskettelu on aina ollut aika isokin osa MacDonaldien perheen elämää, sillä Johnson on aina rakastanut lautailua yli kaiken ja vietti ennen collegeen lähtöä suurimman osan talvipäivistään laskettelukeskuksissa. Sillä oli kausikortti, ja niinä päivinä kun Johnson ei päässyt laskemaan joidenkin autotallibileiden tai pakottavan sairastumisen vuoksi, saivat perheen muut jäsenet hyödyntää Johnsonin kausikorttia. Ei ketään silloin kiinnostanut kysellä, kenen nimissä lippu oli. Samalla tavalla se piippasi lukulaitteessa, oli sitä pitelemässä kuka tahansa.

Niistä päivistä oli kuitenkin jo pitkä aika, eikä gondolihissejä ollut silloin vielä rakennettu. Oli sellaisia aloittelijoiden mattohissejä (ne olivat Harperin suosikkeja) ja tavallisia ankkurihissejä (nekin menettelivät, tosin, niissä menetti helposti tasapainonsa).

Sellaisten asioiden, jotka toimivat kuin rasvattu, ei Harperin mielestä tarvitsisi koskaan muuttua. Ihmisten pitäisi ymmärttää, etteivät kaikki asiat tarvitse muutosta. Esimerkiksi vanhat kunnon hiihtohissit, mutta koska joku oli päättänyt muuttaa yksinkertaisen asian monimutkaiseksi, niin tässä sitä nyt oltiin - kuoleman kynsissä, suurinpiirtein...

Hissin alla avautuu eri muotoisia ja eri pituisia rinteitä, jotka syöksyvät jyrkästi alaspäin kuin villit ja vaaralliset, lumiset joet, ja kauempana siintää pieniä, valoja vilkkuvia rakennuksia pilvin pimein. Yumi ja Hayley juttelevat keskenään laskureiteistä ja haaveilevat ilmeisesti jo höyryävästä minttukaakaosta rinnekahvila Side Sipissä, mutta Harper ei uskalla katsoa mihinkään muualle kuin oman syliinsä, omiin monoihinsa, omaan väistämättä edessä olevaan kohtaloonsa.

"Taitaakin olla meidän pysäkki seuraavaksi", Yumi sanoo kepeällä äänellä ja osoittaa eteensä. Harper vilkaisee varovasti ylös ja näki gondolin lipuvan keinahdellen kohti huippua. Nin vähän matkaa enää. Ehkä hän selviäisi tästä hengissä sittenkin, mutta ei kuitenkaan uskalla vielä hengittää niin, että saisi sanaakaan sanotuksi.

Jännitys hellittää heti kun hän saa taas vakaata maata jalkojensa alle.

"Let's gooooooo", ohipyyhältävä Mikael huudahtaa ja ampaisee alas rinnettä lumi pöllyten. Yumi seuraa heti perässä, ja he näyttävät siltä, että he kilpailevat kumpi on ekana alhaalla.

Päivän edetessä he kokeilevat eri rinteitä; jyrkimmissä rinteissä tullaan melkein kuin sukkulana alas, kun taas loivemmissa ja leveämmissä rinteissä pääsee enemmän kikkailemaan ja yrittämään temppuja, jotka menevät 50/50 joko sulavasti tai täysin pieleen. Tunnelmaa ei pääse latistamaan edes rinnetyöntekijän lakoninen kuittailu, joka muovailee huvituksen ja nolouden tunteet omituiseksi tunnemöykyksi, minkä Harper yrittää ottaa vastaan ylpeytensä rippeitä varjellen.

Rinteet muuttuvat laskevan auringon myötä vaaleanpunaisen kautta oranssin sävyihin, kun viimeinen lasku vie Harperin pitkän rinteen läpi mökkikylään. Lumi narskuu väsyneiden jalkojen alla kun lumilaudan siteet on saatu auki ja bassojen jumputus mökeissä on käynyt voimistumaan. Hän asettelee lautansa huolellisesti nojaamaan kuuran peittämää hirsiseinää vasten, laskee kypärän päästään ja kopistelee lumet monoista, ennen kuin astuu mökkiin numero 16, missä Cooper jo virnisteleekin ja heiluttaa käsissään Peppermint Vodkaa ja kaakaojauhepussia.

"Luit mun ajatukset. Yes, please!"

New year, new friends?
Around 6-7.30 pm

Sattuneista syistä en osallistunut Wilmington Wheelersien halloween-bileisiin, joten nyt Max oli kutsunut minut porukat uudenvuoden kekkereihin. Istun miehen Land Roverin etupenkillä, Sun San ja Papa John takapenkillä. Edellä mainittu on kaapannut auton stereojärjestelmän bluetoothin avulla, joten autossa soi pääasiassa räppi - huonotekoinen sellainen. Takakontissa kilahtelee aina kuoppiin osuessa ja mutkissa - me oltiin jotenkin päädytty ryhmän alkoholivastaaviksi. Henry ajaa perässämme Mike kyydissään (viihdevastaavat). Heidän perässä ovat Austin ja Bob (ruokavastaavat). Letka ei kuitenkaan jää siihen, vaan laskujeni mukaan ”päämaja”hallilta lähti yhteensä ainakin kuusi autoa. Yksi autollinen ainakin liittyisi vielä matkalla seuraan. Olemme kohti laskettelukeskusta - Spring Peakiin. Mä en ollut ihan varma, miten asiaan kuuluisi suhtautua. Texasilainen ja lumilautailu eivät kuuluneet samaan lauseeseen, vaikka miten päin yrittäisi. Olinhan mä jo lumeen tottunut, muttei se meinannut sitä että olisin ottanut osaa joihinkin lumiaktiviteetteihin. Poikien ollessa rinteessä, vietän aikani luultavimmin saluunassa Papa Johnin kanssa - mies toipui edelleen mellakassa olleesta räjähdyksestä. Olin imenyt kaiken mahdollisen infon keskuksen kotisivuilta ja ainoa rinne, johon suostun menemään on pulkkamäki - ja sekin muutaman viskikaakaon jälkeen.

Spring Peakin parkkipaikka on melkoisen täynnä, joten porukka joutuu hieman tipahtelemaan sinne sun tänne. Onneksi en ollut ainoa, joka oli pakannut mukaan vain repullisen tavaraa, vaikka yhdessä autossa olikin kaikkien lumilaudat ja sukset. Max vetäisee jostain ihmeestä megafonin ja kuuluttaa kovaan ääneen;
”Okay everyone in Wilmington Wheelers. Come here you assholes so I don’t need to yell”.
Max harvemmin käytti rumaa kieltä, mutta ilmeisimmin tässä porukassa sillä ei ollut niin merkitystä. Hetken odoteltuamme noin kahdenkymmenen hengen porukka on puolikuun muotoisesti Maxin edessä. Mun toisella puolella seisoo Henry, joten onneksi en joudu tässä kokoontumisessa miksikään silmätikuksi. Muutamien henkilöiden kasvot näyttävät etäisesti tutulta - ehkä kaupan kassalta.
”Okay so, we have cottages number 9, 10, 11, 12 and 13. You can go over there with your stuff, I will go grab the keys”, Maxin matala ääni kantaa ilmeisen pitkälle, sillä melko nopeasti porukka nyökyttelyjen ja ”yes sir”-huudahdusten jälkeen suuntaavat takaisin autoille, ennen mökkien etsintää. Itse suuntaan Maxin vanavedessä kohti respaa.

”I’ll go to the toilet while you get the keys”, totean miehelle päästyämme aulaan. Se tuntuu lämpimältä ja kotoisalta, mikäli oli yhtään hirsimökkisielu. Ennen kuin mies ehtii edes kissaa sanoa, olen jo tarpomassa suurin askelin kohti ”WC” kylttiä. Siellä vilkaisen kelloa, ja se onkin jo miltein seitsemän illalla, lähtömme oli venynyt melko myöhään.

”Umm.. Madison, we actually have a room in Little Springs. Ofcourse if you want to sleep alone I can stay in one of the cabins. I thought you might not like the idea of sleeping with unknown men in the same room”, Max selittää niskaansa hieroen kävellessämme mökeille päin. Lumi narskuu jalkojen alla.
”Oh”, on ainoa asia mikä pääsee suustani. Arvostan miehen ajattelevaisuutta, vaikka en itse ollut edes ehtinyt ajattelemaan nukkumisjärjestelyjä. Max vilkaisee minua hieman hämillään.
”It’s okay with me. I just didn’t think that far ahead.. Thank you”, sanon puoliksi mumisten toppatakin kaulukseen. Mies vieressäni tuntuu hieman kohottavan ryhtiään ja vilkaisen sivusilmällä naapuriani, jolle on ilmestynyt pieni hymy huulilleen.

Mökeillä käy jo kova kuhina ja musiikki pauhaa isommasta JBL:n partyboxista. Max heiluttelee avaimia nostaen kätensä ylös. Muutama pää kääntyy meitä kohden ja jokaisen mökin ovelta lähtee yksi henkilö kohti meitä. Ilmeisesti porukka on tehnyt tätä ennenkin, ihan kuin olisi ihan sanaton sääntö, että jokaisella mökillä on oma vastaava.
”Let’s all meet in cabin number eleven about in an hour”, Max huikkaa vielä ennen kuin kaikki ovat hävinneet mökkeihin. Mies ottaa varovasti kädestäni kiinni ja lähdemme kävelemään kohti Little Springs spa hotellia. Perhosia tuntuu hieman pyörivän mahassa, mitäköhän tästä illasta oikein tulisikaan.

Winter??? Fun??? I Don't Think So

Nyt mun oli se myönnettävä - mä olin eksynyt.

Enkä edes keskelle metsää, erämaahan, saati New Yorkin sokkeloisille kaduille - en, vaan jonnekin vitun laskettelukylään.

Mun puolustuksekseni tää koko Jumalan hylkäämä turistikeskus näytti. Samalta. Kaikkialla.
Ainoa ero

mökkien välillä oli numerot.
Mä en ehkä olisi eksynyt, jos muistaisin, missä mökissä meidän oli edes tarkoitus majoittua.
Ja mä ehkä olisin voinut selvittää sen numeron, jollei mun puhelin olisi yhtä kylmänarka, kuin minä itse, ja sammunut sillä sekunnilla, kun saavuttiin tänne tykkilumen keskelle.

Eli joo.
Nyt mä olin eksynyt Spring Peakin lomakeskukseen.

Sentään täältä löysi juotavaa oikeastaan mistä tahansa, enkä rehellisesti sanottuna voinut valittaa siitä höyryävän lämpimästä, maitovaahdolla ja karkkikepillä koristellusta minttukaakaosta, jonka olin haltuuni haalinut. Vitutusta helpottamaan, tiedättehän.

***

Kävelin kohti mökkien reunustamaa, hyvin tampattua kujaa toivoen, että aamulla vaakatasossa tullut lumi ei olisi peittänyt mökkien seinillä komeilevia numerokylttejä.

Olikohan se.. 13? Ei, oisko kuitenki ollu 12… huh?

Olin kuulevinani jonkun huutavan nimeäni, ja kun käännyin katsomaan äänen suuntaan, joku tyyppi laskettelukypärään ja -laseihin sonnustautuneena, muuten aivan liian vähissä vaatteissa tykitti mua kohti sellaista vauhtia ja sellaiselta etäisyydeltä, että se lautansa kanssa tuskin saisi aikaiseksi pysähdyttyä ennen törmäystä.

Ja oikeassa olin.

En tiedä montako sekuntia ehti kulumaan - alle kolme, siitä olen varma - kun laskija kädet ojossa tömähti mua päin ja kaappasi mut perässään hankeen.
Lapsenomainen kikatus ja naurun tahdissa aggressiivisesti hytkyminen paljastivat laskijan Mikaeliksi - joka ei sinänsä yllätä, kun miettii, kuinka sen ote musta vain tiukentui mitä kauemmin me siinä hangessa maattiin.

“Päätit sitte päälle tulla?” naurahdin.

“Iski ikävä”, Mikael puolustautui ja puristi mua hetkellisesti entistäkin kovempaa.
“Cooperkin kyseli jo sun perääs.”

“What for? And could we maybe

get up? I'm starting to get cold.”

“En tiiä, varmaan ikävöi sun naaman näkemistä”, Mikael hymähti ja naurahti perään:
“Sillä kun ei ole yhtä siistiä pehmolelua, ku sulla.”
Poika ei tehnyt elettäkään noustaakseen hangesta. Näin tarkemmin tunnusteltuna, sen kauluksesta hohkasi suorastaan kuumaa ilmaa. Ehkä sillä siis ei ollut alkuunkaan kylmä.

MUTTA MULLA OLI.

“Surely”, tuhahdin ja yritin kammeta itseni irti suomalaisen otteesta.

“Wait a little longer, I just need to catch my breath a little”, Mikael pyysi.

“Tässä on se nimenomainen syy, miksi mä en urheile-”

“Mmhm? Mä oon kyllä nähny sut aika usein hengästyneenä.”

“Älä jak- onko toi Ilmari?” ennätin kysyä, kun toinen yhtä hämärästi pukeutunut suksisankari laski aikamoista vauhtia kohti meitä.
“Toi on Ilmari”, tokaisin vastaukseksi kysymykseeni, kun se sankari suksi ihan viereemme ja pölläytti varmaan kilon lunta päällemme. Oikeastaan mun päälle. Mikael kun makasi tyytyväisenä mun alla.

“Ohho, sori ai vas aiming ät Mikael”, Ilmari pahoitteli ja ojensi sauvaansa mun suuntaan.
Samalla Mikael päästi musta irti, puistellen ohimennen pahimmat lumet mun takilta pois.
Tartuin ojennettuun sauvaan ja Ilmari nykäisi mut seisomaan.

“Sure you were”, mutisin pudistellessani loppuja lumia päältäni.

Mikael könysi ylös ja sanoi Ilmarille jotain suomeksi. Vaaleampi poika nyökkäsi ja kohensi lasiensa asentoa kasvoillaan.
“Hop on the board”, Mikael kehotti.

“The fuck..?”

Mikael viittoi lyhyehköä lumilaudanpätkää jalkojensa edessä.
“Viedään sut mökkiin, niin et ehkä kuole tänne kylmyyteen”, poika selitti hymyillen.

Mä vilkuilin vuoroin Mikaelia, Mikaelin lumilautaa ja Ilmaria suksinensa.

“Ai vil pull juu to the kabin”, Ilmari kertoi ja huitaisi sauvallaan kohti kauempana näkyviä mökkejä.

“.. Alright”, myönnyin lopulta, asetuin Mikaelin eteen laudalle ja toivoin, että mun ympärille kiertyvä käsi olisi tarpeeksi vakaa ja vahva, ettei olla kohta taas ton valkosen kuolemantuomion seassa.

Bussin ikkunasta vaihtuvat maisemat tuijottivat Harrietia puhelimen näytön heijastuksesta, kun tyttö selasi Instagraminsa feediä. Koko ajoneuvo raikui jostain surkeasta räpistä ja hän yritti survoa kuulokkeitaan pidemmälle korvakäytäväänsä, jotta edes osa angstisesta teinimylvijästä suodattuisi pois. Iloinen puheensorina tuntui nyt jo olevan vahvistettua alkoholilla ja Harrietin vilkaistessa kelloa hän hieman katui lähtöään. Mutta vain hieman.

Oikeastaan koko reissuun mukaan meno oli ollut Addisonin idea. Tyttö oli aina ollut ystävistä se seurallisempi ja puheliaampi ja jostain se oli saanut päähänsä, että heidän oli hyvä idea lähteä jonkin vasta tapaamansa collegeporukan mukaan viettämään uutta vuotta. Ei Harriet varsinaisesti ollut vastustellut kuultuaan mikä reissun määränpää oli, hän kun ei ollut päässyt laskemaan pariin vuoteen ja tytölle tuntemattomien ihmisten kanssa sosialisointi oli vain pakollinen paha kaupan päälle. Nyt päätös kuitenkin otti miettimättömyyttään takaisin, kun retkenjohtajana toimiva ylemmältä vuosiluokalta oleva kiharatukkainen poika olut kädessään villitsi bussillista nuoria aikuisia ottamaan ilon irti uudesta vuodesta.

“Where did they even find this weird little bus?” Harriet kysyi vieressä kamojaan bussista purkavalta Addielta. Tyttö kohautti olkiaan hyväntuulisena. Puolitoista tusinaa collegeopiskelijaa parveili ympärillä yrittäen jokainen puskea samaan aikaan hakemaan kamojaan auton pienestä tavaratilasta, eikä kuuleman mukaan tässä olleet vielä edes kaikki Hayward Pinesin opiskelijoista. Addison oli kyynerpäätaktiikalla onnistunut raivaamaan tiensä auton rinnalle ja odotti nyt malttamattomana vuoroaan.
“I don’t know but I heard that guys family is like crazy rich so maybe this is just his school lift”, Addison supatti osoittaen samaa poikaa, joka oli bussissa toiminut tunnelman nostattajana. Harriet tuhahti epäluuloisena, “If I was that rich, I would just get a helicopter.” Addison naurahti päästen vihdoin tavaratilalle.
You know, I feel like I'm going on some odd school trip. Just without teachers", tyttö jatkoi ja Harriet hymähti.
"Isn't this exactly that?"

Spring Peakin mökkikylässä parveili ihmisiä, vaikka kello lähenteli vasta kahtatoista. Siellä täällä laski rinteestä palaavia tai laskukamojaan roudaavia raukkoja, joilla matka ylemmäs oli vielä edessä. Addisonin uusi tuttavuus Sarah oli saanut kontolleen mökin avaimesta huolehtimisen, ja nyt tummatukkainen heilutteli sitä kuin avaimia olisi ollut jakaa suuremmallekkin yleisölle. Kuuden hengen mökkiin oli heidän lisäksi tullut myös Sarahin ystävä Millie ja toisiaan suurella intohimolla nuoleskeleva pariskunta, joiden nimet Harriet oli unohtanut heti ne kuultuaan. Oikeastaan hän ei ollut aivan varma oliko hän edes saanut niitä tietoonsa parin kiherreltyä toisilleen niin antaumuksella samalla, kun heistä yritti saada jotain irti. (Harrietia vähän hirvitti ajatella yön laskeutumista ja hän vain rukoili, että pari keksisi jostain toisen paikan mikäli nuoleskelu yltyisi yhtään pidemmälle.)

Kun tarvittavat yötarvikkeet oli levitelty ja vuodejaot suunniteltu pariskunta hävisi jonnekkin (toivottavasti lähimpään lumikasaan viilentämään menoa) ja Sarah ja Millie totesivat lähtevänsä kohti Little Springsiä. Kuin yhteisestä sopimuksesta Harriet ja Addison syöksyivät kohti ulkovaatteita ja lautojaan ja suksiaan. Joskus nuorempana Harriet oli käynyt aktiivisesti laskemassa äitinsä ja siskonsa kanssa, mutta Quinnin tulon jälkeen harrastus oli jäänyt. Nyt rinteet kuitenkin kutsuivat, eikä tyttö saanut pyyhittyä hölmöä virnettä kasvoiltaan.

Hissijonoon matkalla Harrietin puhelin värähti taskussa ja toisella laudasta vapaalla kädellä hän kaivoi sen taskustaan. Sähköposti oli tullut hänelle tutusta osoitteesta ja tyttö klikkasi viestin auki heti nähtyään otsikon.
“Iih!”, Harriet kirahti ja Addison, joka käveli tytön vieressä raahaten omia suksiaan olkapäällään säpsähti hieman.
“What are we screaming about?” Addie kysyi ja yritti kurkotella katsettaan kohti puhelimen näyttöä.
“Quinn got the place!” Harriet hihitti melkein maanisesti. Tätä jos mitä hän oli odottanut jo jonkin aikaa ilmojen kylmettyä.
“No way! From Twin Falls? Finally”, Addison hymyili tarkasteltuaan puhelinta, joka oli työnnettynä melkein hänen naamaansa kiinni, “Now we got to celebrate that also. No more riding in that little yard! You know I saw some ad about great mint chocolate…”

Hayleyn sormiin sattui, niin kovin Harper puristi tytön kättä ensimmäisten hissireissujen aikana. Vähitellen Harper oli onneksi alkanut rentoutua ja uskalsi mennä jopa Cooperin kanssa samaan hissiin, kun saattoi luottaa ettei enää pitänyt silmiään ummessa ja rukoillut ääneen (näin ei tietenkään sattunut kertaakaan, kuten sovittiin).

Hayley sattui istumaan Mikaelin ja sen suomalaisystävän Ilmarin kanssa samaan hissiin. Tyttö oli onneksi sijoittanut itsensä reunaan niin, ettei joutunut Ilmarin viereen, sillä uusi ihminen tarkoitti aina Hayleyn kehossa jännitystä ja nolostumista ja hiljaisia hetkiä ja ... no, kaikkea typerää.

Typerää oli myös se, miten heidän puhuessaan Harperin pelkotiloista (tai ei siis ääneen, ainakaan tarkoituksella), oli Ilmari ilmaissut huonolla englannillaan, että hissit eivät edes kulkeneet kovin korkealla täällä.
Typerää siksi, että seuraavaksi Mikael ja Ilmari kinastelivat että hissit kuitenkin kulkivat niin korkealla, ettei kumpikaan uskaltaisi hypätä kesken matkan niistä.

Typerää siksi, että jossain sivulauseen aivopierussaan Hayley oli todennut, että eihän hissi oikeasti ollut niin korkealla ja että hän voisi vaikka todistaa sen.

Typerää siksi, että seuraavaksi Hayley heilautti itsensä hissistä kohti lumista kuusta, rypi sen oksien läpi pehmeään puuterilumeen ja kuuli Mikaelin ja Ilmarin (ensin kauhistuneet ja sitten riemustuneet) huudot kypärän sisälle tunkeutuneen lumen läpi.

"See you down there cowards!" Hayley huusi pojille nauraen jossain adrenaliinipuuskassaan ja lähti rämpimään kohti rinteen tiiviimpiä lumia. Jossain saattaisi olla huomenna mustelma jos toinen, mutta se oli vasta huomisen murhe.

Snow crew, assemble!
^{@ SKI SLOPES}

“Tästä oikealle!” Tristen kiljahti Maverickin auton takapenkiltä ja heilutteli käsiään ilmassa siihen malliin kuin olisi ollut vähintäänkin uppoavan laivan matkustaja.
“Bruh, ei tullut sitten mieleen vähän aikaisemmin sanoa?” Maverick murahti ja puri huultaan pidätelläkseen ensinnäkin suustaansa karkaamaisillaan olevaa kirosanatulvaa, mutta myös keskittyessään pitämään autonsa hallinnassaan lumisella tiellä. BMW:n perä heittäytyi iloiseen sivuluisuun, kun Maverick painoi jarrun pohjaan ja rukoili jumalalta, että he päätyisivät risteyksestä kääntyvälle sivutielle ojan sijaan.

Poikaporukan onneksi tieltä ei sattunut tulemaan vastaantulijoita sillä hetkellä, kun auto pyörähti vastaantulevien kaistan puolelta sivutielle ja pysähtyi sen reunaan nipin napin ennen lumipenkkaan päätymistään. Päätiellä matkaansa jatkava Mersukuski ilmaisi mielipiteensä Maverickin ajotyylistä huudattamalla autonsa torvea ja puimalla autonsa ikkunasta raivokkaana nyrkkiään ohi ajaessaan. Maverick nosti kuskille kättään pahoittelevasti ja uskalsi puuskahtaen taas viimein hengittää. Vaihtaessaan vaihteen pakille ja painaessaan kevyesti kaasua, hakeutui Maverickin katse vieressä istuvaan Grantiin, joka oli tarttunut vaistomaisesti auton oven kahvaan kaksin käsin.
“Sana ‘pelkääjänpaikka’ sai juuri ihan uuden ulottuvuuden”, kiharatukan suusta tulvahti.
“Sori kaikki. Voisikohan joku muu kuin Tristen lukea sitä karttaa loppumatkan?” Maverick huokaisi.
“Mä voin ottaa sen”, Grant ojensi jo kättään kohti Tristenin kädessä olevaa puhelinta, josta poika oli vain hetkeä aiemmin luopunut kärsimänsä matkapahoinvoinnin vuoksi. Oletettavasti matkapahoinvointi tuntui kuitenkin siinä hetkessä pienemmältä pahalta kuin hengestään pääseminen.

* * *

Kuin ihmeen kaupalla koko kööri selvisi kuin selvisikin ehjin nahoin lomailijoista täyttyneeseen Spring Peakin vilskeeseen. Kun peräkonttiin sullottu tavarapaljous oltiin saatu raahattua poikien varaamiin hotellihuoneisiin ja ääriään myöten täydeltä tuntuneelta parkkipaikalta oli kuin olikin löytynyt vielä yksi vapaa paikka, suuntasi uuden vuoden irtiotosta iloitseva poikaporukka oitis rinteeseen.

Rinteessä vietetyt tunnit täyttyivät naurunremakasta, hyväntahtoisesta kisailusta ja hölmöistä temppuyrityksistä seuranneista pienistä kolhuista. Vaikka Tristenistä ei ollut ehkä kartanlukijaksi, oli Maverickin myönnettävä, että poika oli ehdottomasti porukan taitavin laskettelija. Eikä se mikään ihme ollut – Tristenillä oli tapana käydä Jacen lisäksi säännöllisesti laskettelemassa siinä missä Maverickin ja Grantin laskettelukerrat rajoittuivat lähinnä perhelomiin ja satunnaisiin ajanviettokertoihin. Nopeuskisoissa Maverickilla ja Grantilla ei siis ollut tällä kertaa jalansijaa menestykseen, mutta lauta pysyi yllättävän hyvin hallinnassa, vaikka Maverick oli lasketellut viimeksi lähes vuosi sitten hiihtolomalla Alpeilla.

Lautailun tuoksinassa tuli väistämättä jano, eikä sitä lopulta sammuttanut edes Jacen povitaskuun varattu taskumatti, jonka rapsakkaa pakkasilmaa lämmittävä sisältö alkoi uhkaavasti huveta kohti loppuaan. Auringon käytyä iltalevolleen vuoristomaiseman taakse, hylkäsi poikaporukka lopulta lautansa ja suksensa varustevuokraamoon, minkä jälkeen jalat suuntasivat kohti hotellihuoneita ja suihkua.

Pienen siistiytymisen jälkeen porukka kokoontui Maverickin ja Grantin huoneeseen, sillä Jacen ja Tristenin huonetta oli kerennyt koetella jo mitä ilmeisemmin jonkinnäköinen luonnonkatastrofi lattialle sinkoilleista vaatteista ja tavaroista päätellen. Olutpullot aukesivat sihahdellen yksi toisensa jälkeen ja ilmassa raikasi musiikin ylitse kajahtelevat skoolaukset, kun pojat kohottivat juomansa ilmaan.

0 - Welcome to Spring Peak

0 - Welcome to Spring Peak

Winter Fun

New year, new friends?

Vs: 0 - Welcome to Spring Peak

School trip

Vs: 0 - Welcome to Spring Peak

Vs: 0 - Welcome to Spring Peak

Vs: 0 - Welcome to Spring Peak